X.
Koko tämän illan oli Kanteleinen iloisena riehunut. Tavallisissa oloissa hiljainen ja hillitty ääni oli nyt kohoillut ja mieli pysynyt korkeassa jännityksessä.
Kun tyttöparven kuhina alkoi eteisestä kuulua, järjesti opettaja pojat salissa kunniatervehdykseen kahden puolen ovea. Sen auetessa kajahti laulu:
"Terve ystävä sä, tänne suojahamme,
Terve liittohon nyt nuorien!
Edistys, valistus, siinä ohjelmamme,
Sekä rakkaus pohjana sen."
Tytöt pysähtyivät hämillään ovelle. Astuivat kuitenkin opettajan rohkaisevia viittauksia noudattaen saliin. Heitä oli 5. Kukoistavilla kasvoilla pakkasen purema helakkuus punersi raikkaana kuin keväinen aamu. Poikain äänet yhä kohosivat ja silmiin ilmestyi hehkua, joka ikään kuin heijasti takaisin tyttöjen jo nauravista silmistä.
Laulu jatkui:
"Palvellaksemme Suomea, kansaa sen
Ja sen toiveitakin ilolla,
Oomme yhtynnä liittohon nuoruuden;
Lippu liehukoon korkealla!"
Maalari oli seisahtunut tulipesän eteen, tuijotellen ihmeissään nuorten parvea ja kuunnellen sytyttävää laulua. Miehen suupieleen ilmestyi kummasteleva, myhäilyä muistuttava vivahdus. Sepän Kustaan kirkas tenori sai maalarin huomion vihdoin kokonaan kiintymään aivan kuin hän olisi muistellut jotain hämärää tahi kuunnellut jotain hyvin kaukaista. Silmä tuijotti Kustaan silmiin. Piipunperien kaivu jäi puolitiehen, maalari ainoastaan näytti kuuntelevan ja muistelevan. Otsallekin jo nousee elämää … ja poskipäihin. Silmissä ei enää vilahtele paatuneen häjynkurisuuden leima, niistä pyrkii esiin yhä kirkastuva hymy. —
Tytöt ovat laskeneet vaatekantamuksensa pöydälle. Vilkas juttelu on alkanut juosta. Siinä oli Juurikkalan Elli, Varamäen Sohvi, Palomäen Lempi, Sepän Maiju ja Koivusen Liisa. Tyttöjen töitä pojat kilvan levittelevät ja kehuvat. Tytöt taas maksavat tutkimalla ja kehumalla poikain töitä. Rupatus käy vilkkaana porinana. Mutta kun asia nyt oli saanut sen käänteen, että talolla ruvettiin maalaamaan, katsottiin yksimielisesti viisaammaksi viedä vaatteet pois talolta siksi kun maalaus olisi toimitettu.
Tytöt olivat hieman ottaneet vaatetta päältään, kun salissa oli lämmin. Kanteleisen katse kulki, hänen sitä itse huomaamattaan, Sohvin mukana. Tytön valtaava, keltaisenruskea tukka roikkui kahtena palmikkona pitkin selkää. Kummallista, ajatteli Kanteleinen, miten kaksi tuollaista palmikkoa voi pukea tytön vartaloa! Onpa, onpa!…
Tyttö ei tietänyt ollenkaan olevansa tarkastelun alaisena. Hänen kasvonsa joutuivat kääntymään niin, että Kanteleinen hieman vavahti…
Opettaja jo pelästyy, että kun ei vain kukaan huomaisi… Mutta juuri silloin käy Sohvi yli lattian. Kas, miten hänen pieksujalkansa nousee kuin pontimen työntämänä! Tyttö kohoo varpailleen joka askelella, astunta ja vartalon notkahdus muistuttavat tanssia. —
— Minä tässä, yrittää maalari saada ääntään kuuluviin.
— Mitä, maalari? kysyy pari, kolme yht'aikaa.
— Olen vain yrittänyt muistella yhtä laulua, jota me tapasimme laulaa siihen aikaan ja jonka laulamisesta meitä kerran sakotettiinkin, mutta en minä vain muista miten se alkoi.
Maalari näytti todella ponnistelevan muistiaan. Parvi kokoutui maalarin ympärille.
— Koettakaa nyt muistella.
— Se oli se Akselin ja Hildan laulu … eikö teistä kukaan?
— Akselin ja Hildan, muistelevat jotkut. Mutta kukaan ei ole kuullut.
Maalari on käynyt puheliaammaksi.
— Niin kaunista laulua on harvoin, virkkoi hän. Ja se vallesmanni kehtas meitä sakottaa siitä, kun kerran Mikkeli-yönä oikein sydämestämme sitä vedimme.
— Eikö maalari muista yhtään?
— Paikka paikoin. Siinä oli, niinkin, että:
"Akseli sekä Hilda,
Hänen morsiamensa,
Kauniina kesäyönä
He rakkaudestansa
Puhuivat, muistutellen
Muinoista onnea."
Maalari tavoittelee kauan vaiennutta ja ruostunutta säveltä. Nuoret ympärillä vaikenevat jännittyen odotukseen.
Maalari jatkaa:
"Ikävä, vaan myös hauska
Se yö oli Hildalle,
Hän armastansa lempi,
Nojas sen rinnalle,
Hän surussansa lauloi
Ja huoliin huokaili:
Hyvästi kauniit lehdot,
Hyvästi rakkaani."
Vanhan miehen äänessä värähti toisinaan ikään kuin kaukainen kaiku Mikkeli-yön laulusta 40 vuotta sitten. Kuuli aivan hyvin, että hän oli ollut aikansa laulumies. Nuorten uteliaisuus kasvoi.
— Sen Hildan isä lähti Kaliforniaan eikä tahtonut antaa tytärtään
Akselille, joka oli köyhä. Ja se Hilda lauloi sitte, että:
"Pois täältä Pohjolasta
Isäni tahtoopi,
Hän Kaliforniahan
Huomenna lähteepi.
Hän viepi minut muassaan
Ja meidät erottaa,
Sä hänen mielestänsä
Oot halpa arvokas."
— En muista enää. Maalari ravisti päätään.
— Ja siitäkö sakotettiin? kysyi Kanteleinen.
— Niin. Se oli siihen aikaan se huuto-sakko. Jos lauloi vaikka mitä yöllä klo 9 jälkeen illalla tai ennen klo 4 aamulla, niin sakottivat ne. Vaikka tämäkin oli painettu viisu, istuin minäkin siitä neljä vuorokautta vesikopiss'. Ja meitä oli 9 näitä Jokirannan poikia. Eikä me sillä kertaa oltu edes yhtään ryypätty, ei sen merkkiäkään! Mutta se vallesmanni ja ne toiset hyvät, jotka sen joukoss' olivat, ne olivat juovuksiss', ja…
— Ja te saitte huuto-sakon?
— No nekös!
* * * * *
Kanteleinen hiihtelee kotiinsa yksin. Ajatukset elävät voimakkaasti illan muistoissa ja mielikuvissa. Siellä oli ollut hauskaa. Illan mittaan oli mielialassa tuntunut niin omituinen nousuliike. Maailmassa näytti sittekin olevan jotain, joka pani asioita ainakin joskus kulkemaan mielen mukaan.
Hänen ympärillään hyöri hyviä ihmisiä. Mistä johtui tämä vaihdos? Muutamia kuukausia takaperin tuossa samassa salissa oli aivan toisenlainen mielialan viritys. Mikä sen näin oli vaihettanut?
Hän kummasteli. Ajatellessaan havaitsi, että koko kylä oli muuttunut. Arkana vilahti mielessä: oliko hän siihen vaikuttanut? Mutta ei vastannut siihen ehdottoman myöntävästi. Olihan hän yrittänyt, mutta vähä oli tullut tehtyä, eivätkä ne hänen puheensakaan…
Ehkä se tämä höyläileminen? Mutta miten sekään? Olisiko siinä ehkä se vanha jokirantalaisten puutyö-harrastus herännyt uuteen eloon?
Siinä kiersi ja kaarsi kaiken ympärillä tietoisuus siitä, että jos ei hän tänne sattunut, samoin ne vielä nukkuisivat kuin viime vuonnakin. Niille maille tultua täyttää sydämen kuohahtava ilo. Tukeva sääri ponnahtaa voimakkaammin, pakkasen huurre syleilee tutummin ja elämäntaivaan ranta punertaa.
Kanteleinen saapuu kotiinsa. Muori tulee avaamaan ovea ja murisee itsekseen. Nuori opettaja ei ole kuulevinaan, vaan hiipii kantapäitään hilliten huoneeseensa.
Sytyttää tulen.
Siinä pöydällä ovat oppilaitten kirjoitusvihot korjausta varten. Hän siirtää ne konemaisesti eteensä. Avaa yhden, tekee muutamia korjauksia.
Unohtaa kuitenkin kohta itsensä ja jää tuijottamaan lampunruuviin, omituinen, sisäänpäin kääntynyt hymy huulten ympärillä. Silmät tirkistävät, aivan kuin todellakin tarkastaen lampunruuvia, mutta vähitellen niiden ilme muuttuu.
Armastava, hellä kaiho ja edelleen sisäänpäin kääntynyt hymy…
— Sohvi Kanteleinen, jupisee, ja suu menee leveämpään nauruun.
Muori ohahtaa toisella puolen seinää. Kanteleinen palaa tajuntaansa. Hieman ravistellen, aivan kuin vapautuakseen mielentilastaan, juo hän lasillisen kylmää vettä, tempaa vihkoläjän eteensä, etsii kynän ja ryhtyy työhön.