SOTAISA KIRKKORUHTINAS.
PIISPA KONRAD BITZ.
Kun kyllästyneenä katujen hälinään ja pölyyn ja siihen arkipäiväiseen kauppiasleimaan, minkä vanha pääkaupunkimme Auran rannoilla on saanut, suuntaat askeleesi sillan yli kaupungin vanhaan keskustaan ja astut sen tuuhean lehmuston suojaan, joka nykyään verhoo Unikankareen rinteitä, ja korvissasi alkaa kaikua sen vuosisataisen naakkaperheen vikinä, joka on asuttanut kaikki komerot ja kolot tuomiokirkon rosoisissa muureissa, niin tunnet tulleesi kuin lumotulle alueelle, missä arkinen nykyaika ikäänkuin tukahtuu ja sinä siirryt yhtäkkiä pitkän heilauksen ajassa taapäin. Mutta tämä on vasta esimakua siitä tunnelmasta, joka sinulla on tarjona noiden vanhojen muurien sisällä. Kun kuljet syvän suippokaariporttaalin läpi sisälle pyhäkköön ja yksinäsi käyskelet sen jykevien, vuosisataisten pilarien keskellä, korkeiden holvien häipyessä hämäryyteen ja monikirjavien ikkunakuvajaisten hiljalleen siirtyessä lattiapaadelta toiselle, silloin tunnet irtautuvasi omasta ajastasi, mielikuvituksesi kohoaa siivilleen ja huomaamattasi siirryt sinä keskelle vuosisatojen takaisia oloja. Menneisyys ja taru alkavat elää ympärilläsi. Kun urkujen kohina on vaiennut ja kansa poistunut kirkosta, on kuin sen kansottaisivat ne lukuisat maalliset ja hengelliset mahtajat, jotka täällä ovat saaneet viimeisen leposijansa ja joiden nimet meille ovat jo Maammekirjasta tuttuja. Monien sivukappelien kätköistä ilmestyy sinun eteesi pitkä rivi mahtavia kirkkoruhtinaita kallisarvoisine hiippoineen, mantteleineen ja käyräpääsauvoineen ja sinä olet kuulevinäsi latinalaisen messun säveliä sekä ylimmäispapillisen siunauksen samalla kielellä. Mutta samalla kuulet sinä kannusten kilinää ja voittohuutojen kaikua ja näet kaukaisilla sotatanterilla vallattujen lippujen hulmuavan, kun editsesi kulkevat Stålhandsken, Eevertti Hornin, Aake Tottin, Cokburnin ja monen muun sotasankarin haamut. Ne ovat kaikki nekin vaiherikkaiden päiviensä jälkeen löytäneet levon näiden muurien sisällä.
Mutta kaikista ylväimpänä, selväpiirteisimpänä ja monumenttaalisimpana esiintyy kuitenkin sen miehen haamu, joka astuu eteesi muinaisesta Pyhän Pietarin ja Paavalin kappelista. Päässään kantaa tuo mies, jonka kasvot ovat kuin pronssiin hakatut, piispanhiippaa. Mutta hänen käydessään olet sinä kuulevinäsi kannusten kilinää ja ylimmäispapillisen manttelin alta häämöttää miekanponsi. Myöhemmän ajan hävitykset ovat lakaisseet pois sen muistomerkin, joka äsken mainitun kappelin seinämällä on osottanut tuon hiippaa kantavan sotilaan tai miekkaa kantavan piispan — kumminpäin vain tahtoo — viimeistä leposijaa: kivistä taulua, jonka keskellä näkyy piispanhiippa ja sen alla Bitz-suvun vaakuna: kullatulla kentällä juokseva pukki. Hiipan yläpuolella on ollut kirjotus: Sepulcrum venerabilis patris, domini Conradi, episcopi aboensis, obiit anno MCDLXXXIX XIII die martii — Kunnianarvoisan isän, Turun piispan herra Konradin hauta, kuoli 13 p. maaliskuuta vuonna 1489.
* * * * *
Joku voi kenties ihmetellä, että piispa Konrad Bitz on saanut sijansa tässä julkaisussa, jonka tarkotuksena on verestää suomalaisten soturien muotokuvia. Eihän Konrad-piispa ole mitään armeijoja johtanut eikä taisteluita voittanut. Ei kylläkään, mutta hän on kuitenkin täydestä sydämestä ottanut osaa aikansa valtiollisiin melskeisiin, eikä suinkaan minään rauhan miehenä, sillä familiaariensa etunenässä on hän ollut mukana miekanmittelyssäkin. Hän on yksinäinen ilmiö meidän keskiaikaisten piispojemme joukossa ja hänen henkilökuvansa tuopi mieleen ne Roland-runoelman säkeet, joissa kuvataan arkkipiispa Turpinin osuutta eräässä taistelussa:
Ja läsnä on siin' arkkipiispa Turpin. Hän orhillaan jo kunnahalle rientää ja miehillensä siellä haastaa näin: "On tähän meidät asettanut Kaarle. Eest' oomme kuninkaan me kuoloon valmiit. Nyt ristikuntaa suojaamahan käymme! On taisto ihan eessä: itsekin jo nähdä voitte laumat pakanain. Siis armoa nyt Herralt' anokaa, ma päästön annan teille synneistänne. Te kuoloss' saatte pyhiks marttyyreiksi ja asuntonne paratiisi on." He ratsailt' alas polvillensa käyvät ja Turpin heidät siunaa Herran nimeen. Hän synnin lunnaiks taiston heille määrää.
Tosin ei Konrad-piispan sotaista mainetta kaunista taistelu pakanoita tai saraseeneja vastaan, sillä olosuhteet saattoivat hänet ottamaan osaa ainoastaan kotimaisiin melskeisiin. Mutta olkoonpa nyt näyttämö, missä hän toimi, millainen tahansa, pääasia on se, että hän on ainoa miekkaa kantava suomalainen kirkkoruhtinas ja sellaisena ansaitsee hän kyllä tulla muistetuksi menneen ajan suomalaisia sotureita kuvattaessa.
Aina milloin kuulen nimen Konrad Bitz — eikö tuon nimen soinnussakin ole jo jotakin sotaisata ja tuimaa? — tai milloin se pistää silmääni jostakin teoksesta tai milloin maamme arvokkaimmassa pyhäkössä käydessäni pysähdyn hetkeksi Konrad Bitzin viimeisen leposijan ääreen muinaisessa Pietarin ja Paavalin kappelissa, silloin kohoaa aina mieleeni eloisana ja värikkäänä kappale melskeistä unioniaikaa. Kun Maunu Tavastin persoona edustaa unioniajan diplomaattisia yrityksiä ja rauhallisia neuvotteluja, niin tuopi nimi Konrad Bitz sen sijaan mieleen tuon levottoman ajan sotaiset melskeet ja äkilliset vallankaappaukset. Korvissaan kuulee kannusten kilinää, sotaorhien korskunaa, taisteluhuutoja sekä miekkain ja rautapaitain kalsketta ja silmäinsä editse näkee kiitävän pitkän jonon ratsumiehiä, joiden kypärinsilmikot on alasvedetty ja valtaiset jouhitöyhdöt liehuvat tuulessa.
Niiden kirjavien kuvien keskeltä, joita nimi Konrad Bitz loihtii näkösälle unioniajan monivaiheisista oloista, kohoaa eteemme muun muassa kaksi romanttisinta keskiaikaista linnaamme: Kuusiston ja Raaseporin. Pyöreine tornineen, ampumareikineen ja vallihautoineen kohoavat ne yksinäisellä maaseudulla, lehtorantaisten salmien rannalla keskellä hymyileviä Warsinaissuomen ja Uudenmaan maisemia. Niistä on toinen Konrad-piispan vakinainen virka-asunto, toinen kuninkaalta saatu läänilinna. Mutta onpa hänellä valtansa tukena tavallaan kolmaskin linnotus, nimittäin tuomiokirkko. On hyvin kuvaavaa sekä tälle sotaisalle piispallemme, että niille oloille, joiden keskellä hän eli ja toimi, että hän varusti tuomiokirkon kuin konsanaan linnotuksen. Sen ympärille kohosi hänen toimestaan hammasharjainen muuri ampumakäytävineen ja torneineen, joissa vahtisotilaat saivat suojaa. Kun tuomiokirkkoa lisäksi ympäröivät lukuisat kirkolliset rakennukset jykeine harmaakiviseinineen, niin muodostaa sen aikaisen Turun kirkkokortteli sangen kunnioitettavan hierarkkisen linnotuksen, jonka keskeltä jykevänä ja sotaisena kohoaa neliskulmainen torni ampumareikineen ja -parvekkeineen kuin esikuvana siitä miehestä, joka näiden varustusten sisällä istuu Turun piispojen tuolilla.
Tapahtuupa sitten eräänä päivänä keväällä 1464, että Kaarle Knuutinpoika toisen kerran valtaistuimelta työnnettynä saapuu seurueineen Turkuun. Ruotsin valtaneuvoskunta on antanut hänelle elinkautiseksi läänitykseksi muun muassa Raaseporin linnan. Mutta sepä onkin jo ennestään läänitetty Konrad-piispalle. Kun Kaarle-kuningas vaatii sitä nyt valtaneuvoskunnan päätöksen nojalla haltuunsa, vastaa Konrad-piispa jyrkästi: ei! Seuralaisiinsa ja asemiehiinsä turvaten uskaltaa maanpakolainen kuningas uhkailla piispaa. Kiihtymys kasvaa molemmin puolin ja yks-kaks ajaa karahuttaa silmikkokypäriin ja haarniskaan puettu piispa omine asemiehineen ulos kirkkokorttelin ahtailta ja monimutkaisilta kaduilta. Hätääntyneinä rientävät porvarit sulkemaan laskupuotejaan sekä telkeämään porttejaan ja akkunaluukkujaan, sillä siinä tuokiossa on taistelu riehahtanut ympäri kaupunkia. Piispan asemiehet eivät ole ensikertalaisia tässä leikissä, sillä edellisenä syksynä ovat he olleet Ruotsissa ja siellä Tukholman ympäristöllä herransa johdolla mitelleet miekkaa Kristian-kuninkaan puolesta sekä joukon tovereitaan menettäen vuodattaneet vertansa useissa kahakoissa. Tuimasti ahdistavat he Kaarle-herran joukkoja, jotka tappiolle joutuen pakenevat kaupungin mustaveljesluostariin turvaa etsimään.
Aikakirjojen tiedot Konrad-piispan ja Kaarle Knuutinpojan välisestä yhteentörmäyksestä ovat kovin niukat, mutta lastenleikkiä ei se missään tapauksessa liene ollut, koska Kaarlen mainitaan siinä vähällä olleen henkensä menettää. Tappiolle joutuneena ja nöyryytettynä sai hän sitten koko sen kevään ja vielä seuraavan kesänkin majailla luostarin vaatimattomissa suojissa, nauttien dominikaani-veljesten vieraanvaraisuutta. Vasta seuraavana syksynä suvaitsi Konrad-piispa monien neuvottelujen jälkeen luovuttaa hänen asunnokseen Raaseporin linnan.
* * * * *
Juhannuspäivänä vuonna 1457, jolloin pieni Turku tuoksui pihlajan- ja tuomenkukilta ja jolloin Kupittaan lähteellä seisoi monikirjailtu ja seppelöity juhannuskuusi, nähtiin päivämessun jälkeen kaupungin kaduilla liikuskelevan kaikki ne mahtimiehet, jotka Suomen kohtaloita tähän aikaan ohjailivat. Kaikki suuntasivat he askeleensa Pyhän Kerttulin majataloa kohti Mätäjarven kaupunginosassa. Sinne olivat Suomen "maasäädyt" kutsutut koolle antamaan vahvistuksensa Kristian Oldenburgilaisen kuninkaaksi ottamiselle ja Kaarle Knuutinpojan valtaistuimelta karkottamiselle. Pyhän Kerttulin veljeydensaliin näemme vähitellen kokoontuvan piispa Olavi Maununpojan tuomiokapitulinsa keralla, Suomenmaan molempien laamannien, joista toinen on Konrad Bitzin isä, Turun kaupungin pormestarien ja raadin, joukon yksityisiä aatelismiehiä sekä lopuksi tuon tavallisen kaksitoistamiehisen talonpoikaisen lautakunnan. Saapuvilla on sitäpaitsi väliaikainen valtionhoitaja Eerik Akselinpoika Tott sekä pari piispaa ja joukko valtaneuvoksia Ruotsista. Heidän painostuksestaan syntyy päätös, jossa tapahtunut kuninkaanvaali vahvistetaan ja sortunut Kaarle Knuutinpoika merkitään "kovaksi, julmaksi ja vääryydentekijäksi." Jos suomalaisten herrojen joukossa onkin — mikä esim. piispa Olavi Maununpoikaan nähden on hyvinkin luultavaa — Kaarlen kannattajia, niin eivät he uskalla asettua vastustamaan sitä, mikä on jo tapahtunut, vaan yksimielisesti vahvistavat kaikki sineteillään tehdyn päätöksen.
Suomalaisten herrojen joukossa voimme sanoa olleen ainakin yhden, joka omalta osaltaan sinetöitsi päätöksen täydestä vakaumuksesta. Hän oli piispa Olavi Maununpojan lähin mies, tuomiorovasti Konrad Bitz. Hän on täysiverinen unionipuolueen mies ja kuningas Kristianin uskollinen kannattaja niin kauan kuin tämän vallasta on vähänkään jälellä Ruotsissa ja Suomessa. Tässä valtiollisessa kannassaan on hän paljon rehellisempi ja suorempi kuin sotaisuudessa hänen veroisensa Upsalan arkkipiispa Juho Pentinpoika sekä Linköpingin piispa Kettil Kaarlonpoika, jotka omien etujensa takia heilahtelivat puolelta toiselle ja siten esiintyvät historiassa valtiollisina juonittelijoina.
Sen jälkeen kuin Konrad Bitz parhaina miehuusvuosinaan valitaan Olavi Maununpojan seuraajaksi (1460) ja käypi pyhän isän luona saamassa piispanvihkimyksen, kykenee hän paljoa suuremmin mahtikeinoin kannattamaan Kristian-kuningasta. On hyvinkin luultavaa, että hän paavin luota palatessaan on poikennut kuninkaan puheille Kööpenhaminaan, saadakseen häneltä tavanmukaisen vahvistuksen Suomen kirkon etuoikeuksille. Itselleen sai hän myöskin varmaan suuria etuja ja Raaseporinlinnan saa hän läänityksekseen kolmea vuotta myöhemmin, jolloin Kristian-kuningas — kesällä 1463 — vierailee Suomessa kokonaisen kuukauden. Syy tähän Kristian-kuninkaan siksikin pitkäaikaiseen vierailuun maassamme on sekä ajan oloja hyvin kuvaava että samalla varsin huvittava, minkä vuoksi siitä tässä ohimennen lyhyesti kerrottakoon.
Kun pyhän isän kassakamari näihin aikoihin poti kroonillista tyhjyyttä, kierteli kaikkialla länsimaissa paavin asiamiehiä rahoja keräämässä. Tekosyynä oli turkkilaisia vastaan muka tehtävä ristiretki. Skandinavian maista veti apajan Marinus de Fregeno-niminen asiamies. Mutta kun Kristian-kuninkaan raha-asiat kaipasivat myöskin parannusta, niin tyhjensi hän pyhälle isälle vedetyn apajan omiin kassakirstuihinsa. Menettelynsä peitteeksi keksi hän samanlaisen tekosyyn kuin pyhällä isällä itselläänkin oli. Paaville lähettämässään kirjeessä selitti hän nimittäin tarvitsevansa noita rahoja sotaretkeen venäläisiä vastaan — ja sinä aikanahan pidettiin taistelua heitä vastaan yhtä ansiokkaana kuin konsanaan turkkilaisten hätyyttämistä. Antaakseen asialle uskottavuuden leiman tuli nyt Kristian Suomeen muka tuota sotaretkeä varustelemaan. Itse asiassa ei hänellä ollut mukanaan mitään sotajoukkoa eikä täällä muutenkaan ryhdytty mihinkään varusteluihin. Arvatenkin Turussa, jonne maamme kaikki merkkihenkilöt olivat kokoontuneet, kuninkaan vierailun aikana seurasi iloinen juhla toistaan ja voimmepa hyvällä syyllä otaksua Kristian-kuninkaan pistäytyneen ystävänsä ja kannattajansa Konrad-piispan vieraana Kuusiston linnassa.
Paluumatkalle kiirehtivät Kristiania Ruotsissa puhjenneet levottomuudet, joita juonikas arkkipiispa sillä aikaa oli viritellyt. Tällä matkalla seurasi häntä Konrad-piispa sotajoukkoineen, ottaen osaa kapinan kukistamiseen ja menettäen taisteluissa Tukholman ympärillä osan miehiään, kuten jo mainittu. Petollisen arkkipiispan pisti kuningas Kristian vankeuteen, minkä johdosta paavi julisti hänet kirkonkiroukseen. Tältä julistukselta kielsi Kristian pätevyyden ja pyysi asiassa muutamien hengellisten herrain, niiden joukossa Konrad Bitzin, lausuntoa. Voimme arvata, että Konrad-piispan lausunto asiassa oli Kristianille suotuisa, vaikka siitä ei asiakirjoissa erityisesti mainitakaan.
Konrad Bitzin liitti Kristian-kuninkaaseen varmaankin eräänlainen henkinen sukulaisuus ja myötätunto, jota hän tunsi tuota kunnianhimoista ja uljasta kuningasta kohtaan. Mutta painavammin lienevät häneen kuitenkin puoluekantaa valitessa vaikuttaneet valtiolliset laskelmat, kuten oli laita muidenkin unionipuolueen miesten. Olihan selvää, että kuta kauempana kuningas asui, sitä vapaammin saattoivat ylimykset kotona valtikoida. Ja kun siis Konrad-piispa, kuninkaan asuessa Itämeren takana, kirjotti joko linnotetussa päämajassaan Turussa tai vallihaudoilla ympäröidyssä ja monilukuisten jousimiesten vartioimassa Kuusiston piispanlinnassa julistustensa ja kirjeidensä alle: Conradus dei gracia episcopus aboensis — Konrad Jumalan armosta Turun piispa, niin teki hän sen varmaankin yhtä suuressa vallantunnossa, kuin jos hän olisi kirjottanut: Konrad, Jumalan armosta suomalaisten kuningas.
* * * * *
Konrad Bitz oli oppinut herra kuten useimmat hänen edeltäjänsä ja seuraajansa Turun piispanistuimella. Jo parinkymmenen vuotiaana tapaamme hänet opinteillä ulkomailla. Vuonna 1438 on hän seitsemän muun suomalaisen keralla kirjotettu Leipzigin yliopistoon. Hänen bursansa (= rahakukkaro, yliopistokielessä viikkomenot) oli varmaankin runsas, sillä isä, Wiikin kartanon omistaja Kemiöstä, jossa siis Konrad-piispa on luultavasti syntynyt, oli ritari ja valtaneuvos sekä myöhemmin Etelä-Suomen laamanni, ja äiti Anna Klauntytär kuului rikkaaseen ja mahtavaan Djekn-sukuun. Saatamme siis arvata hänen nuoruuden täydellä riehakkuudella ottaneen osaa vallattomaan ylioppilaselämään juominkeineen, paastoilveilyineen ja katukahakoineen. Luultavastikaan ei rajuluontoinen ja ylpeä opiskelijamme jäänyt vieraaksi aseharjoituksiin ja miekankäyttöön nähden, sillä kuuluivathan yhteentörmäykset kaupungin porvarien kanssa sen ajan ylioppilasten päiväjärjestykseen. Mutta viettäessään täten iloista ylioppilaselämää tuolla saksilaisessa tieteenpesässä ei hän silti lyö opintojaan laimin, sillä hänet on jo lapsuudesta määrätty kirkonmieheksi ja hänen kunnianhimoisissa unelmissaan kangastelee jo varmaankin piispanhiippa siihen liittyvine suurine mahtineen ja vaikutusvaltoineen. Kantoihan tähän aikaan Turun hiippaa Maunu Tavast, mies et re et nomine magnus, "sekä toimiltaan että nimeltään suuri", jota maamme muut ylimykset "palvelivat kuin kuningasta" ja jonka esikuva siis oli omiaan kiihottamaan kunnianhimoista nuorukaista. Opinkäyntinsä Leipzigissä päättää hän siis suorittamalla maisteritutkinnon, mikä siihen aikaan merkitsee paljon enemmän kuin sama oppiarvo nykyään.
Mutta tähän ei vielä päättynyt Konrad Bitzin ulkomainen opinkäynti. Kymmenen vuotta sen jälkeen kuin hänet on kirjotettu Leipzigin yliopistoon, tapaamme hänet vielä toisessakin ulkomaisessa opinahjossa, vieläpä sellaisessa, jossa yksikään toinen suomalainen ei keskiajalla ole opiskellut — joten hän siihenkin nähden on erikoisasemassa muiden katolisaikuisten piispojemme joukossa. Bolognan yliopiston germaanilaisen kansakunnan nimiluetteloihin on vuoden 1448 kohdalle m.m. merkitty: "Dom. Conradus Bydz de Finlandia soluit solidos duodecim." Kun Bolognan yliopisto oli kuuluisa lakitieteellisenä opinahjona, niin voimme hyvällä syyllä olettaa, että Konrad Bitz on saapunut tänne italialaiseen kaupunkiin kuunnellakseen luentoja roomalaisessa ja kanoonisessa oikeudessa.
Lakitieteelliset opinnot ovat varmaankin kehittäneet sitä ankaraa järjestysvaistoa, joka Konrad Bitzille on luonteenomaista. Hänen piispautensa aikana ja tietysti hänen johdollaan on toimitettu kolme kappaletta kirkollisia ohjesääntöjä (statuta) sekä Turun tuomiokirkon lukkarilaki. Noissa statuuteissa on tarkoin ja yksityiskohtia myöten säädetty tuomiokapitulin jäsenten velvollisuudet sekä sen ajan monimutkaisen jumalanpalveluksen toimittaminen. Yhdessä näistä kolmesta statuuttikokoelmasta on ankaroita määräyksiä noituutta ja taikauskoa vastaan. On kuitenkin huomattava, että Konrad-piispa näihin asioihin nähden on paljon maltillisempi kuin myöhemmin noitavainojen aikaiset kirkon ja yliopiston miehet.
Konrad Bitzin ankaraa järjestyksen rakkautta todistaa sekin, että hänen toimestaan otettiin tuomiokapitulissa käytäntöön kolme kopiokirjaa, joihin jäljennettiin saapuneita ja lähetettyjä kirjeitä ja asiakirjoja. Yhden noista Konrad-piispan määräämistä kopiokirjoista arvellaan olevan sen arvokkaan asiakirjakokoelman, joka tunnetaan nimellä "Turun tuomiokirkon mustakirja." Historiantutkimuksemme saa siis olla paljosta kiitollinen piispa Konrad Bitzille.
Hänen kirjeensä ja määräyksensä ovat selväsanaisia, täsmällisiä ja ankaroita. Varsin tuima on esim. se kiertokirje, jonka hän lähettää maan koulurehtoreille kouluissa vallitsevien epäkohtien johdosta. Naantalin luostarissa on hän eräänä elokuun päivänä piispautensa alkuaikoina pitämässä tarkastusta. Siellä on ilmennyt kaikenlaisia vallattomuuksia ja epäjärjestystä. On kuin näkisimme tuon mahtavan kirkkovaltiaan tuimin askelin mittelevän veljeskunnan konventtituvan lattiaa. Silmien leimahdellessa sinkoilee hänen suustaan kiivaita sanoja, ja arkoina hiiviskelevät munkit hänen ympärillään, samalla kuin nunnat omalla puolellaan luostaria nyyhkyttävät huntujensa suojassa. Ankara piispa määrää munkki- ja nunnaluostarit korkealla muurilla tarkoin toisistaan erotettaviksi sekä järjestää muutenkin luostarin elämän sille kannalle, että se ei enää myöhemmin anna aihetta valituksiin.
Vielä on mainittava, että piispa Konrad Bitzin toimesta Gutenbergin suuri keksintö ensi kerran saapuu meidän maahamme. Saadakseen jumalanpalveluksen kaikissa maan kirkoissa yhdenmukaiseksi ja täsmälliseksi, toimituttaa hän Parisissa Suomen kirkkoa varten messukirjan, joka v. 1488 painettiin Lyypekissä. Tämä Missale ecclesiae Aboensis on ensimäinen Suomea varten painettu kirja ja Konrad-piispa lahjoitti sitä yhden kappaleen kullekin maansa kirkoista.
Käydessään kahdesti Italiassa ja viipyessään siellä ensi käynnillään pitempään ei Konrad Bitz luonnollisestikaan voinut jäädä vieraaksi viriävän renesanssin harrastuksille. Hänen toimensa kotoisen taiteemme hyväksi osottavat hänet selvästi alkavan renesanssin mieheksi. Suuri joukko uusia kivikirkkoja rakennetaan hänen aikanaan ja toisia kaunistellaan runsailla seinämaalauksilla. Hänen muistoaan kantaa esim. muuan keskiaikaisen taiteemme kauniimpia muistomerkkejä: Sauvon kirkossa säilynyt ovellinen piispantuoli, jonka runsaiden koristusten joukossa näkyy m.m. Bitz-suvun vaakuna.
Heti piispautensa ensi vuosina ryhtyi Konrad Bitz suurentamaan tuomiokirkkoa. Ikäänkuin sen kattoholvit alkuperäisessä asussaan olisivat olleet liian matalat tälle ylväälle kirkonvaltiaalle, korotutti hän keskilaivan holvit runsaasti kaksi kertaa entistään korkeammalle ja laitatti sinne ylös ikkunat. Tämän suuremmoisen korjaustyön, jonka kautta maamme emäkirkko kävi entistään paljon juhlallisemmaksi, ilmavammaksi ja valoisammaksi, on suorittanut kotimainen mies, mestari Pietari Kemiöstä — siis piispan kotipitäjästä — kolmen kisällinsä kera. Muutenkin on Konrad-piispa kaunistellut tuomiokirkkoa sekä lisännyt sen alttarien ja messupappien lukua. Hyvällä syyllä voimmekin sanoa tämän toimitarmoisen piispan edustavan huippukohtaa meidän katolisaikaisessa kulttuurissamme. Samoin kuin Michel Angelo elämänsä lopputyöksi rakensi Pietarinkirkon mahtavan kupoolin ja sillä ikäänkuin sinetöitsi renesanssin saavutukset, samoin korottaa piispa Konrad Bitz tuomiokirkon harjan ikäänkuin esikuvaksi katolisuutemme korkeimmasta kukoistusajasta.
* * * * *
Yhtä vaille kolmekymmentä vuotta kantaa Konrad Bitz Suomen piispanhiippaa. Vuodet lauhduttavat lujimmankin mielen ja ajanoloon mukautuu Konrad-piispa alistumaan vanhan vastustajansa Kaarlo Knuutinpojan kuninkuuteen sekä myöhemmin Stuurein hallitukseen, luopuen siten unionipyrkimyksistään. Saapa hän omantunnonvaivojakin maallisista ja sotaisista puuhistaan, sillä elämänsä lopulla pyytää hän paavilta synninpäästöä, jonka hänen oma tuomiorovastinsa sekä sittemmin hänen seuraajansa piispanistuimella, Maunu III Särkilahti, Turun tuomiokirkossa hänelle juhlallisesti antaa. Toimeliaan ja levottoman elämänsä päättää hän Kuusiston linnassaan 13 päivä maaliskuuta 1489.
Vuodet vierivät edelleen, tulee uskonpuhdistus, tulee sotia ja tulipaloja ja ne lakaisevat paljon pois siitä, mitä Konrad-piispa on Suomen kirkon esimiehenä toimeen saanut. Nuo myöhemmän ajan hävitykset ne ovat lakaisseet paljaaksi sen Turun tuomiokirkon sivukappelinkin, jossa hän on saanut viimeisen leposijansa, niin että hänen alussa kuvattua hautakiveäänkään ei ole enää näkyvissä. Mutta historiamme säilyttää Konrad Bitzin, tuon sotaisan renesanssipiispan nimen ja meidän aikamme näkee hänessä yhden katolisaikamme merkillisimmistä ja samalla selväpiirteisimmistä kirkkoruhtinaista.
Kyösti Wilkuna.