XIII.
Sinäkin iltana olivat kylänmiehet joukolla lähteneet suolle katselemaan töiden edistymistä. Sieltä palatessaan he kulkivat Varamäen viljelysten läpi. Siellä kasvoi nytkin eräillä osilla ruista kuin seinää. Heillä monella oli rintapelloissaan tänä vuotena heikot rukiit. Omituinen tuska kaiveli monen miehen mieltä. Varamäki ei ollut itse mukana, mutta Pikku-Passi tunsi tarkoin, miten kukin eri ala oli savettu, mitä lantalajeja ja minkä verran käytetty, missä poltettu, missä ei j.n.e. Laskutkin hän tiesi, mitä maksaa muokkaus, lannat ja siemen sekä mitä tulee sadoksi, jos ei välillä mitään onnettomuutta satu. Pikku-Passi puhui innolla, aivan kuin omastaan, mutta hän olikin parina vuotena jo ollut Varamäen innokkain oppilas ja uskonveli. Hänellä oli myöskin jo muutaman hehtaarin alue ojitettuna, osa kuokittuna ja savettuna, aivan Varamäen mallin mukaan.
— Nyt lyön sen rukiiksi, kehui hän omaansa. Käyttekö katsomassa?
Tuossahan se vaan on.
Mutta he eivät tällä kertaa viitsineet, kun olivat väsyneitä, ja hieman jo ahdisti myöhäinen. Mutta Varamäen suopellonpientareita kierrettiin, ajattelun ja arvostelun leima katseissa; muutamista katseista näkyi jotain muutakin.
Mikä mahtava, valtaava näky olikaan tuo jo monihehtaarinen ruisvainio, joka kohosi suon sydämestä kuin siunaus. Pitkät tähkäpäät painuivat raskaina alaspäin ja törnevä olki seisoi kuin sirotekoinen pylväs kannattaen rukiin kultaista terää. Aurinko oli vaipumassa länteen. Illan ruso loi ihanan, punakuultavan hohteen yli laajan viljelyslakeuden. Tuossa toisella puolen levisivät kylän ikivanhat pellot parhaassa kukoistuksessaan. Ne olivat nielleet kymmenien sukupolvien hien, mutta lahjoittaneet siitä takaisin leivän ja elämänilon. Nyt oli niiden voiman ulottuvaisuus alkanut rajoittua, eikä leipää niistä enää riittänyt kaikille. Mutta tässä oli uusi valloitus alkanut. Uudismaa kilpaili ilosta saada tarjota viljelijälleen kaikki mahdollisuudet. Tuossa rukiin rinnalla kasvoi kaura, ei yhtä hyvin menestyneenä kuin ruis, mutta silti kilpaillen kunnialla monen noiden vanhain viljelysalueiden kauran kera. Ja tässä olivat kaikki vastaisen parantamisen mahdollisuudet. Vihdoin heinä, timotee, pillisuorana, tiheänä, ylpeänä se nousi suosta aivan kuin ylimielisesti pilkaten noita miehiä, joista moni oli jo vuosia köyhyyden käsissä kitunut yrittämättäkään vapauttaa vilja-aarteitaan Kyläsuon rikaslahjaisesta povesta.
Miesten ajatus askarteli niin voimakkaasti, että keskustelu rajoittui pelkkiin huudahduksiin ja ihmettelyyn, kunnes vihdoin lähdettiin kotiinpäin.
Tultaessa sivuutettiin Mäkitoiskan vainioniitty, joka nyt ensi kertaa, oltuaan viljanviljelyksellä ennen, kasvoi heinää. Miehet ihmettelemään, minkä vuoksi heinänkasvu oli niin heikko.
— Se on vain päästetty heinälle, siitä se johtuu, ilkkui Koivusen
Vihtori, joka ei usein ilkkunut.
— Suuri tunkio sen tekee, sanoi Pikku-Passi.
— Hääh?
— Suuri tunkio … ei joudeta ajaa pelloille … se sen tekee.
Toiset alkoivat nauraa, mutta kaikkien nauru ei helähtänyt. Niilläkin taisi olla suuri tunkio.
Juuri kun miehet tulivat kyläntielle hajotakseen koteihinsa, ilmestyi siihen kylän maalari muorineen, vasta seurasta tullen. Maalari alkaa miesten kanssa puhetta tehdä. Muori hokee:
— Jumalaansa kukin palvelee, Jumalaansa kukin palvelee, jumalaansa kukin palvelee…
— Oliko hyvä saarna? kysyi Koivusen Vihtori, jonka rauhaisaa mieltä muorin yhtämittainen hokeminen siihen määrään kiinnitti, että suu meni hymyyn ja mieli teki tutkia tarkemmin.
— O-oli, oli… Kyllä sai kuulla. Mutta kun on nevarapa jumalana… Mihinkä sinäkin Vihtoriparka ijankaikkisuudess' suus ammotat? Luuletko nevan siellä kelpaavan? Voi lapsiparka, jos olisit kuullut…
— Älä nyt ihmisille, suuti maalari suulasta vaimoaan, ponnistaen viimeisiä voimiaan saadakseen äänensä vihaisesti nuhtelevaksi.
— Mitä? Enkö minä saa sanoa? Eikö puhuja sanonut, että pidä päälle sekä sopivalla että sopimattomalla ajalla?
— Sanokaa vain muori, kyllä se nahka sen pyykin tarvitsee, kehoitti
Pikku-Passi.
— Ja suakin puhuja kysyi, emännältäs, Passin isäntä. Hyvä paimen etsii kadonneita lampaitansa. Palaja pois! Oi Herra… Tule Sameli.
Sameli jutteli muiden miesten kanssa.
— Sameli, Sameli! Varamäen Antti tuli pyörällä.
— Mikä kokous? alkoi kysellä, ja pysähtyi.
— Sun ruistas käytiin katsomass', sanoi Pikku-Passi.
— Vai sitä.
— Ja nevalla käytiin. Ei ne työt tahdo oikein… Kuumiksi ilmoja porajavat.
Miehet, jotka jo olivat eri haaroille hajoamassa, pysähtyivät vielä juttelua jatkamaan. Saivat kuulla, että Varamäki oli jo ollut taas nevalle ojureita etsimässä.
— Ka!
Miehet jännittyivät. Se jo taas uusia ojia ja kuokkuja suunnittelee, vaikka on jo ennestään niin laajat suopellot. Me tässä vain odotamme viemärin valmistumista ensin, vaikka ei se millään tavalla estä meitä alottamasta.
… Ka! ajattelee moni ihmeissään, ei muuta.
Varamäki kertoo suonraivaussuunnitelmistaan. Joku siinä ohessa valittaa, ettei saa miehiä. Kyllä Varamäki oli saanut.
— Se on kumma, mumisee joku hampaisiinsa, aivan kuin huutokaupan jälkeen, jolloin joku mieleinen esine menee huutaja-kilpailijalle vähäpätöisen hinnanlisäyksen vuoksi.
Varamäki on lämminnyt.
— Siihen aikaan kun minä sain talon, odotin minäkin palkkojen halpenemista ja sitä, että kyllä työväen on pakko tulla kaupalle. Mutta ei ole tähän asti tapahtunut kumpaakaan. Ei mun ainakaan muu auttanut kuin pyytämään täytyi lähteä, jos halusi hyvää työmiestä ja palkka täytyi jättää sellaisten miesten itseensä määrättäväksi. Eikä se olekaan väärin. Niin pitääkin olla, ainakin mun mielestäni.
Toiset kuultelevat hymyillen, toiset totisina, useiden ilmeissä kielteinen sävy.
— Johan se… Mutta kun saa sellaisenkin työmiehen kuin mulla oli tässä, alotti Erkki hyvin leveästi kertoa eräästä kulkumiehestä, josta hän oli saanut kyllikseen.
— Johan se, matki Varamäki, jolla oli Erkkiä varten vanhoja asioita hampaankolossa. Hän nojasi pyöräänsä vasten, tuijotti maahan ja uudisti:
— Johan se, aina väliin sattuu hyvillekin. Mutta mulla on sellainen käsitys, — vaikka ei suinkaan se mun käsitykseni mikään käsitys olekaan, — että kun isäntä on liian hyvä työmies, se saa aina huonoja palkkatyömiehiä. Kuinka sitte lie.
Muutamat nuoremmat miehet nauroivat. Erkki, joka ymmärsi piikin, koetti ampaista takaisin.
— Mutta sen mä vain sanon että makaavat ne sunkin renkis, makaavat jo.
— Kyllä ne saakin maata, en minä ole niistä ikänä mitään ikiliikkujia yrittänytkään.
Katseli taivaalle.
Toiset yhä nauroivat. Nolostuva Erkki näytti tutkistelevan ja etsivän sanoja. Mutta leppoisa, hyvänlaatuinen mies kun oli, alkoi kaivaa periä vain maalarin piipusta ja jupisi itsekseen:
— Ei niiden perujen kans auta mikään, kun sattuvat olemaan siitä laista.
— Isäntä, isäntä. Maalarin muori läheni Varamäkeä. Saarnamies sanoo: teidän jumalanne on nevarapa…
— Älä siinä! yritti maalari karjua, mutta entinen ryhti oli poissa.
Miestä rupesi vain kovin yskittämään.
— Ole sinä, suhditti vaimo.
— Noo, sanoi Varamäki, siellä meillä on vielä paljonlaisesti vanhoja perunoita, muori saa hakea, jos tarvitsee.
— Kiitoksia, aina min' oon teiltä ennenkin saanut.
— Hmm, niitä on, kun Jumala siunaa nevaravan.
— Niin, niin, kun Jumala siunaa nevaravan, niin on…
Muori jutteli ja tuijotti Varamäkeen, joka hyppäsi pyörälleen ja poistui. Samalla toisetkin alkoivat hajota.