XVI.
Kesä kului niin ja näin, aivan niin kuin kuluu kesä, kun ei ole varsinaista tehtävää ja kaikki siirtyy tulevaisuuteen. Ensin keväänä oli Kanteleinen jonkun verran raivannut koulun ketoutunutta puutarhamaata, kylvänyt siihen perunoita, punajuuria, lanttuja j.n.e. Sittemmin oli hän käynyt yleisessä kansakoulukokouksessa ja eräillä laulujuhlilla. Palannut kotiin hyvin väsyneenä. Yritti sen jälkeen saada toimeen nuorisoseuran kesäjuhlan ja saikin. Mutta kyllä siinä oli ponnistusta. Seuratoiminnan parikuukautinen loma oli vaikuttanut kovin uuvuttavasti. Kun juhla oli juhlittu, päätettiin antaa seuran levähtää syksyyn asti ja alottaa silloin taas uudestaan.
Tämä lepo ei Kanteleista tehnyt levolliseksi. Näytti yleensä siltä kuin seuraan olisi nyt joku näkymätön vainooja hiipinyt, sillä sen voimia heikonnettiin yhtä myötään. Erkin Sameli meni Amerikkaan. Se koski sekä Kanteleiseen että seuraan. Vaikka ei Sameli ollutkaan mikään korvaamaton nero seuran elämään nähden, vaikutti hänen lähtönsä Kanteleiseen masentavasti. Olihan Sameli kuitenkin aina ollut vilpitön ja vakaa.
… Miksi hän lähti? kyseli ja tutki Kanteleinen itseltään.
Sameli oli varakkaana pidetyn talon ainoa miehen tehtäviin kykenevä poika. Kotiin jäi ainoastaan lapsia ja kaksi täysikasvuista sisarta, joista toinen sairaaloinen. Äiti oli myöskin kitulias, hintelä, läpikuultava ihminen. Isä kyllä parhaillaan oleva hyvä työmies.
— Minkä tähden? kysyi Kanteleinen lämpimästi, kun Sameli tuli hänelle hyvästiä sanomaan. Matkaan lähtevä painoi päänsä alas, ei katsonut silmiin kun vastasi:
— Niitä on aina syitä.
Haastattelija ei udellut. Sameli lähti selittämättä sen enempää.
Mutta Kanteleiselle jäi tästä kohtauksesta omituinen vastenmielisyyden tunne. Vanhain toverusten suhteeseen oli jäänyt himmeä kohta, umpikuljuinen paikka, jonka läpi ei nähnyt. Samelin syyt eivät saattaneet olla aivan selvät. Hänen lähdössään täytyi olla jotain järjetöntä tahi kivuliasta.
Kun oli kulunut muutama päivä lähdöstä, kävi Kanteleinen Erkkilässä haastattamassa vanhempia, jotka luuli tapaavansa surun murtamina ja pojan tekoa ankarasti tuomitsevina.
Isäntä oli vilkasluontoisempi kuin poika, joka oli tullut enempi äitiinsä, perinyt osan tämän salamyhkäisyydestä. Erkkilä oli hyvin mielissään, kun opettaja tuli. Rupesi juttelemaan hyvin avomielisesti pojan lähdöstä, kun tiesi hänen ja opettajan olleen läheisiä ystäviä.
Riitaa ei heillä ollut Samelin kanssa ollut koskaan. Hänen mielestään heidän talossaan olisi ollut ruokaa ja työtä, kun olisi vain viitsinyt tehdä.
— Mutia se laiskaantui siellä nuorisoseurass', selitti isäntä, suu touhuavassa hymyssä ja aivan kuin ei olisi siitä niin suuria välittänytkään. — Sehän on luonnollista, näytti mies ajattelevan, kun ne sivistyvät, silloin nämä arkityönhalut niiltä menevät…
— Se ei ajatellut enää muuta kuin painimista, sen jälkeen kun voitti nekin isot väkevät siellä pitäjällä ja pääsi koko pitäjän mestariksi.
Isäntä ja opettaja istuivat kamarissa vastakkaisissa pöydänpäissä. Siellä pauhasi kärpäsmiljoona aivan kuin mylvivä härkä ja haisi pitkiä vuosikausia nurkissa lahonnut lika.
Kertoja hymyili:
— Sitä se ajatteli ja harjoitti… Ja siellähän ne Amerikass' ansaitsevat ne väkevät painijat oikein jumalattomasti…
— Niin, sekaantui syrjästä kivuliaalla äänellä äiti, — kun se meinas, jotta ne hänen lahjansa ovat siihen painimiseen … kuinka sitte lie?
Kanteleinen luuli keksineensä syyn Samelin todelliseen lähtöön. Sitä selitti vielä enempi silmäys talon tupaan, tarhapihaan, kartanolle yleensä. Siellä oli kaikkialla niin tavattoman likaista, ettei Sameliin kohdistuva syytteleminen tahtonut enää mitenkään pitää ryhtiään. Päinvastoin alkoi pilkistää hieman valoa Samelin viimeaikaiseen, kasvaneeseen umpimielisyyteen. Poika lienee jo kauan kärsinyt tästä liasta ja lopuksi löytänyt pakotien Amerikkaan.
— Kyllä sillä saakurilla on hyvä voima, sillä meidän Samelilla, kehui edelleen isä, ikään kuin muistellen. Olihan hän ollut monasti katsomassa painia, vaikka muuten ei juuri missään kokouksissa käynyt.
— Jos sattuu, niin kyllä se siellä rahoja tienaa, kuvaili edelleen, opettajaa silmiin katsoen, aivan kuin lohduttaen.
— Noo, niin se sanoi, että ei suinkaan hän siellä tähän oikoiseen työhön rupea, auttoi äiti tunnelmaa, valittavalla äänellään jatkaen miehensä ajatusta.
Isä paransi edelleen:
— Tässäkin on näitä lapsia. Jos onnestaisi nyt tämän vanhimman ansaita muutama tuhat talonlunastusta varten, niin…
Kanteleinen tuijotti tätä äitiä kipeisiin silmiin. Hänestä tuntui siltä, kuin sieltä olisi tirkistellyt Jokirannan kyläkuntahengetär avutonna ja vapautusta rukoillen.