LOISTOSSA JA KURJUUDESSA.
ARVID WITTENBERG.
Muutamana iltana kevätkesällä 1633 tarkasti suomalaisen ratsuväen eversti Torsten Stålhandske erään hannoverilaisen pikkukaupungin laidassa rykmenttiään ja punoi huolestuneena viiksiään huomatessaan, kuinka tuntuvasti se viime viikkojen kahakoissa oli kutistunut. Ja huomenna oli kuitenkin odotettavissa kuuma ottelu, jossa olisi tarvittu hyvinkin täydet rivit.
Miehiä oli kyllä talven kuluessa ollut värväämässä Suomesta lisäväkeä ja ensimäisten varaväkeä tuovain laivain tiedettiin ja saapuneenkin Pommerin rannikolle. Mutta nuo varajoukot, joilla rivit olisivat olleet täytettävät, viipyivät matkalla.
— Eikö ole saapunut tietoa, milloin uudet nahkapojat ehtivät perille, kysyi eversti miettiväisenä varusmestariltaan.
— Pieni ratsuparvi saapui juuri tänään, satakunta miestä vain, ja se kertoi, että pääjoukkoa saadaan kyllä vielä odottaa monta päivää.
— Sepäs hittoja…! Vai saapui kuitenkin pieni etujoukko, — missähän se nyt majailee?
— Lepäilee kaupungissa, — kovin olivat nuo maalaispojat perille tullessaan nuutuneessa tilassa.
— Hm, meri- ja maamatkaa… tietäähän tuon, tunkioltahan he tulevatkin melkein suoraan. Mutta vähät siitä, lähettäkääpä kuitenkin nähtävikseni nuo nahkapojat, katsotaan, kelpaisivatko he jo tappelemaan.
Tuntia, paria myöhemmin laukkuutti parvi sarkatakkisia, tasatukkaisia suomalaisia talonpoikia pienet, takkukarvaiset, matalajalkaiset ratsunsa Stålhandsken katsastuskentälle ja niiden päällikkö, nuori, parraton luutnantti, joka tosin oli täysissä aseissa, kiepsahti ketterästi hevosensa seljästä, astuen reippaasti kuuluisan ratsueverstin eteen. Hän oli varreltaan lyhyt, mutta harteva ja tanakka, ja hänen vilkkaat silmänsä, jotka terävästi kiintyivät uuteen esimieheen, osottivat sekä päättäväisyyttä että intoa. Stålhandske silmäili vuoroin takkuista ratsumiesjoukkoa, vuoroin sen parratonta päällikköä, ja virkkoi vihdoin viimemainitulle:
— Vai tällaista väkeä tuot, tutunnäköistä. Itsekö tämän lipullisen olet Suomesta koonnut?
— Niin, herra eversti.
— Hyvä, ja vielä parempi, kun ajoissa perille riensit. Mikä on nimesi?
— Arvid Wittenberg.
— Wittenberg, hitto vie, Porvoosta kotoisin, — ahaa, kyllä minä isäsi tunsin! Oltiin kolmekymmentä vuotta sitten monesti painisilla ja lumisilla, — naapuruksina näet elettiin —, vai sen poikia! Hyvä. Nyt tekee pojan mieli ruutia haistelemaan, niinkö?
— Teidän johdollanne tahtoisin harjaantua sotataidossa.
— Saat jumalavita täällä harjoitella. Tahdotko alottaa opintosi jo huomenna?
— Mielelläni tahtoisin…
— Hyvä. Saattekin astua riviin jo heti, sekä sinä että nuo pörrökarvaiset nahkapoikasi, täällä on juuri teitä varten tarpeellisia lovia. Mutta tiedätkö, Arvid, se huominen harjoitustunti tulee olemaan sekä kuuma että vakava — nyt olet sodassa!
Vakava päivä tulikin siitä huomispäivästä, jolloin auran kurjesta vasta otetut suomalaiset nahkapojat saivat tulikasteensa. Uhkaavina ja ylvästelevinä lähestyivät keisarillisten kiiltokypäräiset, sakeat rivit ja Stålhandsken täytyi, estääkseen omiaan kierrokseen joutumasta, taas tehdä eräs noita uhkarohkeita, hurjia ratsuhyökkäyksiään vihollisen tiheimpään keihäsmetsään, joista hyökkäyksistään hän jo oli kuulu. Karauttaessaan eteenpäin tällaiseen leikkiin tottuneiden ratsumiestensä keskellä muisti hän silloin yhtäkkiä tuon vasta saapuneen, keskustaan sijoitetun uuden lipullisen, joka ensi kertaa oli tulessa, ja katsahti hiukan levottomana sivulleen, kestikö nahkapoikain sisu seurata toisten mukana, vai jättäytyivätkö he ehkä peremmäs, rikkoen rintaman. Eipä ollut rintama mistään rikki, ja sieltä tulivat totta vie nuo pitkätukkaiset sarkamiehetkin nuoren luutnanttinsa johdolla yhtä ankaraa ravia kuin muutkin, heiluttaen uusia miekkojaan kuin toiset. Ja kun Stålhandsken vyöryvä rintama, lähetessään vihollisten eturivejä, kiljasi pelottavan sotahuutonsa, niin eivätkö… eivätkö piru vie nuo erämaalta suoraan tulleet nahkapojat kiljuneet hekin mukana nuoren päällikkönsä komennosta täydellä kurkulla: hakkaa päälle!
— Näkyy olevan oikeata lajia tämä uusi luutnantti väkineen, tuumi eversti, hyökkäystään edelleen johtaessaan. — Pian hän tämän jalon konstin oppii!
Kunniata saikin Stålhandske nuoresta oppilaastaan sekä tässä ensi kahakassa että kaikissa seuraavissa. Lyhyessä ajassa oli Arvid Wittenberg taistelevassa Ruotsin armeijassa saavuttanut rohkean ja kylmäverisen ratsupäällikön maineen. Mutta itse hän aina kehui, että hän olikin saanut kouluutuksensa aikansa parhaassa väessä.
* * * * *
Vuoden näin opiskeltuaan vieraalla maalla joutui Arvid Nördlingenin tappelussa keisarillisten vangiksi, mutta hänet vaihdettiin pian vapaaksi ja hän sai sen jälkeen yhä tärkeämpiä tehtäviä suorittaakseen, sai sotavuosien kuluessa yhä suurempia joukkoja komentoonsa. Oma kuntonsa se Arvid Wittenbergin näin ylensi, ei ylempäin suosio, sillä hän oli harkitseva ja taitava, mutta tarvittaessa tulinen iskemään. Sellaisia luonteita nyt kysyttiin. Ruotsin armeijan ylipäällikkö Erik Banér luotti tähän tanakkaan suomalaiseen enemmän kuin kenties keneenkään muuhun apulaisistaan ja hän uskoi sen vuoksi Wittenbergille jo nuorella ijällä oman armeijan johdettavaksi. Loistavasti Arvid-herra täytti esimiehensä ja armeijansa toiveet.
Levisipä sitten eräänä kesänä Ruotsin sotajoukossa, joka kamppaili Saksan lakeuksilla, odottamaton surusanoma, että sen ylipäällikkö Erik Banér, joka voimakkaalla tahdollaan oli pitänyt koossa tuon suuren sotajoukon varsin hajanaiset ja keskenään ristiriitaiset ainekset, oli kuollut. Se oli masentava sanoma kaikille Ruotsin aseiden ystäville, jotka huolestuneina kysyivät: "Kuka nyt aisoihin ja edesvastuuseen, kuka ylipäälliköksi?" Siitä jäivät, suruviestin saatuaan, neuvottelemaan hallitusherratkin Tukholmassa, ja Saksassa omavaltaisiksi käyneet armeijan upseerit pitivät siitä kokouksia ja väittelyitä.
Sotatapahtumat olivat kireimmillään. Keisarilliset olivat Banérin sairauden aikana saaneet yliotteen ja iloiten vihollistensa neuvottomuudesta ahdistelivat he nyt "päättömiksi" jääneitä yltyvällä innolla. Ruotsin armeijassa taas kilpailivat arvosta ja vallasta monet kenraalit, saksalaiset ja ruotsalaiset, ja siihen kilpailuun uhkasi koko armeijan eheys väliin rapsahtaa rikki. Sotamiehet, nuo pitkällisessä kenttäelämässä vallattomiksi ja vaativiksi käyneet ammattilaiset, jotka eivät muutamaan aikaan olleet saaneet palkkojaan, puolestaan napisivat. Kuri oli höllä, keskitys heikko. Tähän nähden tuntui monesta hyvin epäilyttävältä se järjestelmä jakaa ylijohto ja vastuu kolmeen osaan, johon nyt ensi kiireessä, Banérin kuolinvuoteellaan lausuman toivomuksen mukaisesti, oli ryhdyttävä. Tuntien kateuden ja kilpailun niiden kolmen kansallisuuden kesken, jotka muodostivat Ruotsin armeijan ytimen, oli hän näet määrännyt, että kunnes uusi ylipäällikkö ehditään nimittää, tulisivat vuoropäivin toimimaan ylipäällikköinä saksalainen kenraali Pfuel, ruotsalainen Wrangel ja suomalainen Wittenberg.
Käytännössäkään ei tämä kolmijako suinkaan vähentänyt armeijassa vallitsevaa keskinäistä karsautta. Väliin siellä hammasteltiin, väliin vetäydyttiin toisilleen vallan vieraiksi. Mutta sillä välin ahdisteli vihollinen yhä lähempätä tuota keskenään riitelevää armeijaa sen joka sivustalta.
Vihdoin eräänä iltapäivänä tiesivät vakoojat kertoa, että jo seuraavana aamuna on odotettavissa Piccolominin lopullinen hyökkäys. Ruotsin hiljakseen peräytyvä armeija oli silloin Wolffenbüttelin kylässä ja siihen onkaloon aikoi itävaltalainen sen nyt tuhota. Mitä tehdä? Pyrkiäkö edelleen peräytymään, joka oli vaaranalaista sekin, vaiko asettua vastarintaan noin hajanaisissa oloissa? Käsitykset kenraalien neuvotteluissa kävivät ristikkäin, yhteistä päätöstä ei syntynyt.
— No niin, vastatkoon siis ratkaisusta se, jolle se kuuluu, ilkkui saksalainen kenraali, joka jo aikaisemmin oli uhkaillut väkineen luopua pois koko Ruotsin palveluksesta.
— Siis kuka? utelivat toiset.
— Se, jonka vuoropäivä huomispäivä on, — tietysti!
— Päivä on Wittenbergin, hän siis ratkaiskoon ja johtakoon, virkahti nyt Wrangelkin eräänlaisella helpotuksella. — Astu nyt aisoihin, poikani!
Näin puhuen toiset kenraalit nousivat neuvottelupöydästä, ilkkuva ilme suupielissään. Pieni, harteva suomalainen istui siinä vielä yksin tuokion tulevan taistelukentän asemapiirroksia tutkien, istui tavallistakin vakavampana, kenties vaaleampanakin. Hän oli nuorin kenraalien kehässä, häntä pidettiin nousukkaana, sen hän tiesi, ja hän oivalsi liiankin hyvin, että "syyparka" mielihyvällä heitetään hänen niskoilleen, jos, niinkuin ennustaa saattoi, hullusti käy. Täysin hän käsitti, kuinka kohtalokas se arpa oli, joka nyt oli hänen kohdalleen langennut, kohtalokas ei ainoastaan hänelle itselleen, jonka soturimaineen mahdollinen erehdys tai onnettomuus oli ainaiseksi katkaiseva, vaan koko armeijallekin ja koko Ruotsin valta-asemalle Saksassa. Nuo näköalat häntä hetkisen huimasivat, ja noustessaan tuokion kuluttua tuoliltaan virkkoi hän tovereilleen melkein nöyrästi:
— Toivon toki herrojen auttavan minua tämän vaikean päivän järjestelyissä…
Mutta kylminä tekivät toiset kenraalit lähtöä neuvotteluteltasta, murahtaen:
— Miksei, mutta eihän vastuuta käy kuitenkaan jakaminen…
— Silloinhan syytettäisiin heti auttajia… on kyllä parasta, että emme johtoon sekaannu…
Silloin ojentausi lyhytvartinen suomalainen suoraksi, hänen jäntereensä kiristyivät, hän sitasi kiireesti miekkavyön uumenilleen ja virkkoi telttaan jääneille upseereille:
— Niinpä siis — Jumalan avulla — tahdon koettaa kantaa sen vastuun, joka on osakseni tullut. Pankaa rummuttaja kutsumaan rykmentit riveihin!
Hän nousi ratsunsa selkään ja samassa oli epäilys ja levottomuus hänen rinnastaan poissa, — hän oli siitä hetkestä lähtien taas pelkkää silmää, korvaa ja käskijää. Airueet lennättivät hänen ohjeitaan pitkin rintamaa, itse oli hän saapuvilla joka paikassa, missä neuvoa tarvittiin, — äsken vielä viisasteluihin ja napinaan vaipunut sotaleiri oli yhtäkkiä taistelua varten valmiiksi sijoitettu ja miesten mieli siihen viritetty. Eikä Wittenberg jäänyt kylänotkoon odottamaan Piccolominin hyökkäystä; aamun sarastaessa marssi hän joukkoineen vihollista vastaan, asetti suomalaisen ratsuväkensä etunenään ja pani sen ensiksi hyökkäämään, — siihen oli hän alunpitäin voittonsa mahdollisuuden perustanut. — —
Siitä tuli kauniin voiton päivä Ruotsin aseille. Ylvästelevän vihollisarmeijan oli hajoitettuna peräydyttävä, sen uhma ja varmuus oli taas säretty. Ja Ruotsin armeijalle oli pelastettu sen voiton maine ja etenemisen mahdollisuus.
Tämä tunnustettiin yleensä tilapäisen ylipäällikön ansioksi, ja sitä suuremmaksi, kun vilppimielinen saksalainen kenraali Pfuel koko taistelun ajan miehineen oli pysynyt ottelusta syrjässä, vahtien vain kummalle puolelle voitto kallistuisi.
Kotimaan levottomille hallitusherroille voitiin nyt lähettää Wolffenbüttelin ratkaisevan voiton viesti. Mutta kun voittopäivän ilta saapui ja ratsujoukot palasivat vihollista takaa-ajamasta, silloin, kun taistelussa kuumenneet upseerit keräytyivät Wittenbergin telttaan häntä juhlimaan ja onnittelemaan, silloin istui pienikasvuinen suomalainen taas äänettömänä ja vakavana heidän parvessaan. Hän yksin tiesi, mitä tämä päivä oli hänelle merkinnyt, mutta hän ei voinut olla itselleen tunnustamatta, että se kaikki olisi voinut päättyä toisin.
— Nyt huudetaan Wittenberg ylipäälliköksi!
— Hän meitä edelleenkin voittoihin johtakoon!
Näin upseerit riemuissaan remusivat. Mutta päivän sankari vastasi tyynesti:
— Teidän huudosta ei päällikköä aseteta, enkä siihen minä pyrikään. Asetun taas mielelläni toisen komennettavaksi ja täytän sellaisena velvollisuuteni, sillä juuri tänään olen entistä selvemmin oppinut, että kurista ja alistumisesta armeijain voitto lopultakin riippuu.
Sen lupauksensa hän täyttikin, kun vähän myöhemmin Lennart Torstenson nimitettiin Ruotsin armeijan ylipäälliköksi. Tämän lahjakkaan kenraalin parhaana apumiehenä hankki Arvid Wittenberg vielä kahdeksan vuotta kestävässä suuressa Saksan sodassa Ruotsin aseille monta kaunista voittoa.
* * * * *
Maailmanmaineen kultaamana, armeijan ihailemana sankarina, palasi Arvid Wittenberg, kolmikymmenvuotisen sodan vihdoinkin päätyttyä, kotimaahansa, asettuen Tukholmaan. Hän oli sotavoittoina, linnoja ja luostareita verottamalla, kerännyt itselleen suuret rikkaudet, joten hänen nyt, rauhan palattua, kelpasi elää upeassa loistossa, — olipa hänellä varoja lainata Ruotsin valtiollekin, kun se kaikista voitoistaan huolimatta kuningattaren tuhlaavaisuuden takia oli alituisessa pulassa. Hänen kullatut vaununsa, joilla hän ajeli, olivat valtakunnan ensimäiset. Ja sellaisia pitoja, jommoisia Arvid Wittenberg nyt Kristiina kuningattaren kruunajaisten johdosta toimeenpani pääkaupungin edustalla sijaitsevassa palatsissaan, ei siellä oltu koskaan ennen nähty, vaikka sodan mukana komeilu ja ylellisyys jo olikin pesiytynyt Ruotsiin. Hänen kustantamiaan räiskyviä ilotulituksia muistettiin vielä toisessakin sukupolvessa. Siellä esitettiin m.m. tulisin ääriviivoin komea satulinna, jonka portit aukenivat isännän ja hänen vierastensa sisään käydä, — ihmettelyn huumaus kulki palatsin edustalla katsovassa väkijoukossa, ja pikkuporvarit kuiskahtivat toisilleen:
— Niin, Arvid herra on Ruotsin mahtavin ja rikkain ylimys.
— Ja sen suurin sotaherra!
Kävipä tämä maineen loistoon noussut soturi näinä rauhan vuosina kaukaisessa syntymämaassaankin, Suomessa, katselemassa siellä olevia suuria tilojaan, jotka hän oli hallitukselta saanut ansioittensa palkinnoksi ja joista hänen tulonsa heruivat. Niitä oli maan kaikissa osissa ja niissä käydessään retkeili hän kuin ruhtinas, anteliaana ja vaativana. Kauan hän ei syrjäisessä syntymämaassaan viipynyt, mutta hiukan sirotti hän kuitenkin maineensa loistetta senkin kansan keskuuteen, joka aina ylpeydellä kehui häntä omaksi pojakseen.
* * * * *
Vuodet kuluivat ja uudet tapahtumat kutsuivat taas Arvid Wittenbergin totisempiin toimiin.
Ruotsissa oli nyt uusi kuningas, Kaarlo X Kustaa, joka ei sotaisessa maineessa tahtonut jättäytyä varjoon Kustaa II Aadolfin rinnalla. Hän valmisteli senvuoksi hallituskautensa alusta asti suurta sotaretkeä Puolaan, masentaakseen tämän maan kuningassuvun, joka Sigismundin jälkeläisenä vielä väliin kurotti kättään Ruotsinkin kruunua kohden, sekä valloittaakseen tältä idästäkin ahdistetulta valtakunnalta maita, ja hänen lähin auttajansa oli kaikissa näissä valmistuksissa Arvid Wittenberg. Tämän kokeneimman kenraalinsa johtoon uskoi kuningas myös sen suurimman hyökkäysarmeijan, jonka piti Pommerista samota rajan yli Puolaan ja sen sydäntä, Warsovaa, kohti.
Wittenberg samosi Puolaan, näki ja voitti kuin Caesar, voitti väliin taistelemalla, väliin taistelematta, kun näet heikkovoimaisempi maanpuolustusväki enimmäkseen perääntyi. Maa aukesi hänen edessään, sillä Puolan keskenään kiistelevistä puolueista tervehtivät toiset häntä ystävänään ja auttajanaan. Ja itse hän pyrkikin voittamaan heidät, paitsi aseilla, myöskin laupeudella.
Wittenbergin armeijan ytimen muodostivat vielä 30-vuotisessa sodassa koulitut ja karaistut, arpiniekat uroot, sotilaina verrattomat, mutta myöskin ryöstöön ja hurjasteluun tottuneet miehet. Ylipäällikön täytyi käyttää tavatonta ankaruutta, pyrkiessään kitkemään näistä sotilasaineksista pois vanhat, piintyneet kurittomuuden ja ryöstelemisen tavat. Hän kielsi sotamiehiään ottamasta valloitetun maan asukkailta mitään omin lupinsa tai maksutta, ja tehdäkseen kieltonsa tehokkaaksi rankaisi hän säälittä kuolemalla jokaisen tietoonsa tulleen ryöstöteon.
Kerrankin, niin kerrotaan, kuuli Wittenberg, ratsastaessaan muutaman puolalaiskylän läpi, eräästä mökistä hätähuutoja. Hän kiirehti paikalle ja näki erään soturinsa kiskomassa mökin akalta kanaa, jota tämä koetti pelastaa. Kamppailu kanan hengestä päättyi heti, mutta samassa alkoi kamppailu ryöstöä yrittäneen soturin hengestä. Wittenberg määräsi näet hänet heti, siinä paikassa, ammuttavaksi, muille varotukseksi, mutta akka, jolta sydän heltyi, kävi rukoilemaan soturin puolesta:
— Säästä hänet, korkea kenraali, en välitä kanastani, annan sen hänelle mielelläni.
— Miksi siis huusit?
— Tein sen tuhmuuksissani. Nyt tahdon lahjoittaa sen hänelle.
Wittenberg katseli tuokion rukoilevaa akkaa ja kalvennutta soturia, mutta virkkoi sitten vakavana edelleen ratsastaessaan:
— Tässä ei ole kysymys kanastasi, vaan sotakurista. Miehet, tehkää velvollisuutenne!
Kanan ryöstäjä ammuttiin ja monen muun soturin, joka ei voinut luopua tuosta vanhasta tavasta, kävi samoin, — mainitaan tämän sotaretken alkupuolella viidensadan miehen Ruotsin armeijasta menettäneen tästä syystä henkensä. Mutta sotakuri korjausikin kokonaan, Wittenbergin armeijassa oli pian tässäkin suhteessa pelkkää malliväkeä.
* * * * *
Voittajana ratsasti Arvid Wittenberg kuninkaansa rinnalla eräänä kevätpäivänä Puolan pääkaupunkiin, joka oli hänelle avannut porttinsa. Kaarlo X Kustaa retkeili sieltä, ottaen suurimman osan armeijaa mukaansa, yhä eteenpäin ahdistamaan väistyvää vihollista, ja Warsovan isännyys sekä sen puolustaminen jätettiin siksi aikaa Wittenbergin huoleksi. Hänelle jäi kuitenkin sitä varten ainoastaan 3,000 miestä, sen arveltiin riittävän.
Ja hyvinhän se aluksi riittikin. Mutta sodan onnessa kääntyi lehti. Puolan kansa oli tällävälin kokoontunut aseisiin, maataan puolustamaan, ja Ruotsin kuninkaan voittoretki keskeytyi. Ennen pitkää parveilivat puolalaisjoukot kaunista pääkaupunkiaan vapauttamaan ja Warsovan pieni puolustusväki joutui sankkojen vihollisjoukkojen saartamaksi. Ensiksi ehti sinne liettuan ruhtinas Sapieha melkoisella miesjoukolla, mutta hänen yrityksensä valloittaa Warsova torjui Wittenberg helposti, odotellessaan Ruotsin perääntyvää pääarmeijaa avukseen.
Ahdistelipa hän, tehden kaupungista pienellä väellään tuimia hyökkäyksiä, vuorostaan piirittävää ruhtinasta, näyttäen hänelle monesti hätää. Eräänäkin aamuna oli ruhtinas leireineen ja esikuntineen vähällä joutua piiritettyjen vangiksi. Sapieha, joka ei yleensäkään liene maljaa karttanut, keventeli usein sotaretken vaivoja pitämällä leirissään jymypitoja, ja erään sellaisen pitoyön jälkeisenä aamuna teki Wittenberg taas suomalaisine ratsumiehineen rajun hyökkäyksen. Leiri nukkui, vastarinnatta karauttivat huovit ihan sen laitaan asti.
— Tuo korkea teltta on ruhtinaan, huusi Wittenberg ratsunsa seljästä, katsellessaan, kuinka hölmistyneet piirittäjät hädissään vasta juoksivat riveihinsä. — Siepatkaa, miehet, se sisältöineen, jos kerkiätte!
— Saammeko ryöstääkin sen, utelivat miehet vanhalta muistiltaan.
— Ryöstäkää ruhtinas, siitä kyllä hyvän palkinnon saatte!
Viime hetkessä herättyään raskaasta viiniunestaan pääsi ruhtinas Sapieha kuitenkin ylisillään pakoon. Mutta selväksi kävi, ettei ainakaan hän jaksanut Wittenbergiltä valloittaa Warsovaa.
Pian keräytyi kuitenkin paljo muuta piiritysväkeä Warsovan ympärille. Puolalaisissa oli isänmaallinen innostus herännyt, heitä olivat ensi voitot rohkaisseet ja heitä nyt suututti, että kourantäysi vihollisia piti heidän komeaa pääkaupunkiaan hallussaan. Se oli valloitettava ja sitä varten saapui Puolan kuningas Johan Kasimir itse Warsovan edustalle armeijoineen, joiden lukumäärä nousi 120,000 mieheen. Wittenbergin puolustusjoukko oli jo sulanut 2,000 asekuntoiseen mieheen, mutta sitä epäsuhdetta säikähtämättä järjesti hän kuitenkin puolustuksen mahdollisimman tehokkaaksi, torjuen valppaasti saartajain jokaisen ryntäyksen.
Lähettiläistensä kautta koetti Puolan kuningas taivuttaa Wittenbergiä mielisuosiolla antautumaan, luvaten piiritetyille kunniakkaat antautumisehdot palkinnoksi heidän osottamastaan urhoudesta, jota jo koko Eurooppa ihaili.
— Kuningas lähetti tervehdyksensä, puhuivat lähettiläät, että kieltäytymisenne pakottaa hänet vastoin tahtoaankin musertamaan teidät.
— Sehän on mahdollista, vastasi Wittenberg. — Mutta kuinka voi kuningas, jos hän ihailee uljuuttani, ehdottaa minulle jotakin sellaista, joka olisi epärehellistä.
— Epärehellistäkö kahdentuhannen miehen antautua 120,000 miehen armeijalle?
— Tietysti. Niinkauan kuin vielä voin Warsovaa puolustaa, olisi sen luovuttaminen kavallusta omaa kuningastani kohtaan. Ja minä voin vielä Warsovaa puolustaa.
Viisi viikkoa oli hän sitä siten jo puolustanut, turhaan odottaen kuninkaaltaan apua. Mutta hän puolusti sitä edelleenkin. Eikä Johan Kasimir nähtävästi tahtonut turvautua aivan yleiseen väkirynnäkköön, sillä hän tahtoi säästää — ei suinkaan noita urhoollisia, harvalukuisia puolustajia, vaan — omaa kaunista pääkaupunkiaan ryöstöltä ja hävitykseltä. Hänellä oli armeijassaan jos minkä heimoisia, hillittömiä sotalaumoja, ja hän tiesi, että jos ne pääsevät irti rikkaan Warsovan kimppuun, niin ne tekevät liian puhdasta.
Kun ei piiritys kuitenkaan muuten edistynyt, oli yleinen väkirynnäkkö sittenkin toimeenpantava. Siinä tuimassa ottelussa hupenivat Wittenbergin miehet tuhanteen, mutta hän työnsi kuitenkin ylivoiman takaisin. Yhdessä paikassa sai saartoväki kuitenkin muurin murretuksi ja Wittenbergin, joka miehistöineen oli kiirehtinyt tätä vaaranpaikkaa puolustamaan, oli sulkeuduttava erääseen sen viereiseen luostariin, jonne hän kokosi väkensä tähteet. Tässä vanhassa, muuritetussa pyhätössä he vielä muutamia päiviä pitivät puoliaan, mutta selvää jo kuitenkin oli, että antautuminen oli nyt edessä.
Siitä ryhdyttiin siis neuvottelemaan. Kuninkaan tarjoamat antautumisehdot olivat edelleen hyvät. Mutta saaliinjanoisten piirityslaumain kiukku noita harvalukuisia, sitkeitä puolustajia kohtaan oli jo niin yltynyt, että puolalaiset päälliköt tuskin jaksoivat niitä hillitä, kunnes antautumiskirja oli molemmin puolin allekirjoitettu. Ja tämän tapahduttua, jolloin piirittäjät vihdoin vyöryivät luovutettuun kaupunkiin, täytyi puolalaisten päällikköjen vielä turvautua puolustajan apuun, saadakseen omia joukkojaan estetyksi liian rajusti Warsovaa ryöstämästä.
Arvid Wittenberg vietiin nyt voitolle päässeen kuninkaan eteen. Hän oli jo vanha mies, — näiden raskaiden piiritysviikkojen varrella oli hän varsinkin vanhentunut, — ja häntä jo ennen vaivannut luuvalo, joka oli perintöä Saksan sodan ponnistuksista, oli nyt käynyt niin tuskalliseksi, että hänen oli vaikea liikkua. Mutta hänen mielensä oli terve, hänen omatuntonsa puhdas, hänen soturimaineensa oli tahraton ja uljuutensa taittumaton. Pystypäisenä, suoraryhtisenä astui hän kuninkaan huoneeseen, missä tämä istui päällikköjensä ympäröimänä, eikä hellittänyt miekkaansa, jonka hän sopimuskirjassa oli itselleen pidättänyt.
— Olen luovuttanut teille kaupungin, nyt olen valmis lähtemään, virkkoi hän reippaasti kuninkaalle.
Antautumiskirjassa oli näet hänelle ja hänen joukolleen taattu vapaa lähtö Ruotsin armeijaan, eikä hän suorasukaisena soturina hetkeäkään epäillyt, ettei tätä sopimusta, joka oli kuninkaansanalla vahvistettu, täytettäisi. Siksi hän ei välittänyt niistä kuiskeista, joita hän jo tullessaan oli saattajiltaan kuullut, että hänet ja hänen lähimmät päällikkönsä muka sittenkin pidätettäisiin Puolassa vankeina. Ja kun kuningas vitkasteli vastatessaan hänen sanoihinsa, astui hän rohkeana lähemmäs ja vaati jyrkästi sopimuksen ehtoja täytettäviksi. Kuningas oli ilmeisesti hämillään ja vasta kotvasen kuluttua sai hän virketyksi:
— Emme uskalla laskea teitä nyt menemään. Raivostuneet soturimme, joita itsepäisyytenne on kiukustuttanut, repisivät teidät kappaleiksi, — olisi sääli noin urheita miehiä!
— Ettekö saa sotaväkeänne pitämään kunniassa sopimuksen pyhyyttä, virkkoi Wittenberg hämmästyneenä. — Mutta, jos ette sitä voi, teemme sen kyllä itse, — antakaa meidän vain lähteä aseinemme, niinkuin luvattu on!
Puolalaiset ylimykset punoivat noloina pitkiä viiksiään, kuiskivat keskenään, ja yksi heistä kävi alakuloisena puhumaan:
— Ei ole tässä kysymys ainoastaan teidän hengestänne, vaan meidänkin. Sotaväen suuttumus kohdistuisi meihinkin, jos teidät laskisimme vapaiksi.
Pitkään ja kummastuneena katseli Arvid Wittenberg voittajiaan, — tuollaiset soturikäsitteet olivat hänelle vallan vieraita. Nyt vasta hänelle asemansa selveni ja samalla täytti suru ja suuttumus hänen mielensä. Hän jo kivahtikin, mutta muisti samalla, että hänen edessään oli kuningas, jonka arvoa ja asemaa hän aina oli tottunut kunnioittamaan. Siksi hillitsi hän luontonsa, notkisti luuvalon kangistaman polvensa ja rukoili soturin rukouksen:
— Täyttäkää lupauksenne, kuningas, sitä anon, en itseni enkä miesteni vuoksi, vaan teidän vuoksenne, herra, ja soturikunnian vuoksi. Sotapäällikön sanaa olemme tottuneet pitämään yhtä kovana kuin hänen miekkaansa, — mistä sitten pidetään kiinni, jos pettää päällikköjen kesken tehty sopimus ja kuninkaan sana! Minä odotan.
Mutta salissa vallitsi syvä hiljaisuus. Kalpeana istui Puolan kuningas nojatuolissaan ja hänen kenraalinsa tuijottivat lattiaan. Vihdoin nousi heistä yksi, kutsui kuninkaan ikkunan luo — talo oli kaupungin edustaisella kentällä — ja viittasi kädellään ulos. Siellä melusivat palkkasoturit puolihumalaisina, huusivat ja hoilasivat ja tekivät linnaa kohden uhkaavia liikkeitä. He vaativat päästä ryöstämään Warsovaa, vaativat linnaan vietyjä ruotsalaisia revittävikseen, vaativat palkkaa ja kostoa…
Kuningas peräytyi ikkunan luota vielä äskeistä kalpeampana, neuvotteli vielä hetkisen kenraaliensa kanssa ja virkkoi sitten läähättäen:
— En voi sille mitään. Kiittäkää onneanne, jos voitte vangittuina täältä hengissä päästä, vapauttaa teitä emme voi. Sen sanottuaan kulki hän kuin paeten sisähuoneeseen. Wittenberg nousi vaivaloisesti, särkevin säärin, lattialta, eikä puhunut enää mitään. Hänen sydäntään kouristi, pettymys oli sen musertanut, harmi nähdessään soturikunniaa näin solvaistavan.
Häneltä riisuttiin nyt miekkansa ja hän salli sen vastarinnatta tapahtuvan. Ja raskain, kankein askelin asteli hän vartijainsa saattamana vankilaan.
* * * * *
Muutamain toisten vangittujen ruotsalaisten upseerien seurassa vietiin Arvid Wittenberg jonkun ajan perästä Sisä-Puolaan, synkkään ja syrjäiseen Samoscin linnaan, jossa hänet tyrmään suljettiin. Siellä, eristettynä maailmasta, sai nyt tuo äsken vielä niin toimelias ja ylväs ylimys viettää pitkät kuukaudet taudin ja yksinäisyyden kiduttamana. Häntä kohdeltiin siellä kovasti, vähän annettiin ruokaa, hoitoa ei ollenkaan, kurjaksi kävi hänen elämänsä ilta. Mutta enin häntä kuitenkin jäyti oman mielensä katkeruus. Hän tiesi pitkällä soturitoiminnallaan ja nimenomaan viimeisellä uroteollaan, puolustaessaan Warsovaa ylivoimaa vastaan, ansainneensa viholliseltakin toisenlaisen kohtelun ja kohtalon.
Aluksi häntä sittenkin vielä yksi toivo ylläpiti: Kuningas, hänen oma kuninkaansa, Kaarlo X Kustaa, tulee kyllä hänet vapauttamaan: Hän kokoo niin suuren, uuden sotajoukon, että hän sillä murtaa puolalaisten kurittomat sadattuhannet ja saapuu vihdoin Samoscin portille komentamaan: Laskekaa irti minun paras kenraalini…! Niin hän uneksui. Ja toisin ajoin hän ainakin piti varmana, että Ruotsin hallitus vaatii toki vangitun Warsovan puolustajan vaihdettavaksi vapaaksi, — muuta hän ei voinut kuvitella, senvertaiset olivat sentään hänen ansionsa kuninkaan ja Ruotsin hyväksi. Joka aamu, kun tyrmän käytävistä kuului kolinata, odotti hän airueen saapuvan läimäyttämään auki hänen vankikomeronsa raudoitetut ukset… Silloin hän taas suoraselkäisenä kenraalina astuu ulos tästä pimeästä kolosta valoon, vapauteen ja kunniaan…
Mutta hän odotti turhaan. Meni kesä, meni syksy, meni pitkä, pimeä talvi, eikä hänelle vankilan portit auenneet. Luuvalo oli jo kaatanut karskin soturin vuoteelle, josta hän vaivoin omin voiminsa jaksoi nousta ja jota tuskin koskaan siistittiin. Siinä hän makasi ja hautoi vapauden kuvitelmiaan, mutta niiden sekaan hiipi yhä useammin epäilys:
— Onko kuningas todella minut unhottanut?
Kerta kerralta karkoitti hän sen kalvavan epäilyksen ja todisti itselleen:
— Ei, sehän on mahdotonta —, hänkö jättäisi minut tähän kurjuuteen kuolemaan. Ei, hän saapuu…
Mutta saapuikin toisenlainen sanoma — tosin väärä, — joka tunkeutui Samoscin tyrmään asti: Kuningas Kaarlo Kustaa on kuollut! Se viesti taittoi lopullisesti vangitun kenraalin toiveet, masensi komean soturikotkan.
Tuli kevät vuonna 1657. Wittenbergin kosteaan koloonkin leuhahti ikkunakomerosta suven lauhkea tuulahdus, kuului kevätlintusten liverrystä, mutta hän ei enää jaksanut nousta kevättä tervehtimään. Tulevaisuuden unelmat olivat häneltä jo haipuneet harmaiksi ja hämäriksi, mutta sitä selvempinä palasivat hänen mieleensä menneiden loistoaikojen muistot. Hänen silmänsä tähtäsivät kyllä yhä vielä odotellen raudoitettuun oveen, vaan hän ei enää odottanut sieltä vapauttaan. Tauti oli yltynyt, se oli kiihtynyt kuumeeksi, ja hän rupesi itse oivaltamaan, että tähän koleaan koloon oli hän sittenkin kuoleva, yksin ja unhoitettuna.
Kuumekuvat muuttuivat silloin hänen mieluisiksi tovereikseen, joiden seurassa hän uudelleen eli voimansa ja mahtinsa ajat. Vankilan musta seinä, johon hänen raukeat katseensa tähtäsivät, siirtyi pois, ja sen tilalle kuvastui hänen eteensä kaunis satulinna, — sama värikäs ja häikäisevä linna, jonka hän kerran kruunajaisilotulituksena oli esityttänyt Tukholman ällistyneille porvareille. Satulinnan portit aukenivat vähitellen ja sen valoisille portaille ilmestyi kumartava lakeija, joka piteli ovea auki ja viittoi häntä astumaan sisään.
— Kuka siis kutsuu minua? kysyi hän.
— Kuningas, hän kutsuu sinut linnaansa kunniapaikalle ja sitten uusiin, sotaisiin sankaritekoihin.
Ja ketterin askelin, norjin polvin, joissa ei luuvaloa tuntunut, astui uljas soturi loivia, maidonvalkeita marmorirappusia myöten valaistuun linnaan…
* * * * *
Arvid Wittenberg tavattiin eräänä aamuna kuolleena kurjalta vuoteeltaan Samoscin synkässä linnassa, — yksin ja apua saamatta oli tuo maineen kultaama sankari yöllä henkensä heittänyt.
Kuoleman jälkeen hänelle taas kunniaa osotettiin. Hänen ruumiinsa tuotiin sotilassaatolla vihollismaasta kotiin, kaikella sotilaskunnialla haudattavaksi, ja hänen muistokseen lyötti Ruotsin kiitollinen hallitus kunniarahan, jossa näkyi salamaa pitelevä kotka ja johon oli piirretty sanat: Warsovan urhoolliselle puolustajalle.
Santeri Ivalo.