XXII.
Viime hetkessä, vielä jutellessa Pikku-Passin kanssa, pujahti
Kanteleisen mieleen vanhoillisuuden arvoitus.
… Siinä on jotain saman tapaista kiihotusta kuin esimerkiksi villin kumouksellisuuden huimuudessa. Pikku Passinkin silmät paloivat äsken juuri silloin kun mies jyrkimmin arvosteli kouluja. Näki, että se tuli sielusta. Mutta sitte lopulta, kun mies rupesi sovittelemaan, veti jo verhon oikean ajatuksen yli.
… Vakaumuksella ei vanhoillisuudessakaan saata olla niin tärkeä tehtävä kuin itsekkäisyyden kutkuttavalla tunteella, ajatteli hän.
… Taistella vanhan puolesta! kas siinä ajatus, joka panee esimerkiksi Erkkilän isännän silmät loistamaan, joskus myöskin ukko Varamäen. Mieleen meni monta muuta isäntää ja mökkiläistä, varsinkin vanhimpia. Kun ne puhuivat vanhasta Jokirannasta, sellaisenaan kuin se oli ollut ennen, meni monasti kyynel silmään. Silloin oli sydän mukana. Menneisyys nousi muistojen hetkillä kuin ihana, harsoon kääritty unelma. Näillä hetkillä nuo vanhenevat, karkeat miehet usein puhuessaan tapasivat niin hienon-tunteellisia sanoja ja äänenpainoja, että kuulijankin sydän värähti. Joskus saattoi joutua vaistomaisesti kysäsemään itseltään: niinkö lyhykäinen aika onkin vasta kulunut siitä kun Paratiisista lähdettiin?
Mutta nämä entisyysmuistelmain kauniit vivahdukset loivatkin akkojen sielunelämään uutta valaistusta. Ennen olikin näihin sieluihin kurkistettu vain raakuuden loimuavassa, intohimoisessa valossa. Silloin näyttää kaikki niin perin toisellaiselta. Mutta nyt! Heidän elämänilonsa melkein kaikki lähteet olivat siellä menneisyydessä. Tänne vanhuuteen oli seurannut mukana vain tupakka, viina, naapuririidat, yhä tiukemmaksi käyvä taloudellinen ahdinko. Ja tulevaisuus seisoi edessä kuin vaivalloinen mäkitie, jota piti nousta raskasta kuormaa raahaten, saaden toisinaan kiirehtivän piiskaniskun, sillä aikaa kun muut elivät helposti ja saivat huvitellakin.
… Ainoan ilonheijastuksen toi tähän raahustamiseen uskonelämä. Se yhtyy jossain etäällä lapsuudenmuistoihin… Sinne saattaa tuijotella silmänsä sokeiksi ja näkee kuitenkin hämärtävien kyynelten läpi… Siellä taivas ja maa sulavat yhteen, kuin etäisellä järviulapalla tahi merellä. Toisinaan on vaikea erottaa, mikä kuuluu maahan, kaukaisiin lapsuudenmuistoihin, mikä taivaaseen, tulevaisuuden tähtitarhaiseen päämäärään… Mutta sen erottaa, tuntee aina selvästi, että matka käy yhä vaivalloisemmaksi, ilotilat harvinaisemmiksi, elämä ympärillä vieraammaksi…
… Se on vanhan kohtalo, ajatteli Kanteleinen syvällä osanotolla. Suuri osa vanhenevasta polvesta elää tätä maallista, nykyistä elämää aivan muukalaistunnossa. Esimerkiksi samalla tavalla kuin Amerikassakävijä elää siirtolaiselämää. Viime mainittujen matkan päämääränä on kuitenkin Suomi. Se antaa heidän vaellukselleen maallis-ihanteellisen tulevaisuuden-valaistuksen. Mutta näillä ukoilla, jotka ovat elämänsä uurastaneet samoissa kylissä, heillä ei sellaista elävöittävää, kiihottavaa yllytintä ole. He vaeltavat loppuaan kohti aivan kuin sumussa.
… Sillä välin rientää aika ohitse. Se tempaa mukaansa nuorta väkeä, jota vanhain ajatustapa ei rahtuakaan houkuttele pysähtymään heidän seuraansa. Niin menee heidän käsistään oma sukuhedelmänsäkin.
… Ja luonto heidän ympärillään nukkuu. He omistavat maan ja antavat sen uinua viljelemätönnä aivan kuin saituri, joka säilyttää rahojaan kirstunpohjalla, uskaltamatta niitä lainata elämää synnyttävään liikkeeseen…
— Tällaiseen elämään tyytyväistä nuorisoa olisi koulun mahdoton kasvattaakaan, — se olisi rikos! huudahti Kanteleinen, ja tunnolta vyöryi raskas paino.
Ajattelu jatkui.
… Mutta eikö koulu voisi luoda maanviljelijälle maallista ihannetta, jonka voima ja keskus olisi maan hedelmöittämisessä? Liikemiehellä on kiihottimena yritteliäisyytensä ja rikastumismahdollisuus, sosialidemokratisella työmiehellä mahtava luokka-yhteistuntonsa ja virkamiehellä ylennystoiveensa, mutta vanhoillisella maamiehellä ei ole mitään ponnistavaa kiihotinta.
… Ja kuitenkin, mitä elämää ja elämän edellytyksiä lupaakaan maa tulevaisuuden viljelijälle!…
Kanteleisen ajatus pysähtyi nuoreen Varamäkeen ja hieno valoviiru alkoi pilkistää hänen mielikuviinsa.
… Siinähän on esimerkin mies! Hänellä on maallinen ihanne: Kyläsuo. Ja vielä peritty ihanne. He molemmat ajattelevat Kyläsuota kuin tiedemies tutkimusaihettaan, — ja uskovat siihen.
— Uskovat!
… Se onkin pääasia.
Mikkosen navetta tuli tähän täydennykseksi. Siihen taloon tuotti karja todellakin elämäniloa…
… He tuntevat että heillä on maailmassa tehtävä, jota voi edistää.
— Edistää!… Tuntea voivansa edistyä, siinähän elämäntaian salaisuus…
Kanteleinen johtui miettimään miten yleinen joukkomielipide kehittyy, ottaa uusia, yllättäviä suuntia, innostuu ja valloittaa. Muisteli suurlakon aikoja. Silloin meni suuret määrät vanhentuneita joukkokäsitteitä nurin, eivätkä ole sittemmin nousseet.
… Uudet uskonnolliset suunnat valloittavat joskus aivan lyhyessä hetkessä kokonaisia kyläkuntia. Se on kyllä tunnetta vain. Mutta sittenkin saa älykin osansa vaikutelmista.
— Osuustoiminta on kokonaan älyn kysymys, mutta mihin se tulee ilman suurta joukkotunnetta?
Hän ajatteli muita yhtymiä, taloudellisia ja yhteiskunnallisia. Tunsi sonniyhdistyksiä, maamiesseuroja, puima- ja turvepehkuosuuskuntia, osuuskassoja, meijeriosuuskuntia, osuuskauppoja. Vaikeastihan ne monet toimivat, mutta toiset hyvin… Siinä oli kuitenkin jotain siitä, mikä tulevaisuudessa tulee hallitsemaan, johtamaan, innostamaan ihmisjoukkoja, antamaan heidän tuntea edistyvänsä joukolla. Kymmenen vuotta aikaisemmin olivat nämä suureksi osaksi tulevaisuudenunelmia, nämäkin.
Jokirannalla oltiin vain hieman jälellä.
— Mutta kuka on velvollinen? kysyi hän itseltään ajatellen Jokirannan mukaanjoudattamista.
Joku sisässä kuiskasi taasen:
— Sinä!
Hän tunsi ruumiissaan vienoa väristystä. Tuo ääni oli jo vanha tuttu, säälimätön. Mutta samalla helähti siinä evankelinen lupaus elämänilosta, joka on velvollisuuden mukaisesti täytetyn työn suuriarvoinen hedelmä.
Mielessä vilahti kirkastava ajatus: minä olen opettajana samassa asemassa kuin he maamiehinä! He eivät osaa saada maasta parasta hedelmää. — Osaanko minä sitä saada nuorisosta?
… Kuinka minä heitä moitin?
Ahdisti. Sama vertailu oli jossain muodossa ennenkin ollut mielessä painostamassa. Silloin oli joku sisäinen ääni joskus kuiskannut mieleen pakoajatuksen: etsi joku kirkonkylän koulu, jossa ovat edistyneemmät olot ja useampia opettajia, siis helpompaa! Tämä kiusaus ei ollut vielä kuitenkaan päässyt koskaan valtaavaksi siksi, että hän oli iloisempina hetkinään aina jyrkästi tuominnut opettajistossa tuon salokyliä kiertävän pakolaisuuden.
— Kykenenkö? Uskallanko? Pakenenko?
Ahdistus oli taas niin valtava, että hän lankesi polvilleen huoneensa lattialle.
Kun Kanteleinen hikeä tippuen nousi, oli hänellä jo mielessä hieman epämääräinen kuva siitä, miten taasen alottaisi. Pakoa ei hän enää ajatellut.
Hän meni ulos. Oli leppoisa syyskuun iltahämärä. Kävellessä koulun tiellä muistui mieleen se iltahetki, jolloin nuorisoseuran johtokunta oli ensi kertaa koululla koossa. Hän muisti, miten sielua täyttävä tunne silloin omisti Jokirannalla suuren elämäntehtävän. Tälle muistelmalle Kanteleinen ensin hymähti, mutta sitte se jo vahvisti häntä äsken ajattelemiaan suunnitelmia tarkastellessa.
— Miksei täällä yhtä hyvin kuin muualla!
Tänä syksynä oli koulun maasta osa aurattu. Sitä oli siinä kahden puolen tietä 2 hehtaarin ala. Koko alue oli ollut usean opettajan aikana koskematta. Koululla ei ollut monena kesänä ollut asukasta ollenkaan. Maasta oli korjattu minkä se itsestään antoi heikkoa heinää. Aurattu maa nosti taas vanhan, tällä kertaa aivan uuden ja vahvan kotiseututunnelman. Kanteleinen hyppäsi pellonpientareelle.
… Tämä nyt on hänen maatansa…
— Sepä on omituista, virkkoi hän ääneen. Tämä tekee ihmiseen nyt aivan toisen vaikutuksen kuin silloin, jolloin vain niittomiehenä niitystä sianvillaa keritsi.
Kanteleinen oli menossa tapaamaan morsiantaan. Heidän piti viettää häitä muutamain viikkojen kuluttua.
Mies asteli jalan, kun polkupyörä oli unohtunut kotiin. Ajatusten keskipisteeseen sai taasen morsian. Tämän-iltaiset rikkaat mielikuvat ja ajatukset liittyivät tytön ympärille kuin säteet. Lopultakin hän oli kaiken keskipiste taas. Ajatusten ahdistava luonne helpotti. Sen sijaan nyt monet uudesti muodostuneet mielikuvat innostivat. Kesken kaikkea selvisi aivan kuin sumusta:
— Olen mies!
Tämä tuli yhteydessä sen ajatuksen kanssa, joka selitteli: olet kohta nainut mies… Kesken tietä hän pysähtyi.
— Mies! kertasi hän nousevalla itsetunnolla. Uhkuva voima ikään kuin pakotti tekemään muutamia voimistusliikkeitä. Tuntui hetkisen siltä, kuin siinä olisi ollut lapsi, hyvin vallaton lapsi, joka ei tiedä mihin käyttää ylenmäärin pursuvia voimiaan.
Nyt hän taas oli onnellinen. Ajatusten ympäröimä ilmakehä sisälsi suunnattomat määrät ihanteita, joiden tavoitteluun nämä runsaat voimamäärät pyrkivät.
Eivätkä kylän ukotkaan näyttäneet enää niin mahdottomilta. Muistelipa nyt ketä tahansa heistä, aina löysi miehestä jotain säilyttämisen arvoista, persoonallista.
Eikä hän enää pitkään aikaan ollut muistanut, että äsken jo taas poismuutto-mielikuvatkin vieraina kävivät. Hän ajatteli vain elämää, Jokirannan kylän elämää, ja omaa elämäänsä joka sisälsi niin paljon tekemätöntä työtä…