XV.
— Poikasissa alkaa herätä arvosteluvaistoja, virkahti Kanteleinen, kun eräänä kesäiltana istuivat Sepän Kustaan kanssa koulun puutarhassa nojaten selkiään suuriin koivuihin. — Eivät ne sillä mitään erittäin pahaa tarkoita, vaikka ne nälvivät. Eihän koiranpenikkakaan tarkoita pahaa, kun se kasvaville hampailleen etsii leikitellen purema-aihetta.
Hän nauroi iloisen vallattomasti, niin että valkeat hampaat välkkyivät tummaksi päivettyneestä naamasta ja auringonpaahtamat paljaat hartiat nytkyivät.
Kustaa katseli kysyvästi Kanteleista. Hän ei oikein ymmärtänyt tätä luonnetta. Mutta yht'äkkiä vilahti mielessä: onhan hänellä itsellä hyvätuloinen virka ja … oma tyttö tiedossa. Hätäkö on miehen nauraa! Ei tarvitse huolia mistään, kun tietää että kyläkunta kuitenkin pitää hänestä… Se on tuokin vain yhtä lajia kopeutta…
Kustaan mielestä oli tämä selviö. Mutta se ei rahtuakaan rauhoittanut häntä hänen oman elämänkysymyksensä suhteen, joka viime aikoina oli alkanut käydä ylivoimaiseksi. Oikeastaan hän oli tänä iltana tullutkin puhelemaan siitä.
Kustaa oli saanut äskettäin eräältä kiertävältä teatteriseurueelta kutsun tulla heidän mukaansa kesällä koenäyttelijäksi. Hän olisi ollut valmis heti lähtemään, mutta vanhemmat olivat vahvasti vastaan. Heillä oli pienenpuoleinen talo, jonka maita isä viljeli sepäntoimensa ohella. Kun isä oli kesät talvet pajassa, oli maanviljelystöiden suoritus enimmäkseen Kustaan, emännän ja parin nuoremman siskon varassa. Nuorempi veli oli vielä niin pieni, ettei kelvannut kuin vaivoin paimeneksi.
Kustaata oli jo pari, kolme vuotta, siitä asti kun isä hankki maatalon ja hän tuli enempi työskentelemään sen asumisessa, aina hiljaisesti kiusannut se ajatus, että hänen täytyy tehdä työtä aivan muiden ihmisten hyväksi. Eikä siinä kyllä. Pahemmin vielä vaivasi se ajatus, että hänen täytyy uhrata aikansa joutavaan tonkimiseen, sellaiseen, jota voivat tehdä kaikellaiset tusinaihmisetkin, vieläpä sellaisetkin joita menee kolmetoista tusinaan, mutta sillä aikaa hänen taiteelliset lahjansa menevät hukkaan.
Sepän Kustaa uskoi taiteelliseen elämänkutsumukseensa paljoa varmemmin kuin Jumalaan. Hänen taiteelliset lahjansahan olivat tosiasia. Lukemattomat asianymmärtäjäin kehumiset ja katselijain kättentaputukset näytäntöjen jälkeen olivat ulkonaisena, puolueettomana todistuksena hänen omalle tietoisuudelleen, joka olisi ollut selvä ilman todistuksiakin.
Mutta silloinpa hänen kova kohtalonsa punoikin taas ansan: hänen isänsä pitikin hankkia maata juuri silloin kun hänen olisi pitänyt noudattaa omaa kutsumustaan!
Usein, kun hän asteli pellolla äkeen jälessä tahi tiellä lantakuorman keralla, hautui mielessä draamanaihe. Siinä oli päähenkilönä suuri taiteilijakyky, joka vain odotti tilaisuutta hurmatakseen maailman mestaruudellaan. Mutta hän oli kahleilla kytkettynä lantakuormaan, kuin Prometheus kallioon. Kytkemisen oli toimittanut taiteilijakyvyn oma isä, omin tekemin kahlein, sillä isä oli seppä. Isä, joka ei ollenkaan tajunnut pojan lahjoja, piti tätä vain laiskana. Sen vuoksi kytki hän pojan kahleilla maatöihinsä, pitääkseen hänet ilmaiseksi orjanaan raatamassa leipää ja särvintä yhä lisääntyvälle sisar- ja veliparvelle. Loppukohtauksessa piti esiintymän erään kuuluisan teatterinjohtajan, joka jostain on saanut vihiä orjuudenkahleissa oijentelevasta nerosta. Hän tulee, katkoo tulisessa suuttumuksessa kahleet. Loppukohtaus oli ajateltu hyvin suureksi.
Tämä aihe oli tuottanut hänelle kärsimystensä keskellä monta ylvästä, sisäisesti nautintorikasta hetkeä. —
Tässä hän oli äsken tehnyt Kanteleiselle selkoa aikeestaan liittyä kiertävään turneeseen vaikkapa ilman isän lupaa. Kanteleinen oli sitä vastustanut. Puhelut olivat, varsinkin Kustaan puolelta, saaneet jo silloin tällöin särmikkäitä vivahduksia.
— Mutta minkä järjen nimessä sinä vastustat sitä, että minä saisin etsiä itselleni lahjojeni ja taipumusteni mukaista tehtävää? kysyi Kustaa tiukasti.
Kanteleinen hieman viivytteli vastaustaan.
— Sen vuoksi, sanoi, että taiteelliset taipumuksesi tuskin riittävät tekemään sinusta edes huomattua näyttelijää.
— Sitä en minä ole ajatellutkaan…
— Oletpa!
Kustaa säpsähti ja katsahti satutettuna Kanteleisen silmiin.
Kanteleinen pureksi hampaissaan heinänkortta, silmäkulmat olivat arvostelevissa kurtuissa. Alkoi sanoa:
— Tulla jäseneksi kiertäviin teatteriseurueisiin ei ole minusta — mutta vain minusta, huomaa se — mikään kadehdittava elämänura. En sano, ettei niissä voisi olla kelpo ihmisiä, jopa nerojakin. Mutta kun tyhjäntoimittajia on enimmin, tekee heidän seuransa kelpo ihmisistä ja neroistakin usein kaltaisiaan.
Kustaa näytti painavasti harkitsevan. Virkkoi vähän ajan kuluttua:
— Mutta … tästä voisi saada sellaisen käsityksen, että kiertäminen, varsinkin maaseudulla, kasvattaa teatteriseurueissa tyhjäntoimittajia. Sitä vastoin suurissa, seisovissa kaupunkiteattereissa nämä vaarat voitaisiin välttää. Kuitenkin olet itse monta kertaa sanonut, että kaupunkilaisteattereissa, nimenomaan suurissa teattereissa, ei taide voi lähestyä kansaa, varsinkaan maalaiskansaa… Että taide niissä pääkaupunkilaistuu, ulkomaalaistuu, lakkaa kansaa ymmärtämästä, elää vain rahamaailmaa ja porvarielämän mielitekoja varten…
— Niin! Mutta millä tavoin esimerkiksi sinä nyt korjaisit tätä asiaa? Sinä lähdet peltoa, äestä, lantakuormaa, isää, äitiä ja siskojasi pakoon, saadaksesi näytellä. Mitä sinä näyttelet? Itseäsi, veljeni! Neroasi, josta olet tehnyt itsellesi salaisen epäjumalan, jota ainoata sinä palvelet. Saadaksesi oikein mielinmäärin palvella tätä epäjumalaasi, lähdet pakoon maalta, siskoryhmäsi keskuudesta, isäsi kodista…
Sanoppa nyt: mitä sinä tällaisena, niin sanoakseni elämänpakolaisena tulet meille täällä kotikylässä ja ihmiskunnalle siellä maailmalla opettamaan?
Kustaan suu meni hymyyn. Oli vaikea tietää, oliko kasvoille asettunut ilme pilkallinen vaiko nolostunut. Hän ei vielä vastannut, kun Kanteleinen jo jatkoi:
— Niin kauan kuin pysyt kotonasi, tärkeässä työssäsi, kotonasi, jossa olemiseen on tilaisuutta, jopa pakottavia syitä, ja näyttelet kotikylän seurahuoneella, tuotat sinä lahjoillasi koko kyläkunnalle taiteellista nautintoa ja iloa. Me tyydymme sinun taiteeseesi! Mutta me emme katsele sinun esityksiäsi näyttelijän esityksinä, vaan lahjakkaan, hyvän ystävämme, Sepän Kustaan, joka seurahuoneemme näyttämöllä esittää elämänsä suurta ikävää…
Mutta kun sinä tulet takaisin kiertävänä näyttelijänä, silloin me katselemme täälläkin vain itseänsä näyttelevää näyttelijää, joka tavoittelee taituruutta ansaitakseen ihmisten kiitosta, tai rahaa, ostaakseen elämäniloja sisällisesti tyhjän elämänsä iloittamiseksi.
Kanteleisen äänessä oli jo hermostunut sävy. Kustaa yhä vaikeni, mutta hymy huulilla oli vaihtunut hermostuneisuuden merkkeihin. Ääni värähti suuttumuksesta, kun hän sanoi:
— Sitä kelpaa puhua sellaisen miehen, jolla on itsellä hyvä virka, hyvät tulot, ja… Mutta ne sellaiset eivät voi ottaa huomioonsa meikäläisen asemaa, ei parhaatkaan… Ja siksi sitä voi puhua noinkin.
— Sano vielä: ja eläke tiedossa, ja kysy: miksi et sinä saisi käyttää omaksi eduksesi lahjojasi ja taipumuksiasi samoin kuin minäkin.
— No niinkin! Ja miksi et sinä jäänyt kotiisi maanviljelijäksi, vaan lähdit seminaariin?
— Aivan oikein! Vastaan suoraan: sinusta en usko tulevan suurta taiteilijaa, ja ala-asteille jääminen tällä alalla on raskas elämänkohtalo. Tämän pitäisi riittää sinulle selvittämään jo kaikki. Mutta vastaan kysymyksiisi: Minä lähdin kotitorpastani sen vuoksi, että meitä oli 5 veljestä. Torppa tulee muutaman vuoden kuluttua taloon. Minua ei siinä pidättänyt mikään. Menin seminaariin, kun minulle tarjottiin koulurahat. Tulin tänne opettajaksi, kun kutsuttiin. Tämän kaiken pitäisi oleman yksinkertaista, selvää ja puolustettavaa, jota sinun asiasi ei ole. Tähän lisäksi sanon vielä: maata en ole jättänyt. Siihen vetää minua veri!
Kanteleisen silmät iskivät tulta:
— Minä menen maan luokse takaisin, kunhan tässä ehdin… Saat nähdä.
Vähän aikaa olivat kumpainenkin vaiti. Vihdoin Kustaa sanoi hiljaa:
— Minä vihaan maatyötä ja … maata.
Kanteleinen hypisteli kädessään koivunlehvää ja katsoi tarkkaavaisesti Kustaata silmiin. Heittäen pois kaiken äskeisen uhman, kysyi hän alakuloisella äänellä:
— Mutta mistä se johtuu?
Kustaan mieli kuohahteli yhä, kun vastasi:
— Siitä, että minusta on tehty maatyön orja.
— Maatyön orja…
— Maatyön orja! Luuletko että minun isäni haluaisi pitää minua maatyössä ihanteen vuoksi päivääkään, ellei minun orjatyöni hedelmä häntä rikastuttaisi?
He katselivat kauan toisiaan silmästä silmään puhumatta mitään.
Kanieleisen mielessä askaroi taas kysymys: mikä tämän kylän on? Nuoren Varamäen vastaus muistui mieleen, mutta sillä ei tuntunut olevan tässä tapauksessa mitään arvoa. Tässä ei ollut kysymys köyhyydestä, vaan elämästä, elämän mahdollisuudesta. Sellaisen elämän, joka ei riipu ainoastaan leivästä, vaan enempi ajatuksista, keskinäisestä toistensa ymmärtämisestä, sellaisesta joka synnyttäisi suuria, elähyttäviä, elämää hedelmöittäviä ajatuksia…
Hyvästellessä tarttui hän lämpimästi Kustaan käteen ja sanoi:
— No, sinä taidat lähteä?
— En tiedä.
— Tee minun puolestani niin kuin parhaaksi näet. Ystäviähän olemme silti.
— Varmasti, vakuutti Kustaa puristaessaan Kanteleisen kättä.