XVII.
Kerran tuli Mikkosen isäntä opettajan puheille. Tämä oli harvinainen vieras. Hän muutenkin ani harvoin liikkui kodin ulkopuolella muualla kuin kirkossa ja puodissa. Talohan oli hieman syrjässä kylän keskuksesta.
Mikkonen ajoi polkupyörällä. Onneksi sattui tapaamaan opettajan kotoa. Näytti olevan aluksi hieman hämillään, kun ei tietänyt oikein kuinka asiansa alottaisi. Pääsi vihdoin sopivasti puheen alkuun. Kehui tulleensa puhumaan Niilosta, pojastaan, se kun aikoi teollisuuskouluun ja sitä tietä rakennusmestariksi. Hän ei tahtoisi mitenkään estää muuten, mutta kun heillä olis niin hyvä talo, josta kyllä sais elinkeinonsa, kun vain olis riittävästi työvoimaa. Tähän saakka on hän pannut voimansa etupäässä karjatalouteen, emäntä samoin. Ja kaikki on mennyt hyvin. Nyt oli hän suunnitellut uutisviljelyksiä, osittain laajanpuoleisiakin. Oli pitänyt silmällä siinä pojankin miehistymistä. Mutta silloin tuleekin tämä poika ja sanoo, että hän aikoo rakennusmestarikouluun. Se särkee hänen suunnitelmansa, koko hänen elämänsä. Ja häntä suututtaa niin että…
Heillä on kyllä nuorempia poikia, mutta kestää vielä monta vuotta ennen kuin niistä tulee apua. Pahin on kuitenkin se, jos joutuu niistäkin turhaan odottamaan … jos tulee niillekin sama mieli kuin tällekin, niin mitäs turvaa isä voi niihin panna? Eihän niiden tulevaisuudesta mitään tiedä eikä osaa niitä varten mitään maan asumisia suunnitella. Tämä tekee hänet niin toivottomaksi. Juuri kun hän nyt on alkanut päästä asumisessaan hieman alkuun, tulee tämä vanhin poika ja lyö maahan kaikki. Jos saisikin kelvollista palkkatyöväkeä, voisi vielä onnensa nojaan koettaa, mutta sitä ei saa. Kaikkihan ne nyt lähtevät ja menevät, mikä minnekin, mutta pois vain Jokirannalta … onneansa koettamaan, muka!…
Sitte tulevat takaisin ne, joille maailmanrannantie nousee pystöön…
Tulevat rampoina ja rujoina, elätä sitte vain, kotimaa ja kotikylä…
Silloin on siivet laukussa ja Jokirannan leipä hyvää purra…
Mikkosen puhe sai kiihtyessään katkeruuden sävyn, jota ei siinä alussa sellaisenaan huomannut. Saattoi havaita, että kauan hautuneet ajatukset vuosivat, kun niille kerran vapaus suotiin, vuosivat vuolaampina kuin kenties asianomainen oli ajatellutkaan.
Hän oli pitkä ja hoikka mies, joitakuita vuosia päälle neljänkymmenen. Tukka ja parta olivat hoitamattomat, joten mies näytti huomattavasti villiltä. Huuliparran ja korvahiukset oli auringonpaahde valaissut miltei lumivalkeiksi. Kasvot tummanruskeat, ahavoittuneet, työn leimaamat. Mustat silmät, jotka rauhan aikana tekivät uneksivan, haaveilevan vaikutuksen, paloivat sisäisen sodan aikana rauhattomasti. Yhteenpuristuneet huulet ja väkevä leuka vaikuttivat uhkaavasti.
Miehellä oli ilmeisesti sydänsuru.
Hän heilutti jalkaa toisen polven päällä, nojasi poskea kämmenpäähän ja tuijotteli.
Kanteleinen oli kaiken aikaa kuunnellut. Ei vieläkään hän ollut täysin selvillä siitä, mihin Mikkonen tahtoi tulla.
Yht'äkkiä virkkoi mies taas:
— Siellä se poika sen sai päähänsä, kun niitä seurahuoneen penkkejä tehtiin.
Äänessä oli tällä kertaa ärsyttävä sävy. Silmäin tuikea, säkenöivä tuijotus suuntautui tuomitsevana opettajaan.
Kanteleinen hieman säpsähti.
— Kuinka? kysyi hän, saadakseen selville, tarkoitettiinko todellakin häntä syyttää.
— Niin, siellä se sen sai päähänsä!
Mikkonen puhui jo huutavalla äänellä, jossa nyt olivat kaikki syytteen vivahdukset.
Kanteleinen ei suuttunut. Hän otaksui kohta, että tässä on joku väärinkäsitys. Niin alkoi hän asiallisesti puolustautua. Oli tarkoitettu nuorison ja kylän parasta. Oli annettu niille hieman käsityöopetusta samalla kun … ja eihän sen pitäisi olla maanviljelijälle vahingoksi?
— Vahingoksi se on! kirkui Mikkonen, vaihtaen polvea ja iskien sotaiset silmänsä opettajaan. — Ammattimaanviljelijälle on vahingoksi kaikki sivukonstit! Siinä on niin paljo työtä… Siitä ei ehdi mihinkään … eikä tarvitse ehtiä! Mitä ne sitte hyödyttävät ne muut hommat? Pyhänä kirkoss' ja arkina pellolla, siinä on maamiehen liikkuma-ala!
Kanteleisen oli vaikea olla. Mies siis todellakin syyttää häntä siitä, että poikansa on saanut hieman käsityöopetusta. Mies on nähtävästi asiaa kauan harkinnut ja lopuksi päättänyt lähteä purkamaan mielensä hänelle.
Syytöksen edessä tunsi opettaja syvästi syyttömyytensä ja miestä kohtaan alkoi herätä säälintunne, sillä hänen valituksessaan suunnitelmiensa rikkoutumisesta oli perää. Sitä ikävämmältä tuntui asia, kun tämä oli niitä harvoja isäntiä kylässä, joilla oli suunnitelmia, jotka ajattelivat ja tekivät jotain muutakin kuin olivat epätoivoisia. Kanteleinen otaksui olevansa juuri heidän miehiään itsekin. Ainahan hän koetti kiinnittää nuorison mieliä kotikontuun ja maanviljelykseen … sehän oli alkanut olla hänen syvin ajatuksensa! Melkein joka esitelmässään puhui hän siitä.
Mutta tämä Mikkonen eli itse melkein erakkoelämää. Hänelle tuli hyvin usein yhteensattumia kylän muiden miesten kanssa. Miestä pidettiin hävyttömyyteen asti oman edun katsojana, — muisteli Kanteleinen.
Vaikea oli löytää sanoja, tässä kun oli niin suuri väärinkäsitys. Sen vuoksi joutuikin Kanteleinen sanomaan hyvin tavallista ja jokapäiväistä. Käsityöopetusta on Niilolle annettu hyvässä tarkoituksessa ja Niilolla on käsitöihin taipumusta. Maamiehelle on se taito toisen käden arvoinen. Hän pitää valitettavana jos Niilo puuhaa pois kotoa, mutta häntä, Kanteleista, ei siitä saa syyttää. Hän tahtoisi koko sydämestään kiinnittää nuorison mieltä maahan ja aikoo itsekin, kun tässä vain ehtii. Hänhän rakastaa maata ja maanviljelystä. Mikkosen suu oli ilvehymyssä.
— Se on sitä herrain maahenkeä, sanoi.
Jo pyrki nostattamaan Kanteleisen luontoa. Mies ensin häntä syyttää ja loukkaa törkeästi ja sitten pilkkaa! Hiusmarto alkoi punoittaa ja päässä kiehua. Silmä tuijottaa tuolilla istuvaa miestä aivan kuin aikeessa iskeä kiinni.
Silloin alottaa Mikkonen uudessa, rauhallisessa äänilajissa, aivan kuin uuden luvun:
— Minä tulin sitä varten, että eikö opettaja voisi puhua sille Niilolle ja estää häntä menemästä? Se poika uskoo opettajaa enempi kuin muita, ja…
Äänensävy oli sovintoa etsivä ja pyytävä.
Kanteleinen huomasi heti muutoksen. Ja vaikka hän siitä ilostui, ei mielenkuohunsa vuoksi voinut estää tulemasta:
— Mitäs minä… Tehän syytätte juuri minua poikanne harhaan johtamisesta?
Mikkonen vastasi varmalla äänellä:
— Ja pyydän nyt teitä johtamaan poikaa jälleen takaisin isänsä helmaan.
Loppusanoissa oli hellä ja rukoileva sävel. Kun Kanteleinen nyt katsahti vieraaseensa, tirkistelivät tämän mustat silmät kuopistaan häneen kysyvinä. Miehen leuka nojasi rintaan ja silmät tuijottivat yli kulmain. Kanteleisen itsehillintäkyky alkoi palata. Hänen vieraansa merkillisen lumoava katse piti ikäänkuin raollaan sielun ovea, jonka hän sanoillaan oli äsken laskenut lukosta. Mikkosen yhteenpuristuneet huulet näyttivät sanovan: Katso, minä olen luottamuksesta sinuun avannut itseni sinulle… Mutta minä olen valmis jälleen sulkeutumaan, jos…