XIII.
Kanteleinen on käynyt illastamassa kotonaan, mutta palannut suksien kera uudelleen ulos. Sillä välin on noussutkin kuu. Se valaisee nyt laajoja lumikenttiä tuonne metsää kohti ja Kyläsuolle, joka loistelee omituisessa valaistuksessa kuin merenselkä, synnyttäen kaihoa ja ikävää saada katsoa mitä siellä on. Ja kylän talot, ne jotka ovat ryhmässä kahden puolen raittia ja ne jotka häämöttävät etäämmältä, ne ovat kuin pieniä varustuksia, joihin ei pakkasella ole lupa suosiolla tulla.
Taivaanlaki on niin häikäisevän kuulakka, että kuuvalon kellahtava väri loistaa kuin sinertävän autereen takaa.
Hän laskee suksilla alas vainiolle.
— Tämäpä vasta!
Kanteleinen katsoo ihaillen ympärilleen. Suksi liukuu kepeästi. Keuhkot laajenevat, sinne tunkeutuu raikasta ilmaa tulvien. Iloinen, hymyävä ilme hiihtäjän kasvoilla laajenee.
Pakkanen pyrkii kolmannelle kymmenelle.
Hiihtäjä suuntaa latunsa yli joen, nousee toisella puolen Varamäen pihaan. Nuori emäntä tulee navetasta ja tapaa tulijan.
— Ka! Tuleeko opettaja meille … meidän tupaan, vai isänkö tupaan?
Hän sanoo isäksi miehensä isää.
— Iltaa, emäntä! En minä nyt teille tule, kiitos vain. Käyn katsomassa vaaria, sanoo Kanteleinen ja hyppää suksilta kättä tarjoten.
Emännän hymy sanoo: Vaariapa sinä katsotkin! Mutta ääneen hän virkkaa:
— Iltaa! Älä nyt, mun ovat käteni lapasiss' ja ne ovat likomärät.
— Ei sillä ole väliä.
— Eikö? Kastelee kätensä, niin kylmettyy kun on näin pakkanen.
— Ei kylmety, veri on vielä nuorta ja kuumaa.
— Johan se on kuumaa.
Emännällä on hillitty, eheästi sointuva metalliääni, joka hivelee korvaa. Sille ilmeisesti antaa joku ystävällinen tunnelma ymmärrettävän sävyn, kun hän Kanteleisen kättä puristaessaan virkkaa:
— Sohvikin on vielä navetass', mutta kohtahan se…
Vallattomuuden puuskassa riehahtaa toinen:
— Minä menen sinne!
Navetasta kuuluu heikosti tytön laulu, ja kun Kanteleinen kiertää erään nurkan, vilkkaa jo tuli ikkunasta.
* * * * *
Ukko tulee portaissa emäntää vastaan.
— Kuka se oli, jonka kanssa sinä?
— Puhuinko?
— Puhuit, niin?
— Opettaja.
Ukko ryähtää omituisen tekoyskän, osaamatta siinä hetkessä määritellä, tahtooko hän sillä tällä kertaa merkitä hyvää vai pahaa tuultaan.
— Menikö se meidän tupaan?
— Na-avettaan se… Emäntä tuntuu nauravan.
Ukko sähähtää nyt jo vihaisesti. Tekee mieli heittää miniälle kiivas sana, mutta kun on sitä ennenkin tähän asti välttänyt, ei nytkään, ehtii ajatella ja röhisee vain pahanmielensä puhkuen pakkaseen.
Vähätuvan porrasvieressä ovat Kanteleisen sukset. Vaari ottaa käteensä ja katselee tuntijan silmällä. Hänkin on suksimestari viime talvesta saakka. Silloin, näet, teki sukset Sohville ja itselleen. Ne seisovat tuvannurkkaa vasten pystyssä, ukon ovat kaksi desimetriä pitemmät kuin tyttären.
Verratessaan nyt Kanteleisen suksia omiinsa, ajattelee hän, että ne muistuttavat enemmän alkuperäistä lautaa ne hänen suksensa kuin Kanteleisen. Mutta onpa käynyt koulut … ja hän ei ole ikinä nähnyt tehtävän suksia… Terva hänen ja Sohvin suksissa on parempi … ja sehän on pääasia.
Ukkoa hieman piinaa tekemiensä suksien kömpelyys, jos sattuu katsahtamaan vielä… Mutta tulkoon tekemään kilpaa astioita!
Vanhuksen mieliala jo alkaa kohota. Jos ottaisi rankaläjältä uudet suksivärkit ja tekisi? ajattelee. Aikaa on kyllä.
— Liikaakin!
Hän oleilee vielä pihassa ja alkaa muistella miksi hän oli äsken pahalla tuulella. Muistaa yht'äkkiä.
— Lempoako se siellä navetass'? Navettakartanolta kuuluu ääniä:
— En minä, kuule, jaksa sua seurata … mun sukseni ovat niin kankeat ja raskaat…
— A-haa! Ukko kihisee itsekseen.
— Saat mun sukseni, lupaa Kanteleinen.
— Mun … mun … vai sun, jumal'auta! Vai ka-kankeat…
Ukko painaa oman suksensa kärkeä jäätikköön. Helähtäen menee se poikki.
Vanhus säpsähtää.
— Ka-ah! Perhana…
Hän tempaa katkenneet palaset ja pakenee niine hyvineen tupaan, sillä navetasta kuulutaan tultavan.
Aivan pian tuleekin Sohvi. Korjaa maidon, ilmoittaa että hän aikoo vähän hiihtelemään. Isä laskee mumisevan, äreän äänen.
— Tehkää nyt, isä, ristivalkea, niin minä keitän puuron kun tulen.
Taas ukko mumisee. Hän ei itsekään ymmärrä miks'ei saa sanotuksi sitä, vaikka pistää niin vihaksi.
— On niin ihana kuutamo, selittää tytär, aivan kuin aikoen isää innostuttaa.
Ukko joutuu sanomaan aivan sitä, mitä vähimmin harmittelee:
— Ne sukset ovat niin huonot.
— Kyllä minä niillä…
Silloin jo tytär pujahtaa ulos. Äijä jää harmittelemaan, että kun ei ilkeyksissään saanut edes kysyneeksi, että kuka siellä nyt on, jolla on sellainen perhananmoinen vetovoima, että vetää kuin magneetti?
Mutta vasta kun on yksin jäänyt ja ruvennut sahailemaan ristivalkeapuita, alkaa yksinäisyydentunne kiduttaa. Mielessä rupeaa askartelemaan ajatus, että ne siinä kuhertelevat todenpäältä ja hänet aijotaan jättää yksin. Veri alkaa kuohua päähän päin ja tekee mieli noitua sahalle joka ilkeästi kiljuu puuliuskassa. Ajattelee jo puuronkeittoa, kahvinkeittoa, lehmäksenhoitoa, huoneen siivousta, vuoteentasoitusta…
… Ja tulee vain kuin konna ja … toinen menee kuin noiduttu perään, tphyi!
Hän on joskus ennen ajatellut tätä mahdolliseksi, eikä ole siitä suuttunut. Mutta nyt hän suorastaan vihaa Kanteleista, joka aivan ilmeisesti, eläviin silmiin, aikoo viedä häneltä tyttären jota hän…
Ukko hyrskähtää voimakkaasti ja kyyneleet tulevat silmiin. Rakkaus tyttäreen on suurempi kuin miksi hän vähemmän vaaran hetkellä oli sitä ajatellutkaan.
Porstuasta kuuluu kopinaa. Tupaan astuu Kuhilasmäen Mikko.
— Iltaa, sanoo.
— Iltaa, vastaa vaari, mutta ei käske istumaan.
— Joko Sohvi on mennyt?
— Mihinkä?
— Piti vain harjoituksiin, selittää Mikko. —
— Mennyt se on.
— Siell' on nyt kylmä.
— Paleleeko?
— Korvia vähän.
— Ei sellainen mies mihinkään kelpaa.
— Kyllä ne jokaisen korvat, kun on kylmä.
— Kahdenkymmenen vanhana korvat palelee! puhuu ukko pilkallisimmalla äänellään. Ja napukka korvilla! Olette te, jumaliste, miehenalkuja, olette jo, tpho!
Mikko sytyttelee paperossia.
— Paperossiako poltat?
— Paperossia. Mikon äänessä alkaa jo olla uhmaa.
— Tpho, tpho! syleksii ukko.
— Pitää mennä, ilmoittaa Mikko.
— Tpho, sylkee ukko. Mieli tekee sanoa: no mene nyt, mutta ei sano.
— Hyvästi, jättelee Mikko.
Sovittaessaan puita takkaan, sanoo ukko, kun ovi jo painuu kiinni:
— Hyvästi.
Tuli alkaa palaa. Vaari istuu tuolille, panee mällin poskeensa ja virkkaa hymähtäen katkerasti:
— On se sekin tyttären pyydystäjä!
Perään mumisee jotain.
Mutta kun tuli alkaa kirkkaasti palaa, lientyy silmistä vähitellen katkeroittunut ilme. Hän katsoo tuijottaen loimuun, huulet yhteen puristettuina, kasvoilla hyljätyn surumielinen tunnelma.
* * * * *
He hiihtelivät kylän takana Kyläsuolla. Sen aava valkea lakeus loisteli kuun kuuleassa hohteessa. Äänetön, ihana vaikeneminen, jota hieman särki kahden suksiparin vitkainen siirteleminen toisensa edelle ja sompasauvain vikisevä kosketus hangen pintaan. Pienet, matalakasvuiset pensaat ja männyt seisoivat raskaissa lumipukimissaan kahdenpuolen vähän ajettua talvitietä. Ne näyttivät kuin erämaan asujilta, jotka hiljaisena yöhetkenä ovat tulleet hyrmyistään luonnon salaperäisiä eläjiä varten valmistettuihin juhliin. Ihminen saattaa nähdä vain sen, mitä silmäin edessä on. Mutta juhlaväki seisoo juhlallisena, jäykkänä, ohikulkijaa kuulematta, näkemättä. Se joko näki, kuuli, tahi odotti jotain suurta, salaperäistä tai majesteetillista. Tämä odotus loi voittavan tunnelman koko luontoon, täytti maan ja ilman, ja Kyläsuon talvehtivasta lakeudesta hamaan korkeuteen, missä kuu ja tähdet seisoivat paikoillaan juhla-asemissaan.
Hiihtäjäin keskustelu oli melkein loppunut. Eikä se alunpitäen muuta ollutkaan kuin kuherrusta, jossa jokainen sana ja äännähdys tulkitsee vain lemmen ihanaa elämää. Pakkanen oli yhä kiihtynyt ja suksikeli käynyt kiinteämmäksi. Mutta hiihtäjillä ei ole vilu, eikä kiire. Kanteleinen hiihtää Sohvin lautasuksilla, ja ne ovat hyvin hyvät. Sohvi hiihtää Kanteleisen suksilla, mutta ei ajattele niitä.
He ovat jo kääntyneet takaisin. Kylän talojen ikkunoista vilkkuvat valot. Täältä huurteiselta suolta katsoen tuntuu kuin katse ulottaisi elämästä toiseen. Täällä kaikki niin pyhäistä, salaperäistä, tunnelmallista, siellä kylässä arki, jokapäiväisyys, pikkumaisuus…
Hiljaisuus ei ole enää rikkomaton. Kuuluu reen kitinää, hevostenjalkain kapsetta ja kulkusten helinää läheiseltä tieltä. Kylässä vinkuu kaivonvintti. Etäällä hiihtää muuan hiihtäjä samanne päin kuin hekin, suksen kihnaus ja somman kitinä kuuluvat, kun pysähtyy kuuntelemaan. Kaikki tämä rikkoo talvisen suolakeuden tunnelmaa ja antaa sille hieman salaperäistä eloa. Hentonen lempi puikkelehtii arkana taistellen karkoittavia arkivaikutuksia vastaan.
Yhtäkkiä näyttää se hiihtäjä, jonka somman kitinää äsken vaieten kuunneltiin, pyrkivän kohti. Kuin sopimuksesta syntyy kiihkeä into paeta. Nyt havaitsee Kanteleinen taas, kenen sukset hänellä ovat, Sohvi tekee saman havainnon. Jälkimmäinen kysyy, että miten niillä pääsee, toinen vakuuttaa: hyvin!
Jo on hiihdetty suolta vainiolle, tasaiselle, kovalle tielle. Oistetaan
Erkkilän pihan läpi vesipolun viereistä latua jokeen. Mutta
jokirinteessä Sohvi kaatui. Siinä saavuttaa takaa-ajajakin, Kuhilasmäen
Mikko.
— Ka Mikko? virkkaa Kanteleinen, äänessä hieno häminvivahdus.
Mikko puolittain pysähtyy, näyttäen olevan kahden vaiheilla, mennäkö ohi vai ei.
Sohvi oli jo selviytynyt ilman vahinkoa. Mikko lipuu hiljoilleen edelleen.
— Mennään yhdessä, kun on sama matka! kehottaa Kanteleinen.
Sohvi huudahtaa hieman säikähtyneenä:
— Vo-ii! Nyt piti olla näytelmäharjoitus… Olitko sinä, Mikko?
— Olin, kuuluu Mikon ääni syyttävänä viiden sylen matkasta. Ja muutama henkäys jälemmin: — Mutta kun ei ollut sinuakaan, niin ei siitä tullut mitään.
Hämillään voihkaa Sohvi:
— Voi kun minä unohdin!
Sillä aikaa oli Mikko alkanut kiirehtiä ja voittanut jo pitkän välimatkan.
Kanteleinen kuiski:
— Oliko se minun syyni?
Tyttö ei vastannut, voihkasi vain. Mutta itselleen jo puoliksi anteeksiantaen katsoi toista silmiin siinä kun he pysähtyivät hyvästelemään.
* * * * *
Kun Sohvi tuli tupaan havaitsi hän kohta, että isä oli laittanut puurovesipannun takalle riutuvan ristivalkean raunioille. Vesi kiehua porisi. Tytär loi vakoilevan silmäyksen isään, joka pöytätuolilla istuen, poskia kämmeniin nojaten tuprutteli. Luuli havaitsevansa, ettei vaari ollut yrmytuulella. Se riehautti täyteen loimuun hänen loistavan mielialansa, joka purkausi iloiseen huudahdukseen:
— Onpa isäkulta pannut puuroveden kiehumaan!
Sohvi heitteli päältään vaatteita. Ukko sylkäsi:
— Tphy!
Sohvi loi vielä vakoilevan katseen. Olisi ollut parempi jos ukko olisi puhunut. Oli ollut aina parempi silloin kun hän oli puhunut, kuin silloin kun hän ei puhunut. Varsinkin kun sylki…
— Joko nyt saatiin kyllikseen? virkkoi vihdoin.
— Ei toki, isäkulta. Siellä olis nyt vaikka koko yön!
Sohvi säpsähti itsekin riemuaan.
Vaari vaihtoi toisen polven, käänsi mällin toiseen poskeen, aikoi laskea uudelleen poskipäät kämmenien varaan. Mutta joku levottomuutta herättävä ajatus teki pahaa…
Ryhtyessään keittämään katsoi tytär taas tarkemmin, että mitä se isä ähkyy? Isän raskasmielisyys oli nyt jo niin silmäänpistävä, että Sohvin täytyi kysyä:
— Mikä teidän on, isä?
Vaari nousi ja kävi yli lattian ovelle päin.
— Mitäs sinä siitä…
Meni ulos.
Äänessä oli katkeruuden ja samalla sovittavan alistumisen surullinen vivahdus.
Tytär alkoi ymmärtää. Hänen rinnassaan nousi hellä, lämmin tunnelma, joka hyökkäsi sitä äskeistä iloa vastaan. Siitä syntyi kumma taistelu…
Kun vaari palasi ulkoa, tapasi hän tyttärensä ääneen itkemästä.
Vanhuksen mieli meni hyväksi, mutta hän ei sanonut sitä.