IX.
Valtaavana, pillisuorana urana halkaisi uusi viemärioja Kyläsuon silmänkantamattomiin ulottuvaa lakeutta. Tuolla, erään keitaan luona se teki äkkikäänteen. Tässä taasen, missä eräs työkunta, parikymmentä miestä nyt piti päivällislepoaan, oli pieni mäentapainen sattunut keskelle suota. Siitä suunnattiin ojaa etelään, suoraan jokea kohti. Ojasta nousi suunnattomat määrät rahkaa, suorapaa, liekoja ja kantoja, varsinkin näillä tienoin, missä suonpinta oli kasvanut korkeammaksi. Kaikki työnnettiin matkan päähän ojasta. Luiska täytyi olla tavattoman loiva suon vetelyyden vuoksi. Sittenkin se pyrki monin paikoin tukkeutumaan jo ennen kuin kaivajat ehtivät siirtyä uudelle alueelle. Sellaisissa paikoissa umpeenmeno paalutuksilla onnistuneesti estettiin.
Nyt oli sydänkesän aika. Vettä valui silti huomattavasti viemäriin. Toisin paikoin oli vesi rautaisen kylmää. Mutta sellaiset vastukset eivät olleet esteitä.
Tänään oli muuan helteinen heinäkuun päivä. Työkunta vietti päivällislepohetkeään, mikä ruutikuivassa suossa kanervikossa, etsien varjoa korkealta mättäältä, juurevilta vaivaiskoivupensailta, tai mataloilta mäntynäreiltä, kuka mäkisaarelman kalvassa, missä muutamia kuusainpensaita leppien ja haapojen kera kasvoi, tarjoten miellyttävän leppeätä varjoa tässä paahteessa. Suon tuore ydin, joka valtaavina ainekasoina virui kahden puolen viemäriä, lemahteli väkevästi tässä kuumuudessa, levittäen koko seutuun raikkaan tervettä hajua.
Tekeillä olevan viemärin reunamilla oli pohjasta suolle johtavia lankkuteitä. Työntörattaita, nostokoukkuja, telineitä, väänninkankia, lapioita, kuokkia, kirveitä y.m. työaseita virui kaikkialla työmaalla niissä asemissa mihin ne jäivät silloin kuin miehet ottivat päivällislevon. Mäessä näkyivät olevan porausvehkeetkin vireillään muutaman tielle sattuneen ison kiven ympärillä.
Miehiä, jotka takeillaan kasvonsa ja kätensä peittäneinä raskaasti nukkuivat, piirittivät suunnattomat laumat mustansinisiä suokärpäsiä. Muutamain miesten kädet olivat unissa joutuneet paljaiksi, toisten kasvotkin, joihin suon ahnaat verenimijät tekivät hyökkäyksiään julmasti pöristen. Kädet huitoivat vaistomaisesti ja ruumis vääntelehti levottomasti. Hiki pursusi paljastuneesta ihosta, houkutellen kärpäslaumoja yhä ahnaammin hyökkäämään.
Mutta loivaluiskainen valtaava viemäri, jonka pohjalla suovesi tumman ruskeana viiruna kimalteli, teki katsojaan syvän vaikutuksen. Melkein jokainen katselija, joka ojalle saapui, pysähtyi ensi hetkessä sen reunalle, aivan kuin jonkun salaperäisen lumoustunnelman valtaamana. Ojan huomattava suuruus korkeammilla seuduilla jo sellaisenaan, yht'äkkiä ilmestyneenä tänne suoerämaan sydämeen, oli omiansa havauttamaan. Se herätti aivan välittömästi samanlaatuisia ajatuksia, kuin erämaan läpi kulkeva rautatielinja, korkealentoisia ja hämäriä, epämääräisiä ja mahdollisuuksia laskevia unelmia. Rautatielinja puhkaisee maailmankululle tien läpi erämaiden, yhdistäen maanosat, maat, maakunnat, kaupungit ja kylät. Tällainen oja taas, se panee alulle maan valloituksen. Ihmisen luova tahto laskee tuollaisen ojan kautta valloittavan miehuusmerkkinsä villiin luontoon. Ja heti alkaa ojan seutuvilla viljelevä kulttuuri työnsä. Tämänkin viemärin reunoilla tuntui jo villin luonnon hilliytyvän asettumisen alkumerkkejä. Nuo valtaavat, pohjasta nostetut ainekasat olivat aivan kuin ensimäinen tulos alkaneen elämän suuripiirteisestä toiminnasta. Ja sitten tuo mustanruskea routainen vesi tuolla viemärin pohjassa, vesi, joka alituiseen tihkui ja lirisi miljoonista suokanavista ja kokoutui yhteislähtöä varten tuonne luiskan pohjaan, — se norui, lirisi ja kurisi kuin rauhattomuudestaan jutellen ja paeten…
Katsojan sielu sai sen vaikutelman että tätä suoelämän valloittavaa ja karkoittavaa taistelua tulee jatkumaan siksi kunnes koko tämä neva olisi ojitettu, kuokittu, kynnetty, kylvetty… Ja sitten aina eteenpäin, ojia luoden, kyntäen, lannoittaen, kylväen, leikaten… Erämaan valloitus toteutuisi hetki hetkeltä, vuosi vuodelta, vuosikymmen vuosikymmeneltä, vuosisata vuosisadalta… Valloittajina olisivat ihmiset, niiden isien jälkipolvet jotka tunsivat tämänkin nevan vain joutomaana, hylkymaana, jolla ei ollut ihmistä varten mitään hyödyttävää tarkoitusta … pisara runoutta vain! Runoutta, mikä nautittiin auringonvalon, kanervainhajun ja marjain kera. Ei mitään arkielämän vakavaa, juhlallista todellisuutta varten…
Nyt siltä katoaisi marjain ja kanervain paratiisi-idylli, mutta sijaan tulisi suuri, valtaava todellisuus, missä maan hallitsijaksi pyrkivä mies, uuttera, ajatteleva ihminen ottaa peruuttamattoman valloitus-askeleen luonnonherruuteen, määrätäkseen sen palvelusehtoja.
Se oli aivan toinen vaikutelma kuin jos siinä olisi kaivettu viemärin sijasta puhdasta kultaa. Kullankaivuu synnyttää aina kullanhimon tuhansine tätä intohimoa lietsovine, palvelevine vivahduksineen. Kullankaivuussa sykähtää elämän valtasuoni kuumevivahduksin. Kaikkialla, mihin tämän kuumeen vaikutus ulottuu, synnyttää se tartuntaa, elämänvihoja, hermotauteja, nälkää, köyhyyttä ja kirottua rikkautta.
Mutta tässä suolla, viljelystä edellyttävän suoviemärin reunalla herää jokaisessa terveessä, pilaantumattomassa mielikuvituksessa merkillinen omanvoimantunto ja sisäinen elämänilon aavistus.
Nämä työmiehet olivat siihen jo tottuneet. Heiltä oli ensi tunnelma haihtunut työtunteiden sekaan. Mutta jotain oli jäänyt, jotain, jonka arvo tuntui pysyvältä: miehet ylpeilivät työnsä arvosta. Se ikään kuin kohotti heidät tavallista työväkeä ylemmäksi, pani heidän sieluissaan syntymään sellaisen tunteen. Se oli sitä omituisempaa, kun monet heistä olivat ennen jo havainneet lamausta mielessään maatyön ala-arvoisuuden vuoksi. Jotkut olivat jo itsetietoisesti aikoinaan paenneet talonpojan töitä, ei ainoastaan palkan vähyyden, vaan työn arvottomuuden vuoksi. Mutta täällä kohottava tunne oli kesän kuluessa ensin hiipinyt mieleen, sitten vallannut siellä vähitellen pysyvän paikan. Monta heistä tämä työnarvon tunto nyt hallitsi.
Tilapäiset työnetsijät, jotka viivähtivät vain viikon pari täällä, eivät voineet saavuttaa tätä mielialaa. Siksipä he melkein poikkeuksetta menivät pian tiehensä kyllästyneinä ja ikävystyneinä.
Mutta katselija, jolla oli jonkunkaan verran asiaan kuuluvaa perustunnetta, haltioitui aina kun saapui paikalle.
Kerran Varamäen ukko kuvaili, että hänestä tuntui tässä ojanpartaalla siltä, kuin Luoja hapuilisi häntä kädestä, osottaisi suota ja kuiskaisi: sinulle ja sinun siemenelles annan minä tämän maan.
Siitä tuli kiertävä sananparsi.