VII.
Kanteleinen siirtyi työpöytänsä ääreen ja avasi laatikon. Sieltä otti hän pöydälle mustakantisen vihkon.
— Tässä minulla on, sanoi hän, hieman tilastoa — ja suunnitelmia joita voisi ajatella mahdollisiksi…
— Sen tiesin, ja siksi tulin utelemaankin, virkahti toinen, siirrähtäen innostuneena lähemmäksi.
— Mutta tämä, mitä minä ajattelen, on kaikki niin tavallista ja yksinkertaista, etteivät ihmiset tähän jaksa innostua… Tässä ei ole mitään sellaista, mikä niin kuin viisaudellaan häikäisisi.
Mikkonen hymyili ja asettautui mukavaan asentoon sohvankulmaan vaieten kuultelemaan.
Vihkossa oli aluksi tilastoa. Jokirannan kylässä oli 20 taloa, 21 torppaa, 18 sellaista mäkitupalaisperhettä, jotka pystyisivät hoitamaan jonkullaisen pienen oman viljelmän, ja 7 sellaista savua, jotka miesten Amerikassa ollessa tahi jonkun muun syyn vuoksi eivät siihen pystyneet. Mutta useilla näistä kaikista oli täysi-ikäisiksi varttuvia lapsia, jotka yhtä myötään, toinen toisensa jälkeen rakentelivat omia pesiään. Samoin oli talollisilla lapsia, joille eivät kotitilojen maat riittäneet.
Kanteleinen oli ottanut hieman selkoa noiden 21 torpparin vuokrasuhteista. Niistä oli jo 9 järjestetty uusilla vuokrasopimuksilla, 4 oli ostettu itsenäisiksi tiloiksi ja 8 oli vielä järjestämättä. Niissä oli 5, joitten maat isännät tahtoivat haltuunsa heti kun vain ikänä saavat, ja 3, joista ei ollut kummallakaan puolen varmaa suunnitelmaa miten ne järjestäisi.
Mäkitupalaisista oli jo 9 sopinut uudesta vuokrasta, 6 oli epävarmana siitä, kuinka paljo vuokraa korotetaan, sekä 3 sellaista, joiden mökit pitää siirtää pois. Näistä 18:sta halusivat useimmat saada omaa maata, mutta sitä olisi pitänyt saada kylästä tahi kylän läheltä. Heistä oli suurin osa keski-ikäistä ja nuorenpuoleista työväkeä, jotka kävivät töissä omassa kylässä ja pitäjällä, joskus etäämpänäkin. Monet olivat käyneet Amerikassa ja palattuaan asettuneet taasen Jokirannan kylään, eivätkä murtuneen terveytensä vuoksi enää ajatelleet ulkomaille, jos vain täällä jotenkuten eläisi.
Näiden ihmisten maantarpeen ratkaisemiseksi oli Kanteleinen johtunut ajattelemaan erästä 10 kilometrin päässä kylästä olevaa kyläkunnan siirtomaata, Kettumaan niitty- ja metsäpalstoja. Itse oli hän käynyt Kettumaalla pari kertaa ja havainnut, että siellä oli joka talolla hyviä maita, jotka, suurin osa vielä luonnontilassa ollen, kasvoivat hyvästi heinää. Kettumaalla asui ennestään muutamia torppareita, jotka tulivat hyvästi toimeen. Parilla talolla oli siellä kannattavia kytöviljelyksiä omine riihineen.
Tänne Kettumaalle ajatteli Kanteleinen nyt mielikuvituksissaan pienviljelijäsiirtolaa. Sellaisen aikaansaamiseksi oli hänen mielestään tarvis saada täytetyksi muutamia ehtoja: 1:si että omistajat suostuvat myymään maansa kohtuushinnasta; 2:si saada rahaa niiden maksamiseksi; 3:ksi saada aikaan hyvä vedenlasku ja 4:ksi kelvollinen tie.
— Vedenjuoksu sieltä on hyvä ja tie on helppo saada, huomautti
Mikkonen.
— Niin on. Ja mikäli olen keskustellut isäntien kanssa, ei maitakaan ole mahdoton saada ostetuksi.
— Ei pitäisi … näin kaukaa on niitä melkein mahdoton viljellä.
— Työpalkkojen ja ajan kallistuessa suorastaan mahdoton. Mutta nyt se on vielä muutamille talollisille ainoa varma heinämaa. Kun muualta ei tule, tulee Kettumaalta. Mutta eihän sieltä nyt aluksi tarvitsekaan kaikkien saada maata. Pääasia on, että saadaan syntymään siirtola, aluksi 12-15 pikkutilaa. Sitte sopii jatkaa, kun saadaan koe. Mutta sitten on vielä yksi ehto.
— Mikä?
— Vaikein. Se on kysymys siitä, millä saada heidät oppimaan maanviljelystä niin, että saavat pikkuviljelyksensä kannattavaksi, niin että elävät siitä. Siinä on koko kysymyksen ydin.
Kanteleinen puhui kiihkeästi ja hikoili. Lävistäen nyt vuorostaan tarkoin kuuntelevaa Mikkosta, kertasi hän:
— Miten saada nämä viljelykset kannattaviksi? siinä on koko pienviljelyskysymyksen ydin.
Mikkonen yhä vaikeni ja odotti kysyvänä jatkoa.
— Sivuansioihin, ulkopuolelle kodin jos sieltä lähtee, silloin pitää jättää koti ja lähteä maailmalle.
Hän piti lyhyen väliajan ja tuijotti yhä Mikkoseen.
— Mutta toisen työtä etsivältä maailmankiertäjältä aina varisee maahenki. Pienviljelystila on sellaiselle miehelle risti, varsinkin mitä etäämmällä se on hyvistä työmarkkinoista. Juuri tästä syystä pelkäävät ajattelevat miehet lähteä kaukaisiin siirtoloihin.
Mutta sanokaas nyt te, joka olette ammattimies: voidaanko viljelyksen voimaperäistyttämisen avulla saada meidän maassamme esimerkiksi kolme kertaa suurempi sato maasta, kuin mitä tavallisessa talonpoikaisviljelyksessä nyt saadaan?
Mikkonen epäröitsi.
— Uskotteko siihen? uudisti Kanteleinen.
— Epäilen, epäilen… Täytyy sanoa että minä epäilen. Kaksinkertaiseen nyt juuri voisi pakkolannoituksella päästä, mutta ei enempään.
— Olettehan lukenut Ugglehultin?
— Olen. Mutta se…
Mikkosen näytti olevan hyvin vaikea löytää sanoja selittääkseen sitä, että Ugglehultissa oli mahdottomuuksia, että siinä oli jotain sellaista, jota ei tavallinen ihminen voinut toteuttaa, että siinä oli jotain yliluonnollista…
— Mahdotonta? hymyili ja auttoi Kanteleinen.
— Mahdotonta! Niin.
Mutta Mikkosesta huomasi helposti, ettei hän sentään ollut väitteestään aivan varma.
Kanteleinen etsi sanomalehtileikkelevihkonsa. Siellä oli liimattuna muutamia vertailevia satokertomuksia koti- ja ulkomailta. Satojen tavaton lisääntyminen kaikkialla, missä pienviljelys oli muodostunut erikoisammatiksi, oli aivan ilmeinen, jopa tavaton.
— Mutta Suomessa se ei ole näin. Meidän pienviljelyksemme kulkee vielä yleisesti suurviljelyksen vanavedessä, ja siinä onkin sen kannattamattomuuden syy, selitti Kanteleinen.
— Mutta jos se kerran on mahdollista Ruotsissa…
Mikkonen rupesi taas epäilemään aivan kuin silloinkin kerran, kun hän rupesi kääntymään ja epäilemään omia havaintojaan Kyläsuon suhteen.
— Minä en rohkene väittää, mutta ammattimiehet väittävät näin, jatkoi Kanteleinen. Ja seutumme nykyiseen satoon nähden ei yleensä pitäisi kolmenkertaisen sadon nykyiseen verraten olla mikään mahdottomuus.
Kanteleinen rupesi uudestaan selostamaan tuotantotuloksia. Toinen alkoi taipua.
— Mutta! huudahti Kanteleinen. Tämä tosiasia on sittenkin Suomeen nähden vasta paperilla. Millä saada nämä siirtolaiset, joita aijomme sijoittaa Kettumaahan, millä saada heidät uskomaan, että kaikki tällainen olisi mahdollista ja totta?
Ja millä vihdoin saada heidät oppimaan ne keinot, nämä uudenaikaisen maanviljelyksen ammattisalaisuudet, jotka toteutettuina vahvistavat maa-uskon, täyttävät sen?
Kanteleisen ääni oli kohonnut huutavaksi. Kädet olivat nyrkissä ja silmät säihkyivät ahdistavaa, kiihtynyttä tuskaa. Tämä kysymys näytti kokoavan pitkäaikaisen, syvän ajattelun punomat langat vaikeaan loppusotkuun, jonka edessä nuori mies seisoi selvitystä yrittäen.