HAKKAPELIITTAIN PÄÄLLIKKÖ.
TORSTEN STÅLHANDSKE.
Kapeita, rapakkoisia kujia myöten kiirehti Stettinin pikkukaupungin väki eräänä harmajana syyspäivänä vuonna 1642 alas satamaansa. Tieto oli näet levinnyt, että suuri, korkea sotalaiva oli juuri Swinemünden selältä laskemassa heidän rantalaituriaan kohden, ja nuo tanakkapukuiset kalastajat ja kaupustelijat kyselivät nyt uteliaina toisiltaan, mikä mahtaa olla tuo outo ilmestys. Saksalaisten pikkuporvarien lomissa tungeksi siellä myöskin väljiin, leveävöisiin asetakkeihin puettuja ruotsalaisia sotureita, jotka erityisellä jännityksellä katselivat saapuvaa alusta.
Niinkuin koko Pommerin rannikko oli näet Stettinin kaupunkikin näihin aikoihin Ruotsin hallussa. Pitkän sodan kestäessä oli se nyt ollut vilkkaana liikepaikkana, jonne alituisesti saapui ja josta alituisesti lähti väkeä ja sotatarpeita välittäviä laivoja ja josta kuormastot kulkivat Keski-Saksan suurille sotasijoille, missä Ruotsin armeija kamppaili. Mutta nyt saapuvaa laivaa eivät Stettinin ruotsalaiset tunteneet omakseen.
— Se on englantilainen laiva, virkkoi vihdoin taaemmas väkijoukkoon astunut, niukan köyryniska upseeri, joka puvustaan ja jalka-asennostaan päättäen oli ratsuväen päällikkö ja jolle soturit kunnioittaen tekivät tilaa. Hän kantoi kääreessä olevaa oikeaa käsivarttaan kaulasta riippuvassa siteessä, mutta vasemmallaan hän vilkkaasti viittoili: — Tunnen nuo laivat hyvin vänrikkivuosiltani, jolloin olin siellä saarimaassa väkeä pestaamassa.
— Mitähän se nyt täällä? — kysyivät hänen ympärillään seisovat soturit, joilla useimmilla oli joku paikka kääreessä, kenellä pää, kenellä jalka.
— Sepähän pian nähdään…
Laiva asettui verkalleen laiturin päähän ja hetken kuluttua laskeutui siitä alas hoikkavartaloinen, vaaleilta kasvoiltaan hienopiirteinen ylimys, joka hymyillen heilutti sulkahattuaan jäähyväisiksi laivamiehille, jotka hänelle lähtiessään kunnioittaen hurrasivat. Laiturilla seisova upseeri, hän, jolla käsi oli siteessä, katsoi kotvasen pitkään lähenevää ritaria, työnsi sitten rajusti väen edestään sivulle, astui vierasta kohti ja huudahti:
— Tuhat tulimaista, sinä olet Kustaa Horn, vanha veli! Terve, kaivattu kenraali!
— Terve, Torsten Stålhandske, vastasi saapuja riemastuen. — Hei, "hakkaa päälle" vain vasemmalla käpälälläsi minun oikeaani, koska toinen siipesi näkyy olevan rikottu. Tule, että saan syleillä sinua, Suomen teräskoura, ja sinussa koko kotimaatani, josta niin kauan olen ollut erossa!
Mutta Stålhandske pyörähti siinä ympärillä uteliaina seisoviin miehiin päin ja huusi:
— Hurratkaa pojat! — juuri niin, hitto soi! Sillä Kankaisten sarvi on nyt täällä keskessämme, taas vapaana miehenä.
Iloinen tervehdyshuuto remahti laiturilla. Mutta terveellä kädellään tarttui Torsten herra saapuneen ylimyksen käsipuoleen ja taluttaen häntä verkalleen maihin päin uteli hän kärsimättömänä:
— Kuinka ja koska on tämä tapahtunut? — kerro toki Kustaa! Miten pääsit vihdoinkin keisarillisten vankeudesta, miten saavut tänne tuossa oudossa englantilaisessa laivassa? Se juttu tuli jo siinä rantaäyräällä, väkijoukon keskellä, lyhyesti kerrotuksi. Kustaa Aadolfin "oikea käsi", Kustaa Horn, oli, sen tiesivät kaikki, Nördlingenin onnettomassa taistelussa, johon hän ei olisi tahtonut antautua, joutunut väkensä tähteiden kanssa vihollisten vangiksi. Senjälkeen olivat itävaltalaiset pitäneet häntä, joskin kaikella huomaavaisuudella kohdeltuna, vankina eri linnoissaan kahdeksan pitkää vuotta, suostumatta häntä vapaaksi vaihtamaan. Vihdoin oli nyt kuitenkin vaihto tapahtunut; kolmea itävaltalaista kenraalia vastaan oli Kustaa Horn laskettu vapaaksi ja hän oli nyt Sweitsin ja Ranskan kautta, missä hän oli saanut osakseen suurta kunnioitusta, matkustanut Englantiin, josta vihdoin sotalaiva oli pantu tuomaan tätä Europan sotataidon merkkimiestä oman väkensä luo Pommerim.
— Täällä nyt ollaan, — sen pituinen se, puhui palannut päällikkö. —
Mutta entäpä sinä, — teräskourasi on vähän kärventynyt, näen mä.
Lensitkö liian lähelle tulta?
— Luoti se tuonaan Leipzigin taistelussa lensi käsivarteeni. Tappelin siitä välittämättä mukana koko päivän, — siitä ei kuulu haava pitäneen. Se ärtyi ja nyt minut on lähetetty pois koko sotatiloilta tähän pesään haavaani hoidattamaan. Se on sangen ikävää ajanvietettä; siksi olenkin viime päivinä kuljeskellut täällä satamassa, katsellakseni Suomeen lähtevää laivaa, — yhtä hyvinhän voisin käväistä kotona, kunnes taas kykenen kevättaisteluihin. Mutta kun sinä nyt tulit… jäätkö talveksi tänne?
— Jään, ja sinä jäät myöskin, puhui Horn hilpeästi, joskin samalla melkein käskevästi. — Tänne saan pian perheenikin, täällä lepäilen ja otan selkoa viimeaikaisten tapausten menosta. Olenhan ollut kahdeksan vuotta kuin säkissä, saanut tiedot sodasta ja kotimaani asioista vain vihollisen taholta, siis väärinä, en tiedä mitään. Sinun täytyy nyt minulle kertoa kaikki…
— Monen vuoden tapaukset?
— Niin, ja tarkkaan! Jokaisesta tappelusta, jokaisesta voitosta ja tappiosta, jokaisesta valloituksesta ja peräytymisestä tahdon tiedot, — itsehän olet ollut koko ajan mukana.
— Olen kyllä ollut tässä maassa taistelemassa lähes 15 vuotta melkein yhteen menoon. Mutta kertoa siitä — ei tule mitään!
— Tulee! Kun kerrot itsestäsi, retkistäsi, voitoistasi ja vaivoistasi — silloin selviää minulle muukin. Niin, niin, aikaa siihen menee, mutta talvipa nyt on edessä. Vietämme illat yhdessä… vielähän sinulle malja maistunee?
— Sen pahempi, ei se lakkaa maistumasta…
— Malja seurassa on terveydeksi, — kyllä täällä saamme ajan kulumaan!
Siis jäät?
— Jään, kunnes käpälä korjaantuu.
— Niinpä alotamme huomenna. Näkemiin!
Rantalaiturilla, väkijoukon keskessä, tekemänsä sopimuksen täyttivät näin odottamatta yhtyneet suomalaiset sotapäälliköt säntillisesti, viettäessään iltoja vuoroin toistensa luona syrjäisessä, ilottomassa saksalaisessa pikkukaupungissa. Kustaa Horn, hieno ja rikas herra, hankki asunnokseen kylän komeimman talon, eikä siellä ollut minkään mukavuuden puutetta. Stålhandske taas, leirielämään piintynyt vanhapoika, kutsui, vaikka nyt oli varoissaan hänkin, vieraansa paljo spartalaisemmin sisustettuun asuntoonsa, mutta hän käytti sitä enemmän varoja usein saapuviin viinitilauksiin. Kului aina aikaa alkuillasta, ennenkuin hän lämpeni kertomaan retkistään ja seikkailuistaan, — kannu siihen tarvittiin ja toinenkin. Mutta kerran vauhtiin päästyään kertoi hän kevyesti, saattoi silloin tarinoida kuinka pitkään tahansa. Hänellä olikin taipaleensa varrelta sotaisia muistoja enemmän kuin kylliksi. Sillä lähdettyään jo poikasena kotitalostaan Porvoon joen suistosta maailmalle, oli hän viettänyt melkein koko ikänsä, yli 40-vuotiaaksi, aseretkillä. Vänrikkivuosinaan oli hän mukana Liivinmaan taisteluissa ja siirtyi sitten vähän yli 20-vuotiaana ratsuväen everstinä Preussiin, missä Ruotsin ja Suomen väki silloin kamppaili puolalaisia vastaan, joiden kuningas Sigismund yhä himoitsi serkkunsa ruotsalaista kruunua. Jo silloin saavutti nuori "teräskäpälä" maineen urhoudellaan ja neuvokkuudellaan. Mutta vasta Kustaa Aadolfin puututtua Saksan suureen uskonsotaan alkoi Stålhandsken varsinainen maine-aika. Hän toimi siellä ensiksi turkulaisen ja porilaisen ratsuväen päällikkönä ja sai näiden kotipoikiensa kanssa suoritettavakseen tulikoetuksen toisensa perästä. Aina iloisena, aina valmiina seikkailuihin, liikkui hän toverina soturiensa joukossa, eikä säästänyt itseään enempää kuin heitä. Siitä punoutui kiinteä ystävyyden side hänen ja hänen miestensä välille, jotka koska tahansa olivat valmiit pienten ratsujensa seljässä syöksymään mihin vaaran paikkaan tahansa ihailemansa päällikön johdolla. Kustaa Aadolfin suurissa taisteluissa olivat he aina äärimmäisinä armeijan oikealla siivellä, jota kuningas itse tavallisesti johti, ja heidän asiansa oli useimmiten hyökätä avaamaan ensimäinen lovi vihollisen rintamaan, — heidän silloin kiljaisemansa sotahuuto "hakkaa päälle!" oli pian käynyt vihollisten kauhuksi.
Sillä se "hakkaa-huuto" kieri aina kuin uhkaava lumivyöry kenttää pitkin, läheni, iski…!
Ensimäinen huutamaan ja ensimäinen hakkaamaan oli rivakka ja hurjaluontoinen päällikkö itse, — sellaisena häntä ihailtiin ja rakastettiin. Sellaisena Stålhandske jo sodan alussa oli ratsurynnäköllä, piirittämättä ja pommittamatta, valloittanut Frankfurtin vahvasti linnoitetun kaupungin. Ajaa karahutti vain taattuine, kiljuvine ratsumiehineen muurin juurelle, hyppäsi hevosensa seljästä ja lähti väkineen kapuamaan vallille, — sitä oli Horn ihmetellen kuninkaan rinnalla katsellut läheiseltä kukkulalta. Sellaisena iski hän kunniapaikaltaan, oikean siiven kärjeltä, Breitenfeldin suuressa taistelussa kierrosliikettä tekevän Pappenheimin roturatsujen kimppuun, jotka joutuivat hämmennyksiin, ja kesti sitten tuon suuttuneen itävaltalaisen lukuisat, häntä vastaan kohdistetut rynnäköt. Siitä rupesivat nuo ennen voittamattomat vallonit sanomaan suomalaisia kääpiöratsastajia noidiksi ja heidän teräskouraista "hakkuuttajaansa" noitapäälliköksi. Suurimman maineensa oli Stålhandske kuitenkin hankkinut itselleen pienten, nopeain partiomatkojen tekijänä. Jos oli äkkiarvaamatta siepattava keisarillinen kuormasto tai hävitettävä silta heidän tieltään, tai avattava vaanivain vihollisten kiertosolmu, silloin pantiin Stålhandsken suomalaiset ratsumiehet liikkeelle. Ne kiitivät kohta vihurina aavikkoja pitkin, ryntäsivät rajuilmana mäkien yli, — silloin oli "rautakoura" omalla alallaan! Eikä aikaakaan, kun pelottava sotahuuto kajahti vihollisen niskassa taholta, josta sitä kaikkein vähimmin odotettiin.
Hevoset vaahtosivat, maa tömisi, ja päällikkö hymyili leveintä hymyään rinnallaan ryntääville miehilleen.
* * * * *
Nämä rajuluontoisen maanmiehensä ja ystävänsä ansiot ja ominaisuudet, joita koko armeijassa ihailtiin, tunsi Kustaa hyvin heidän entisten, yhteisten taistelujensa ajoilta, vaan hän tahtoi yhä uudelleen kuulla alituisesti tulessa olleen toverinsa niistä omalla hilpeällä tavallaan kertovan. Monena iltana siten olikin höytyävän viinimaljan ääressä verestetty vanhoja muistoja ja huomaamatta olivat silloin tunnit livahtaneet.
Mutta eräänä iltana ei tahtonut tarina ottaa luistaakseen. Oli tullut mainituksi Lützenin päivä, josta nyt oli kulunut 10 vuotta, ja se katkera muisto oli vaivuttanut toverukset äänettömiksi. Takkavalkea roimusi entisellään, kannua kallisteltiin entistä tiheämpäänkin, mutta mieli pysyi siitä huolimatta matalana. Yhtäkkiä kysäsi silloin Horn, joka hyvin muisti, että Stålhandske tuon kohtalokkaan taistelun alussa oli miehineen seisonut kuninkaan lähellä:
— Kuinka jouduit oikeastaan siellä ulkosiivellä sitten erilleen kuninkaasta, kuinka eivät meidän pojatkaan tulleet häntä seuranneeksi tuossa kohtalokkaassa kahakassa?
— Hän oli juuri lähettänyt meidät pois, — se muistohan se minusta onkin niin katkera.
— Pois, — hyökkäykseen?
— Niin. Taistelu ei ollut vielä ehtinyt meidän kohdalle, mutta rintamat lähenivät toisiaan. Silloin viittasi kuningas minulle sivummalta lähenevää taajaa neliötä, rautahaarniskaisia keisarillisia kyrassierejä, ja virkkoi: Noista mustista miehistä meille vielä tulee tässä vastus, hakkaapas heti niiden kylkeen, ennenkuin he sitä odottavatkaan! Me tietysti oitis karautimme tantereelle, lähenimme rautarintamaa, joka oli edessä kuin musta seinä. Helppo ei näyttänyt olevan lyödä siihen läpeä, mutta miehet kiljahtivat ja iskivät kohti. Ensiksi ei seinä paljo notkahtanutkaan, vaan kun me uudella vauhdilla syöksimme sitä vastaan, niin jo taipui ja leveni kroaattien musta neliö. Mutta se taipui ja painautui juuri sitä meidän sivustaa vastaan, jossa kuningas smoolantilaisineen seisoi. Näille tuli sitä painoa pian liiaksi. Sitten kävi niinkuin tiedät. Kuningas hyökkäsi, loittoni väestään… Jospa olisimmekin saaneet tuon mustan seinän kokonaan peräytymään…!
— Myöhemmin vasta saitte?
— Sitten — liian myöhään! Palasimme hyökkäyksestämme. Minä näin kuninkaan verisen ratsun, näin hänen smoolantilaistensa neuvottomina väistyvän, tunsin onnettomuuden tapahtuneen. Kokosin silloin äkkiä yhteen koko horjuvan oikean sivustan, asetuin suomalaisineni sen etunenään ja karautin taas noita mustia miehiä vastaan. Sappeni kuohui, sydämeni vuosi verta, — kuin sokeana ajoin ojien yli ja kaivantojen poikki. Mutta mieheni seurasivat minua, niin rajusti hekään eivät olleet ratsastaneet koskaan, — pian oli tanner, kuninkaan kaatumapaikka, meidän. Joutui siihen kyllä Pappenheimkin omilleen avuksi, ylpeänä ja voitonvarmana kuin ainakin hän valkoisen orhinsa seljästä ohjasi "voittamattomansa" meitä vastaan. Mutta empimättä laskin hänen sakeimman rintamansa keskelle, sisuni kuohahti, — se isku oli riittävä Pappenheimillekin. Hän horjui valkoisen orhiinsa seljästä, kepertyi tantereeseen.
— Kosto sentään aina lievittää, huomautti Horn väliin.
— Ei lievittänyt tällä kertaa paljo. Ajoimme surun ja vihan turruttamina vihollisia takaa pimeän tuloon asti, etenimme mistään paluusta välittämättä, sillä me tiesimme kuninkaan kaatuneen. En luullut siltä retkeltä palaavani. Näin vain silmäini edessä kuninkaan verisen ratsun korskahtavan, näin Pappenheimin luisuvan valkoisen orhinsa seljästä, ja muistin, että he olivat molemmat vuosilapsia, samana vuonna syntyneitä kuin minäkin, — ajattelin, että nyt on kai siis minunkin kunniapäiväni. Mutta kuinka sokeana suuressa kiukussani syöksyinkään vihollisten sakeimpiin riveihin ja antausin surmalle alttiiksi, ei se minusta huolinut. Enhän ollut noiden toisten veroinen…
Taas istuivat soturit kauan ääneti mietteisiinsä vaipuneina ja unhottumaan pääsi nyt hopeainen viinikannukin. Horn yritti vielä keskustelua jatkamaan, virkahtaen:
— Seuraavana vuonna onnistuit paremmin, — muistan näet sinun silloin maanneen haavakuumeessa. Silloin sinut viimeksi näinkin, — missä ottelussa olit silloin ollut?
— Missä lienen pikkukahakassa, — ei sitä kannata tänään muistella.
— No niin, kerrot sen toisella kertaa. Riittäköön täksi iltaa Lützenin katkera muisto.
* * * * *
Toisena iltana kertoi Torsten Stålhandske toverilleen muiden muistojen ohessa senkin kahakan, josta hän oli saanut haavakuumeensa. Se oli tapahtunut Westfalissa, jossa ruotsalainen armeija piiritti Hameln'in linnaa. Suurenlainen keisarillinen lisäjoukko saapui linnalle avuksi ja sen hyökkäys oli torjuttava. Syntyi tuima taistelu, jossa Ruotsin väki, johon taas kuului melkoiseksi osaksi suomalaisia, näytti olevan heikommalla puolella. Taistelun alussa keisarilliset ylvästelivätkin ja lähettivät jo ennakolta vastustajilleen viestin, etteivät aikoneet nyt säästää heistä hengissä yhtään, joka vain vangiksi joutuu. Tämä oli tarkoitettu pelotukseksi etupäässä suomalaisille, joita keisarilliset kovasti vihasivat, nämä pienet ratsumiehet kun olivat tehneet heille niin monta kepposta.
Stålhandske oli nauranut saapuneelle viestille ja lähettänyt vastatervehdyksen:
— Emme aiokaan vangeiksenne antautua, se ei ole tapojamme. Emmekä armoa rukoile — sen saatte heti nähdä!
Taistelun alettua pian huomattiin, että ylivoimainen vihollinen kohdisti murhaavimman tulensa juuri Stålhandsken siipeä vastaan. Mutta esitetyn uhkauksen toimeenpanoa odottamatta tekivät suomalaiset ratsumiehet tavanmukaisen, hurjan hyökkäyksensä ja niinkuin tavallisesti taipuivat vihollisten rivit sen iskun edestä. Suomalaisten voitto oli ratkaiseva, joskin heidän päällikkönsä haavoittui. Sinä päivänä ottivat he vankejakin enemmän kuin koskaan ennen. Mutta näihin nähden ei menetelty niin, kuin vihollinen puolestaan oli uhannut, — kaikille henki säästettiin.
— Sillä kertaa, virkahti Horn vakavaksi käyneenä. — Aina et ole sinäkään ollut vihollisille yhtä armollinen.
— En, hentomielisyys ei kuulu luonteeseeni eikä tapoihini, vastasi
Torsten. — Mutta tarkoitatko jotakin erityistä?
— Tarkoitan sitä, mitä minulle vihollismaassa kauhulla kerrottiin kuristasi ja komennostasi Silesiassa. Sinut kuvattiin todellakin veriseksi teräskouraksi.
— Ah, niin, Silesiassa! Siellä alkoivat minun raskaat vuoteni! Ja tosiaankin verisimmät. Minusta oli silloin tehty ylipäällikkö…
— Et ollut siellä ehkä oikein omalla alallasi, Torsten, uteli Horn edelleen.
— Ehkäpä en. Olin ainakin paljo onnellisempi silloin ennen, kun sain pienellä ratsujoukolla, johon kuului vain omia suomalaisiani, ahdistella vihollista tai yhtäkkiä koston haamuna sukeltautua hänen eteensä… Olin ratsueversti silloin, sitten ylenin ylikenraaliksi. Nyt minun tuli Europan kaikista kansoista kokoonpannulla armeijalla koettaa puolustaa suurta maakuntaa ylivoimaa vastaan, milloin peräytyä, milloin marssia eteenpäin — edestakaisin. Koko ajan moneen kertaan raastetussa, autiossa maassa, jossa ei ollut saatavissa ruokaa miehille, ei muonaa hevosille, jonne ei mistään saanut apua, olipa hätä kuinka huutava tahansa. Ne huolet runtelivat voimiani enemmän kuin sadat muut retket, vaarat ja haavat, ne pakottivat minut myös säälimättömäksi ja kovaksi.
Kustaa Horn, jonka oma, inhimillinen sodankäyntitapa tänä raakana ja julmana aikana oli hankkinut hänelle vihollisväestön taholta "laupiaan Hornin" nimen, ymmärsi kyllä rajuluontoisen ystävänsä vaikeudet, vaan hän ei kuitenkaan hyväksynyt hänen elämöimistään aseettoman väestön joukossa. Stålhandsken nimellä oli, sen hän tunsi, itävaltalaisten kesken kamala kaiku, sillä hirmuisesti oli hän antanut sotilaittensa ryöstää ja hävittää varsinkin sitä onnetonta maakuntaa, jossa hän ruotsalaisen armeijan päällikkönä pari vuotta piti komentoa ja joka niinä vuosina oli muuttunut miltei autiomaan kaltaiseksi. Tätä käsitystään hän ei salannutkaan, vaan virkkoi hetkisen kuluttua vaienneelle ystävälleen:
— Paljo on virheitä ja rikoksia tehty tässä pitkässä sodassa, ja pelkäänpä, että sen raaistama sodankäyntitapa on tahrinut sinunkin muuten kirkasta soturimainettasi.
Stålhanske ei kieltänyt, ei ruvennut puolustautumaan, mutta hetken kuluttua hänen kasvoilleen levisi harmiton hymy. Äkkiä hän kysäsi:
— Etkö ole vielä kuullut niistä paikkakuntalaisten kertomuksista, että paholaiset jo olivat viedä minut omanaan…?
— Mitä loruja? Viedä mistä?
— Täältä Stettinistä. Tänne saavuttuani makasin viikon, pari, aika huonona ja ihmiset luulivat minun kuolevan. Lähimökkien asukkaat kertoivat silloin nähneensä mustan haamun liitelevän asuntoni ympärillä, valmiina tempaisemaan sieluni kohta kun se ruumiista erkanisi. He olivat kuulleet tarinoita retkistäni ja pitävät minua pirun palvelijana.
— Itse et nähnyt sitä sarvipäätä haamua?
— En. Eikä ole omatuntonikaan minua pahasti soimannut. Kuitenkaan en väitä, että ihmiset kuvatessaan retkiäni olisivat kovin liioitelleet. Meitä itseämme vaani vihollismaassa surma joka askeleella. Väijytystä joka tiellä, kavaltajia joka kylässä, sellainen oli eristetyn joukkoni tila. Ei auttanut muu kuin ankaruus ja julmuus. Uupuneina johonkin kylään majoittuessamme emme voineet koskaan yötämme turvassa levätä, ruokaa emme väestöltä saaneet rahalla emmekä pyytämällä, vaikka olisimme nälkään kuolleet, — usein se nälkäkuolema meitä uhkasikin. Täytyi ryöstää, täytyi kuristaa ja kovistaa, ja rajusti miehemme ryöstivätkin, usein hädän, usein koston kiihottamina. Kauheaa oli todella nähdä sitä hävitystä, joka jälkeemme jäi, mutta uuteen paikkaan tultuamme oli asema sama. Olihan täällä jo meidän tullessamme valmiit, veriset, sotatapansa, — pian oli tuhottu jokainen, joka ei niihin turvautunut. Ja Silesiassa ei minulla ollut komennossani kuin pieneksi osaksi omia suomalaisiani, joita osaan tarvittaessa hillitäkin, — kaiken maailman palkkaväkeä on turha yrittääkään taltuttaa.
— Sen tiedän. Mutta ovatpa suomalaisemmekin jo oppineet sen ryöstötaidon.
— Ovat kyllä. Mutta heille määrään toki aina ajan ja paikan, koska ja missä he saavat ryöstää. Kun taistelu on ollut tulinen ja voitto lujissa, kun sitten miesten uljuus ja ponnistus vihdoinkin painaa vihollisen peräytymään ja heidän leirinsä tai suojakaupunkinsa joutuu käsiimme, — silloin annan ilolla miesteni sen ryöstää. Ja otan saalista itsekin, — sen palkinnon olemme ansainneet!
Karski soturi oli näitä kertoessaan tavallista tiheämpään kallistanut kannua, ikäänkuin noihin rajuihin muistoihinsa vaipuneena ja väitteittensä oikeutusta vahvistaakseen. Ja keskustelun tauottua hän yhä uudelleen vakuutti:
— Sellaista se on sota! Siinä täytyy olla kova, surku pois, jos mieli voittaa…!
Mutta hän katsahti sitä tehdessään kulmainsa alta taistelutoveriaan, joka istui ääneti nojatuolissaan, ja näyttipä siltä, kuin hänen oma varmuutensa ei lopultakaan olisi ollut niin suuri, kuin hänen karkea äänensä kertoi. Ne ryöstömuistot ja hävityskuvat, jotka taas vereksinä ja voimakkaina olivat palanneet hänen mieleensä, näyttivät häntä kaikesta huolimatta painostavan ja kiusaavan. Yhä tiheämpään huuhteli hän kuin sydänalaan kohonnutta kuvotusta alas viinillä, hänen kasvonsa kävivät yhä punaisemmiksi ja hänen silmänsä sameammiksi. Siten oli hän tänään jo juonut itsensä aivan humalaan ja hänen askeleensa horjuivat, kun hän vihdoinkin nousi lähteäkseen asuntoonsa, mutta tuo painava tunne ei ottanut helpottaakseen. Kuin ahdistettuna hän silloin tunnusti:
— Hitto soi, enhän tahdo salata, että se viaton veri, jota olen paljo vuodattanut, toisinaan tunkeutuu kuin kurkkuuni… minua tukahduttamaan. Tiedätkö, näen joskus unissani epätoivoisen, raiskatun naisen, kalpean, itkettyneen retkaleen, joka tutisevin käsin, hurjuus silmissään, ojentaa vastaani surmatun lapsensa… minä karkaan silloin kuin vavisten vuoteeltani… Mutta ei… elä usko, vanha veli, minun katuvan kovuuttani, se oli välttämätön…
Hän ojentausi suoraksi, viskasi lierihattunsa vinosti päähänsä ja hoippui ovelle. Mutta palasi sieltä vielä ja huudahti:
— Ja sama leikki on välttämätön edelleenkin, kun taas taisteluihin lähden. Se on silloin luontoni… se on sodan luonto!
* * * * *
Jouduttiin jouluun. Eräänä iltana kertoi Stålhandske, joka nyt oli juhlan kunniaksi siistinyt poskensa ja ruokonnut partansa, Kustaa Hornin tuvassa isännän kehotuksesta viimeisestä suuresta Leipzigin tappelusta, josta muistona hänellä vielä oli käsivarsi kääreessä. Silloin oli kuitenkin jo tuossa upeassa tuvassa tavallista useampia henkilöitä kuuntelemassa Torstenin sotakuvauksia. Juhliksi oli näet Horn vihdoin saanut perheensä Ruotsista luokseen, vaimonsa, joka oli Oxenstjernan ylhäistä sukua, Ruotsin mahtavan kanslerin tytär, sekä lapsensa. Ylhäisen valtaneuvoksettaren seuranaisten joukossa oli vielä sotamarskin veljentytärkin, Kristina Horn, jolle tämä sukulaisperhe oli kodiksi muuttunut.
Hilpeäksi ja väririkkaaksi oli nyt elämä käynyt Hornin talviasunnossa, ja keskustelulla oli siellä tänäänkin ollut keveä, leikkisä sävy. Mutta kun naurujen ja leikkien jälkeen jälleen lepäiltiin ja isäntä oli pyytänyt Stålhandskea jatkamaan sotakertomuksiaan, silloin istuttiin taas ääneti ja melkein kuin hartaina kuunnellen tarinoita noista kaikille mielenkiintoisista tapauksista. Karkea soturi oli aluksi arkaillut tuota suurta naisseuraa, oli alottanut tarinansa ujosti ja kankeasti. Mutta muistoihinsa syvennyttyään hän pian oli lämmennyt ja vilkastunut. Hän kuvasi, kuinka viholliset viime syksynä olivat koonneet suuren armeijan tuhotakseen lopullisesti vastustajansa ja kuinka Ruotsin väki siitä huolimatta oli päättänyt Leipzigin luona käydä ratkaisevaan otteluun. Stålhandskelle, jonka vuosikausia oli täytynyt marssittaa joukkojaan edestakaisin, oli sen tasapäätappelun syntyminen ollut kuin helpoitusta.
Alunpitäin oli ottelu käynyt kuumaksi. Stålhandskella oli taas oma suomalainen ratsuväkensä ympärillään ja heidän keskensä syntyi kuin sanaton sopimus, että nyt sitä taas isketään. Ja niin he kunniapaikaltaan, oikealta kyljeltä, iskivätkin, ettei siinä mitkään rautarintamat kestäneet. Jo siinä ensi rytäkässä murskasi luoti Stålhandsken oikean käsivarren, mutta ei auttanut jäädä sitä sairastelemaan, — päällikön poistuminen tantereelta olisi vaikuttanut miehiin masentavasti. Siksi vain käsi kääreeseen siellä tantereella, taas ratsun selkään, miekka vasempaan käteen — ja uudelleen vihollista kohti! Ei tuntunut silloin pakotusta, ei heikkoutta, kaikki tunteet olivat kuin turtuneet, yksi vain eli: Voittoon…! voittoon…!
— Maine ja sankarinimi siis ainoana silmissäsi välkkyi? kysyi Hornin ylhäinen puoliso.
— En tiedä sitäkään, en muista mainetta ajatelleeni, vastasi kertoja taas vaatimattomammin.
— Isänmaan loisto ja kunniako siis oli tuona suurena kannustimena?
— Niin — tai ei. Tietysti on isänmaan kunnia aina ylinnä kannustimenamme. Mutta taistelun tuoksinassa emme ajattele sitäkään. Voitto sellaisenaan, taistelutantereen anastaminen, se yksin silloin hurmaa ja huumaa. Voittoon — se ainoa ajatus sokaisee ja pyörryttää, se valtaa kaiken, maksoi mitä maksoi! Se on soturille ainoa uskonkappale, se on hänen uskontonsa…
— Uskontonsa?
— Niin. Olenhan muuten jumalaapelkääväinen mies ja harras puhdasoppinen. Mutta taistelutantereella, luotisateessa, siellä en ajattele sodinko Lutherin vai paavin puolesta, ykskaikki, voittoon vain! Ja siksi komennan yhä uudelleen: Hakkaa päälle! — se on jalointa, ihaninta humalaa…!
Kertoja oli noussut seisomaan ja viittilöi rajusti sekä terveellä että sidotulla käsivarrellaan, jatkaessaan kertomustaan Leipzigin taistelun ponnistuksista ja voitoista. Sitä kuunteli pieni seurue äänetönnä ja henkeään pidätellen, kuin sekin olisi ollut mukana itse taistelun jännityksessä. Mutta kaikkia muita tarkkaavammin kuunteli kertojan esitystä sivummalla istuva kalpea neitonen, jonka sormet suonenvedontapaisesti puristivat penkin reunustaa ja silmät pimennosta hiilostivat. Hänessä oli, sankarin kertoessa, salaa, huomaamattaan, syttynyt outo kipuna, joka pian oli syventynyt ja laajentunut, ja nyt se häntä jo kuumenti. Ja kun kertoja lopetti tarinansa ja taas vaijettuansa ujommin silmäili kuulijakuntaansa, silloin sattui hänen katseeseensa pimennosta tuo hiilostava kipuna, — se yhtäkkiä ikäänkuin poltti häntäkin ja nosti veret hänen karkeille kasvoilleen…
Neitonen ei ollut enää aivan nuori, — siksikö lie tuo uusi tunne tempaissutkin hänet sitä voimakkaammin mukaansa. Eikä hän sitä salannutkaan, käytyään tuokion kuluttua Stålhandsken kanssa keskustelemaan. — Kustaa Hornin terävä silmä keksi sen heti. Ja huomasipa hän senkin, että hänen jäykkä sota- ja tarinaveikkonsa oli tänä rauhallisena juhlailtana saanut uuden haavan. Kun hän vähä myöhemmin saatteli kotiinsa lähtevää vierastaan ulos Stettinin kosteiselle kadulle, virkkoi hän senvuoksi iloisesti hymähtäen:
— Taisitpa saada siipeesi taas tänä iltana, Torsten veikko.
— Kuinka tarkoitat — siipeeni? kyseli Torsten arasti.
— Niin, tällä kertaa et tosin saanut luotia käteesi, vaan nuolen sydämeesi. Elä ujostele, johan tuo oli aikakin…
— Arvelisitko niin?
— Arvelen, ja iloitsen puolestasi. Sillä asemasi on onnellinen sikäli, että haavoittajasi ei jäänyt haavaa vaille hänkään.
* * * * *
Komeilla juhlilla vietettiin tänä talvena Stettinissä Kristina Hornin ja Torsten Stålhandsken häät. Ja kenttäelämään tottunut soturi, joka retkiensä lomassa harvoin oli ehtinyt kotionnesta uneksiakaan, hän nyt äkkiä muuttui olennoltaan, nuortui ja virkistyi. Uutena ja hauskana kuvastui hänelle yhtäkkiä elämä ja tulevaisuus, kun hän vaimonsa kanssa haaveksi palaamistaan sodan jälkeen, jonka pian luultiin päättyvän, kotiin Suomeen, jossa hän aikoi panna maatilansa hyvään kuntoon ja niitä viljellen viettää rauhaisan vanhuuden. Mieli oli reipas, haava parani pian aivan terveeksi, — uusi elämäntaival näytti taistelijalle olevan alullaan. Se uusi taival jäi kuitenkin lyhyeksi. Talvikauden olivat rauhanneuvottelut olleet käynnissä, mutta ne olivat lopuksi taas katkenneet. Taistelut alkoivat uudelleen kevätpuoleen, ne kutsuivat Stålhandskenkin lepotilaltaan pois rintamaan. Hän läksi, — ei auttanut nuorikonkaan häntä pidätellä — ja retkeili pian taas ratsuväkineen totuttuun tapaansa Saksan aavikkoja pitkin. Saatuaan sitten toimekseen tehdä valloitusretken Tanskaan, suoritti hän sen rutosti ja nopeasti niinkuin ainakin, — rajuna ja säälimättömänä kiiti hän Juutinmaan hiekkasärkkiä pitkin, tuhoten lyhyessä ajassa pienen maan koko puolustusvoimat.
Terveenä ja voimakkaana palasi Torsten Stålhandske tältä loistavalta Juutinretkeltään pieneen, saksalaiseen rannikkokaupunkiin, jossa hänen nuorikkonsa häntä levottomana odotteli. Siellä sai hän nyt jonkun aikaa viipyä, tehden sieltä vain pienempiä pikaretkiä Tanskan saariin. Mutta eräällä sellaisella vaarattomalla venematkalla yhytti sankari, joka lukemattomia kertoja oli pitkillä seikkailuretkillä tulisissa otteluissa katsellut kuolemaa kasvoihin, kohtalonsa. Hän, ratsumies, vilustui vesillä, palasi sairaana kotiinsa, laskeutui tautivuoteelle eikä siltä vuoteelta enää noussut. Hänen vaimonsa hoiti nyt kuumeen käsissä kamppailevaa "hakkapeliittaa", joka yhä houri uusista ratsastusretkistä, uusista, hurjista hyökkäyksistä. Mutta tauti oli kovempi "hakkaamaan" kuin vihollisen rauta, — se peri sankarista voiton.
Vieraalta maalta toi leski miehensä, jonka kanssa hän vain vuoden ajan oli ehtinyt olla aviossa, arkkuun suljettuna kotiin Suomeen, jonne he olivat uneksineet palaavansa rauhaisaa iltaa viettämään. Ilta oli tullut liian varhain.
Torsten Stålhandske haudattiin Turun tuomiokirkon lounaiskulmaan tehtyyn hautakappeliin, jossa piispa Rothovius piti hänelle ruumissaarnan ja professori Eskil Petreus hautapuheen. Siellä nähdään vieläkin hakkapeliittain päällikön makaava veistokuva ja siellä kertovat hänen kypäränsä ja haarniskansa vainajan sankarimaineesta.
Santeri Ivalo.