XXI.
Tuli taas syksy. Koulu alotti työnsä verrattain pienellä oppilasmäärällä. Opettaja kummasteli, eikä arvannut syytä tähän. Kyseltyään asiaa vanhemmilta tuli siihen käsitykseen, että ilmiön vaikutti kyläkuntahengen yleislamaus. Mikä selitti tarkemmin syyksi sen, että lapsia tarvittiin kotitöihin, kun ei aijottu ottaa talveksi palvelijoita. Kuka oli mielestänsä saanut niin heikon vuoden, ettei jaksanut maksaa lasten koulumenoja. Mäkitupalaiset pelkäsivät työnpuutetta. Joidenkuiden mukulat eivät olleet tahtoneet itse tulla kouluun, eikä viitsitty pakottaa … omahan heidän on asiansa. Eräät sanoivat, että oli meinattu kyllä, mutta niinpä se jäi, kun ei tullut ajalliseksi. Lopuksi oli niitä, jotka eivät esittäneet mitään syitä, sekä sellaisia, jotka suu naurussa, jonkunlaisella itsetietoisella tyydytyksen tunteella selittivät, ettei uskota koulusta olevan mitään hyötyä talonpoikaisten ja mäkitupalaisväen lapsille. Tämän perässä seurasi se vanha juttu: kyllähän ne työtä oppivat ja osaavat tehdä ilman kouluakin ja … "mikä lie syynä, pikemmin niinkuin parempia työntekijöitä tahtoo tulla niistä, jotka eivät ole kansakoulua käyneet". Tähän innostuttavaan väitteeseen filosofoitiin lisiä. Ne tulevat jo kansakoulussakin melkein liian viisaiksi, niin viisaiksi, ettei se suuri järki ja taito enää mahdu eikä asetu askaroimaan näissä mullantonkimis-asioissa. Lueteltiin esimerkkejä omalta kylältä ja pitäjäältä, miten monikin, joka oli ollut etevä kansakoulussa, sekä monet, jotka olivat käyneet vielä kansanopiston, olivat tulleet vastahakoisiksi näihin talonpoikaisiin töihin. He nyt olivat tuumineet, että jos koettaisi osan mukuloistaan jättää vähän vähemmälle koulunkäynnille. Saahan myöhemmin nähdä, tarttuuko niihinkin se sama liikkuma ja herrastelutauti kuin toisiinkin. Mutta ei luulisi — arvailtiin — kun eivät osaa muuta kuin tätä oikoista rongottamista, että niillä on niinkään vientiä. Kun niiden järki pysyy kohtuuden rajoissa eivätkä osaa niin näppärästi kaikkia viisauksia, niin eivät kelpaa maailmalle…
Se oli heistäkin tietysti eri asia, jos aikoi lapsiansa jollekin muulle alalle kuin näihin kotoisiin maanviljelyshommiin… Mutta kun heillä ei aijottu, niin jääköön nyt kokeeksi koulusta pois.
Kanteleinen joutui näitä väitteitä punnitsemaan nyt aivan uudessa, oman kokemuksen valossa. Häneen ei ollut vielä päässyt juurtumaan niin vakaantunut usko koulun ehdottomasti oikeaan vaikutukseen, että hän olisi voinut edes useimmille näille arvostelijoille välinpitämättömästi nauraa. Päin vastoin kansan arvostelu voimakkaasti painoi häntä.
Tutustuttuaan näinä vuosina jokseenkin perinpohjin Jokirannan kyläkuntasielun elämänilmiöihin, tunsi hän nyt kuin näillä arvosteluilla olisi ollut jonkunverran asiallista pohjaa. Esimerkiksi nuorisoseuran pojista oli moni lähtenyt etsimään toisenlaisia töitä kuin maatyöt, ja monihan niistä oli kylän lahjakkaimpia.
Mutta missä on tämän perussyy? Onko se siinä, että oppi luonnostaan vieroittaa maatöistä, vai siinäkö, ettei maanviljelystyö nykyhetkellä ja varsinkaan tässä kyläkunnassa kykene tyydyttämään kyllin hyvin sivistyneessä nuorisossa sitä, jota voisi nimittää työsieluksi?
… Onko maanviljelystyöllä nykyhetkellä ehkä liian alhaiset vaatimukset, niin ettei se voi enää herättää nuorissa sitä palkinnon toivoa, elämänilon-uskovaista odotusta, minkä tämä työ teki ennen? Työiloa?
… Ehkä tämän rinnalla vaikuttaa toisena tekijänä herännyt vapaudentunne? Kotikylään sitovat siteet on kehitys katkonut. Ennen ei nuorilla ollut kotikylän ulkopuolella mitään mahdollisuuksia saada toisellaisia ansiotöitä, eipä juuri ollenkaan töitä. Oltiin koko lailla kotipaikkaan sidotuita. Kotikunnan ulkopuolella uhkasi nälkä. Joskin maa tuotti usein katovuosia, oli kuitenkin turvallisinta pysyä kotona tahi renkinä niillä ehdoilla mitkä tarjottiin.
… Silloin oli ulkomaailma suljettu tällaisilta pojilta. Nyt niille ovat tiet avoimina kaikkialle. Nuoret juoksevat intomielin maailmanrannalla uteliaisuuden yllyttäminä, elämänuran ja sopivan työn etsiminen asiana. Sydämet ovat täynnä levotonta odotusta, uusien olojen synnyttämää innostusta … aivan kuin 2-vuotias, joka päästyään pihaveräjästä lähtee lujan uskon ja itseluottamuksen varustuksissa raaputtamaan tavoittaakseen taivaslaella kiiluvaa tähteä.
… Mutta mitä tuovat nämä vapaudet meille? Mitä ne vaikuttavat Jokirannan kyläkuntaelämään? Juokseeko kaikki kansakoulun käynyt nuoriso käsistä? Jääkö tänne vain tietämätöntä nuorisoa, niitä, jotka eivät uskalla lähteä, joilta isät sulkevat väkivalloin kehityksen tien? Niihinkö pitää perustaa tämän laajan maanviljelys-kyläkunnan tulevaisuuden turva?
Niihin, jotka eivät saa edes kansakoulua?…
Hän oli juuri tulossa Pikku-Passista. Siellä oli teräväkielinen isäntä. Hieman jo tuskastuneena tämän arveluihin, oli Kanteleinen sanonut, että jos koulun työstä sillä tavalla ajatellaan, niin hänen työnsä tuottaa tälle kyläkunnalle suurta vahinkoa.
— Minähän tässä juuri olen se mies, joka opettajana availen lapsille uusia näköaloja, herätän heissä ikävän sellaisiin olojen uudistuksiin, joille ei kotikylässä nykyään ole tyydytysmahdollisuuksia?
Pikku-Passi oli imenyt piippuaan ja kysynyt, vastaamatta opettajan purkaukseen:
— Kyllä koulukin hyvä on, älkää nyt, mutta… Pitääkö sen nyt ehdottomasti tehdä tämä maatyö vastenmieliseksi? Ajattelen vain että eikö voisi opettaa niinkin että se tulisi mieluisaksi? Minä en häntä ymmärrä.
Kanteleinen oli juuri ajatellut:
Maanviljelyksen etu ja menestys siis vaatisi koulujen hävittämistä!
Mutta tuota ajatusta ei hän aluksikaan ottanut vakavasti. Pikku-Passin kysymys vei hänet uudestaan asialliselle pohjalle.
— Niin … siinähän se on koko kysymyksen ydin: millä tavalla opettaa, mitä opettaa?
— Niin, niin, sitä minäkin! Kyllä koulu hyvä on, mutta … kun vain tietäis mitä opettaa, jutteli Pikku-Passi, aivan kuin sovitellen ja lauhdutellen kiihtynyttä opettajaa.