X.
Erään kuusainpensaan varjossa istui kaksi miestä tupakoiden ja jutellen. Toinen niistä oli entinen Peltosen renki, Juho, toinen muuan torpparinpoika, joka oli jo, kuten paidastakin näkyi, ehtinyt käydä Amerikassa. Juho käytti nimenään sen mökin vanhaa nimeä, johon oli naimisensa jälkeen asettunut asumaan; se oli Takanperä. Toisen miehen nimi oli Miettinen.
— Pieni maapala miehellä, jonka täytyy elää ansiostaan, on vain vaivaksi, puhui Miettinen. Tuolla Amerikassa, jossa se eläminen käy aivan rahalla…
— Kyllä se hyvä on täällä Suomessa, keskeytti Juho. Eihän täällä tule toimeen ilman lehmää. Ja hiidestäkö otat sille kesälaitumenkin ja talvielon, ellei ole maata itselläs? Kyllä minä olen koettanut. Mutta se käy niin aatamille kun ei tahdo saada hinnalla millään.
Miettinen, nähtävästi käsittäen olevansa ymmärryksessä ja kokemuksessa yläpuolella puhetoveriaan, virkkoi:
— Kyllähän se aina käy kireämmäksi, mitä tiukemmin kapitalistiset tuotantotavat ottavat sijansa näin maallakin ja talonpoikaisissa maanviljelysoloissa. Mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, ettei työmiehen pikkuhuushollia saa kannattamaan millään, jos siinä harjoittaa sellaista pikkutuotantoa kuin esimerkiksi pientä karjataloutta. Perunamaa ja kasvitarha ovat ainoat, jotka…
Takanperä katkaisi nauraen:
— Mutta etkö sinä nyt ymmärrä, että tällä asialla on eri mahdollisuudet Suomessa kuin Amerikassa!
— Sen minä kyllä myönnän ja ymmärrän, tunnusti Miettinen. Ja myönnän senkin, että täällä voi saada pienemmänkin maanviljelyksen kannattamaan, jos vain panisi kylläksi siihen työtä ja aikaa, tahi kapitaalia. Mutta työmiehen täytyy aina tarttua kiinni lähimpään ja lyhimpään rahansaantimahdollisuuteen. Ei ehdi suunnitella, eikä odottaa hedelmien kyspymistä.
Juho nousi ja täytti uudestaan piipun. Katsellen viemärille ja laajalle nevalle ympärilleen, virkkoi:
— Esimerkiksi tällainen työ. Jos lyhintä tietä aina rahaan pyrkii, ei tällainen työ kannata niille jotka teettävät, vaan ainoastaan meille, jotka saamme työstämme rahapalkan joka lauantai.
Miettinen nousi myöskin ja sievistelevään tapaansa puhuen selitti:
— Tämähän onkin jo suurkapitalistinen yritys. Tässä meidän työvoimamme siittää kapitalismin kanssa. Me saamme vain, kuin palkkavaimo, rahan kouraamme. Mutta kapitalisti, joka panee pääomaa ja jaksaa odottaa, jää työn tulosten omistajaksi, korjaamaan satoja polvesta polveen. Tässähän juuri kuvastuu se työmiehen lohduton asema. Kun hän on vaimoineen ja lapsineen syönyt palkkansa, ei työn hedelmästä ole mitään jälellä. Mutta tässäkin —
Hän viittasi kädellään lakeudelle:
— Tässäkin tämä suunnaton viljelysalue jää omistavain sukujen haltuun. Niiden lapset vielä syövät, pukevat ja rikastuvat siitä, että me kaivoimme viemärin.
— Niin kyllä, tunnusti Juho, silmässä jo huomattava katkeruuden ilme. Mutta kun nyt elämä on taistelua, pelkkää luokkataistelua, niin kuin sinä sanot, tulee meidän taistella saadaksemme kapitaalia. Sulla on rahaa. Osta talo, niin sinä saavutat osan tästä nevasta. Älä väitäkään, että sinä säälit niitä, jotka eivät voi tehdä samoin. Et sinä niin jalo ole. Sano vain rehellisesti, ettet sinä pane rahaasi niin huonosti kannattavaan yritykseen kuin ovat maanviljelys ja tämä neva. Sinä mieluummin annat rahasi olla pankissa ja palvella keinottelua. Tunnusta jos tahdot…
Juho oli kiihtynyt ja nauroi hermostuneesti. Miettinen hymyili ääneti.
— Ja sen minä sanon! huudahti Juho, että jos siitä vain tulee jotain, siitä Kettumaan siirtolahommasta, sinne minä menen. Maata minä tahdon, vaikka olenkin sosialisti.
— Et ole! Pikkuporvari sinä olet, ilkkui Miettinen.
— No … jos sillä tulee pikkuporvariksi, että haluaa viljellä omaa maata, ja sillä pysyy sosialistina että pankkien välityksellä lainailee rahojaan suurporvarien koronkiskomista avustaakseen, niin piru ollen, sama se on…
— Älä sinä aina suutu, pyyteli Miettinen rauhoittava diplomaatin hymy huulilla. Katsos, sinä et ymmärrä mikä eroittaa porvarillisuuden ja sosialidemokratian…
— Enkä välitäkään. Se ei ole mulle niin vaarallistakaan. Mutta maata minä tahdon! Annan palttua sellaiselle uskolle, joka köyhille lupaa taivaat ja maat, mutta toden tullen ei annakaan mitään… Katsos näitä käsiä. Minä olen elinaikani, aina 7-vuotiaasta asti ollut paimenena ja renkinä ja tehnyt maatöitä. Ja jos sinä ymmärtäisit kuinka hartaasti mun tekee mieleni omaa maata, niin… Minä en usko enää ketään! Puolueet lupaavat ja pettävät. Minä otan maata jos ikänä sitä saan ja annan palttua koko äänestykselle. Ei siitä mitään tule!
Juho ravisti päätä ja näytti melkein liikutetulta.
Miettinen oli juuri sytyttänyt uuden paperossin, puhalsi nautinnolla savut ja yhä ylimielisen hymyn leikkiessä huulilla virkkoi:
— Menisit Amerikkaan. Siellä ne sellaiset runolliset houreet haihtuvat työmieheltä. Työmiehen ei kannata olla runollinen.
— En mene, mutta Kettumaalle menen, jos vain…
Juho käänsi jo selkänsä aikoen lähteä työmaalle päin, mutta kääntyi yhtäkkiä ja julisti kiihtyneenä:
— Ja sen minä sulle sanon, että jos minä sieltä saan mieleiseni maapalan, niin vannon, että sen viljeleminen kannattaa. Kuinka ei se kannattaisi?
Hän katsoi pitkään ja ikään kuin yhä kummissaan kysyen Miettisen ilkkuvasti hymyilevään, kylmään naamaan. Käänsi sitte selkänsä ja meni syrjään.
Miettinen katsoi Juhon jälkeen, liikautti pilkallisen tunteen valtaamana toista suupieltä, silmää ja otsanahkaa.
— Kello so-oi! kuului työnjohtajan laulava ääni ja kilaus kiviporalla toiseen.
Se oli vasta ensi soitto, ja Miettinen istahti rauhallisesti.
Käsiä ja päitä alkoi kohoilla suosta kanervaisten mättäiden väleistä ja mäestä. Miehet jäivät pöperryksissä istumaan, sillä kuumuus oli paahtanut heidät puolihumalaan.
— Kello soo-oi! kuului vähän ajan kuluttua uudestaan ja pari iskua poralla toiseen.
Ensimäiset alkoivat kömpiä jaloilleen, pyyhiskellä nuttujensa nurjalla puolella kasvojaan ja etsiä kalveista juomaleilejään.
Muuan suuri mies murisi toverilleen:
— Lyhytpä se lepo taas … olikin, perusti… Onko se kello vielä?
Vähän pienempi mies pilkkasi:
— Jos sun nyt antaisi vielä siinä kivenkoloss' nukkua, niin kuoliaaksi nukkuisit itses. Ei siitä ylellisestä levostakaan. Paa tupakkia suuhus, nosta housus ja lähde.
Kolmas huuto ei ollut vielä soinut, kun Juho jo oli työntökärryineen liikkeellä. Miettinen istui silloin mäen reunassa kivellä ja joi, ivallinen katse hetkisen Juhoa seuraten. Hän sytytti vielä paperossin ja jäi paikoilleen viipyen muutaman hetken kolmannen soiton jälkeen.
Kun kolmas soitto kuului, oli jo 5-6 miestä töissään, mitkä ojanpohjassa, mitkä työntökärryjensä kera, mitkä lankkuja siirtelemässä, mitkä mäessä kivenporauksessa tai mäenkaivuussa.