XII.
Kyläsuo, tuo entinen kuollut Kyläsuo, oli todellakin alkanut elää ja vaikuttaa Jokirannan elämään. Miehet, jotka pitkiin aikoihin eivät olleet aivoissaan ajatelleet muuta kuin keinoa, miten saisi asumisensa supistettua niin pienelle kuin ikinä voi, miten saisi talonsa asutuksi ilman kustannuksia, olivat Kyläsuosta saaneet uuden aatteen. Se synnytti elämää, kiihotti, teki mielen pirteämmäksi, synnytti uusia toivomuksia ja pani ajatukset suunnittelemaan jo itse paikan päällä ojatöiden alottamista omilla palstoillaan. Nämä ajatukset eivät silti olleet uusia, mutta uutuuden viehätyksen niille antoi toteutumisen mahdollisuus.
Jo monta vuottahan heidän ajatuksensa olivat askaroineet Kyläsuolla, johon ne oli aina johtanut harhailemaan Varamäen uutisviljelysten esimerkki. Mutta silloin ajatukset usein miesjoukoissa työnsivät työkseen piloja ja kokkapuheita, jotka kaikki tahtoivat kiertää Varamäkeä kuin humalanköynnös riukuaan. Erkkilä, joka kylän kesken lyhennettiin Erkiksi, oli asiasta monta sukkeluutta laskenut. Kauimmin jauhettiin sitä, että tämä kerran kylänkokouksessa, jossa ei Varamäkeä ollut paikalla, oli sanonut, että Varamäen Antille olisi syytä valita holhooja, sillä muuten se hukuttaa perintörikkautensa Kyläsuohon. Silloin oli Pikku-Passi jatkanut:
— Pannaan sitte sinut holhoojaksi, saat ajaa tunkiosi Varamäen nevalle. Tottahan peru sitte kasvaa … tottahan jo, peru.
Miehet olivat nauraneet ja Erkki oli sillä kertaa lopettanut. Hänellä olikin suuri tunkio, jota ei koskaan ehditty ajaa pellolle. Pikku-Passi taas oli jo siihen aikaan omalta osaltaan alkanut ojittaa suota rantakeitaalta ja tunsi tarvetta antaa Erkkiä nokalle.
Mutta tapaus aiheutti kauan kestävän kyläjuorun, joka lopulta vaikutti hyvin edullisesti suokysymyksen kehitykseen. Mielet alkoivat taipua viljelysajatukseen.
Kun asiasta sitten talvella tehtiin alote, tuntui jo monilla olevan kehitys siinä mitassa, että heillä oli aivan kuin kunniantarve kuulua niihin, jotka ovat jo kauan aikaa ajatelleet että siitä se täytyy tulla kylän tulevaisuuden voileipämaa.
Nyt kun Kyläsuon valtaviemäreitä avattiin, vaikutti sitä koskeva ajattelu jo koko talouteen. Aivan kuin silmä ja äly nyt vasta olisivat alottaneet yhteistyönsä pitkän lepoajan jälkeen, kasvoi sisällinen levottomuus maallisten asiain menestyksestä monessa rinnassa. Julkisena merkkinä tästä oli se, että maataloudellisiin esitelmätilaisuuksiin, joita kylässä talven ja kevään kuluessa suotoimikunnan alotteesta pidettiin, tulivat kylänmiehet melkein kaikki. Kuuntelijain silmistä loisti tarkkaava uteliaisuus, ja nyt alettiin jo tehdä kysymyksiä. Sen sijaan että esitelmistä mentäessä entisaikaan usein laskettiin sattuvaa pilaa maanviljelysneuvojista, viisaista munista, jotka neuvoivat heitä kanoja, sen sijaan saattoi asiallinen keskustelu esitelmän johdosta nyt jatkua vielä kotimatkallakin. Nyt myöskin naurettiin vähemmän ja oltiin hieman varovaisempia omiin kokemuksiin vedottaessa.
Aivan kuin synnintuska aiheutti tämä taloudellinen heräys levottomuutta ja haparoimista, joka monasti ilman johtavaa periaatetta hyppäsi tiedon perässä tahi ryntäsi toteuttamaan mitä päähänpistoa milloinkin, pani taasen katumaan, kun luuli havaitsevansa teon erehdyksiä.
Viljelysvuorottelu ja lannoituskysymys vaivasivat monen mieltä. Piilomäen porvari, jolla oli jonkunlainen järjestetty vuoroviljelys, oli jo parina vuotena saanut olla kylän heräämässä olevain isäntäin lähimpänä vuoroviljelysneuvojana. Monikaan ei uskaltanut kääntyä suoraan ammattineuvojain puoleen pelosta, että niiden vaatimukset ovat niin tavattomia, ettei niitä voi talonpoika toteuttaa. Talonpojalle riittää, jos hän saa järjestetyksi vuoroviljelyksensä vähän sinnepäin. Hänen pitää ja täytyy päästä alkuun ilman erikoisempia, tavattomia, työtä ja varoja kysyviä mullistuksia, yksinkertaisin ja helpoin keinoin. Mitä ne tavattomat ja erikoiset olivat, joita pelättiin, sitä ei oikein kukaan osannut täsmälleen sanoa. Mutta se oli jotain sellaista, tahi juuri sitä, mikä kirjanoppineiden viljelysjärjestelmät tekee kannattamattomaksi, sitä, mikä kammottaa ja estää agronomeja rupeamasta elinkeinokseen pikkuviljelijöiksi. Mutta mitä se sitte perältään oli; sille koki kukin heräävässä mielessään keksiä oman, näppärän selityksensä.
Ja Piilomäen porvariin alettiin neuvonantajana yhä enempi luottaa; hänhän oli joka tapauksessa jotain kokenut — vaikkakin tämän kokemuksen arvoa suuresti heikonsi se, että mies oli kaupasta saamiaan varoja kenties voinut käyttää maanviljelyksensä tukeamiseksi.
Osa kylän vaimoväestä seurasi miehiä, mutta osa oli heidän sieluntilastaan hieman levotonna.
Erään seuratilaisuuden lopussa valitti Pikku-Passin emäntä kiertävälle saarnamiehelle:
— Kun ei enää ollenkaan tahdota joutaa sielunsa asioita ajattelemaan… Niillä miehillä on nyt niin pää täynnä aivan nevarapaa.
Saarnaaja sanoi, että hän olikin kovin kummastellut, kun isäntiä ei enää ollenkaan näy, eikä Pikku-Passinkaan isäntää, joka aina ennen oli niin ahkera.
— Nevarapaa todella, nevarapaa todella, nyökytti saarnaaja surumielisenä päätään.
Maalarin muori, joka oli lähellä, liittyi mukaan:
— Meidän isä sanoo, kun nyt niin kovin paljo puhutaan siitä nevasta, että, — eihän nyt mistään muusta puhutakaan, — niin meidän isä sanoo, että ne tekevät nevasta itsellensä Kristusta.
Kun saarnaaja käänsi lempeät, surunvoittoiset silmänsä muoriin, johtui tämä ajattelemaan, että kysytään hänen miestään.
— Tuolla, muori virkkoi ja osoitti sormellaan miestään, aivan kuin joku olisi kysynyt. Tuolla se on.
Muorin sormi osoitti aitanportaalla istuvaa, kuihtunutta, kyyristynyttä miestä.
— Tule tänne, Sameli! huusi muori.
Sameli katsoi väsyneillä, sairaudesta puhuvilla silmillään sinnepäin, mistä kuului kutsuva ääni.
— Tule vain, rohkaisi vaimo. Se raukka on niin huono… Vatsa on niin huono, sisällä ei pysy mikään, loppu lähestyy… Jeesus Kristus armahda… Tule vain, Sameli!
Useampia naisia oli keräytynyt puhujan ympärille uteliaina ja odottavina, lempeä, anova hymy loistaen kasvoilla. Ottivat vuorotellen kädestä, hyvästelivät, kiittelivät ja pyysivät Jumalalta voimia saarnaajalle. Melkein jokaiselta kysyttiin, että missä mies on, eli isäntä, riippuen ero siitä, oltiinko talosta vai vähemmän vaativista oloista. Ja aina täytyi emäntäin näihin uteluihin selittää, ettei isäntä ollut joutanut, että tahtoo olla niin paljo töitä eikä saa työväkeä. Useimmat tekivät selostuksensa miehiään puolustavassa sävyssä, välttäen omasta puolestaan langettamasta heihin Jumalaa kohtaan tapahtuneen rikoksen varjoakaan. Toiset vaimot kyllä horjuivat kahden vaiheilla. Mutta saarnaaja oli saanut sopivan, verrannollisen ajattelunaiheen äskeisestä, ja pyöritteli sitä jo ajatuksissaan vastaista käyttöä varten. Antaessaan jäähyväisiksi minkä lohdutussanan millekin, hän, usean kättä puristaessaan virkkoi leikillisesti, aina miehiä tarkoittaen:
— Onko hänkin alkanut tehdä itselleen kultaista vasikkaa nevaravasta?
— Tiedä sitäkään sanoa, virkahti omalla vuorollaan Koivusen Elli, Vihtorin vaimo. Mutta kun ei Jumala enää tähän aikaan ruoki meitä, jos eivät jotkut kuoki ja kynnä, niin minä ajattelen, ettei sen nevaviljelyksen nyt mikään sellainen synti pitäisi oleman.
— Ei suinkaan, mutta … kiirehti saarnamies selittämään.
— Niin mutta minä olen kuullut, kun te olette näiltä akoilta kysellyt niin kuin salarippinä, että onko meidän miehemme tehneet itsellensä nevaravasta kultaisen vasikan. Ettekö te sillä meinaa että nevaviljelys on synti?
Elli-emäntä heitti taisteluhaluisesti päätään.
— Ei, ei! Minä vain…
Mutta nyt oli maalarinmuori saanut Samelin tulemaan, työnsi syrjään muita ja vastustelevaa miestään kädestä vetäen hoki:
— Turhia, turhia … syntiä puolustaa. Nevalla niiden Kristus on, isäntäin… Tässä on meidän Sameli.
Hän pani Samelin käden saarnamiehen käteen.