XX.
Polvella toisensa jälkeen oli Kyläsuolta ihanimmat lapsuudenmuistonsa. Se antoi marjoja ja kanervain lemua. Mutta sitte kun tultiin vanhemmiksi eikä enää käyty marjassa, rupesi suo tuntumaan joutavalta ja vastenmieliseltä. Se ei antanut täysikasvuisille mitään. Sen reunamilla oli yksi ja toinen aikojen kuluessa yrittänyt viljelystyötä. Mutta kun rahkaa oli toista syltä paksulta ja sitä yritettiin polttamalla kuluttaa kyynärälaskulla, siirtyi miespolvi toisensa jälkeen hautaan, poltettuaan osansa Kyläsuon reunamia, pääsemättä silti sopivaan, hedelmälliseen korkeuteen. Kyläsuo oli vielä huononlaista palamaan. Piti olla niin perin valitut ilmat, vesi kun asusti suosammalen kukassa, ilkkui ja uhmasi siitä viljelijän palvelukseen antautunutta tulista elementtiä.
Aikojen kuluessa oli jo parikin kertaa yritetty Kyläsuon läpi suurta viemäriä joidenkin entisajan viljelysurhojen toimesta. Mutta kylä väsyi ja riitaantui aina vaikeuksien eteen tultaessa. Oja jäi silloin aina kesken ja umpeen painuessaan hautasi suohon kuohahtaneen innostuksen sataiset työpäivät ja hikipisarat odottamaan maahengen heräämisen kultaista aamusarastusta.
Noin kymmenkunta vuotta takaperin oli Kyläsuolle puuhattu oikein virallisten tointen avulla tarkastus. Muuan laskuoja, joka kiersi osaltaan Kyläsuon reunoja, kiinnitti silloin kylän edistysmiesten huomiota. Etupäässä liikkuivat Piilomäen porvari ja Varamäki. Piilomäen porvarilla oli maatalokin ja häntä pidettiin hyvänpuoleisena asumamiehenä. He luulivat, että johtamalla tähän ojaan pari sivuojaa eräästä keitaan tapaisesta keskeltä suota iso ala suosta joutuisi kuivaustilaan. Mutta useimmat osakkaat olivat elämänsä varrella tottuneet siihen käsitykseen että kaikki, jotka olivat yrittäneet Kyläsuota viljelykselle, olivat joutuneet narreiksi ja naurettaviksi, pantuaan siihen rahansa, jota ei enää mitenkään takaisin saatu. Eikä tämä uusikaan yritys ollut sen kummempi. Heistä oli vain naurettavan lapsellista se, että oli voitu niin pian unohtaa edellisten polvien ikävät kokemukset. Mutta suututtavaa oli se, että nyt vielä oikein kruunun voimalla aijottiin pakottaa järkevämpiä rajanaapureitakin samaan hulluuteen!
Tosin viimeaikoina olivat sanomalehdet alkaneet kirjoittaa rahkasoiden uusista viljelystavoista, mutta ne olivat niitä kamarijuttuja, joita ei vakava maamies usko. Kukaan kylän isännistä ei tosin ollut käynyt koskaan itse katselemassa uudenaikaisemmilla suonviljelyksillä, kun eivät olleet sattuneet kulkemaan eikä aloksesta viitsinyt lähteä joutaville huvimatkoille; mutta asian tiesi kokemuksesta ilman näkemättäkin. Olihan heillä jokaisella Kyläsuon reunaa sen verran viljelyksellä, että sen luonteen tunsi. Varamäki ja Piilomäen porvari saatiin lannistetuksi taas silläkin kertaa. Siihen vaikutti suureksi osaksi sekin, että Varamäki jo silloin ajatteli talonsa jättämistä pojalleen ja Piilomäki suunnitteli myymistä.
Mutta Varamäen nuori isäntä oli kerran sattunut maanviljelysretkeilijäin joukkoon, jotka tarkastelivat suonviljelyksiä eräällä ulkokunnan pikkutilalla. Siinä oli saavutettu aivan ihmetuloksia samallaisella maalla kuin Kyläsuo.
Siltä retkeltään tuli nuori Varamäki suonviljelysinnostuksen tartuttamana. Ensimäinen mies, jolle hän kertoi havaintonsa, oli hänen oma isänsä.
Sillä kertaa olisi pitänyt olla näkemässä Varamäkeä. Ukon vaaleansiniset silmät säihkyivät ja melkein koko mällinsä hän syleksi vesilaatikkoon, niin hermostuneen innostunut mies oli.
— Enkö minä ole sitä sanonut! — Kas sitä! No en minä sentään sillä lailla panisi, tuota, mutta … se ei kannata. Mutta se, kas kun ovat huomanneet…
Näin huudahteli vanhentunut suoviljelyksen unelmoitsija poikansa kertomuksen kestäessä.
Tässä keskustelussa kiintyi havainto siihen huomiota herättävään elämänsähköön, joka virtaili näiden miesten välillä. Vanha mies, jo vuosia elänyt syrjässä, vähässätuvassa eläkkeellä, elämäntyönsä varsinaisesti päättäneenä, tunsi yhtäkkiä että eräs ihanne, joka oli toimivana elänyt hänen sielussaan vuosikymmeniä, sitten peittynyt ja häipynyt toteutumattomana, nyt oli toteutumistaan varten nousemassa uudelleen näköpiiriin. Tämä tietoisuuteen yhtäkkiä ilmestynyt havainto vaikutti niin valtavana, että sydän pampatti, veri kuohahteli ja voimantunto kohosi aivan kuin uusiin miehuudentöihin. Se oli jotain samallaista kuin tiedemiehen tunne silloin, kun hän havaitsee elinaikaisten tutkimustensa olevan vihdoinkin johtamassa kirkastettuun lopputulokseen, onnelliseen ratkaisuun. Mutta tätä Kyläsuon entistä tutkijaa ja viljelyksen yrittäjää lämmitti samalla aivan välittömästi iloinen tietoisuus siitä, että hänen suonviljelysaavistuksensa toteutumisen kertojana seisoi tuossa hänen oma, ainoa poikansa, jota liikutti ja innosti nyt aivan sama ajatus kuin häntä aikoinaan. Moneen kertaan uudisti vaari: — Niin, noh, pane toimeen Kyläsuolla. Siinä on tilaa!
— Koetan minä, vakuutti poika, nyykäyttäen päätä lujasti niin että väkevä leuka kosketti melkein rintaa.
Ojista vaari oli jyrkästi eri mieltä, sen hän erotti kohta. Nuori isäntä näet kertoi uudenaikaisista mataloista suo-ojista, joita retkeilyllä oli nähnyt ja kuullut puolustettavan. Vaari oli taas aivan ratkaisevasti syvien ojien mies. Suon lannoitusta ja viljelemistä ilman polttoa hän ajatteli ja kuunteli, tehden joissakin kohdissa lieviä vastaväitteitä, usein myöntäen mahdollisuudet.
Siitä oli nyt kulunut muutamia vuosia ja Varamäen suonviljelykset Kyläsuon reunassa olivat joka vuosi laajentuneet. Vanha isäntä oli siellä melkein aina mukana. Kilpaa poikansa kanssa oli hän ruvennut lukemaan suonviljelyskirjallisuutta. Näin pantiin yhteen vanhan miehen kokemus, molempain into ja asianharrastus, yhteinen tieto ja äly. Tämän yhteistyön kautta saavutettiin erinomaisia tuloksia. Viime suvena oli jo käynyt pari retkikuntaakin Varamäen suonviljelyksillä.
Mutta suurin osa omankyläisiä kiersi julkisesti tätä viljelyspaikkaa. Salaisesti, valoisina kesäöinä jotkut joskus siellä pistäysivät. Kun tällaisia miehiä sattui yhteen, puhuivat he pilkallisesti ja käyttäen laskutaitoaan osoittivat selvillä numeroilla miten paljo kallista työtä, savenajoa ja kalliita lantoja tuo viljelys kysyy, joten sen täytyy tuottaa puhdasta tappiota.
Varamäellä taas olivat omat tilikirjansa, jotka näyttivät toista.
Kokemus oli lyhytaikaista, mutta se oli innostavaa. Hän odotti vain
aikaa, milloin voisi osoittaa kyläkunnalle suuren suunnitelman koko
Kyläsuon viljelykseen laittamisesta.
Piilomäen porvari ei ollut vielä myönyt taloaan. Mies oli ruvennut sitävastoin saamaan päähänsä osuustoiminnallisia aatteita, jonka vuoksi suunnitteli kaupan lopettamista ja maatalon pitämistä. Mikään varsinainen uudistuksenmies ei hän enää ollut, sillä paras aika oli elettynä. Mutta hänen maansa olivat vuoroviljelyksessä, ja siinä suhteessa oli hän Jokirannan viljelyksen harvoja edistysmiehiä. Toistaiseksi ei hänen vuoroviljelyksensä kuitenkaan vaikuttanut kyläkunnan miehiin esimerkillisesti, sillä hänen otaksuttiin pitävän sitä yllä kaupasta saamillaan rahoilla. Hätäkö sellaisten on!
Kolmas huomattava maatalousmies oli Mikkonen. Hänen erikoisalanaan oli karjatalous. Muuten oli sattunut niin sopivasti, että tässä emäntä ja isäntä olivat molemmat innostuneet samaan talousalaan. Heillä oli hyvänpuoleisia luonnonniittyjä ja hakamaata. Mutta karjatalous vei itsestään myöskin heinänviljelykseen. Muutamassa vuodessa oli Mikkosen maidon vienti meijeriin kohonnut ensimäiselle sijalle koko kylässä. Siellä oli kuitenkin puolta isompiakin taloja. Sellainen saavutus innosti.
* * * * *
Näiden ihmisten kanssa seurustellessaan tunsi Kanteleinen aina omituisesti elähyttäviä vaikutelmia. Sen sijaan sai useista toisista taloista palata hyvin lamautuneena. Niissä ei juuri koskaan puhuttu maanviljelyksestä. Sivuansiot olivat hyvin halutuita. Varsinkin asiamiestoimet, joilla voi ansaita vähän rahaa, olivat mieluisia. Sillä aikaa sai maa hoitaa melkein yksin itseään ja antaa satoa sen verran, minkä luonto sopivain ilmain vallitessa milloinkin omasta alotteestaan saattoi antaa.
Moni talollinen uneksi ja odotti, itsekään tietämättä mitä, tai ketä. Odottaja ei näihin luonnon asioihin pyrkinyt itsetietoisena viljelijänä sekaantumaan. Hän suoritti maamiestehtävänsä kuin papin "taksvärkkäri": teki nurkuen päivätyönsä, suunnitteli aina päässään karkutuumia ja vaivasi mieltään ainoalla mielenkiintoisella kysymyksellä: Mistähän sais rahaa?