XVIII.
Niilo Mikkonen ja Kanteleinen sattuivat aivan pian tapaamaan toisiaan, omituista kyllä, eräänä sunnuntaina kirkkotarhassa. Niilo istui siellä suuren pihlajan alla, vastassaan hattupäinen tyttö. Kanteleinen osui siihen aivan sattumalta ja aikoi kulkea tervehtien ohitse, mutta Niilo puhutteli. Kun Kanteleinen läheni, esitteli Niilo tytön: neiti Joenpolvi, kirkonkylän leipurin sukulainen, hiljattain tullut tänne vierailemaan. Tyttö oli vahvasti Niilon näköinen, melkein kuin sisar; muuten ehkä viittä vuotta Niiloa vanhempi.
Kanteleinen pani ensi silmäyksellä merkille, että neiti Joenpolven katseella oli omituinen imeytymisvoima. Häneenkin se imeytyi, aivan kuin valokuvatakseen. Ennen kuin oli istunut seurassa viittä minuuttia, tiesi jo, että näiden nuorten välillä oli rakkaussuhde, jossa pojan lämpömäärä tavoitteli korkeita huippuja, — mutta tyttö yritteli jo hakkailla häntä, Kanteleista.
Yhdessä mentiin kirkkoon ja yhdessä palattiin sieltä. Neiti Joenpolvi kutsui tuttaviaan leipurin luokse, mutta Kanteleinen esteli, koska hänellä oli kotikiire. Niilo olisi hyvin joutanut ja kernaasti mennytkin. Mutta Kanteleinen suositteli yhteen matkaan ja sai vihdoin taipumaan.
Matkalla meni puhe itsestään Niilon koulutuumiin. Poika alkoi niistä jutella. Kun hän tuntee itsessään suurempaa vetoa teollisuus- kuin maanviljelysalalle, niin ajattelee, että jokaisen ihmisen on seurattava kutsumustaan. Onhan hänellä hyvä koti, mutta isä on niin nuori mies, ettei hän anna pojalle itsenäistä maanviljelystä ainakaan viiteentoista vuoteen. Hänen taas on mahdotonta ajatella jäävänsä niin kauaksi ilman omaa, itsenäisiä tehtävää… Joutuisi vanhaksi mieheksi saakka olemaan niin kuin lasten kirjoissa.
Hymyillen hämillään, sydän kurkussa:
— Ja mihin siinä vaimonsakin panee, jos niin kuin sattuisi sekin tulemaan otettua.
Nauroi ja katsoi mitä Kanteleinen mahtaa ajatella.
He polkivat rinnakkain pyöriään. Kanteleinen sattui katsomaan Niilon silmiin ja kysymään suu naurussa:
— Sulla taitaa jo olla katsottuna?
— Ei-ei! kielsi Niilo.
— Näytti vain, niin kuin olisit ollut tuon neiti Joenpolven lähellä.
— Ei-ei!
Kiusaaja nauroi:
— Mutta kyllä sinä hänestä tykkäät.
Niilo punastui:
— Noo…
Ja hymyili onnesta.
* * * * *
Myöhemmin matkan varrella rupesivat he puhumaan maanviljelyksestä.
Kanteleinen sanoi asiaa viime aikoina paljonpuoleisesti ajatelleensa.
— Se on niin omituista, sanoi hän eräässä välissä, että me, nykyaikainen nouseva polvi, niin minä kuin muutkin, tunnemme niin herkästi sen käteisen rahan vetovoiman. Kun maamies ei saa rahaa ennen kuin hänen työnsä hedelmä kypsyy maasta kauppaan laskettavaksi, sen tähden vierotaan maamiehen suuriarvoista ammattia.
— Niin se on, sekin. Ja sitte siinä talonpoikaiselämässä on tähän aikaan jotain niin masentavaa.
Kanteleinen rupesi kuvaamaan maanviljelysammatin merkitystä. Maanviljelijä on Luojan oikea käsi. Hänen kätensä kautta antaa luonto hedelmän, josta kaikki elävät, pukee viljellyn maan ihaniksi puutarhoiksi, koettaa kiinnittää luonnosta pakoon karannutta ihmistä takaisin luontoon…
Mutta häntä itseä alkoi tympäistä tämä tuhansia kertoja matkittu juttu. Se tuntui tässä aivan kuin salonkikohteliaisuudella, joka käy tottumattomalle pian perin tympäiseväksi, mutta salonkisankarille, jonka huulten läpi kaiken päivää virtaa koreutta, jota ei kukaan ajattelekaan muuksi kuin tyhjänpäiväiseksi ajankuluksi, sellaiselle se voi muuttua suosiontavoittelu- ja leipäpuheeksi. Tässähän oli rinnalla nuori mies, jota olisi pitänyt kyetä vakuuttamaan. Hän oli luvannut Mikkoselle koettaa parastaan. Mutta mitä enemmän hän asiata ajatteli, sitä syvemmin tunsi, että tässä tarvitaan jotain muuta kuin korupuheita. Sillä poika oli itsenäinen, voimakas luonne, joka aikoi menestyä elämässä.
He sivuuttivat erään suutarin asunnon. Mökki oli muutaman kapanalan maapalstalla ja ympärillä kaunis puisto. Kumpaisessakin heräsi yht'aikaa halu pistäytyä tuvassa, sillä suutari, vaikka olikin jo vanhemmalla puolen ikäänsä, kävi usein nuorisoseuran kokouksissa ja oli heidän tuttavansa.
Suutari Heino loikoi puutarhassaan. Hän ihastui vieraiden tulosta, sillä oli ollut eilisestä saakka kovin katkeralla mielellä ja toivoi nyt saavansa hieman lohdutusta. Aiheena kärsimykseen oli ollut se, että isäntä, jonka maasta mökintila oli ollut vuokrattuna, oli eilen taasen karsinut suuria oksia hänen puistaan, kun oksat ulottuivat hieman talon maan päälle ja kalvehtivat sitä. Suutari sanoi, ettei hän olisi tapauksesta niin suuria välittänytkään, ellei tämän puiston raastaminen olisi muodostunut jo yhtämittaiseksi, pari kertaa vuodessa tapahtuvaksi hävitysretkeksi. Mutta siitä asti kuin nykyinen isäntä on tätä maata omistanut — hän oli ostanut tilan kolmisen vuotta takaperin — on hän joka kevät ja nyt jo kesälläkin käynyt karsimassa hänen rajallaan olevia puita, milloinkaan ennakolta puhumatta puiden omistajalle sanaakaan. Seuraus onkin ollut, että nyt on jo kaksi pihlajaa melkein kuivunut, ja suutari luuletteli, että niille on tehty muutakin vahinkoa kuivaamisen tarkoituksessa. Hän myönsi, että isännällä on muistuttamisen syytä, kun oksat ulottuvat hänen maalleen. Hän olisi valmis mielellään korvaamaan vahingon, jos häneltä sitä vaadittaisiin. Mutta kun maanomistaja on ottanut tavakseen raastaa oksia hänen rakkaista kotipuistaan melkein joka kerta kun ohi käy, tuntuu kuin seisoisi tässä ryövärien keskellä jotka uhkaavat hävityksellä ja masennuksella. Hän on tällä paikalla asunut pienestä pojasta ja itse istuttanut useimmat puut. Hän rakastaa tätä kontua niin ettei sanoa osaa. Kun näitä puita revitään, tuntuu se hänen ruumiissaan ja sielussaan. Hänet valtaa sellainen nöyryyttävä, masentava orpoudentunne, että…
Liikutus keskeytti hänen puheensa.
Nyt vasta oli hän oikein joutunut ajattelemaan, mille mahtaakaan tuntua vanhasta torpparista, joka on nuoruudessaan raatanut sulalle maansa kylmään korpeen ja viljellyt niitä parhaan ikänsä, kun hänet sitte vanhana työnnetään konnultaan mierontielle…
Suutarin kuvaus oli niin elävää ja sydämellistä, että yhteen aikaan kimalsi kyynel jokaisen silmissä. Hän kertoi jo ajatelleensa tarjota myötäväksi mökkinsä voidakseen etsiä jonkun sellaisen paikan, jonka jaksaisi pikku varoillaan lunastaa omakseen. Mutta … tämä paikka on käynyt hänelle niin rakkaaksi, että eroaminen siitä tuntuu aivan kuin lähtisi mieroon, josta ei enää koskaan löydä kotoiselle tuoksahtavaa levähdyspaikkaa…