POHJOLAN LEONIDAS.
ERIK SLANG.
Kärsimätönnä ratsasti arkkiherttua Leopold, Itävallan mahtavan keisarin poika, suuren, mutta toimettomana lepäävän armeijansa rintamaa pitkin töyhtöpäisten kenraaliensa seuraamana. Oli kirkas kevätaamu, — maaliskuussa vuonna 1641 —, päivän säteissä kimaltelivat sakeain soturirivien teräshaarniskat ja päällikköjen vaskikypärät välähtelivät heidän liikkuessaan osastojensa edessä. Sotajoukko oli parhaassa kunnossa, mutta tyytymättömyyden pilvi varjosti sittenkin sitä tarkastavan nuoren ylipäällikön kasvoja. Koko pitkän rintaman ohi ratsastettuaan pysähtyi hän vihdoin hyvinvarustetun kuormaston kohdalle, kääntyi kenraaliensa puoleen ja tiuskasi:
— Miksemme siis hyökkää eteenpäin, miksi virumme tämän vuoripuron varrella? Miehet palavat taisteluhalusta, vihollinen pakenee edestämme… mitä hittoja me odotamme?
Kenraalit katsahtivat hiukan neuvottomina toisiinsa ja yksi heistä kävi keisarilliselle ylipäällikölle selittämään:
— Siellä on edessäpäin jotakin tilapäistä estettä. Solatie on tässä vuoristossa kapea, tien täytyy olla selvän, ennenkuin tällainen suuri armeija pääsee marssimaan.
— No tehtäköön siis tie selväksi, — mikä siinä pitelee?
— Neuburgin pieni linnakaupunki tässä lähellä. Solatie käy sen läpi ja sitä pitää vielä hallussaan pieni ruotsalaisjoukko.
Niin tunnusti arasti eräs arkkiherttuan puhuttelema kenraali. Ja toinen ehätti siihen selittävästi lisäämään:
— Mutta se ei voi olla kuin muutamain tuntien asia. Etujoukkomme piti raivata laakso puhtaaksi, vaan sen näkyy nyt täytyneen tuokioksi pysähtyä mainitun kaupunkipahasen kohdalle, jonka ohi, harmi kyllä, emme kiertämällä pääse.
— Siispä puhkaistakoon heti se este, etujoukon täytyy edetä! Pankaa airueet viemään siitä ehdoton käsky!
Torvet törähtivät ja airueet lensivät asialle. Nuori arkkiherttua odotti ratsunsa seljässä synkän näköisenä viipyvää vastausta.
Hänen kärsimättömyytensä kaikki hyvin oivalsivat. Hänen, nuoren prinssin, suoritettavaksi oli tässä annettu tärkeä soturitehtävä, jolla oli kaikki edellytykset tuottaakseen keisarillisten aseille pikaisen, ratkaisevan voiton ja hänelle itselleen kauniin soturimaineen. Sitä nyt pyrki tuollainen pikkueste hämmentämään…
Edestä peräytyvä, lumimaasta tullut vihollisarmeija oli näet äsken antautunut varsin uhkarohkeaan seikkailuun. Se oli tänä pakkastalvena odottamatta lähtenyt liikkeelle talvimajoiltaan Keski-Saksasta ja rynnännyt alas Baijeriin ja keisarin omiin rintamaihin. Sen päällikkö Erik Banér oli aikonut yllättämällä samota jäätyneen Tonavan yli valloittamaan Regensburgin kaupungin, jossa keisari itse hovineen majaili ja jossa hän parastaikaa oli pitänyt valtiopäiviä. Totta tosiaan, tuo huimapää ruotsalainen oli aikonut yhdellä apajalla siepata vangikseen sekä keisarillisen hallituksen että sen valtiopäivätkin! Ja kepponen olisi kukaties onnistunutkin, elleivät ilmat viime hetkessä olisi lämminneet ja Tonava luonut jääpeitettään. Joka tapauksessa oli tuo pikaretki vanhaa keisaria pahasti säikähdyttänyt ja suututtanut, — hän oli päättänyt kostaa. Kiireellä oli hän nostattanut liikkeelle sotaväkensä valtakuntansa eri kulmilta, pannut sen eri tahoilta kiertämään liian kauas edennyttä Ruotsin armeijaa ja sulkemaan sen kuin pussin perälle. Salaa oli toimittu ja nyt olivat keisarilliset joukot juuri saamaisillaan satimeen Banérin armeijan, joka, pääsemättä enää palaamaan pohjoiseen, oli kääntynyt sivulle, pyrkiäkseen Böömin vuoriston kautta väljemmille vesille. Piccolomini ahdisti sitä yhtäältä ja nuoren arkkiherttuan armeijan piti nyt toisaalta ehättää Ruotsin väen kimppuun, antaakseen sille surman iskun, — kaikki riippui vain nopeudesta. Ja tässäkö solassa uhkaisi nyt turmiollinen seisahdus, — ei!
Airueet viipyivät. Malttamaton ylipäällikkö lähti seurueineen ratsastamaan heitä vastaan. Vihdoin sieltä yksi airut palasi, kertoen hengästyneenä vaahtoavan ratsunsa seljästä:
— Linna ei antaudu, etujoukkomme ei jaksa sitä valloittaa. Neuburg salpaa meiltä yhä tien.
— Mokoma linnarähjä! Onko siellä sitten suurikin puolustusväki?
— Ei ole suuri, kolme rykmenttiä vain ratsuväkeä.
— Ratsuväkeä linnaa pitelemässä, — tämä on meidän taholta kykenemättömyyttä! — Näin murisivat jo vanhat kenraalitkin. Ja nuori ruhtinas kiivaili tulistuneena:
— Se vastarinta on muserrettava, onhan meillä monikymmenkertaiset voimat. Armeija eteenpäin! Meidän on suljettava nuo ratsurykmentit rautasyleilyyn, hävitettävä heidät ja koko kaupunki maan tasalle tieltämme pois. — Näin puhui prinssi tulistuneena. Vaan kysäsi sitten sentään tietävimmältä kenraaliltaan: — Vai onko se sulku todella minkään arvoinen?
— Ei itse sulku, mutta sen puolustajat, vastasi puhuteltu arasti. —
Ne ovat sisukkaat ja sitkeät…
— Juuri niistä on siis tehtävä selvä! Koko armeija eteenpäin Neuburgin ympärille!
* * * * *
Tie tömisi rautapukuisen ratsuväen raskaista askelista ja tykkirattaiden räminästä, jota kaiku vuorista kertasi. Vähitellen ryhmittyi itävaltalaisten suuri sotajoukko paksuna, puolikuun muotoisena vyöhykkeenä pienen kaupungin ympärille, joka puron viereiseltä kalliolta vartioi solatietä. Kaikki kukkulat ja vuorenrinteet kuhisivat pian mustanaan piiritysväkeä, joka asetti tykkejään ampuma-asentoon. Mutta linnaa tuokion katseltuaan eivät arkkiherttuan kenraalit arvelleet tällä ylivoimalla tarvitsevansa sitä edes pommittaakaan, — hyökkäys vain, ja koko tuo vanhanaikainen, muuritettu kylä näytti olevan kuin potkasemalla työnnettävissä alas purolaaksoon. Tottapa ymmärtävät puolustajatkin jo piiritysjoukon nähtyään alistua, — siinä mielessä lähetti arkkiherttua vielä, aikaa voittaakseen, airueensa kaupungin portille tarjoamaan puolustajille kunniakasta antautumista. Saavat vapaasti lähteä aseineen, lippuineen, kun vain lähtevät heti! Sellaisen viestin hän lähetti ja katseli ylängöltä voitonvarmana airueittensa ajoa piiritettyyn kaupunkiin.
He pääsivät portille, rummuttaja päryytti siellä kotvan aikaa vasikannahkaansa, mutta porttia heille ei avattu. Muurin harjalle ilmestyi vain muutamia miehiä airueita puhuttelemaan, — niiden joukossa eräs, joka näytti omituisen soukalta ja muotopuolelta.
— Mikä toispuolinen se tuo on? kysyi kaukaa tähystelevä arkkiherttua seuralaisiltaan.
— Se lienee juuri ruotsalaisten päällikkö. Häneltä on ammuttu pois koko oikea käsi.
— Mikä hän on nimeltään?
— Erik Slang, syntyjään suomalainen.
— Ahaa, tuota itsepäistä ja hurjaa ratsastajaväkeä! Mutta taivuttava hänen nyt on, olipa kuinka härkäpäinen tahansa.
Käsipuoli mies viittaili muurilta uhkaavasti airueille, jotka tuokion kuluttua ratsastivat pois Neuburgin portilta. He toivat arkkiherttualle kielteisen vastauksen: Itsepäinen suomalainen ei taivu! Hän päinvastoin uhkaa ampua airueet, jos nämä vielä kerran tulevat häneltä mielisuosiolla kaupunkia vaatimaan, — hän oli äkäinen kuin hämähäkki!
— Tulkaa ottamaan! — niin hän vain uhmasi.
Kenraalit hymähtivät, niin järjetöntä heistä oli tuo piiritettyjen sisukkuus, varsinkin kun tiesivät, että näillä ei ollut käytettävissään yhtään ainoata tykkiä. Arkkiherttua antoi joukoilleen pommituskäskyn, todistaakseen saarrettujen avuttomuuden. Mutta samalla hän vielä kerran lähetti rummuttajansa takaisin portille tarjoamaan viimeistä armoa. Sieltä lensi luoti ensimäisen airueen otsaan, toiset pyöräyttivät kiireellä hevosensa ympäri ja ratsastivat pakoon.
Silloin rupesivat tykit paukkumaan kaupunkia ympäröiviltä kunnailta ja hirmuinen tulenvoima kohdistui linnan vanhoja muureja vastaan. Koko vuoristo tärisi, savu peitti laaksot ja kunnaat ja pieni kaupunki näytti ikäänkuin hukkuvan ja häipyvän sakeaan sorapilveen. Mutta kun illan suussa jyrinä helpotti ja savu hälveni, silloin nähtiinkin, että linnapahanen oli kaikesta huolimatta vielä paikoillaan solatietä sulkemassa. Sen muureihin oli kuitenkin ammuttu suuri, ammottava aukko ja sitä kohden pani nyt arkkiherttua jalkaväkensä tekemään tuiman ryntäyksen. Malttamattomana seurasi hän itse tätä valloitusjoukkoaan, anastaakseen henkilökohtaisesti tuon kiusaa tekevän kaupungin. Mutta perille hän ei päässyt. Ryntääjäin oli pysähdyttävä särjetylle aukolle, sillä sen edustalla oli vastassa toinen muuri, elävä muuri: Yksikätinen suomalainen taisteli siinä kiireellä kyhätyn puuhakulin takaa miehineen vimmatusti ryntääjiä vastaan, torjuen kaikki heidän hyökkäyksensä. Ammutun aukon sorapohjan peittivät pian kaatuneiden keisarillisten ruumiit, vaan sittenkin oli hyökkääjäin pimeän tullen peräydyttävä tyhjin toimin, — kaupunki oli valloittamatta.
Yöllä korjasivat päivän taistelleet suomalaiset rikotun muurin taas auttavaan kuntoon ja heidän yksikätinen päällikkönsä kulki väsymättömänä parvesta parveen miehiään kehotellen ja rohkaisten.
— Yksi päivä voitettu, pojat, Banérin armeija pääsi jo hiukan helpommalle puristuksesta. Kestäkäämme vielä toinen!
— Kunpa vain riittäisi ruutia pyssyihimme, huomautti joku alapäälliköistä.
— Käytetään sitä säästäin, ammutaan vasta, kun vihollinen on edessämme, silloin riittää!
Aamulla alkoi uusi rytäkkä, pommitus eilistä tuimempi. Nuori ruhtinas sadatteli ja torui kenraalejaan, ratsastellessaan kunnaalta toiselle, joilta tykit tultaan suitsuttivat.
— Ampukaa vielä tuimemmin, ampukaa vihdoinkin mäsäksi se linna, sillä meidän täytyy päästä eteenpäin! Ruotsalaisten päävoima livistää juurikään silmukastamme, tuo kourantäysi suomalaisia tuottaa aseillemme auttamattoman vaurion ja häpeän. Murskatkaa vihdoinkin se ykskätinen…!
— Koetamme parasta…
Pauke yltyi, tuli sakeni. Mutta turha oli senkin toisen päivän ponnistus, turha vielä kolmannenkin. Sillä aina kun keisarilliset suitsutuksensa jälkeen hyökkäsivät avaamilleen muurinaukoille, vallatakseen pilalle pommitetun pikkukaupungin, aina olivat silloin nuo sitkeähenkiset puolustajat joka paikassa vastassa, niittäen ryntääjät rivi riviltä maahan. He olivat kuin pureutuneet kiinni tuohon tiensuuta sulkevaan kallioon, eivätkä vielä äärimmilleen uupuneinakaan hellittäneet otettaan. Heiltä olivat nyt ruudit ja luodit melkein loppuneet, heidän täytyi häätää ryntääjät teräasein. Mutta he eivät hellittäneet sittenkään. Soukkavartaloinen päällikkö heilutti siellä ainoalla kädellään alati pitkää miekkaansa ja kannusti harventuneita miehiään ylivoimaisiin ponnistuksiin.
— Kestäkäämme vielä tämä ilta, tämä vain, silloin on Banérin armeija turvassa!
Ja miehet kestivät. Monilukuinen piirittäjäjoukko ei koskaan mahtunut yhtaikaa hyökkäämään Neuburgin kimppuun ja niiden joukkojen tähteet, jotka sinne kulloinkin ryntäsivät, palasivat takaisin verisin päin, palasivat vielä kolmantenakin iltana.
Mutta kun Erik Slang oli ratsumiehineen näin kolme päivää viivyttänyt keisarillisten komeaa kiertoarmeijaa, silloin hän oivalsi, että nyt on ratkaisun hetki tullut, loppu käsissä. Muurit olivat yltyleensä jo niin mataliksi ammutut, että piirittäjät neljännen päivän valetessa saattoivat nähdä niiden yli kaupungin torille asti, missä puolustajana piskuinen joukko oli taivasalla levännyt yönsä. Silloin lähetti Slang valkolippuisen airueensa keisarillisen ylipäällikön leiriin vallan virallisesti ilmoittamaan, että Neuburg on nyt valmis antautumaan, jos sen puolustajille taataan esteetön lähtö linnasta Banérin armeijan luo. Siihen ei kuitenkaan suuttunut arkkiherttua, joka jo mielikarvaudella näki tärkeän retkensä rauenneeksi, enää tahtonut suostua. Hän vaati pikaista antautumista ilman ehtoja ja armoa! Silloin kokosi Erik Slang vielä kerran väkensä vähäiset tähteet mäsäksi ammutun muurin raunioille, niitä puolustamaan, ja vielä kerran täytyi arkkiherttuan panna tuliluikkunsa soimaan tuota kiroamaansa "linnarähjää" vastaan.
Väsyneet, valvoneet miehet kamppailivat kuin horroksissa, tuntien selvästi, että tämä on toivotonta.
— Ampumatarpeemme ovat nyt tyyten lopussa, — niin kuului alapäällikkö päättävästi ilmoittavan.
— Niin ovat, myönsi Slang, heiluen väkensä joukossa, — mutta isketään miekalla. Mitäpä meillä on enää menettämistäkään. Lukko on sittenkin vielä meidän käsissämme, ja niinkauan kuin sen pidämme, ehtii pääjoukkomme taas puolen päivämatkaa eteenpäin.
Mutta puolenpäivän aikaan hän sittenkin hellitti ja julisti melkein iloisesti:
— Hei, miehet, nyt olemme täyttäneet velvollisuutemme loppuun asti!
Nyt voimme jo antautua ehdoittakin.
Tuokion kuluttua marssivat keisarillisten kiiltokypäräiset, kiukustuneet joukot Neuburgin kaupunkiin, josta eivät enää suomalaisten lyijypavut lennähtäneet heitä vastaan.
Nuori arkkiherttua ratsasti itsekin sinne kenraaliensa ympäröimänä ja leiriytyi kaupungin hävitetylle torille, jonne linnan harvalukuiset puolustajat olivat vangittuina ja vartioituina asetetut. Nähdessään nyt läheltä linnoituksen kehnot varustukset ja nähdessään nuo laihat, kalpeat, mitättömän näköiset miehet, likaiset ja repaleiset, jotka olivat neljättä päivää viivyttäneet suuren armeijan kulkua, suuttui hän ensin entistä tuimemmaksi. Hän tahtoi nyt kostaa, ja kostaa ennen kaikkea puolustajain uppiniskaiselle päällikölle, joka sisukkuudellaan oli riistänyt varman voiton ja kunnian seppeleen hänen päästään. Sillaikaa kuin armeijan etujoukot vihdoinkin pantiin marssimaan valloitetun kaupungin läpi Böömiin päin, turhaan tavottelemaan ruotsalaisten silmukasta livistänyttä pääjoukkoa, kutsutti hän Erik Slangin eteensä. Ja kun tämä saapui siihen, vieläkin pystypäisenä, joskin unettomuudesta kalpeana, pölyn ja veren tahraamana, ärjäsi hänelle nuori ruhtinas:
— Et totellut ajoissa. Hengelläsi saat nyt maksaa kiusantekosi.
Ykskätinen soturi oikasi silloin kapean vartalonsa suoraksi ja jänteväksi ja katsoi rohkein, melkein voitonriemuisin silmin kiukustunutta keisarinpoikaa, vastatessaan:
— Henkeäni en ole täällä säästänyt, uhraan sen ilolla nytkin. Me olemme täyttäneet velvollisuutemme ja silloin on helppo kuolla!
— Vaikkapa hirsipuussa?
— Vaikkapa siellä, — tekomme elää!
Arkkiherttua kohotti jo kätensä antaakseen merkin uhkauksensa täytäntöönpanosta. Mutta hänen silmänsä olivat ikäänkuin takertuneet katselemaan edessään seisovan käsipuolen miehen harmaita kasvoja, joilla lepäsi täydellinen, vilpitön rauha, ja samassa nuoren ruhtinaan sydämestä vähitellen ikäänkuin suli suuttumus ja kosto. Hänen täytyi ihailla tuota Pohjolan poikaa, joka kylmäverisesti oli kaukana vieraalla maalla sulkeutunut pieneen linnaan, antautunut varman surman kitaan, vain pelastaakseen armeijansa pääjoukon häpeästä ja turmiosta. Hänen ritarimielensä lämpeni, — sellainen velvollisuudentunto, sellainen sankaruus ei ansaitse hirsipuuta palkakseen!
Tuokion ääneti istuttuaan uljaan ratsunsa seljässä virkahti hän sitten muuttuneella äänensävyllä.
— Totta on, velvollisuutesi täytit omiasi kohtaan ja sen teit kunnialla. Sillä olet henkesi ansainnut.
— Olen siitäkin iloinen, voidakseni vieläkin käyttää ainoaa kättäni isänmaani puolesta.
— Ainoaasi — missä toisen menetit?
— Taistelussa. Siinä toivoisin toisenikin menevän.
— Ehkä saat sitä vielä koettaa. Toistaiseksi sinut vangiksi pidätän, mutta — sinua on sotavankina kohdeltava kuin sankaria. Ja miehiäsi myöskin.
Viimeiset sanansa virkkoi nuori ruhtinas kovemmalla äänellä oman väkensä kuultavaksi, ja lisäsi sen puoleen kääntyen vielä:
— Sillä niin kiusallisen viivytyksen kuin tämä mies meille tuottikin, ansaitsee hän todella Pohjolan Leonidaan nimen.
Arkkiherttua kumartui sivulle satulasta ja puristi vangitun soturin ainoaa kättä. Sitten hän käänsi ratsunsa ja lähti kenraaleineen ratsastamaan soraläjäksi ammutusta Neuburgin kaupungista. Rauhallisena, kirkkain katsein, käveli Erik Slang saattajainsa keskessä ja rykmenttinsä tähteiden perässä toiseen suuntaan, sotavankeuteen, — mutta hänen oli nyt, velvollisuutensa täyttäneenä, niin hyvä ja rauhallinen olla, niin kevyt kävellä…
* * * * *
Jo muutamain kuukausien perästä vaihdettiin Erik Slang, jonka urotyöstä pian maine oli levinnyt Ruotsin koko pulasta pelastuneeseen armeijaan, vapaaksi ja joutui siten jo syksyllä samana vuonna olemaan mukana Leipzigin suuressa taistelussa. Hän oli aina leikillisesti kehunut, että kun hän käsipuolena oli niin kapea, eivät luodit häneen osuneet, ne menivät aina ohitse sen poisammutun käsivarren kohdalta, Mutta Leipzigin taistelussa osui nyt kerran luoti paremmin, se löysi jalon maalin, se iski sankarin sydämeen. Vainajan ruumis tavattiin taistelutantereelta ja haudattiin Leipzigin pääkirkkoon. Näissä juhlallisissa sotilashautajaisissa olivat mukana kaikki ylhäiset ja alhaisemmatkin Ruotsin armeijan päälliköt, sillä kaikki tahtoivat osottaa kunnioitustaan kaatuneelle suomalaiselle, jota he esikuvanaan ihailivat.
Santeri Ivalo.