ENSIMÄINEN SUOMALAINEN AATELISMIES.
MATTI KURKI.
Pirkkalaiset olivat suuren saaliin kera palanneet Lapin retkeltä, viettääkseen joulujuhlaa omaistensa luona. He olivat nyt aluksi pysähtyneet kotiintulomaljoja juomaan päällikkönsä, Matti Pirkkalaisen luo Laukon taloon.
Parikymmentä miestä istui heitä suuren honkapöydän ympärillä, jonka yläpäähän Matti itse oli asettunut. He olivat kaikki parrakkaita ja vereviä miehiä ja kun he olivat vasta ottaneet tulokylvyn, hohtivat heidän kasvonsa sitäkin nuorteammilta. Puettuina oravannahoilla reunustettuihin kallisarvoisiin nuttuihin, joita monet hopeasoljet koristivat, näyttivät nämä soturikauppiaat kaulaketjuineen mahtavilta ylimyksiltä. Ja mahtaviapa he olivatkin, sillä heillä oli miltei rajaton valta laajan Perä-Pohjan yli, jonka rikkaudet virtasivat heidän kassakirstuihinsa.
Avaran isäntätuvan seinähirret, jotka aikoinaan oli kuletettu Pyynikin hongistosta, hohtelivat punaisenruskeina pihkaisten sainioiden valossa, joita oli pistetty seinärenkaisiin ympäri huonetta. Liedellä, joka oli rakennettu keskelle tupaa, kiehui hirvenlihaa vaskikattiloissa ja vartaissa kärisi suuria kinkkuja vierasten ilta-ateriaksi. Lieden ja sainioiden savun nieli ahnaasti avara lakeinen, joka oli näkymättömissä pyörteilevän savupilven takana.
Isäntätupia oli Laukossa kolme. Ensimäisen oli rakentanut Matin isoisä ja sen jälkeen olivat hänen poikansa ja pojanpoikansa kumpikin valtaan päästyään rakentaneet itselleen uuden isäntätuvan. Tuon isoisän isä oli ollut mahtava mies, joka oli kuninkaana hallinnut koko Satakunnan maata aina Länkipohjaan saakka idässä. Siihen aikaan olivat vielä kaikki näillä main olleet pakanoita. Hänen kolme poikaansa olivat päättäneet jakaa laajan perintönsä siten, että laskisivat Länkipohjasta kolme lastua laineille ja missä kunkin lastu pysähtyisi, siihen asettuisi hän asumaan, saaden omakseen ympärillä olevan maan aina puolitaipaleeseen saakka toisten veljien asuntoja kohti. Siten olivat he tehneet ja vanhimman veljen lastu oli pysähtynyt Liuksialan, keskimmäisen taas Laukon kohdalle, mutta nuorimman veljen lastu oli kulkeutunut pitkin Kokemäenjokea aina Teljän kauppalan alapuolelle, jossa se vasta oli rannalle pysähtynyt. Niin oli Matin isoisä perustanut Laukon talon, mutta vanhin veli oli hallinnut kuninkaana Liuksialassa. Nyt oli kuitenkin suvun mahtavuus siirtynyt Laukkoon, sillä Matti, pirkkalaisten päämies, oli mahtavin mies koko laajassa Satakunnassa ja hänen nimensä tunnettiin niin Maunu-kuninkaan hovissa Tukholmassa kuin Lapin tuntureillakin.
"Minä juon terveydeksenne ja onnellisesti päättyneen retkemme muistoksi", sanoi päällikkö ja kohotti huulilleen valtavan juomasarven.
Se lähti kiertämään mies mieheltä ja jokainen lausui sarvea kohottaessaan vastatervehdyksen isännälle. Tämän jälkeen joivat he Pyhän Nikolauksen maljan. Se oli heidän erikoinen suojeluspyhimyksensä, joka taas tälläkin kertaa oli varjellut heitä kaikilta Lapin vaaroilta, niin että syysretki oli päättynyt onnellisesti ja ilman mieshukkaa.
Malja maljalta notkistuivat miesten kielenkannat ja keskustelu kävi vilkkaammaksi ja äänekkäämmäksi. Yksi kertoi seikkailustaan lappalaiskaunottaren kanssa, toinen taas, kuinka hän lumeen piiloutuen oli saanut selville siitä yli ajavien lappalaisruhtinasten lukumäärän sekä sitten toista tietä rientäen ehättänyt heidän eteensä ja eräässä jokiuoman käänteessä vanginnut heidät yksitellen. Niin ja niin suuret lunnaat oli hän saanut heiltä kiristetyiksi.
Kun oli vielä keskusteltu turkisten hinnoista ja oliko edullisempaa myydä ne Turussa talvehtiville kauppakesteille vai viedä itse Woionmaahan tai aina Lyypekkiin saakka, kysyi eräs miehistä:
"Mutta onkos nyt lähtemistä kevätretkelle Lappiin, kun täällä tuntuu olevan liikkeellä huhuja, että novgorodilaiset talven päälle tulevat tänne sotaretkelle?"
Miehet kävivät äänettömiksi ja tuumaileviksi. Eräs heistä ehdotti:
"Vaan entäpä jos ehättäisimmekin novgorodilaisten edelle ja jättäen Lapinretken tällä kertaa sikseen lähtisimme itse sotaretkelle novgorodilaisten maahan?"
Ehdotus sai kannatusta miesjoukossa, mutta itse päällikkö oli toista mieltä. Kun itäläiset tulivat sotaretkilleen tavallisesti tammikuussa, ehtiäkseen kevätkeleillä takaisin kotimaahansa, niin sopi heidän turkisten kauppoja tehden viipyä kotona kynttilän messuun saakka. Jollei siihen mennessä vihollisista kuuluisi mitään, niin sopi heidän rauhassa lähteä tavalliselle kevätretkelleen Lappiin.
Pantuaan juomasarven jälleen kiertämään miesten kesken jatkoi Matti:
"Novgorodilaisista puheen ollen muistuu tässä mieleeni eräs vanha kostonuhka. Kun me Hämeen miesten kanssa viimeksi — ja siitähän on jo kohta parikymmentä vuotta aikaa — olimme sotaretkellä idässä, jouduin minä eräässä taistelussa vastakkain Novgorodin karjalaisten päällikön kanssa. Se oli vahva ja riuska mies, niin että minulla oli hänestä täysi tekeminen. Mutta lopulta kaatoi miekkani hänet maahan. Hän kirosi synkeästi ja sanoi kuolemaansa kostamaan tulevan vielä semmoisen miehen, jota suomalaiset saavat paeta kuin kananpojat ja joka naulitsee minut keihäänsä kärkeen kuin varpusen."
Miehet nauroivat, sillä heistä tuntui kovin hullunkuriselta, että heidän voimallista päällikköään oli verrattu varpuseen. Mutta Matti-päällikkö itse pysyi vakavana.
"Kuulin, että tuolta päälliköltä jäi nuori poika, joka ikäisekseen oli ollut harvinaisen kookas", jatkoi hän, "ja kenties tarkotti hän sitä tuolla tulevalla kostajalla. Olipa nyt miten hyvänsä, mutta aina milloin leviää huhuja novgorodilaisten sotaretkestä, muistuu tuon kuolevan päällikön uhkaus mieleeni."
"Eipä silti, että minä pelkäisin!" lopetti Matti hetken kuluttua ja laski suonikkaan kätensä pöydälle, niin että juomasarvesta läiskähti oluen vaahtoa.
Iloinen mieliala pääsi jälleen valtaan, tarinat seurasivat toisiaan ja juomasarvi kiersi ahkerasti kädestä käteen.
Aika joulusta kynttilänmessuun kului rauhallisesti eikä vihollisista kuulunut mitään. Pirkkalaiset lähtivät siis tavalliselle talviretkelleen lappalaisia verottamaan. Mutta tuskin oli kahtakaan viikkoa kulunut heidän lähdöstään, kun vihollinen ilmestyi maahan äkisti kuin rajuilma. Ryöstöt, murhat, hävitys ja tulipalot siirtyivät itäiseltä rajalta länteen kuten aina ennenkin novgorodilais-karjalaisen sotajoukon maahan samotessa. Sota oli, kuten tavallista näinä aikoina, alkanut ilman mitään edellä käyneitä sodanmerkkejä ja noita epävarmoja huhuja lukuunottamatta tuli se sen vuoksi täydellisenä yllätyksenä. Vasta kun ryöstö ja hävitys olivat täydessä käynnissä, alkoi lännempänä keräytyä "mies savulta" yhteiseen vastarintaan. Mutta nämä puolustusjoukot kykenivät ainoastaan hidastuttamaan, ei estämään vihollisen etenemistä.
Pelkoa mieliin nostattaen levisi ympäri maata tieto, että vihollissotajoukon karjalaisen osaston päällikkönä on jättiläiskokoinen mies, nimeltä Pohto. Häntä eivät mitkään esteet pidättäneet taistelussa, vaan kauhuissaan pakenivat kaikki hänen edestään. Kerrottiin novgorodilaisten ruhtinaan julistaneen, että jos Ruotsin kuninkaalla on miestä, joka kykenee Pohdon voittamaan, niin hän maineen ja kansoineen alistuu Ruotsin kuninkaan hallittavaksi. Mutta ei koko maasta löytynyt miestä, joka olisi uskaltanut astua Pohtoa vastaan ja niin tämä idän jättiläinen sai ylvästellen tehdä tuhojaan kuten muinoin Goliath Israelin maassa.
Kevät tuli sinä vuonna aikaisin ja äkkiä ja kun vihollisjoukot olivat päässeet Hämeen sydämeen, lähtivät jäät järvistä ja joista. Viholliset eivät kiirehtineet paluumatkalle, vaan näyttivät aikovan jäädä kesäksikin maahan, tehdäkseen hävitystyönsä niin perinpohjaiseksi kuin mahdollista. Touonteon aikana ilmestyi Pohto joukkoineen Wesilahdenjärven eteläpäähän ja leiriytyi sinne eräälle niemelle vastapäätä Laukkoa. Pirkkalaispäällikkö ei ollut vielä palannut retkeltään, sillä äkillinen kevät oli hidastuttanut matkaa. Laukossa vallitsi suuri hätä ja pelko. Portit olivat lujaan salvatut ja rengit saivat olla yötä päivää aseissa. Viholliset ryöstelivät ympäristöllä, mutta Laukkoa he eivät hätyyttäneet, sillä Pohto oli sanonut:
"Minä tahdon nähdä, onko pirkkalaisten päällikkö maineensa arvoinen ja uskaltaako hän miekka kädessä käydä minua vastaan. Vasta sitten, kun olen surmannut hänet itsensä, ryöstän ja poltan minä hänen pesänsä."
Tuskassaan ei pirkkalaispäällikön vaimo tiennyt, toivoisiko hän miehensä tulevaksi vai pysyväksi pois kotoa. Mutta odottamatta saapuikin Matti Laukkoon, sillä saatuaan pohjan äärille sanoman vihollisten hävityksistä oli hän levähtämättä rientänyt kotiin yli vellovien soiden ja tulvivien jokien.
Pelon ja toivon vallassa kääntyivät nyt kaikkein katseet Mattiin. Hän itse ei osottanut pelkoa eikä epäilystä, mutta ei muutoin virkkanut mitään aikeistaan. Levähdettyään päivän kotona lähetti hän sanan Pohdolle, että hän on valmis taistelemaan hänen kanssaan, missä ja milloin hän vain tahtoo. Ja Pohto vastasi, että hän soutaa huomenaamuna kymmenen miehen saattamana sille pienelle luodolle, joka on puolitaipaleessa hänen leiristään Laukkoon. Sinne tulkoon pirkkalaispäällikkökin yhtä monen oman miehensä kanssa.
Taistelun edellisen yön vietti Matti kirkossa, rukoillen ja huutaen avukseen Pyhää Nikolausta. Ja aamulla, kohta kun aurinko nousi taivaanrannan yläpuolelle, lähti hän miehineen soutamaan sovitulle paikalle.
Keväinen aamu oli tavattoman ihana, järvenpinta peilityyni ja rantalehdoissa visertelivät linnut ikäänkuin maa ei olisi tiennyt mitään vihollisjoukkojen hävityksistä. Ilman täytti vasta puhjenneiden lehtien tuoksu ja vihollisrannalla kohosi leirinuotioiden savu kohtisuorana tyyneen ilmaan.
Äänettöminä soutivat pirkkalaiset ja saapuivat ensimäisinä luodolle. Uteliaina kokoontuivat he toiselle rannalle näkemään vastakkaiselta suunnalta lähenevää vihollista. Mutta kun nämä olivat niin lähellä, että heidän silmävalkuaisensa saattoi hyvin erottaa, kalpenivat Matin miehet hämmästyksestä, sillä Pohdon hartiat olivat niin leveät, että ne ulottuivat veneen laidasta toiseen ja purren peräpuoli näytti hänen painostaan vajonneen vedenpinnan tasalle. Pelästyneinä katsahtivat he päällikköönsä, mutta tämä seisoi siinä tyynenä ja vakaana, vasemmalla kädellään pusertaen suuren lyömämiekkansa pontta.
Kun Pohto astui maalle, näytti tanner hänen allaan notkuvan. Silmäiltyään pirkkalaisia ylimielisesti kiinnitti hän katseensa Mattiin ja astuen hänen eteensä virkkoi:
"Jos muistat vielä taistelua Laatokan rannalla, niin tiedä, että minä olen tullut silloisia velkoja kuittaamaan."
Mitään vastaamatta astui Matti vihollisten venheen luo, nosti jalkansa sen kokkaan ja potkasi niin voimakkaasti, että pursi kiiti kuin sukkulainen kauas järvelle.
"Mitä sinä sillä tarkotat?" tiuskasi Pohto ja hänen poskipäänsä tummuivat kiukusta.
"Arvelin vaan, että se joka jää tänne makaamaan, ei tarvitse enää venettä", vastasi Matti tyynesti.
Jättiläismäisen Pohdon kasvot vääristyivät raivosta ja koska itäläiset eivät koskaan ole olleet mielensä herroja siinä määrin kuin lännen miehet, unhotti hän kokonaan kaksinkamppailun vaatimukset, tempasi suuren miekkansa ja huitasi vastustajansa päätä kohti mahtavan iskun. Mutta nopealla liikkeellä väisti Matti surmaniskun. Sitä tehdessä ojensi hän kuitenkin tasapainon vuoksi oikeaa kättään ja sen sivalsi nyt Pohdon miekka läheltä olkaa poikki. Iskusta huumaantuneena putosi Matti polvilleen.
"Hoh-hoh, niinhän sinä kuukit pitkin maata kuin kurki!" hohotti Pohto pilkallisesti.
Silmittömästi vihastuneena vastustajansa petollisesta iskusta kavahti
Matti samalla seisaalleen.
"Mutta vielä minä voin lentääkin kuin kurki!" huusi hän ja tempasi vasemmalla kädellään oman miekkansa.
"Käyköön näin jokaisen itäläisen, joka vihollisena saapuu tänne maatamme tallaamaan!" jatkoi hän miekkaansa heilauttaen ja samassa kaatui Pohto halaistuin otsin ja äänetönnä maahan.
Sen nähdessään valtasi hänen saattomiehensä suuri pelko, he heittivät aseensa ja polvilleen langeten rukoilivat armoa. Matti käski heidän mennä omiensa luo ja kertoa mitä oli tapahtunut. Ja yhtä suuri pelko valtasi koko vihollisleirin, kun saapui sanoma Pohdon surmasta. He lähtivät suinpäin pyrkimään kotimaataan kohti, mutta suurin osa heistä suistui täällä tuhansien järvien sokkeloissa ahdistavien suomalaisjoukkojen miekkoihin.
Matin vihastus oli ollut niin voimakas, että hänen poikki lyödystä kädestään ei vuotanut pisaraakaan verta ja kaikki pitivät sitä Pyhän Nikolauksen ihmetyönä. Tavattoman nopeasti tointui hän ennalleen ja lähti heti parannuttuaan Turkuun, jonne kuningas oli hänet kutsunut, palkitakseen häntä urotyöstään. Kuningas antoi hänelle aateliskirjan ja sanoi:
"Minulle on kerrottu, miten taistelu tapahtui, ja muistoksi siitä olen minä aatelisvaakunaasi teettänyt kurjenkuvan."
Siitä lähtien kantoi Matti Pirkkalainen nimeä Matti Kurki. Hän sai talolleen ikuisen verovapauden ja eleli Laukossaan vielä kauan mahtavana ja kunnioitettuna miehenä. Hänen poikansa peri hänen uuden nimensä, aatelisvaakunansa ja rikkautensa, ja aikojen kuluessa kohosivat Laukon Kurjet maansa mainioimpien ylimysten joukkoon. Heitä elää vielä tänäkin päivänä Pohjanlahden toisella puolen, samalla kuin tällä puolen elää vielä kansan muistissa suvun kantaisän, kuuluisan Matti Kurjen, mainio urotyö, jolla hän pelasti isänmaansa vihollisten vallasta.
Kyösti Wilkuna.