XIX.
Niilon herkkään mieleen oli suutarin kertomus vaikuttanut syvästi. Jo pitkän ajan oli hän kertomusta seuratessaan ajatellut kotitalonsa torppareita. Heillä oli kaksi torpparia ja pari mökkiläistä, joista varsinkin torppareita isä aikoi häätää, odottaen vain aikaa. Toinen torppareista oli jo vanha mies, torppaa viljellyt jo nykyisen isännän isän aikana. Tämä puhuu melkein joka näkemällä häädöstä. Hänen puheissaan voi havaita suurta levottomuutta, vaikka ukko saattoi sen kätkeä juromielisyytensä suojiin. Mutta vasta nyt alkoi Niilo ymmärtää, mitä tuon vanhuksen mielessä mahtoi liikkua.
Torpan nimi oli Kivinotko. Ukon pojista oli kaksi ollut talossa pikkurenkeinä aina rippikouluun asti. Sitten eivät enää olleet jääneet. Niilo oli kuullut isänsä usein vihoittelevan, kun ei saanut Kivinotkon poikia pysymään renkeinä. Joskus lie uhkauksiakin lausunut. Pojat olivat menneet mailta matkoihinsa. Joskus vain pistäysivät vanhuksia tapaamassa.
Niilo ajatteli Kivinotkon vaaria ja muoria. Jos isä ajaa ne kodistaan sitte kun kontrahtiaika loppuu, mihin he menevät?
Mielikuvitus kehittyi hyvää vauhtia. Niilo oli niin monta sataa talvi-iltaa vääntänyt Kivinotkon tuvassa niiden nuorimman pojan kanssa; siellä oli ollut hauskaa ja hyvä olla. Vaari oli ollut kuin oma ja muorilla oli poikia nuhdellessaankin suu hymyssä. Kivinotkon kotoinen tunnelma nousi niin valtavana, että mieliala painui unelmoimaan. Jos ne ajetaan pois, ei mitään muuta niillä ole elämisen ehtona kuin vaivaishoito… Mutta vanhat vaivaishoitolaiset annetaan urakalle sellaisille, jotka niiden hoidosta yrittävät ansaita. Niilo tunsi hyvin, miten eräässä heidän maallaan olevassa mökissä hoidettiin muuatta vanhaa, sairasta muoria. Häntä puistatti. Kerrankin oli nähnyt, nurkan takaa salaa, miten muori porrasten luona syö paljaita, kuorimattomia perunoita puukaukalosta ja tuvasta kuuluu mökin akan vinkuva ääni. Akka kiroilee ensin hieman hiljemmin, mutta vinkuu sitte: — On se rikasten Jumalakin … kun tuollaisia lahoja pakottaa vielä elättämähän ja täss' olis kyllä tekemistä itsensä kanss'…
Vanhuksen hampaaton suu mutustaa perunoita hädänkiireessä, aivan kuin varkain ja peläten että nyt tulee se vinkuvaääninen ottamaan puuvadin pois… Herra Jumala kuinka sillä onkin nälkä! Sitte sattuu onnettomuus, menee peruna väärään kurkkuun. Vanhus alkaa kyökätä ja kallistuu porraskivelle kylelleen. Se toinen tulee tuvasta kuin vihuri. Katsoo, tuijottaa.
— Joko se nyt? mutisee.
Mutta auttamaan ei vanhusta käy, vaan painautuu takaisin tupaan ja vetää oven perässään kiinni.
Sillä kertaa ei muori kuollut, mutta kuva säilyi Niilon mielessä kaameana ja pelottavana. Nyt hän ei päässyt mihinkään siitä, että mielikuvitus asetti Kivinotkon muorin siihen porraskivelle ja se siinä valitti:
— Voi sitä Mikkosen isäntää kun ajoi meidät maantielle… Voi Jumala sitä Mikkosen isäntää kun pani meidät maantielle… Voi, voi, voi…
Sitte hänellä on peruna kurkussa ja tuvasta tulee akka ja kiroilee.
Kylmä hiki alkoi virtailla pitkin selkää. Kun suutari Heino ja opettaja Kanteleinen juttelivat, voi Niilo enään ainoastaan hyvin hämärästi seurata. Hänen sielussaan vallitsi suuri myrsky.
… Minäkö kyntäisin heidän entisiä maitaan? Kyntäisin ja kylväisin ja leikkaisin ja jyviä kokoisin ja hyvin voisin niistä, aivan kuin rehellisesti saadusta omaisuudesta iloitsisin isäni kanssa ja rikastuisin, kuu meidänkin molemmat torpparit ajettaisiin maanpakoon? Meillä ei olisi enää mökkiläisiäkään naapureina… Kaikin ne elinaikansa kantaisivat meille vihaa, isälleni ja minulle ja äidille ja siskoille … ja me olisimme maallamme heidän piirittäminään kuin vihatut pahantekijät.
… Se olisi kirottua elämää, ajatteli hän. Siinä samassa meni mieleen neiti Joenpolvi. Tuskallisten mielikuvain yli yritti nousta autuas tunnelma ja sijoittaa heidät Mikkosen porstuakamariin nuorena pariskuntana. Mutta se särkyi heti siihen että Kivinotkon vaari veti tuttuja pieksusaappaitaan ohi Mikkosen tarhaportin, selkä oli tutussa köyryssään niin ikään, mutta silmässä oli vihainen isku ja hampaaton suu oli rumasti väärällään, aivan kuin aikeissa purra hammasta, ja hän pui nyrkkiä taloon päin.
… Ei ikänä siihen taloon! ei ikänä … ei ikänä! Hän etsisi paikkansa vaikka maan ääristä ja rupeisi sosialistiksi ja… Neiti Joenpolvi seurasi mukana taas näillä mielikuvituksen uhmaretkillä, ja ahdistus tuntui hieman vapauttavan.
Toiset juttelivat juuri suutari Heinon pojasta, joka oli rakennusmestari, ja se sai Niilon huomion hieman enemmän kiintymään heidän jutteluunsa. Suutari kertoi että hänen poikaansa oli tänä kesänä kohdellut kova onni. Ensin teki urakoitsija, jonka palveluksessa poika oli, vararikon, ja asiat kiertyivät niin, että poika jäi ilman puolentoista kuukauden palkkaa. Sitte otti poika omiin nimiinsä pikku urakan, mutta miehet, jotka olivat lupautuneet töihin, tekivät lakon ja julistivat työmaan lakkotilaan. Heino kertoi tästä kaikesta hyvin surullisella äänellä. Lopuksi jouduttiin filosofoimaan siitä, miten merkilliseksi on aika tullut, kun ei enää mikään kannata.
Kotimatkalla sukeutui Niilon ja Kanteleisen keskustelu Niilon koulupuuhaan. Kanteleinen kertoi Mikkosen käynnistä luonaan ja ilmoitti minkä tehtävän Mikkonen oli hänelle uskonut. Poika ihmetteli, mutta samalla nousi omanarvontunto. Hän ei ollut juuri koskaan havainnut sellaista itsetunnon nousuvirtaa itsessään.
Äskeinen sisällisten ristiriitojen myrsky oli hieman tauonnut. Siltä pohjalta tämä itsetunto nyt nousi kuin tuliteränä, uutena uskona, joka murtaa vuoria.
… Isäkin siis todella pitää minusta! Se oli niin iloinen havainto tämän kaiken keskellä, että oikein pyrki nauru.
Tässä, hieman hermostuneessa ilonhuumauksessa pääsi Niilon suusta sanoja, joista Kanteleinen voi päättää, että neiti Joenpolven kanssa oli jo ollut puhetta kihlauksesta ja että teollisuuskoulu-ajatus oli kotoisin neiti Joenpolvesta.
Kanteleisen oli hieman vaikea pidätellä hymyään, näissä ajatuksissa kun oli hänen mielestään niin harkitsematonta lapsellisuutta ja kiihkeätä älyttömyyttä. Keskustellessaan hän havaitsi ilokseen, että isän halu pidättää poika kotona oli tehnyt Niiloon hyvän vaikutuksen. Ne vain eivät näy voineen keskenään jutella ja selvitellä asioita. Niilon herkkämielisyys antoi hyviä toiveita siitä, että isän halu tulisi täytetyksi.
Lähestyttäessä Mikkosen taloa hyppäsi Kanteleinen pyörältään. Niilo teki samoin.
— Sinä saat heittää pois sen teollisuuskouluhaaveen, sanoi Kanteleinen ja katsoi hymähtäen toveriinsa.
Näki että Niilon oli vaikea vastata niin tai näin.
— Kun se isä oliskin vähän toisellainen, pääsi häneltä.
— Sinuako kohtaan vai miten?
— Sitäkin … taitaisi se aina mennä muuten, mutta jos se alkaa häätää niitä torppareita, niin…
Pojalta pääsi itku.
— Täällä ei ilkee sitte enää silmitellä.
Hän kiinnitti aran, tunteellisen katseensa Kanteleiseen, ikään kuin apua anoen.
Ei, siilien oli keksittävä esteitä! Mikkosen isäntää pitää ottaa lujille siitä. Olisipa sekin, jos nyt juuri hän, yksi kylän etevimpiä talousmiehiä, alkaisi häätää maallaan asuvia. Hän, Kanteleinen, sanoo kyllä suorat sanat.
Niilo epäili, ettei se hyödytä mitään. Mutta Kanteleinen oli saanut kiinni innostuksestaan eikä häntä voinut mikään estää yrittämästä.
— Mennään juttelemaan isäsi kanssa!
Niilo katsoi kysyen, aivan kuin päässään aprikoiden, mahtaisiko se käydä laatuun.
— Mennään vain, äänsi vihdoin kaksimielisenä.
— Minä olen saanut isältäsi tehtävän tuoda sinut hänen helmaansa. Nyt vien sinut. Pannaan ehdot.
— Mennään! Niilo huudahti, aivan kuin asia nyt vasta olisi selvinnyt.
* * * * *
Sinä iltana sai Mikkonen poikansa ja Mikkosen maalla asujat uudet kontrahtinsa.
Kolmen viikon kuluttua meni neiti Joenpolvi kihloihin erään kirkonkylän kauppa-apulaisen kanssa.