ERÄMAANLINNAN PUOLUSTAJA.
PIETARI KYLLIÄINEN.
Surun ja ahdistuksen aikaa oli sotavuoden 1495 syksy koko Suomessa. Palo oli käymässä maan kaakkoisella kulmalla ja sieltä rientävät pakolaiset, jotka pyrkivät läntisiin maakuntiin taikka ehättivät lymyilemään Sisä-Suomen saloihin, levittivät kaikkialle tietoja niiden vihollisjoukkojen tavattomasta suuruudesta ja julmuudesta, jotka parastaikaa piirittivät Suomen etuvarustusta, Viipuria, ja uhkasivat sen valloitettuaan syöksyä hävittämään koko auki olevan maan.
Eräs pakolaisparvi souti siten eräänä sateisena syyspäivänä Saimaan vesiä niiden latvoja kohden ja poikkesi matkallaan Savon uuteen, pieneen kivilinnaan, joka yksin seisoi Kyrönkosken kalliosaaressa laidattoman erämaan keskellä. Venheen laskiessa linnan alle tuntui tuo varustus vallan äänettömältä ja autiolta, niinkuin ei siellä olisi eläjiä ollutkaan. Ainoastaan musta oinas seisoi kankein säärin rannalta kohoavan kallion laella, katsoa jurottaen salmeen soutavaa venhettä, ja sen jäykkä niska ja suuret, käyrät sarvet kuvastuivat aavemaisina hallavaa taivasta vastaan.
Mutta linnan vartiat valvoivat, vaikka näkymättöminä, tornissa ja muurin sarvilla, ja hetken kuluttua nousi rantakalliolle, suljetun vesiportin kohdalle, kookas, leveäharteinen mies, joka asettui oinaan viereen yhtä jykeänä ja jäykkäniskaisena kuin tämä.
— Mitä olette väkeä, mistä soudatte? huusi karkeaääninen miekkamies kalliolta, aikomattakaan avata porttia.
— Pakomatkalla ollaan, laskehan linnaan.
— Ei tänne ketään lasketa, soutakaa tiehenne.
— Tulemme Viipurista, meillä on viesti tuotavana Pietari Kylliäiselle.
— Keneltä?
— Posse-herralta.
— Vai Posselta. — Jo vilkastui kankea mies kalliolla ja huusi miehilleen alas pihalle: — Avatkaa portti soutajille!
Pakolaiset saivat nyt lämmitellä linnan suuressa tuvassa ja saivat kuumaa rokkaa linnalaisten suuresta padasta. Sitä syödessään kertoivat he Viipurin kuulumisia salolinnan miehille, jotka eivät olleet sieltä piirityksen alettua saaneet mitään tietoja. Harvalukuinen suomalainen puolustusväki on Viipurissa kovin ahtaalla, niin he kertoivat, tuhatpäinen piiritysjoukko puristaa sitä joka taholta, ampuen kaupunkia ja linnaa hirmukitaisilla tuliputkillaan ja hyökäten milloin miltäkin kolkalta.
— Mutta viipurilaiset pitävät puoliaan? kysyivät linnalaiset jännittyneinä.
— Aikovat taistella viimeiseen mieheen asti. Mutta pahasti heidän rivinsä harvenevat…
— Entäpä minkä viestin lähetti Posse tänne?
— Käski vain ilmoittaa, että samanlaiseen syleilyyn kuin Viipuri joutuu kyllä pian Olavinlinnakin, — väkeä venäläisiltä riittää. Varatkaa siis riittävät eväät ja pysykää valveilla, niin käski Posse sanoa.
— Siihen olemme tottuneet, vastasi rantakalliolla seisonut soturi harvakseen, säikähtämättä, kehahtamatta. — Tulkoot tuiskut kovemmatkin, kestettävät kai ne ovat.
Hän saatteli sitten pakolaisvieraansa portille ja jäi taas siihen korkealle kalliolle jäykkänä ja tukevana seisomaan, katsellen salmen suusta poistuvaa venhettä.
Tämä mies oli savolaisen rajalinnan päällikkö, Pietari Niilonpoika Kylliäinen, mies suomalaista juurta. Täällä savolaisen erämaan laidassa oli hän kasvanut, taistellut nuorena kotikyläläistensä rinnalla ryösteleviä karjalaisia vastaan, retkeillyt sitten haarniskaniekkana huovina Viipurin linnanherran, Erik Akselinpoika Tottin, lipullisessa. Ja kun Erik herra parikymmentä vuotta sitten rupesi rakentamaan linnaa sydänmaalle Haapaveden ja Pihlajaveden välisen salmen rannalle, pitääkseen ryöstelevät rajantakaiset loitommalla, kuului Kylliäinen siihen asemiesjoukkoon, joka varjeli rakennusväkeä vihollisten alituisilta hyökkäyksiltä. Tähän pyhälle Olaville omistettuun rajalinnaan hän senjälkeen jäikin, pysyen siellä alivoutina ja voutina, kunnes siihen määrin saavutti esimiestensä, Viipurin käskynhaltijain, luottamuksen, että uusi linna uskottiin hänen komentoonsa. Eipä monasti tehty talonpoikaisesta soturista linnanherraa, vaan eivätpä tainneet ylimykset taikka ritarit paljo välittää tämän syrjäisen sydänmaanlinnan päällikkyydestä. Ja joka tapauksessa kohotti Pietari Niilonpojan tuohon arvoon ja asemaan hänen oma kykynsä ja kuntonsa.
Nyt oli Kylliäinen jo vanha. Hänen poskipartansa hohti harmaalta ja hänen vartensa oli kankea, mutta hänen katseensa oli vielä nuorekas ja valpas. Hänen oli täytynyt tottua alituiseen valppauteen, puolustellessaan yhtämittaisilla taisteluilla vuodet vuotensa perästä tätä valtakunnan etäisintä rajasuojaa, jota eivät venäjänpuoleiset koskaan jättäneet rauhaan, vaikkapa muuten olisi rauha vallinnutkin valtakuntain välillä. He näet väittivät Erik herran rakentaneen uuden linnansa heidän puolelleen rajaa ja katsoivat niinollen oikeudekseen häätää sen pois siitä vesienristeyksestä, — siksi täytyi pienen linnaväen aina olla taisteluvalmiina, kesällä ja talvella, päivisin ja öisin. Siinä oli päällikön silmä terästynyt ja karaistunut luonto.
Eikä ollut Kylliäisen auttanut ainoastaan odotella saarellaan vihollisten hyökkäyksiä. Häätääkseen häärijät silmiltään oli hän usein tehnyt retkiä rajakyliin, kurittamaan niitä vainolaisia, joita hän lapsuudestaan asti oli tottunut vihaamaan, väliinpä edemmäskin Laatokan rannoille asti, missä Käkisalmi oli venäläisvallan pesäpaikkana. Näin oli hän pitkien vihavuosien halki säilyttänyt linnansa vainolaisilta, jotka vähitellen oppivat häntä karttamaan.
Mutta nyt olivat olot muuttuneet. Ilmisota oli puhennut valtakuntain välille ja Venäjän nuori, voimakas suuriruhtinas oli päättänyt vallottaa Suomen ja kukistaa Ruotsin. Kauanko kestää Viipuri, joka on Suomen kynnys? Entä sitten? Syksy kului ja päivä päivältä yhä jännittyneemmin odottivat pienen Olavinlinnan puolustajat jotakin viestiä Viipurin kohtalosta, — taikka sitten vihollisen saartojoukkoa tykkeineen ja piirityskoneineen omain muuriensa edustalle.
Mutta ei kuulunut noihin kysymyksiin mitään vastausta. Päivät lyhenivät, syysmyrskyt kiihtyivät, eikä yhtään venhettä näkynyt enää Saimaan vesillä. Umpinainen linna oli kuin unohdettu sinne erämaahan, eristetty kaikesta muusta maailmasta. Siellä oli niin hiljaista, niin avuttoman hiljaista ja yksinäistä, että karaistujenkin miesten mieli pyrki lannistumaan. He kävivät harvasanaisiksi, melkein kärtyisiksi, he välttivät toisiaan ja vartioivat synkännäköisinä valleilla ja tornissa, kuunnellen virran yksitoikkoista loisketta ja katsellen rantojen paljaiksi karisseita lehtoja.
— Tämä käy sietämättömäksi, kuules toveri, puhui vanha linnanpäällikkö eräänä aamuna, pysähtyessään kierrokseltaan rantakallion reunalle oinaan luo, joka syyskylmistä välittämättä yhä liikkui ulkona linnan alueella ja mielellään nousi sen korkeimmille kohdille.
— Miehiä kalvaa epätietoisuuden jännitys, niinkuin minuakin, jutteli hän edelleen itsekseen, silmäillen autiolle selälle. — Meidän pitäisi ryhtyä johonkin, vaikka mihin, — kunpa jäätyisivät järvet!
Tavallista vähemmin ne toki jäätyivätkin tänä syksynä ja pian peitti jo talven lumi autiot maisemat. Silloin astui Pietari Kylliäinen eräänä päivänä suureen linnantupaan, julistaen iloisella äänellä miehilleen:
— Tästä lähdetäänkin nyt hiihtämään, pojat. Pankaa kapula kiertämään
Säämingin salolle!
— Päästäänkö partioihin? huudahtivat alakuloisina jurottaneet miehet nyt riemastuneina, kokoontuen päällikkönsä ympärille.
— Päästään. Koetammepa antaa Viipurin veikoille vähän apua.
Pietari oli, yhäti mielessään hautoen Viipurin kohtaloa, tullut siihen päätökseen, että siellä ei ole vielä tapahtunut mitään ratkaisua, muuten olisi kyllä joku tieto salolle asti lennähtänyt. Siellä siis taistelevat Suomen miehet yhä vielä epätoivon vimmalla… Vanhan soturin oli silloin käynyt tukalaksi viipyä kauemmin omassa suljetussa linnassaan, ja hän päätti hyökätä vihollisen maahan edes hiukan häiritsemään piirittäjäin turvallisuutta. Heti oli hänestä itsestään tämä päätös silloin tuntunut yhtä vapauttavalta kuin nyt hänen miehistään; ja kun Kylliäisen sotakapula lähti kulkemaan harvan savolaisasutuksen kylästä kylään, kutsuen miehiä partioihin, saapui se mieliviestinä sinnekin, — sammumaton oli rajakansassa vanhan koston jano ja saalistamisen halu.
— Pojat partioihin, perheet salolle pakosaunoihin! niin kuului komento joka taholla. Ja suksia käytiin paahtamaan ja keihäitä laskemaan.
Viikon perästä kuhisikin jo satainen suksimiesjoukko Olavinlinnan edustalla ja vanha linnanpäällikkö asettui itse sen johtajaksi. Hänen kankeat jäsenensä vertyivät heti, kun hän veti jalkaansa koipisaappaat ja nousi suksilleen, hän oli silloin taas notkea kuin nuorukainen. Puolet linnueestaan otti hän kantajoukoksi mukaansa — toisen puolen täytyi jäädä vartioimaan linnaa — ja niin laskettiin rajan taa.
Tiet olivat tutut monilta edellisiltä retkiltä, joka mies oli tehtävästään selvillä. Nopea hiihto halki öisten metsien, äkkiarvaamaton hyökkäys viholliskylään, talot tuleen, väet veriin, saaliit kasaan, ja nuolena taas salon poikki seuraavaan kylään, ennenkuin sinne oli ehtinyt viesti saapuvasta vierailusta. Sama meno siellä, sama hävitys, ja taas kiireellä eteenpäin. Niin kulki Kylliäisen partiojoukko kuin hirmumyrsky halki Karjalan maiden, tähdäten venäläisten varustettuihin keskuspaikkoihin.
Aikakirjat kertovat, että tällä retkellä poltettiin Venäjän puolelta rajaa yli 800 taloa, — hävitys koski siis laajoja alueita. Saatiinko täten mitään helpotusta ahdistetulle Viipurille, siitä ei historia sitävastoin tiedä mitään. Viipurin pelasti sen omain miesten urhoollisuus ja Possen ihmeellinen loppupamaus; mutta mahdotontahan ei ole, että piiritysjoukon äkilliseen poistumiseen osaltaan vaikutti myöskin viesti savolaisten rajusta ryntäyksestä piirittäjäin taakse, heidän omille mailleen. Varmaa on, että kammotun muiston jätti tämä Kylliäisen retki vihollisten mieliin.
Mutta pitkään ei hän saanut hiihtomatkallaan siekailla. Saaliit mukaan, ja pian taas takaisin suorinta tietä aution maan halki. Sillä eipä voinut Kylliäinen koskaan partioissa kulkiessaan tietää, oliko sydämmistynyt vihollisjoukko sill'aikaa lähtenyt vastavierailulle Kyrönkosken linnaan, jonka puolustajamäärä silloin oli tavallistakin pienempi. Levottomasti ja kiirehtien potki siis jalka kotimatkallakin, kunnes lumisten selkäin yli kuumotti Olavin jykeä kivitorni. Siellä oli linna pystössä kalliosaarella ja pian kuvastui sen lumiselta kallionkielekkeeltä taivasta vastaan myöskin linnalaisten lemmikin, mustan oinaan, jäykkä niska ja käyräsarvinen pää.
— Hyvin se otus Olavinlinnaa suojelee, kehahtivat Savon miehet taas kotisalmea kohden hiihtäessään.
— Eikö asunekin siinä itse pyhän Olavin valpas henki, arveli muuan talonpoika.
— Ellei liene oinas linnan miehiltä oppinut valppauttaan, lisäsi toinen.
Taas oli mieli reipas ja iloinen yksinäisessä erämaanlinnassa, jossa pitkän hiihdon jälkeen oli suloinen levätä. Haihtunut oli epävarmuuden jäytävä tunne, toiminta oli tuonut uutta toivoa. Ja pian nyt saapui etelästäkin suksimiehiä kertomaan Viipurin pelastuksesta ja sen miesten suuresta voitosta.
Mutta pitkäaikaiseksi ei se lepo nyt tullut Olavinlinnassa. Toisten suksimiesten mukana saapui sinne näet jo alussa vuotta 1496 viestejä, että Venäjällä hankkiudutaan taas uuteen hyökkäyssotaan ja Kylliäinen arvasi hyvin, että nyt kääntyy kosto Savoonkin, — hän tunsi jo vanhastaan rajantakaisten sisun. Siksi lähetti hän heti pikaviestit Turkuun siellä majailevan valtionhoitajan luo muistuttamaan Savonlinnan olemassaolosta ja pyytämään apua. Sillä linnassa ei ollut talonpoikaisista partiomiehistä sitä hyötyä kuin hiihtoretkillä, sen puolustukseen tarvittiin tottunutta aseväkeä. Pian sitä tällä kertaa saapuikin, 70 ratsumiestä karautti sinne Sisä-Suomen halki ruotsalaisen ritarin Knuutti Kaarlonpoika Geran johdolla.
Iso ei ollut se apu, mutta tarkkaan tarpeeseen se tuli. Sillä vielä samalla talvikelillä teki suuri venäläinen sotajoukko Savonlinnaa vastaan tuimemman hyökkäyksen kuin minkä tämä koskaan ennen oli kestänyt.
Pakkanen oli tänä talvena jäädyttänyt kovaksi yksin Kyrönvirrankin ja jäälle asti toivat nyt piirittäjät saartokoneitaan, ampuen linnaa kolmelta taholta. Alituisilla hyökkäyksillä, milloin idästä, milloin etelästä, he sen lisäksi väsyttivät linnuetta, jonka johtajalta siinä kysyttiin ääretöntä valppautta. Mutta Kylliäinen ei kyllästynyt. Päästäkseen pahimmasta puristuksesta hääteli hän aluksi usein uloskarkauksin piirittäjiä hiukan loitommalle. Mutta eräälle sellaiselle retkelle kaatui äsken saapunut ruotsalainen ritari ja suurin osa hänen ratsumiehiään, ja taas oli linnan puolustauduttava aivan riittämättömällä väellä, — sen kyvystä tehdä hyökkäyksiä ei ollut enää puhettakaan.
Mutta päivä päivältä, viikko viikolta, kesti kuitenkin Olavinlinna. Sen pienet tykit antoivat kerta kerralta ryntääjille veriset tervehdykset, yöllä korjattiin päivällä kärsityt vahingot, jokainen mies oli aina paikallaan ja Kylliäinen oli kaikkialla. Yksin jukuripää oinaskin kiipesi joka aamu tallista lumisia teitä myöten kalliolle ja seisoi siinä kankein säärin, katsellen vihollisen vehkeitä. Piirittäjätkin tunsivat jo tuon "mustan pirun" ja tähtäsivät väliin tuiman tulensa sitä vastaan, — luulivat kai sitä linnan lumotuksi haltiaksi. Lähelle tärähtelikin toisinaan tykinluoti, sora pölähti vierestä ja kaatoi oinaankin kinokseen. Vaan kiireesti se sieltä kapusi kankeille jaloilleen, päristi sieraimiaan, puisteli paksua turkkiaan ja asettui taas kalliolle pää kallellaan ihan kuin entistä äkäsempään puskuasentoon.
— Juuri niin, elä hellitä sinäkään! virkahti Pietari Niilonpoika silloin lemmikilleen, jos osui lähellä olemaan, ja taputti sen lumista niskaa. — Täällä pysytään paikoillaan, minkä paukuttanettekin!
Mutta eräänä aamuna, päivän verkalleen valetessa, näkivät ystävykset ilokseen, taas yhdessä seistessään rantakalliolla, vihollisten leiripaikan tyhjänä. Nämä olivat yöllä livistäneet tiehensä kojeineen, kampsuineen. Keväiseltään rupesivat näet jäät heikkenemään ja se havainto oli pakottanut piirittäjät poistumaan suurten selkien taa.
Hetkiseksi oli nyt henkilomaa Olavinlinnassa. Mutta hetkeksi vain. Kesän tultua palasi vihollinen takaisin sotavenheillään, piiritti ja pommitti Kyrönsaarta taas ja koetti kiukkupäissään saada valtoihinsa tuon pienen rajalinnan, jolle ei ollut ehtinyt saapua mitään apua. Mutta Kylliäinen kamppaili yhä kuin haavoitettu kontio ja hänen pesänsä kallioilta kilpistyivät aina vainolaisen kynnet. Lopuksi se kyllästyi piirityssotaan ja läksi sydämmistyneenä hävittämään Säämingin ja Juvan asutusta. Sen se tekikin perusteellisesti, poltti talot ja talaat, yksinpä metsätkin laajalta mantereelta, — viikkokausia törötti linna sakean savumeren peitossa. Ja kun kulon savu vihdoin haihtui, oli erämaa entistään autiompi sen ympärillä.
Mutta linna seisoi valloittamatta paikoillaan. Kuinka monta piiritystä Kylliäinen näinä vuosina kesti, kuinka monta rynnäkköä hän linnastaan torjui, sitä ei ole lueteltu aikakirjoissa. Mutta jo siitäkin, mitä nuo kirjat ohimennen mainitsevat, käy selväksi, että siellä taistelu oli miltei taukoomaton ja että jänne siltä, jonka tuli niukalla väellä ja vähillä muonilla puolustaa erämaan rajalinnaa, ei saanut hetkeksikään laueta. Tavatonta tarmoa ja sitkeyttä siinä kysyttiin, eikä ole ihme, jos sellainen pingoitus kalvoi miehen ydintä ja voimaa. Vasta taistelun loppuaikoina hoksasivat Ruotsin ja Suomen johtomiehet tämän rajalinnan merkityksen ja toimittivat sinne runsaammin apua. Mutta silloin se oli jo tehtävänsä suorittanut suuressa venäläissodassa.
Kun vihdoin rauha tehtiin 1497 Ruotsin ja Venäjän välillä, oli Kylliäinen jo todennäköisesti lähtenyt lepäämään. Ehkä oli hän kaatunut jossakin viimeisessä kahakassa, häätäessään pois maakuntaa ryöstäviä vainolaisia. Näihin aikoihin häviää näet hänen nimensä historiasta eikä ole tietoa, ehtikö hän esimiehiltään saada mitään tunnustusta sitkeydestään. Luultavasti ei. Eikä ole hänen nimensä jälkimaailmaltakaan saanut mitään maineen loistokehää, se mainitaan historiassamme vain ohimennen. Talonpoikaissyntyinen soturi oli erämaan rajalinnaa puolustaessaan vain suorittanut suuressa sodassa pienen sivutehtävänsä, täyttänyt velvollisuutensa ja sitten painunut unholaan. Pietari Niilonpojan syntymävuotta ei tunneta sen tarkemmin kuin hänen kuolinvuottaankaan eikä hänen suvustaan eikä yksityisestä elämästä tiedetä mitään. Arvata vain voi, että hänellä, oleskellessaan niin kauan Olavinlinnassa, oli siellä varsinainen kotinsa, ehkä perheensäkin. Mitään rintaperillistä ei häneltä kuitenkaan näy jääneen, koska hänen veljensä muutamia vuosia suuren venäläissodan jälkeen jakoivat hänen talonsa, joka hänellä oli jossakin Lappeen puolessa.
Taisteli ja kuoli — lyhyt tarina! Mutta sillä taistelulla, jonka Kylliäinen suoritti Savon uudessa linnassa, oli ehkä kuitenkin eteenkinpäin tähtäävä merkitys. Se ei ainoastaan suojellut erämaan nuorta asutusta ja nousevaa viljelystä häviämästä, se pelasti myös täperällä ajankohdalla koko Savon maakunnan sortumasta sitä vaativain vihollisten käsiin, — myöhemmin tämä seikka kyllä oivallettiin paremmin kuin silloin, jolloin Pietari Niilonpoika yhä uudelleen henkensä hädässä hääteli ryntääjiä pois muuriensa kupeelta.
Entä tuo Kylliäisen ystävä, musta oinas? Sen tarina kävi pitemmäksi kuin isäntänsä. Se eli edelleen linnan suojattina ja suojahaltiana ja seisoskeli usein vartijana sen rantakallioilla, aina yhtä jäykkäniskaisena jukuripäänä. Vuosien kuluessa kävi se perintömuistoiseksi Olavinlinnassa, kävi vuosisatain ajaksi. Kun vanha käyräsarvi lopen kangistui ja kaatui pois, silloin haettiin sen perikunnan joukosta uusi, musta oinas, joka tunnollisesti jatkoi edeltäjänsä virkaa, ja tarina tiesi, että niinkauan kuin musta oinas säilyi Olavinlinnassa, niin kauan säilyi linna valloittamatta.
Olisiko se todellakin noudattanut ensimäiseltä isännältään oppimaansa valppautta?
Santeri Ivalo.