OMAPÄINEN MIES.
MAUNU FRILLE.
Pilvinen ilta — lokakuussa 1495 — alkoi hämärtää. Viipurin valleilta pitkin päivää kumahdellut tykinpauke vaimeni vähitellen ja kuoli pois. Kaupungista linnaan vievän sillan palkit tärisivät, kun väsyneet, pölyiset soturit raskain askelin palasivat päivän taistelusta ja toiset, levänneet miehet, riensivät heidän tilalleen yövahtiin valleille. Merellä liiteli mustia väreitä. Sieltä puski puuskainen tuuli, repien irti sadetta, joka pienin, särkynein pisaroin pieksi sillan poikki astuvain miesten kasvoja. Sateesta välittämättä seisoi törmällä sillan korvassa parvi linnan sotaherroja. He olivat siinä tulleet vastakkain ja pysähtyneet tarinoimaan. Oli juuri saapunut sanoma, että venäläiset olivat ruvenneet rakentamaan siltaa Juustilaan, viedäkseen Suomenvedenpohjan ympäri joukkojaan ja tykkejään linnan länsipuolelle, josta piiritettyjen yhteys muun maailman kanssa vielä oli ollut auki, — he aikoivat siis nyt lopullisesti sulkea Viipurin umpisaarrokseen. Päiväpalveluksesta palaavain miesten oli senvuoksi määrä lähteä yöretkelle hävittämään tekeillä oleva silta ja karkottamaan sen rakentajat, vaikkakaan ei pitkäaikaista tulosta tietysti tuosta viivyttämisretkestä voitu odottaa. Vastakkain tulleet sotaherrat keskustelivat nyt niistä yhä synkkenevistä näköaloista, jotka heillä olivat edessään sen jälkeen, kun saarto on täydellinen ja kaikki avun toiveet tukossa.
Siinä sateisella törmällä olivat useimmat Suomen ylimyssuvut edustettuina, ja heidän keskustelunsa kohdistui taas heti sangen terävänä ja katkerana niitä Ruotsin valtaherroja vastaan, jotka monista pyynnöistä huolimatta eivät olleet ajoissa toimittaneet ylivoiman ahdistamalle Viipurille eikä koko uhatulle Suomelle apua. Nyt oli lisäjoukon saapumiselle yhdestoista hetki käsissä, eikä tietoja ollut mistään avusta.
Vilkkaimmin otti keskusteluun osaa kaksi keski-ikäistä soturia, jotka peittelemättömin sanoin arvostelivat Ruotsin valtionhoitajan, Steen Sturen, saamattomuutta. Toisella heistä, joka ilmeisesti oli matkalla yövahtiin, oli komeilla hartioillaan kiiltävä haarniska; kypärän sulka liehui pystyssä ja hänen nuorteilla, kauniilla kasvoillaan kuvastui reipasta uhmaa. Se oli Tönne Tott, Viipurin entisen, kuuluisan linnanherran Brik Akselinpojan heimoa, Suomen ylimyssukujen ylpeys ja toivo. Toinen taas oli matalampi ja hänen pukunsa oli, kun hän juuri vallihaudoista palasi, savinen ja märkä, eikä hän näyttänyt paljoa välittävänkään sotilasryhdistään. Mutta hänen harmajat kasvonsa, joita reunusti karkea parta, olivat eloisat ja hänen silmistään välähti intoa, kun hän väitteli:
— Meidän onkin parasta kokonaan lakata odottamasta Sturen apua, — ei hän kuitenkaan jouda meitä muistamaan. Eikä hän tästä rajamaasta välitä, onhan hän sen jo osottanut. Jos näin ajattelemme, silloin totumme paremmin luottamaan vain itseemme.
Tämä puhuja oli Maunu Frille, suomalaista ylimyssukua hänkin, joskin paljo vaatimattomampaa kuin hänen uljas puhetoverinsa Tönne Erikinpoika. He olivat, vaikka Maunu olikin vähän vanhempi, hyvät ystävykset kaukaisilta nuoruuden ajoilta, jolloin Frille sai kasvatuksensa Tottien komeassa kodissa, ja täällä Viipurin piirityksen aikana olivat he nyt yhä lujittaneet vanhaa ystävyyttään.
— Emmekö ole jo saaneet tottua luottamaan omiin, vähiin voimiimme. Taas on päivän taistelu kestetty, päivä kerrassaan täällä kestetään, kuinka kovalle ottaneekin. Steen herra on meidät hyljännyt — ei auta meidän enää hänen edessään ryömiä.
Näin puhui ylimielinen Tönne miekkaansa kalistellen. Mutta vanhemmat herrat puistelivat päätään, muristen:
— Kun ei pakko käskisi vieläkin odottamaan apua!
— Onhan mahdotonta, etteivät Ruotsin herrat lopultakin oivaltaisi velvollisuuttaan tätä maaraukkaa kohtaan!
Mutta Frillen silmät leimahtivat taas:
— Se ei ole mahdotonta. He eivät katso tätä maankolkkaa samoilla silmillä kuin me, eikä samoilla tunteillakaan. Se on heistä kaukainen rajaerämaa, josta ei ole paljo väliä. Toista kuukautta olemme me suomalaiset jo täällä yksin ponnistelleet, yksin saamme nyt varmasti ponnistella loppuun asti. Mutta jos tämä sota meiltä omin neuvoin onnistaa, niin enpä tiedä enempää kuin Tönnekään, onko meidän syytä noista Ruotsin herroista rauhan aikanakaan niin aivan paljo välittää.
— Kuinka tarkoitat? kysyi joku vanhemmista miehistä.
— Arvelen vain, että tulemme heidän avuttaan silloinkin toimeen. Meitä on nyt kertynyt koolle miltei kaikkien Suomen vapaasukujen edustajia, — kotimaan puolustaminen on meidät kerrankin ajanut yhteen. Tässä törmällä seisovat Hornit, Tottit ja Bitzit, tässä ovat Flemmingit ja Frillet, täällä on Lepaan sukua ja Laukon miehiä, — entä Posse, mikä hänkään on enää muu kuin suomalainen! Hätä ajoi meidät kokoon, mutta miksi emme voisi pysyä edelleenkin koossa. Maamme kohtalo on meidän hartioilla, meidän on siitä vastattava, — näin arvelen.
Hyvin sen puheen ymmärsivät toisetkin herrat, samaa tunnetta asui heidän kaikkien sydämessä, missä selvempänä missä hämärämpänä. Ja nyt he jo innostuivat.
— Niin puhuu kotimaansa kelpo poika, hitto soi!
— Tosiaankin, me miehistymme täällä!
Ja Tönne säesti säkenöiden:
— Suurta kiitosta emme ole velkaa noille Ruotsin valtaherroille, jotka meidät näin jättävät umpisolaan. Lempo jääköön heidän rengikseen. Mutta nyt meidän täytyy kestää, täytyy, ja silloin olemme heistä irti!
— Kunpa vain eivät nääntyisi miehemme kesken. Katsokaa!
Siitä kulki ohi sotilaita, jotka olivat kalpeita valvomisesta ja ponnistuksista, — täytyihän heidän alituisesti olla aseissa torjuakseen kymmenkertaista vihollista. Heitä katsellessaan vanhat sotaherrat huoahtivat, lähtiessään hekin verkalleen astumaan törmältä sotilaittensa jälkiä, mikä linnaan, mikä vallille. Mutta Tönne huusi vielä heidän jälkeensä:
— Ne miehet kestävät kyllä, ne ovat sitkeitä suomalaisia niinkuin mekin. Yön levättyämme olemme taas pirteät ja valmiit uuteen taisteluun, — joka aamu uusia miehiä!
Hän jäi, toisten poistuttua, vielä tuokioksi tarinoimaan ystävänsä Frillen kanssa. Viimemainitun piti lähteä yösounnille ja heidän oli nyt erottava. Mutta äskeinen keskustelu oli heitä lämmittänyt, se viivytti heitä vielä. Maunu selitti vanhalle kasvintoverilleen, että jos täällä Suomen miehet omin voiminsa saisivat vaaran torjutuksi, niin se olisi kaikkein onnellisin ratkaisu. Sillä samat miehet jäisivät tietysti silloin ohjaksiin ja maa menestyisi parhaiten omain miestensä johdolla, jotka tuntevat sen kansan ja sen tarpeet. — Me kasvamme täällä. Eiväthän useimmat meistä ole ammattisotureita. Mekin tulimme, veljeni ja minä, tänne hiljaisesta Haapaniemestämme, jossa komennamme ainoastaan maanmuokkaajia, kalan ja riistan pyytäjiä. Maan hätä kutsui ja meistä on nyt täällä tullut sotureita, joiden ei ole tarvis hävetä eikä kumartaa Ruotsin herroja.
— Oikein, Maunu. Täällä taistelemme, kunnes talvi ajaa vihollisemme pois. Ja silloin syyttäköön Steen herra itseään, jos ei hän ajoissa tullut avuksemme ja jos mekin hänet hylkäämme, — piru hänet vieköön!
— Tuohon käteen, Tönne! Mieluummin tunnustan herrakseni vaikka kaukaisen Tanskan kuninkaan, joka riitelee valtaa Ruotsin itsekkäiltä ylimyksiltä. Hänkin kai jättäisi meidät tänne oman onnemme nojaan, vaan tottapa siitä onnestamme silloin vastaisimmekin.
— Paikalleen puhuttu, Maunu! — Mutta tuolta tulee veljesi Juhana sinua hakemaan.
— Retkelle kai on siis jo lähdettävä. Jää hyvästi veikko, ensi näkemiin!
Nuorempi Frille tulikin ilmottamaan veljelleen, että Juustilaan lähtevä venekunta oli pian valmis ja että Maunun oli jouduttava johtamaan mukaan otettuja talonpoikia. Toverukset puristivat vielä kerran, kuin vanhaa liittoaan lujittaen, toistensa kättä, ja kiirehtivät sitten sillankorvan törmältä kumpikin taholleen taistelemaan.
Sen syysillan perästä eivät ystävykset Tönne Tott ja Maunu Frille tavanneet toisiaan moneen vuoteen. Viimemainittu läksi öiselle souturetkelle Savolaan, jossa Vatikiven luona syntyi ankara taistelu. Se päättyi onnettomasti suomalaisille. Mukana olleet talonpojat säikähtivät ja pakenivat ja melkoinen joukko Viipurin harvalukuista, harjaantunutta varustusväkeä jäi satimeen ja kaatui. Toisia joutui venäläisten vangeiksi, niiden joukossa Maunu Frille.
Hän sai nyt kahlata vankiroikkain mukana kauas Nowgorodiin ja sieltä Moskovaan asti ja tiukasti teljetyssä tyrmässä sai hän muistella suomalaisten yhteisiä ponnistuksia ja haaveiluja, tietämättä mitään toveriensa ja kotimaansa kohtalosta. Hänen mielensä kävi raskaaksi ja hänen sydämeensä iskostui yhä sapekkaampi katkeruus niitä keskenään kilpailevia Ruotsin ylimyksiä vastaan, jotka olivat hyljänneet Suomen ja sen miehet vihollisten jalkoihin.
Neljättä vuotta hän niin sotavankina vietti. Rauha oli tehty Ruotsin ja Venäjän välillä, vaan suomalaisten vankiraukkain vapauttamista ei näy kukaan muistaneen, — Maunu luuli jo saavansa virua koko loppuikänsä siellä vieraan maan tyrmässä. Mutta eräänä kevätpäivänä hänelle varsin odottamatta ilmotettiin, että hän on vapaa ja saa palata kotiinsa.
Ruotsin hallituksessa oli tällävälin tapahtunut keikaus. Steen Sture oli kukistunut, osaksi juuri Suomen velton puolustamisen takia, ja unioonikuningas, Tanskan Hannu, oli astunut Ruotsinkin valtaistuimelle. Tämä kuningas, joka aikaisemmin oli ollut Steen Sturea vastaan liitossa Moskovan suuriruhtinaan kanssa, toimitutti nyt ensi töikseen (vuonna 1499) Venäjällä vankina olleet suomalaiset vapaiksi.
Maunu Frille palasi siis Suomeen. Hän oli nyt vanha mies, entistä harmajampi kasvoiltaan ja kumarampi varreltaan, mutta vanhaa väikettä oli vielä hänen silmässään. Maa oli laajalti autiona äskeisen hävityksen jäliltä. Kesantoon jääneitä peltoja ei ollut kotona Haapaniemessäkään kukaan muokannut, sieltä kun olivat miehiset haltiat olleet poissa, toinen veli haudattuna Viipurin muurien juurelle, toinen vankina Venäjällä. Mutta rohkein toivein puuttui sotavankeudesta palannut mies nyt kotikontunsa hoitoon ja samalla kotimaansa asioihin, jotka hänelle taas valoisampina kajastivat. Rauha oli toki maassa ja luhistunut oli se ruotsalaisten herrain valta, joka oli saattanut Suomen hätään ja häviöön. Ohjakset olivat nyt Hannu-kuninkaan käsissä, ja hänen hallinnostaan odotti Maunu parempaa onnea kotimaalleen. Täydellä innolla hän antautuikin uuden kuninkaan mieheksi, olettaen Suomen toistenkin vallassukujen, Viipurissa vallinneen mielialan mukaisesti, olevan samalla kannalla. Kuningas puolestaan palkitsi hänen kestämänsä kärsimykset määräämällä hänet Turun, Suomen päälinnan, päälliköksi.
Reippain mielin ryhtyi Maunu nyt kotimaassaan hallintoa pitämään, pyrkien käytännössä ja sangen itsenäisesti toteuttamaan sen vanhan ihanteensa, että maa menestyy parhaiten sen omien miesten hoidossa. Tarmokkaana ja viisaana linnanherrana isännöi hän Turussa, jossa Suomen vallassuvut kokoontuivat hänen ympärilleen ja porvarit häneen luottamuksella turvautuivat.
Mutta sitä rauhan ja hiljaisen elpymisen aikaa ei kestänyt kauan. Ruotsissa jatkuivat yhä uniooniriidat. Steen Sturella oli siellä edelleen voimakas puolue takanaan ja se kohotti jo parin vuoden perästä päänsä karkoittaakseen Hannu-kuninkaan Ruotsin valtaistuimelta. Sota syttyi, Sturen joukko pääsi voitolle ja vallotti vähinerin Ruotsin pois unioonikuninkaan miehiltä. Pian sotkeutui taas Suomikin näihin tapauksiin. Kesäkuussa 1502 saapui Steen Sture meren yli laivastollaan saattamaan Suomenkin valtoihinsa.
Tätä herraa ei Maunu Frille rakastanut eikä hänen komentoaan Suomessa. Hänessä kirvelivät vielä Viipurin piirityksen muistot, hän ei odottanut tuosta vallanvaihtumisesta mitään hyvää eikä siis luovuttanut linnaansa Sturelle. Ei millään ehdoilla. Ja hän eli siinä uskossa, että Suomen toisissakin vaikutusvaltaisissa miehissä vielä oli elävänä säilynyt "Viipurin henki", se lämmittävä yhteishenki.
Mutta siinä Maunu mielikatkeruudekseen pettyi. Suomen herrat olivat näinä vuosina liian monasti vikuroineet ja vaihtaneet mieltään vallan mukana, he eivät nytkään uskaltaneet seistä Steen-herran taas noussutta tähteä vastaan. Vanha Viipurikin meni tämän puolelle, kun sen uusi linnanherra Eerikki Turenpoika, mahtavaa ruotsalaista Bjelke-sukua, nöyränä matkusti Steen-herraa vastaan. Sitäkään ei Maunu sentään säikähtänyt, arvaten, että nuo ylhäiset Ruotsin herrat nyt jonkun aikaa vetävät yhtä köyttä — kunnes taas riitaantuvat. Ja kun Turkuun saapui sanoma, että myöskin Raaseporin isäntä, hänen vanha ystävänsä Tönne Erikinpoika, oli seurannut Bjelken esimerkkiä, niin ei sekään tieto häntä masentanut, joskin se hänen sydäntään pahasti riipasi. Olihan Tönne äsken nainut Eerikki Tuurenpojan tyttären, — oli kai siis katsonut vaikeaksi asettua suoraan appeaan vastaan!
— Taipukoot toiset, minä en ryömi Steen Sturen jalkoihin! virkkoi Maunu vihasesti niille, jotka häntä koettivat taivuttaa, ja hän varustautui sisukkaasti linnaansa puolustamaan.
Näin alkoi Turun linnan piiritys kesällä vuonna 1502. Toisen kerran oli Maunu Frille nyt saarretussa linnassa puolustautumassa piiritysjoukkoa vastaan. Vaan se joukko ei ollut nyt suuri eikä uhkaava, niinkuin Viipurin edustalla, se ei ajanut piiritettyihin pelkoa. Väkirynnäköllä ei Sture jaksanut Turun linnaa vallottaa ja hän purjehtikin pian pois Ruotsin puolelle, jättäen sotaväkensä piiritystä jatkamaan. Se oli jo Frillelle kuin puoli voittoa. Mutta hänet yllätti kuitenkin samalla masentava viesti:
— Steen-herra on määrännyt Tönne Erikinpojan piiritysjoukkonsa päälliköksi.
— Ja Tönnekö on suostunut taistelemaan meitä suomalaisia vastaan, tiukkaili Maunu ällistyneenä linnaan saapuneelta sanantuojalta. — Niinkö?
— Niin, hän se nyt meitä pommittaa.
Tuota oli Maunun vaikea käsittää ja sulattaa. Hekö nyt vihollisleirien päällikköinä, Tönne ja hän, joita sitoi niin luja toveruuden liitto ja jotka niin täydellisesti toisiaan ymmärtäen löivät kättä viimeksi erotessaan Viipurissa? Tönnehän oli siellä muita innokkaampi; ja hänkö nyt tuossa vanhaa veikkoaan sodittamassa — ei! — kuinka se on mahdollista? Kuinka ovat olot voineet kääntyä noin nurin? Itse oli Maunu johdonmukaisesti ajanut sitä asiaa, joka heitä ahdistuksen aikana oli kannustanut, ovatko toiset niin tyyten unhottaneet oman tuskansakin?
Maunu suri ensin, suuttui sitten silmittömäksi ja päätti käyttää kaikki voimansa kurittaakseen tuota luopio-ystäväänsä. Mutta vielä kerran hän suli. Hän tahtoi tavata mieskohtaisesti vanhan ystävänsä, kuulla hänen omasta suustaan, mikä hänet oli muuttanut, mitä hän mietti, ja lähetti senvuoksi uskotun palvelijansa Tönne Erikinpojan luo hänen leiriinsä ehdottamaan, että he tekisivät muutaman päivän aselevon ja yhtyisivät sovitulla paikalla keskustelemaan.
Tönne suostui ehdotukseen, toivoen kai Frillen esittävän antautumisehtojaan. Kaksi venhettä, kymmenen asemiestä kummassakin, souti eräänä lämpimänä heinäkuun päivänä pieneen, joen suussa olevaan saareen, missä noustiin maihin. Siellä saattomiehet hämmästyivät hyväsesti, kun näkivät vihollisjoukkojen päällikköjen heti rientävän kädet ojossa toisiaan vastaan, yhtyäkseen lämpimään, sydämelliseen syleilyyn. Parhaina ystävinä he istahtivat kalliolle ja tarinoivat siinä kauan. He eivät olleet tavanneet toisiaan sittenkuin piiritetyn Viipurin sillalla ja heillä oli nyt tovereina toisiltaan niin paljo kyseltävää, niin paljo toisilleen kerrottavaa, — nopeasti kuluivat illan hetket.
Mutta vähitellen kangistui kuitenkin se mieskohtainen, toverillinen keskustelu. Sanat harvenivat, mieltä painoi heidän nykyinen suhteensa. Kumpainenkin muisti virkansa ja asemansa, — pakko oli puuttua ajan vakaviin asioihin.
— Miksi taistelemme nyt toisiamme vastaan, virkkoi Maunu vihdoin pienen vaitiolon jälkeen surunsekaisella, miltei hellällä äänellä. — Kuinka se on mahdollista, Tönne, etkö muista enää Viipurin aikaista innostustamme?
— Kauan olit, Maunu, venäläisten vankina ja täältä poissa, vastasi Tönne verkalleen ja rauhallisesti. — Me olemme seuranneet asioita täältä läheltä, siinä on erotus. Saatamme suuttua ja innostua, mutta meillä ei ole voimaa potkia tutkainta vastaan.
— Steen-herran tutkainta?
— Niin, hän on ovela mies ja taas mahtava.
— Ja ainako on kumarrettava hetkellisesti mahtavinta, muistelematta, miten meitä on kohdeltu!
Tönne kävi selittelemään välivuosien vaiheita.
— Sinun vangiksi jouduttuasi tuli Steen Sture kumminkin sotaväkineen
Suomeen…
— Sittenkuin me suomalaiset yksin olimme pelastaneet Viipurin…
— Niin kyllä, mutta hän taivutti täällä sittenkin mielet puolelleen. Vanhan piispan ensiksi, sitten muut… Niin, hän suistui sitten kyllä, mutta lopuksi hän voitti.
— Loppua emme ole vielä nähneet.
— Tanskalaiskuninkaan valta ei täällä kestä, sen olemme ainakin nähneet. Ja hänen isännyytensä merkitsee täällä vieraan vallan sortoa…
— Olenko Turun linnanherrana sortanut tätä maata? kysyi Maunu terävästi. — Mutta tästä arvosta olen minä valmis luopumaan, astu sinä tilalle, pääasia on, että maa saa elää omien miestensä hoidossa. Kysyn vielä: Etkö muista enää ollenkaan Viipuria?
— Kuinka en, vastasi Tönne heltyneemmin. — Hätäpaino ajoi meidät suomalaiset siellä kokoon. Mutta sitten emme kestäneet koossa, hajaannuimme taas…
— Hätäkö siis yksin voi meidät yhdistää, muuten sodimme näin toisiamme vastaan, huudahti Maunu melkein tuskalla. — Kautta kaikkien pyhimysten, emmekö voi eri vaiheissa pysyä yhdessä!
— Miten kävisi se päinsä, — esimerkiksi tällä hetkellä?
— Kysytkö miten? Siten, että heitämme toistemme repimisen ja tappamisen ja julistamme, että tulemme toimeen ilman Steen-herran holhousta, jota emme rakasta. Pidämme linnat itse ja hallitsemme maata itse!
— Kukistettua Oldenburgilaista varten, virkahti Tönne pilkallisesti.
— Sekin isännyys on meille parempi, koska se on kaukainen. Viipurissa opettelimme seisomaan omilla jaloillamme. Lyökäämme taas kättä, sinä ja minä, sitten seuraavat muut mukana, ylimykset ja porvarit.
— Olet uneksija Maunu, niinkuin olimme kaikki Viipurissa. Porvarit, sanot, — he kumartavat aina sitä, jolla on valta, ja me muut teemme samoin. Sinä pusket yksin vastatuuleen, se minua säälittää, Maunu, sillä sinä et sitä kauan jaksa.
Frille kivahti, mutta asettui taas. Suuttumuksen ja toivottomuuden risteillessä rinnassaan harasi hän sormillaan harmaata tukkaansa ja pyyhki hikeä otsaltaan. Tämä oli hänestä niin umpisurullista, tuota vanhan ystävänsä raukkamaisuutta ei hän vieläkään ymmärtänyt, hän näki siinä itseluottamuksen puutteen ohessa jotakin itsekkyyttäkin, eikä tahtonut siitä enää keskustelua jatkaa. Siksi hän nyt äkkiä nousi pystyyn, polte rinnassaan, tuli silmässään. Mutta tyynesti hän vielä virkkoi:
— Et tahdo siis, Tönne Erikinpoika, lyödä vanhan toveruuden kättä? Etkö tahdo käydä yhdessä kanssani vastaamaan tämän maan kohtaloista, tuli mikä tuli?
Tönne Erikinpoika, joka myös oli noussut kalliolta, katsoi iltatyyneelle selälle, ilmeissään puoleksi ujoutta, puoleksi ivaa, eikä kotvaseen vastannut. Sitten kohautti hän komeita hartioitaan ja lausui:
— Olemmehan, Maunu, molemmat valinneet osamme ja arpamme. Tehtävämme ovat selvät, emme voi tässä ruveta ilmalinnoja rakentamaan, jospa se meitä huvittaisikin.
— Siis jatketaan taistelua?
— Niin, minun asiani on vallottaa Turun linna.
— Steen Sturelle! — Maunu astui jo askeleen veneeseensä päin, mutta pysähtyi vieläkin hiljakseen puhumaan: — Paljoko onkaan kulunut aikaa Viipurin piirityksestä, niin, pian seitsemän vuotta! Ehtiväthän siinä ajassa muuttua mielet jos miehetkin! Mutta muista Tönne, me kestimme Viipurissa, eikä sinulla ole nyt mukanasi silloisten piirittäjäin laumoja. Mikäli minusta riippuu, ei sinun ruotsalainen joukkosi valloita meiltä suomalaisilta Turun linnaa, — hyvästi!
He erosivat äkisti, kumpikin astui venheelleen. Rannalla odottaneet saattomiehet, jotka äsken olivat ihmetelleet Tönne Tottin ja Maunu Frillen sydämellistä tervehdyssyleilyä, kummastelivat nyt melkein yhtä paljo heidän kylmiä, vihamielisiä jäähyväisiään, eivätkä he koko yhtymisestä ymmärtäneet muuta, kuin että hankkeissa olleet rauhantuumat olivat kai rauenneet. Ne miehet, jotka soutivat Maunun venhettä Turun linnan vesiportille, sen varsinkin selvästi käsittivät, sillä perässä istuvan päällikön kasvoilta kuvastui nyt kiukkua ja uhmaa ja hänen kätensä kääntelivät vihaisesti peräsintä, kun hän satamaan laski.
Taistelu jatkui nyt entistään kuumempana. Maunu Frille hyökkäsi usein linnastaan piiritysjoukon kimppuun, ryösti sen laivoja ja pani ymmälle turkulaiset, jotka eivät tienneet, kenen puolta pitää. Syksy läheni märkänä ja myrskyisenä, se uhkasi ikäviä aikoja leirielämää viettävälle saartojoukolle, — linnan antautumisesta ei ollut mitään toiveita. Tönnen tähti oli laskemassa, mutta reippaalla mielellä, tarmolla ja taidolla, johti Maunu linnasta taistelua, varmana siitä, että vielä hän taivuttaa Suomen herrat toiselle tolalle. Hänen uskonsa oli yhtä luja kuin hänen intonsa, mutta onni ei kulkenut hänen matkassaan. Niinkuin Vatikivellä kamppasi hänet nyt taas kumoon omain miestensä odottamaton uskottomuus.
Turun linnassa oli vanhoilta ajoilta kotimaisten nihtien ohessa varustusväkenä joukko saksalaisia palkkasotureita, jotka taistelivat rahasta eikä rakkaudesta päällikköään kohtaan. Näiden palkkasoturien pääpyrintönä oli kerätä mahdollisimman paljo varoja, palatakseen kerran rikkaina miehinä kotimaahansa, ja nyt heidän mielessään syttyi tuuma siepata yhdellä kertaa isot rahat. Linnan merenpuolisen tornin jossakin vahvasti lukitussa salakammiossa oli nähty useita lujasti vannehdittuja arkkuja ja linnalaisten kesken oli levinnyt huhu, että niissä säilytetään suistetun Hannu-kuninkaan suurta rahallista omaisuutta, — ne rikkaudet saksalaisia viettelivät. He odottivat yötä, jolloin etupäässä heidän miehiään oli meritornissa vahteina, murtautuivat silloin tornihuoneisiin, särkivät ovet ja arkut ja ryöstivät mitä saivat, — mitään kuninkaanaarretta siellä ei ollut. Mutta kun heidän tekonsa heti tuli ilmi, eivät he uskaltaneetkaan antautua ankaran linnakurin rangaistaviksi, vaan sulkeusivat torniin, käänsivät sen tykit päälinnaa vastaan, — tekivät kapinan!
Niin mitättömästä syystä syttyi Turun linnassa sisäinen sota: Toinen torni ampui toistaan. Tämä oli liian tuskallinen käänne linnan toimeliaalle päällikölle. Maunulla ei ollut riittävää väkeä taistellakseen yhtaikaa kapinoitsijoita ja piirittäjiä vastaan, jotka viimemainitut heti huomasivat kurin linnassa katkenneen, eikähän hän, vaikka olisi voittanutkin palkkasoturit, enää olisi voinut luottaa sellaiseen varustusväkeen. Hänen voimansa oli taittunut…
Silloin murtui Maunu Frillen mielikin. Hän oivalsi toivottomaksi taistelunsa armotonta kohtaloaan vastaan. Asemataan tyystin punnittuaan lähetti hän airueensa Tönne Eerikinpojan luo, joka tarjosi hänelle väkineen vapaan pääsyn linnasta, ja kutsui piirittäjät sisään.
Laskusillailla nyt molemmat päälliköt ratsastivat vastakkain, Tönne uljaana kiiltävässä haarniskassaan ja kauniilla kasvoillaan voiton hymy, linnastaan poistuva Maunu murtuneena, katse raukeana, aseeton käsivarsi hervotonna ohjaksissa.
— Kuten näet, oli unelmasi turha, vanha veli, virkkoi Tönne siinä tervehdittäessä melkein suojelevalla säälillä masentuneelle entiselle ystävälleen.
— Niin, se oli kai liian rohkea unelma, — tie on nyt auki sinulle ja
Steen Sturelle.
— Katsos, Hannu-kuninkaan valtaa ei olisi voinut täällä pönkittää kukaan, hänen mahtinsa on mennyt, siksi taistelit toivottomasti.
— En taistellut yksin hänen puolestaan, senhän tiedät, vastasi voitettu ritari hiljaisella äänellä. — Mutta myönnän sen nyt, Tönne, se asia, jonka puolesta tahdoin taistella, on tosiaan toivoton, niinkauan kuin tämän maan omat miehet eivät sen merkitystä ymmärrä. Ehkä huomaavat he sen joskus vielä hädän hetkellä, niinkuin silloin Viipurissa, mutta unohtavat kai sen taaskin heti. Tehtäväni on lopussa.
— Olet raskasmielinen nyt, Maunu, puhui Tönne melkein lohdutellen uljaan orhiinsa selästä, voimatta samalla salata voitonriemuaan. — Väkesi oli uskoton, se ansaitsee aimo rangaistuksen…
— Ei ole mieleni raskas ainoastaan siksi, — mutta mitäpä siitä enää. Turvakirjasi varassa ajan nyt kotiini Haapaniemeen ja siellä minulla on hyvä aika miettiä pettymyksiäni. Aja linnaan sinä, Tönne, ja ole minua onnellisempi, eihän rauennut unelmamme enää ole tielläsi.
Siltapalkit tömisivät, voittajat karauttivat linnaan ja Maunu ratsasti harvoine asemiehineen tiepuolessa heidän ohitseen pois Suomen Turusta. Ja samalla hän hävisi Suomen historiastakin. Sen verran hänestä vain vielä tiedetään, ettei hän voitettunakaan suostunut Stureille vannomaan uskollisuuden valaa, hän piti kaatuneenakin oman päänsä. Muutamia vuosia myöhemmin kuoli Maunu Frille unhotettuna ukkona. Mutta hautansa hän sai Turun tuomiokirkon Kaikkien pyhien kappelissa, jolle hän oli mahtinsa päivinä tehnyt lahjoituksia.
Hänen ystäväänsä ja vastustajaansa Tönne Erikinpoikaa seurasi onni kauan, kunnes se hänetkin lopulta petti. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua pudotti mestauskirves hänen kauniin päänsä siinä samassa Turun linnassa, jonne hän nyt Maunu Frillen ohitse ratsasti niin pystynä ja varmana.
Santeri Ivalo.