XIV.
Saatuaan suhteensa Sohvin kanssa selväksi, tuntui Kanteleisesta kauan aikaa siltä, kuin millään muulla asialla ei olisikaan niin suurta väliä. Hän ajatteli enimmäkseen Sohvia ja itseään, rakkauttaan, tulevaa kodin järjestelyä ja muita siihen kuuluvia asioita. Joskus itseltään kysyi: onko tämä luonnollista? Ja joku aivan viivyttelemättä aina vastasi, että se on luonnollista. Kylä näytti käyvän myöskin yhä itsepintaisemmaksi ja ihmiset itsekkäämmiksi. Hänelle asetettiin kaikellaisia velvollisuuksia, mutta kukaan ei ajatellutkaan edes suurkiitosta.
Eikä hän siitäkään … mutta täytyi ruveta aikaansa käyttämään oikein.
Oikein! ajatteli hän. Se on oikea sana. Hänelle tulee nyt perhe. Pitää ruveta ajattelemaan ja tekemään työtä sen hyväksi. Pitää lakata tuhlaamasta aikaa, pitää ruveta käyttämään sitä oikein, s.o. omaksi hyödykseen.
Tästä teki mieli jo silloin tällöin haastellakin, erityisesti sellaisten kanssa, jotka eivät olleet koskaan olleet mukana yhteistyössä maailmanparannuspuuhissa. Kanteleisesta tuntui ikään kuin ne olisivat paremmin kyenneet ymmärtämään tätä hänen nykyistä sieluntilaansa, kuin entiset toverit. Eikä hän siinä pettynytkään. Kaikki sellaiset hyväksyivät hänen menettelynsä. Varsinkin kansakoulujohtokunnan esimiestä lähemmäksi tunsi tällä uudella elämänkäsityksellään pääsevänsä.
Mutta kun ensi puuskaus oli mennyt ohi, avautui mieli usein entisille elämänparannushaaveille. Eikä voinut välttää sitä, että joskus heräsi omantunnon tuskan tapainen mieliala. Silloin tarvitsi jotain todistuksia ja tukea voidakseen puolustaa nykyisyyttään. Aivan kuin kohtalon sallimana esiintyikin eräitä ikäviä kokemuksia nuorison piirissä.
Olihan hänellä nuorten luottamus, niitä poikkeuksia lukematta. Mutta juuri ne poikkeukset pyrkivät nyt asustamaan mielessä. Jostain syystä näytti näet, kuin poikkeusten lukumäärä olisi kasvanut.
Nuorista monet, ihmisluonteen omituisen kierouden vaikutuksesta, olivat alkaneet takana päin pilkallisesti nälväillä Kanteleista, ilman että sillä oli vakavampaa tarkoitusta ja huolimatta siitä, että he häntä kunnioittivatkin. Tämän kanssa rinnan nousi toisissa nuorissa, joilla ei ollut taipumusta nälväilemiseen, halu näyttää kaikkialla kuinka tuttuja he ovat opettajan kanssa. Nämä tuttavuuden osoitukset menivät toisinaan poikamaisuuksiin; jotka nyt alkoivat pistää Kanteleista vihaksi.
Hän oli jo ennen kokenut kaikkea tätä, mutta sitä vastoin että olisi loukkaantunut oli hän monasti tuntenut siitä tyydytystä ja iloa, koska käsitti kaikki vain poikain ystävyyden ja vilpittömyyden merkeiksi. Se oli hänen mielestään jonkunlainen saavutettu voitto. Ennen oli kouluaikana kotikylillä syvästi kärsinyt, kun entiset paimentoverit siellä olivat alkaneet vieroa. Tästä oli hän saanut syvän vihan säätyrajoitusta vastaan, koska havaitsi siinä ilmenevän sellaisen alkua.
Mutta nyt, tässä nykyisessä mielentilassa, kaikki tällainen tuttavuus pyrki loukkaamaan. Siinä oli hänen mielestään aina liiaksi velvoittava luonne. Se johdonmukaisesti ikään kuin oikeutti ajattelemaan, että tuon entisen leikkimisen, elämällä kaikenlaisten poikaviikarien kera, sen pitäisi nyt loppua. Mielessä oli vielä eräs epäilys, joka tuki tätä: jos ne alkavat kohdella Sohvia myöhemminkin, heidän naimisiin mentyään, entisellä toveruudella, sitä ei hän sietäisi. Tämä ajatus kasvoi sieltä muiden seasta toisia ylemmäksi. Sitä piti hän niin luonnollisena ja oikeutettuna, että aluksi ei noussut edes mitään vastustavia epäilyksiä. Sohvi oli heidän joukostaan ja nousi nyt ylemmäksi… Ylemmäksikö? pysähtyi hän ajattelemaan. Ylemmäksi! jatkui, ja jonkunlainen omanarvon tunnon raju ponnistus tuntui sydänalassa. Hän pelkäsi, ettei niillä ole älyä antaa Sohville hänen uutta arvoaan, mutta siihen hän ne pakottaisi nousemalla itse naimisiin mentyään hänelle virkansa ja oppinsa perusteella kuuluvaan yhteiskunnalliseen arvoasemaan…
Tätä kesti muutamia aikoja. Sittemmin alkoi sisässä nousta joku, joka rupesi näitä ajatuksia arvostelemaan. Ensin se väitti, ettei poikain tuttavallisuudessa ole ollenkaan mitään pahaa, päin vastoin se on heikäläisen vilpittömän ja ennakkoluulottoman toveruuden merkki. Ne tuntevat ylpeyttä siitä, että ovat niin lähellä opettajaa, koulunkäynyttä, sivistynyttä miestä, herraa. Se on arvonantoa. Joskin tämä pukeutuu toisinaan omituisiin, joskus ehkä rivoihinkin muotoihin, on sillä hyvin arvokas sisältö… Tämänkö hän nyt heittäisi? Ruvettuaan pääsemään nuorta väkeä lähelle, nytkö mies jo alkaisi heitä inhota, kaikota kauemmaksi? Herrain puolelle! ilkkui itselleen.
Kanteleinen pyrki hermostumaan. Mikä minun on? kyseli hän itseltään kuin kipeä.
Samalla aikaa kuin rakkaus tuotti täyteläistä iloa, vainusi tämä uusi ristiriita joka käänteessä.
— Onko minusta tulemassa hullu vai herra? kyseli hän tuskastuneena itseltään. Mistä ennen iloitsin, sen olemassaololla minä nyt mieltäni kiusaan!
Hän alkoi tutkia syitä omiensa ja poikien mielentilojen ristiriitaisuuksiin. Mistä se johtuu, että tänään innostuu tähän, viikon päästä sen hylkää ja innostuu päinvastaiseen? Mistä se johtuu, että ihmiset osoittavat toisessa tapauksessa suurta arvonantoa sille, jolle toisessa tapauksessa nauretaan? Tuskin oli hänelle selvinnyt jälkimäinen kysymys, kun jo piskahti mieleen:
— Silloin kun minä, juuri minä, alan puhella toisen ihmisen kanssa poissaolevasta henkilöstä, silloin sielussani lähtee liikkeelle, alkaa toimia kummallisia, vieraita voimia. Ne ikään kuin erittelevät puheenaolevan ihmisen, kääntävät päin joko hänen naurettavan, ylenkatsottavan tahi vihattavan puolensa. Minä joudun aina, ainakin jossain määrin, tämän merkillisen vaikutuksen valtaan. Myöskin puhetoverini käy samoin. Poissaolevasta, oli se ystävä tahi muu, mutta varsinkin ystävästä puhumme paljon sellaista, jota ei ikänä hänen läsnäollessaan puhuttaisi…
Tämä kysymysten sarja oli jo ennenkin mielessä vilahdellut, mutta se oli pysytellyt etäämmällä. Se ei ollut häirinnyt, vaikka olikin puhuttu poissaolevista ystävistä ja hedelmöitetty seuraelämää mielihyväntunteella, mikä johtui siitä, kun saatiin valittaa ja tutkia poissaolevan heikkouksia ja antaa niille joko surkuttelua tai naurua aiheuttavia lisävivahduksia. Joskus oli se aivan kuin hymyten ohimennessään nyhjässyt omaatuntoa, mutta sitte taas aivan kuin kehottavasti silmää iskien päätä nyökyttänyt. Nyt alkoi kysymys koko laajuudessaan siirtyä etualalle. Ollessaan ihmisten seurassa teki hän tarkkoja havaintoja. Keksi, että ihmisten virheiden, todellisten tahi oletettujen, käsitteleminen ja huomaaminen ihmeteltävällä tavalla kiihotti melkein kaikkia ihmisiä, joiden kanssa joutui tekemisiin. Tämä huomio oli siksi erittäin yllättävä, kun ei ollut ennen juuri ensinkään tullut asiaan huomiotaan kiinnittäneeksi. Kaikkialla oli parjaavalla puheella mielihyvän tunnetta synnyttävä voima. Toinenkin omituisuus kiinnitti mieltä: keskustelijat pääsivät aivan kuin toisiaan lähemmäksi, aivan kuin heidän ystävyytensä olisi vahvasti hyötynyt ja kasvanut siitä että poissaolevaa parjattiin.
Mikäs tämän oikein tekee? johtui hän kysymään itseltään. Onko ihminen yleensä niin ilkeä, että hän tuntee mielihyvää toisen ihmisen parjauksesta ja todellisestakin lankeemuksesta? Vai aiheutuuko nautinnontapainen tunne siitä, että sillä hetkellä luulee löytäneensä ihmissuvun yleisen mätäpesän ja tuntee vilpitöntä parantamishalua?
Mutta miksi "minä" olen silloin syyllisyydentuntoinen; vain arvostelijan asemassa?
… Kenties huomioidenteko toisessa ihmisessä on sittenkin alkeellinen, johtava askel tekemään havaintoja itsessään? Ehkä tuo kummallisesti kiihottava, luontoperäinen nautinnontunne ei sittenkään ole vain ilkeä, vain paheen synnyttämä kasvannainen, vaan jumalainen lahja, jota meidän nykyisellä kehitysasteellamme vielä käytetään erehdyksessä aivan väärin?… Vast'edes, kun ehditään korkeampaan aikakauteen, voi juuri tästä ristiriidasta kehittyä eräänlainen surun ja ilon yhteensovitus… Siinä toisella puolen seisoisi ihminen omien silmiensä edessä aineskasana, raakaleena, jolla ei ole mitään kerskattavaa Jumalan edessä? Nöyrä alamaisuudentunne pakottaisi etsimään ystäviä, taistelutovereita, matkakumppaneja kaikista ihmisistä, joitten kanssa ikinä sattuisi kosketuksiin… Mutta jo silloin ihminen minässään tuntisi oman voimansa ja siitä pursuvana, ikään kuin yllyttävänä, pakottavana, kannustavana suuren luomiskutsumuksensa: "Minun" on tästä luomisen raaka-aineesta tehtävä Jumalan kuvaa tavoitteleva ihminen. Sitä Jumalan tahdon kaltaisuutta tavoitteleva, mikä nyt jo parhailla hetkilläni sielussani säteilee, mutta heti langetessani taasen häipyy hämärän verhoon…
Tätä ajatellessaan pilkkoi Kanteleinen puita. Hänen sielussaan säteili kirkastunut kuva ihmisen päämäärästä. Ja kun sen rinnalla katseli äskeistä itseään kokoilemassa puuta-heinää allensa voidakseen kohota itsekkäässä rakkaudenhuumauksessa Sohvin kera muiden yläpuolelle, hävetti häntä.
… Onko Jumala minut nähnyt tässä tilassa? ajatteli hän vavahtaen hävyntunnossa.
— On! kuului sisässä joku sanovan. Kanteleinen häpesi yhä syvemmin. Hänellä ei ollut usein tapana rukoilla. Mutta kun sieluntuska nousi joskus huippuja kohti, silloin tuli se pakoksi. Nytkin pysähtyi saha, kädet kävivät ristiin, kohosivat taivasta kohti, ja sielusta kohosi syvän katumuksen ja häpeäntunteen pakottamana äänetön rukous…
Ja aivan kuin hänen itsensä sitä huomaamatta virtasi syvä voimantunto ja elämänilo mieleen. Taas veti elämänvirta koko voimallaan ihmismereen, taisteluihin, toverielämään niiden kera, joille ei kukaan elämää opeta, jotka keräävät käsityksiä, tottumuksia ja ihanteita matkan varrelta, mitä milloinkin sattuu, mikä milloinkin miellyttää, ilman tarkoitusta, kaikki sattuman varassa…
Taas tuntui syvästi siltä, kuin vain siellä olisi hänelle luvallista elää, kuin vain siellä olisi arvokasta, syvää elämää … kuin vain siellä voisi ikävöivän mielikuvituksen silmien eteen joskus vilahdukselta avautua ihmiselämän kirkastettuja päämääriä…
— Sillä kas, virkkoi hän, ne ovat usein niin lähellä, me elämme päämääriemme keskellä aivan usein, mutta harhaan johtavat mielikuvat vievät ikävöintimme sieltä pois!
Elias, joka oli järjestäjänä, tuli hyppien ja laulaen puuvajaan. Säpsähti lauluaan, kun tapasi opettajan mietteissään nojaamasta saharenkkuun. Kanteleinen hymähti ja alotti uudelleen sahauksen, yhtyen siinä silmänräpäyksessä hänelle tavattomalla iloisella hilpeydellä Eliaksen lauluun. Aivan kuin opettajan mieliala olisi tarttunut poikaan, voitti tämäkin häminsä heti ja kävi jatkamaan laulua. Ensin ääni arkuudesta vavahteli, mutta kohta se alkoi asettua tottelemaan. Ja puuvajassa kajahteli:
"Ihminen minne, minnekkä hän,
Ihminen minne, minnekkä hän,
Minnekkä rientää ihmisen henki. Tiedätkö sen?"