XI.
Usein kun Kanteleinen talven tullen astui kouluun ja alotti päivätyönsä muisti hän sen hetken kun oli lähtenyt seminaariin. Miksi juuri se elämänkohta niin mieleen muistui, ei hän saattanut ymmärtää. Oliko se sen vuoksi, että ensi kokemukset koulussa eivät vastanneetkaan odotuksia? Vaikka kuinka koetti innostuttaa itseään uskomaan, elämään siitä uskosta, että hänellä nyt oli suoritettavanaan jaloin elämäntehtävä minkä ihminen voi koskaan valita, sittenkin painosti aina aamusin. Kun otti virsikirjan käteensä etsiäkseen virren ja istui urkuharmonin eteen soittoa varten, nousi merkillinen vastenmielisyyden tunne ja peitti mielialan. Silloin, juuri siinä hetkessä se aina tapahtui: ajatus palasi Kanteleisten torpan pellolle. Mieleen muistui eräs elokuun ilta. Väinö oli äestänyt ja vaonnut ruispellot, jotka isäukko kylvi. Kun hän ajoi vanhan liinukan tallin eteen, ajatteli hän koko ajan yhä sitä, että se oli viimeinen kerta kun hän äesti ja kynti liinukalla Kanteleisten peltoa. Viimeinen kertako? Siihen liinukka huokasi syvään ja pitkään, samalla kun hän päästi valjaita. Viimeinen kertako?
Häneltä oli päässyt itku. Oli suudellut liinukkaa, ja liinukka oli haistellut häntä ja höplännyt hänen poskeaan ja katsonut totisilla, viisailla silmillään. Kun Väinö oli taluttanut hevosen umpiaitaan ja vapauttanut suitsista, oli liinukka hirnahtanut ja katsonut surullisesti, aivan kun olisi tahtonut sanoa: minä jään.
Umpiaidasta tuvalle oli tullut päivällä kylvyyn pellon piennarta. Hänestä tuntui silloin siltä kuin tuo pelto ajattelisi hänen lähtöään, kuin sen piennar koskisi paljaaseen, sille pienestä asti tuttuun jalkaan pehmeämmin, hyväilevämmin kuin milloinkaan ennen ja kuiskisi samaa kuin liinukka: minä jään.
Ja tuvanpäädyllä suuri kivi, joka oli kierrettävä kun umpiaidasta tultiin pellonpiennarta, kivi, joka hiiskumatta kupeillaan kantoi muistot monen sukupolven nuorimpain ikäkausien urheiluista ja pienten varpaitten kiipeilyistä, — kivikin tuntui sanovan: minä jään.
Kaikki tämä vaikutti sen, että seminaariin lähtö sillä hetkellä näytti aivan kuin rikolliselta. Se jäi mieleen.
Mutta torpassa oli paljo lapsia, eikä se voinut tarjota Väinölle mitään elinaikaista olinpaikkaa. Kun veli ja sisar, jotka olivat Amerikassa, olivat tarjonneet rahat jos Väinö menee seminaariin, oli mentävä, varsinkin kun omakin halu veti.
Oli hän senkin jälkeen joka kesä kyntänyt ja äestänyt Kanteleisten torpan maita. Mielialan apeus oli silloin usein haihtunut. Seminaari ja pelto olivat sopineet. Pelto oli monta kertaa hymyillyt päivälakkosessa: tulitpa! Liinukka oli höristellen tervehtinyt: tulitpa! Kivi oli vakaasti tarjonnut kylkeään kiivettäväksi: tule vain!
Asia oli näin sovittu.
Mutta täällä koululla se tuli uudelleen mieleen, nyt joka aamu.
Jos virsi meni hyvin, kun lapset lauloivat sydämestään, haihtui kaiho jo virrenlaulun aikana. Heidän laulussaan soi silloin kuin pellon ääni: tulitpa, tulitpa!
Siinä oli vastaanottavaa odotusta. Muokkaajan sielu alkoi elää pellon kera, ottaa vastaan sen vaikutelmia.
Kun lapset lauloivat kirkkaasti, tuntui paistavan kirkas päivä ja ympärillä oli suloisen lämmintä, vaikka ulkona porotti pakkanen nurkkia paukutellen. Kanteleinen hymyili jo rukousta lukiessaan ja hänen sydämessään paloi elämän tuli.
Mutta jos lapset olivat huolimattomia, eivät laulaneet vaan vehkeilivät, silloin peitti raskas pilvi opettajan sielun. Vähitellen tuli hän sen suhteen varovaiseksi ja koetti opetella pilven tuloa vastustamaan. Mutta sellainen tottumus edistyi hitaasti.
Joululoman mentyä alkoi kokemus jo vähitellen avustaa. Opettaja oppi tuntemaan oppilaansa ja heidän tapansa. Siinä olivat hänelle erinomaisena apuna viime syksynä tekemänsä kiertomatkat kodeissa sekä parhaillaan jatkuvat työillat nuorisoseuratalolla. Jokaisen lapsen perhesuhteet tuntiessaan voi hän helpommin tutustua lapsiin.
Eivätkä ne yleensä olleet pahoja lapsia, heissä vain elivät kotien vallitsevat katsantotavat ja harrastukset. Kotien lamautunut, haluton, elämään kyllästynyt henki esiintyi lapsissa yleisenä välinpitämättömyytenä kotiluvuista ja opettajan kunnioituksen puutteena. Erikoistapauksissa ilmeni muutamissa pojissa röyhkeyttä, toisissa villiä vallattomuutta.
Mutta opettaja tuli pian huomaamaan, että näissä lapsissa oli paljo hyvin lahjakkaita. Yleisesti vallitsevassa kotikasvatuksen puutteessa tätä luhjakkaisuutta tuntui olevan vaikea saada ohjatuksi hyödylliseen toimintaan.
Jo seminaarissa oli Kanteleinen innostunut vastustamaan ruumiillista koulukuritusta. Hän ei voinut päästä siitä ajatuksesta, että sillä useimmissa tapauksissa vain vahingoitetaan kasvatin ja kasvattajan välistä suhdetta. Kuritus voi saavuttaa hyviä tuloksia vasta sitten, kun kurittajan ja kuritettavan välillä vallitsee hyvä persoonallinen suhde. Mutta useimmiten on oppilaan ja opettajan välinen elämä tähän liian vieras ja virallinen, jolloin ruumiillinen kuritus voi toiselta puolen olla vain hermostuneen kiukunpurkaus ja toiselta puolen vaikuttaa paatumusta ja vihaa nostattavasti.
Kasvattaja alkoi Kanteleisessa yhä enemmän toimia, tottumattomuuden ensi vaikeudet kiihottivat siihen. Tehtävä alkoi innostaa. Hän keksi, teki ja kokeili joka päivä jotain erikoista. Erittäin oli hänestä kuri, järjestys tärkeätä siksi, että se vaikuttaa syvimmin koko elämään. Saada heidät tottumaan järjestykseen, täsmällisyyteen, siinä koko heidän elämänsä menestyksen, tulevan yhteiskunnallisen uudistuksen ja yhteistoiminnan onnistumisen avain! hän väitti. Mutta mikä keino siinä paraiten auttaa? siinä kysymys joka nuorelle opettajalle oli toistaiseksi selvittämätön.
* * * * *
Koululla oli päivän mittaan sattunut kaikellaista pientä harmia. Oppilas, jonka nimi oli Elias, oli vihdoin saanut kärsimyksen maljan kukkuroilleen. Kun opettaja kirjoitti taululle jotain, oli Elias lähtenyt käytävälle kävelemään opettajaa matkien. Kääntyessään näki opettaja pojan toimessa. Toiset sillä aikaa tirskuivat, toiset osoittivat pelkoa havaitessaan opettajaa katsovan Eliasta, joka tietämättä, että opettaja jo oli kääntynyt, yhä jatkoi. Kun Elias vihdoin huomasi, että opettaja katsoi, havahtui hän matkima-asennostaan, mutta suu vääntyi kurilliseen nauruun, ja pitkin harppauksin astui hän paikalleen. Samaa oppilasta oli eilenkin nurkassa seisottamalla rangaistu. Opettajan veri kiehui. Hänen luontonsa käski hyökkäämään, se aivan kuin ajoi pojan kimppuun. Elias istui paikoillaan, leuka rintaa vasten ja luimisteli milloin sivuilleen, milloin opettajaan, kasvoilla edelleen pilkkahymy. Opettaja oli kalpea kasvoiltaan, niistä oli veri paennut. Hän tuijotti Eliakseen katsein, joista voi ilmiselvästi lukea hyökkäysajatuksen. Hänen nyrkkinsä puristuivat. Luokalla vallitsi kuolonhiljaisuus. Ei kukaan enää tirskunut, moni ei kuuluvasti hengittänytkään. Eliaksen katse oli lopullisesti pysähtynyt tuijottamaan erääseen lyijykynällä vintilöityyn loveen pulpetin kannessa.
Koulusalissa vallitsi jännittävä pelko.
Hyökkään … hyökkään … hyökkään! uhkasi opettajan koko olemus.
Muuan pieni ensi luokan tyttö pillahti itkemään. Silloin havahtui opettaja.
Tavaton suuttumus oli hänet vähäksi aikaa jähmetyttänyt niin, ettei hän voinut huomata minkäänlaista ajatuksen toimintaa itsessään. Pikkutytön itku herätti ajatuksen. Ensimäinen tunne oli silloin syvä sääli lasta kohtaan, joka nähtävästi pelkäsi häntä ilman mitään aihetta. Opettaja joutui hämilleen. Hänestä tuntui siltä kuin olisi tehnyt näitä viattomia lapsia kohtaan suuren vääryyden ja samalla paljastanut heille heikkoutensa. Astuen itkevän pikku tytön luo, tarttui hän tämän alas painuneeseen otsaan, kohotti hellästi päätä ja hoki:
— Älä itke … älä viitsi itkeä Maiju … no johan nyt…
Kun pikku tyttö lakkasi itkemästä, oli opettajakin saavuttanut itsehillintänsä ja asettui luokan eteen.
Eliakselle ei hän sanonut sanaakaan, ei muutenkaan puhunut kohtauksesta mitään. Tuntia jatkettiin siitä, mihin äsken oli pysähdytty.
Mutta päivällä, kun muut laskettiin päivälliselle, sanoi opettaja kaikkein kuullen:
— Elias jää tänne minun luokseni.
Elias tuli kahden vaiheilla. Toiseltapuolen kiihotti valtaava uhma: tehköön mitä tahtoo! Mutta tämän tunneilmiön kanssa kilpaili pelko: jos se sanoo isälle!
Isä oli kiivas mies.
Jos se tulee sinne kotiin itse kantelemaan?
Pelokkaasti sivuilleen pälyen astui poika opettajan huoneeseen.
Mutta opettaja puhutteli kuin parasta ystäväänsä, ei sanaakaan siitä päivällisestä. Kutsui kanssansa syömään. Puhui Eliaksen elämästä ja tulevaisuudesta. Pojalla oli suuri taipumus käsitöihin. Neuvoteltiin miten sitä taitoa parhaiten voitaisiin kehittää ja tehdä siitä Eliakselle elättävä ammatti. Kun päivän lopputunnit oli istuttu koulussa, kutsui opettaja taas Eliaksen luokseen. Keskustelu jatkui samaan tapaan. Puhuttiin myöskin Eliaksen kodista, vanhemmista, sisaruksista, toimeentulosta. Ilta alkoi myöhästyä ja poika käydä levottomaksi, miten tässä käy, pääseekö ollenkaan kotiin? Mikä on tämän kaiken alla? Että uhkaamassa olisi jotain hyvin pahaa, sitä hän alkoi aavistaa mitä myöhemmälle ilta kului. Joskus pyrki jo pillahtamaan itku.
Mutta vihdoin opettaja läksi itse saattamaan noin 2 kilometrin matkassa olevalle kotimökille.
Meille se tulee, meille … meille tulee, ajatteli Elias sydänkurkussa koko matkan, hiihtäessään opettajan jälessä samaa latua. Mitä lähemmäksi kotoa tultiin, sitä yllättävämmin nousi pelko, joka paisui nyt kauhuksi ajatellessa tuiman isän raivoa, kun hän opettajan syyttäessä tempaa hänet tukasta … ja panee tuomaan vitsat, ja…
Opettaja pysähtyi muutaman kymmenen sylen päähän mökiltä.
— Nyt minä voinkin palata, sanoi, ojentaen oikein kätensä. Hyvästi,
Elias!
Poika tarttui siihen vantuskädellä hämillään ja epäröiden. Muisti samalla että eräissä tapauksissa on lakkikin otettava päästä; koetti tehdä senkin ja vielä katsoa opettajaa silmiin.
Jätettyään Eliaksen palasi opettaja sivukierroksia hiihdellen kotiinpäin, kaiken aikaa ajatellen Eliasta ja aprikoiden: voiko hänet tällä tavoin voittaa?
Alakuloisuuden jätteet haihtuivat mielestä nopeasti. Kun raikas talvinen ilma virtasi keuhkoihin puhdistaen ja keventäen, samalla kohosi mieliala voittavana ja varmana. Ulkonaiset seikat saivat peittyä talvi-illan hämärään, sisäisten näköalojen laajetessa ja Eliaksen jäähyväiskatseen yhä kirkkaampana säteillessä.