VIII.
Emäntä toi karpalomehua.
— Sinäpä huudat, sanoi Sohvi ikään kuin nuhdellen, tarjotessaan ensin Mikkoselle. Kun hän kääntyi Kanteleisen puoleen, oli tällä vielä innostuksesta kädet nyrkissä.
— Lievitä karpalomehulla, pilaili Sohvi.
Jännitys hellitti. Kädet vapautuivat nyrkeistä, kasvoille nousi hymyävä ilme.
— Huusinko minä?
— Huusit niin kauheasti! Minä jo arvelin että Mikkosen isäntä sua tukistelee… Eikä miehellä ole mitään hätää, mutta huutaa vain.
Emännän hilpeys tarttuu miehiin ja iloinen leikinlasku saa hetkiseksi oman vapautensa.
— Se on tämä miehinen luonto sellainen huutokurkku, että heti kun kuumenee, niin huutaa, puolusteli Mikkonen.
— Niin, ja se on sellaista, että kun luontoa kokoutuu sinne kurkunpäähän pakotuksille, niin huutaa se, selitti Kanteleinen.
— Johan te…
Mutta Sohvin keskeytti Heikki, joka avonaisesta keittiön ovesta tuli taaputtaen kissan jälessä hiilihanko kädessä ja hoki:
— Tis-tis-tis…
Hiilihanko oli nokisesta päästä nuoren miehen kädessä; tämä havainto lennätti äidin hätään.
Mutta Kanteleisen mielenkiinnon oli niin kokonaan vallannut äskeisen keskustelun alainen asia, että hän painui kohta siihen takaisin.
— Mitä hyödyttää antaa maata ihmisille, jotka eivät kykene … eivät osaa sitä viljellä? Ne eivät elä maasta.
— Kyllähän siihen aina oppii, maanviljelykseen, kun siihen vain käsiksi tarttuu ja on pakko, puolusteli Mikkonen. Kun ei Kanteleinen kohta sanonut mitään, jatkoi hän vähän ajan kuluttua, tuijottaen taas kulmiensa alta, kierosti hymyillen:
— Se maanasujan taitamattomuus on tullut teille, teille, jotka syrjästä … syrjästä katsotte, sananlaskuksi. Mutta minä olen itse koettanut ja minä vakuutan —
Mikkonen piti pienen välihetken, suoristi etusormen Kanteleista kohti ja jatkoi:
— Minä vakuutan, että kyllä minäkin sen osaan! Osaan minä. Mutta keinottelu, keinottelu tekee sen kahdella tavalla mahdottomaksi: minä olen viljelijänä ja niin useammat meistä, tavoitellut hetken tarkoitusperiä. Etsimme lyhintä tietä rahan kimppuun. Siitä on maanviljelysammatille vahinkoa, sillä tämä on keinottelua, ryöstöviljelystä. Tämä keinotteluvaisto vie meiltä yhteishengenkin.
— Niinpä niin! keskeytti Kanteleinen. Keinotteluvaisto on yksi, kenties voimakkain syy, joka estää maanviljelijää syventymästä ammattiinsa. Mutta sanokaa, millä juurittaa pois tämä taipumus?
Vähän myöhemmin rupesi Kanteleinen juurtajaksain selittämään, mitä hän puolestaan luuli tässä suhteessa tarpeelliseksi:
— Esimerkinmiesten pitää käydä esimerkillä edellä. Sellainen pienviljelys, johon nyt tahdotaan tulla, vaatii menestyäkseen kehittyneempää maanviljelijää kuin tavallinen talonpoikaisviljelys. Pikkuviljelijän pitää pienestä maatilkusta kyetä tuottamaan se, mitä talonpoika laajemmista tiluksistaan. Siinä tarvitaan taitoa.
Hän selitteli edelleen, että pikkuviljelijä ei voi kannattavaisuuslaskuissaan turvautua myöskään halvalla ostettuun työvoimaan, josta saisi laskea voittoa. Mutta sen sijaan tulisi hänen oppia turvautumaan keskinäiseen yhteistoimintaan, jossa jokainen hyötyy itse liittymän toiminnasta jonkun prosentin ja hyödyttää taas muita.
— Mutta miten saada tämä sellaiseksi uskonkappaleeksi, joka johtaa toimintaan?
Edelleen hän selitteli: Sen sijaan, kuin vanhanaikainen viljelijä korjaa satona sen, minkä maa eräänlaisen pinnankääntelyn tuloksena antaa, eikä kykene syventymään maan tuotantoehtojen luonnontieteelliseen luonteeseen, tulee pikkuviljelijällä olla tiedemiehen tutkimataitoa ja harrastusta, voidakseen ratkoa niitä esteitä jotka luonnon tuntemattomuus panee tielle.
Maanviljelijän aika on tuleva. Hänen pitää kasvaa ja valmistua kulttuuri-ihmisenä tekemään uutta aikakautta. Maanviljelyksestä pitää tulla uudestaan suurten, kasvavien kansanjoukkojen elämänlähde, sikäli kuin teollisuuden ja kaupan väliaikaiset mahdollisuudet joukkojen elinkeinoina saavuttavat huippunsa. Sen vuoksi täytyy maan taloudelliset tuotantolähteet saada avautumaan ja maa-kulttuurin kasvaa kilpailemaan tehdas- ja kauppakulttuurin kanssa… Tämä vaatii ihmiset kokonaan antautumaan maalle. Rahanhimoisista, rikastumista tarkoittavista viljelijöistä ei maakulttuuri hyödy, vaan kärsii. Maasta ja maatyöstä pitää etsiä elämää, ruumiin ja sielun elämää, sopusointua, elämäniloa, historiallisia päämääriä.
— Mutta miten nyt saada nämä Jokirannan Kettumaahan muuttajat hiemankin tähän ajatustapaan perehtymään?
Mikkonen ei vastannut.
— Luonnotonta olisi vaatia heiltä maanviljelyselämän ydinkysymysten täydellistä ymmärtämistä. Se olisi aivan samaa kuin vaatia itsekseen oppinutta viuluniekkaa soittamaan nuottien mukaan ilman opetusta, tahi jotain toista puhumaan kieliä, joita hän ei ole koskaan opetellut.
— Se on totta, tunnusti Mikkonen päätä ravistaen.
— Maatalous on nyt jonkullaisessa ylösnousemuksen tilassa. Se tarvitsee kasvattajia. Kaikki muu seuraa itsestään.
Kanteleinen käveli lattialla. Ruskeat silmät hehkuivat innosta ja kähärä tukka kohoili.
Mikkosella oli tapana joskus katsoa peilistä omia silmiään, tutkiakseen minkä vaikutuksen ne tekivät milloinkin, kiihkoisan vai viisaan. Kenties siitä johtuikin tuo omituinen silmäin asettelu, jonka toisinaan huomasi hänen katseessaan. Nyt tämä katse seurasi ihastuneena Kanteleista.
— Saako olla lisää karpalomehua? kysyy emäntä toisen huoneen ovelta.
— Annahan vain!
Heikin ihastunut huhuilu kuului keittiöstä ja samalla äidin pelästynyt huudahdus. Poika oli pannut tomulapion, luudan ja äitinsä kengän vesisaaviin sillä aikaa kun äiti kävi toisessa huoneessa. Sille hän nyt sellaista riemua piti.
— Tässä on myytävä maakappale koulun maan vieressä, alotti Kanteleinen kertoa.
Hän aikoo sen ostaa, saadakseen pienviljelijänä koettaa. Jos ei hän onnistu, eivät onnistu muutkaan, jos onnistuu, onnistuvat muutkin. Hän aivan yksinkertaisesti ajattelee tehdä opintomatkan Ruotsiin ja Tanskaan, viipyä Ugglehultissa ja Rösiöllä jonkun aikaa töissä, jos sopii, voidakseen lähemmin perehtyä niihin.
Tästä oli jo puhuttu agronomi Peltomiehenkin kanssa. Hänelle oli Kanteleinen lausunut arvelunaan että olisi syytä kenties suorittaa kotimaassa ensin yksitalvinen maamieskurssi. Mutta Peltomies ei ollut pitänyt sitä ehdottoman tarpeellisena. Hänestä sen puutteen voi korjata itseopiskeluilla ja retkeilyillä.
Uutisena sai Mikkonen kuulla että agronomi Peltomieskin oli päättänyt mennä asumaan Kettumaahan pienviljelijänä, jos vain siirtokuntaan aluksi tulee edes kymmenen kehityskykyistä miestä.
Talvisin he yhdessä järjestäisivät kansakoulun jatkokurssien tapaan maanviljelysopiskelua. Kesäisin opiskeluja jatkettaisiin retkeilyillä etupäässä Jokirantalaisten omilla mailla, vuorotellen kaikkien mailla. Silloin tehtäisiin havaintoja ja selkoa kunkin viljelyksen onnistumattomuuden tai onnistumisen syistä.
Tällä tavoin päästäisiin maanviljelysopiskelun alkuun.
Oli jo myöhä. Mikkonen nousi lähteäkseen.
— Mutta miten tämä toteuttaa? siinä kysymys, virkkoi Kanteleinen.
— Tämä on ajatus, jota minä nyt haudon, virkahti Mikkonen ja tarjosi kättä. Pitäessään oikealla kädellään opettajan kädestä, kohotti hän merkitsevästi vasemman käden etusormea ja siihen tähdäten jatkoi:
— Siinä on ainakin ajatusta, suurta ajatusta, jos vain…
Hän ei lopettanut, iski vain merkitsevästi silmää.