JUHLATAISTELU.
KLAUS FLEMING LAURINPOIKA VIIME RETKELLÄÄN.
Pitkänä, viistona, valkoisena jonona purjehti Ruotsin laivasto eräänä kauniina kesäaamuna vuonna 1644 Tanskan vesillä, risteillen edestakaisin Femernin saaren edustalla. Meri oli rauhallinen, loiva lounastuuli pullisti tasaisesti niiden monien kymmenien sota-alusten valkoisia purjeita, jotka kuin joutsenpoikue emäänsä seurasivat korkeaa amiraalilaivaa ja tekivät sen mukana kauniita kaarroksia aavalla sinivihreällä selällä.
Hiljaista oli laivoissakin. Elleivät muutamat pullearintaiset joutsenet olisi uineet hiukan kallellaan ja ellei tottunut silmä olisi niiden taklauksissa keksinyt omituisia aukkoja, ei olisi mistään voinut aavistaa, että nämä samat laivat tällä samalla selällä olivat edellisenä päivänä ja yönä suorittaneet erään pohjoismaisen historian kaikkein kiivaimmista meritaisteluista. Mutta kalalokit, jotka leijailivat laivain ympärillä ja yläpuolella, saattoivat purjeiden lomista nähdä, kuinka niiden kannelta vielä huuhdeltiin tahkiintunutta verta ja heitettiin mereen silvottuja ruumiita.
Taas teki amiraalilaiva sulavan käännöksen ja pysähtyi sitten vastaseen, jossa asemassa se ikäänkuin paikoillaan polki aallokkoa. Sen suurmastosta annettiin samalla lippumerkkejä, joilla perästä luovivain laivain päälliköt kutsuttiin amiraalilaivaan. Joutsenet käänsivät kylkensä emään päin ja selällä kävivät kepeät pikkuvenheet kuppelehtimaan aallokossa.
Tuo korkea emolaiva oli Scepter (Valtikka) nimeltään ja sen komentokannella seisoi vanhahko, terässilmäinen, jäykkäpiirteinen mies, jonka merimieshatun alta valkonen tukka hulmahteli tuulessa. Se oli amiraali Klaus Fleming, Klaus Laurinpoika, jolla isännimellä hänet historiassa erotetaan kuulusta nuijasodan aikaisesta kaimastaan; hän oli ruotsalaisen laivaston tarmokas johtaja. Hän oli sillä paikallaan nyt seisonut melkein yhtä mittaa vuorokauden, taistelun alusta asti, rauhallisin, värähtämättömin kasvoin, — hiukan vain liikahti hänen harmajan parransängen peittämä leukansa, kun hän alapäälliköilleen antoi lyhyitä ja ytimekkäitä määräyksiään. Mutta hänen otsallaan näkivät laivamiehet kumminkin huonoa säätä ennustavan pilven.
— Ukko on vihoissaan, kuiskahtivat he toisilleen ja niille kapteeneille, jotka yksitellen soutuvenheillään laskivat amiraalilaivan kylkeen ja kiipesivät sen kannelle.
— Hän on tyytymätön, kun ei hänen käskyjään eilen tarkkaan noudatettu.
— Hän murahtaa harvoin, mutta silloin hän murahtaakin kuin ukkonen…
Saapuneet kapteenit, jotka enimmäkseen olivat nuoria miehiä, tervehtivät kunnioittaen ja hiukan arasti vanhaa amiraalia, joka heille vain päätään nyökäytti. Vasta kun kaikki olivat koolla, laskeutui vanhus komentosillalta, viittasi upseereja seuraamaan itseään ja käveli norjin askelin alas kajuuttaan. Kapteenit astuivat sinne hiukan vitkastellen, hiukan haluttomasti, kuin koulupojat nuhdesaarnaa kuulemaan. Sillä he arvasivat nuhteita tulevan — se eilinen kuuma päivä, jolloin useimmat heistä olivat ensi kerran olleet meritaistelussa mukana, oli kyllä heille itselleenkin jo tehnyt selväksi, että he liian vähän olivat osanneet vastata kokeneen ylipäällikkönsä toiveita.
Ja nuhteita tuli, ukkonen jyrähti. Mikseivät olleet laivat totelleet amiraalialuksen käskyjä? Mikseivät olleet hyökänneet, kun heille otollinen hetki valmistettiin, mikseivät olleet iskeneet väkikoukkujaan vihollisalusten kylkeen ja pidättäneet niitä käsirysytaisteluun? Miksi oli se ja se laiva jättäytynyt tuulen alle, miksei oltu riennetty ristituleen joutuneille tovereille avuksi… Niin kyseli valkotukka vihaisena, kuvaten samalla elävästi taistelun menoa ja osottaen, miten se olisi ohjeiden mukaan ollut suoritettava.
— Nyt pääsi juutti livistämään syleilystämme, johon hänet olisimme voineet henkihieveriin puristaa.
— Mutta voittohan jäi toki meille, vihollinen väistyi taistelupaikalta, — niin koetti joku kapteeneista lohduttautua.
— Senpä ei olisi pitänyt saada väistyä. Kuningas Kristian on nyt meille vielä vaarallinen vastustaja, kaikki on otettava uudestaan. Toisin tapeltiin ennen minun nuoruudessani merelläkin, nyt on totuttu taistelemaan ainoastaan maissa!
* * * * *
Tuo nuhteleva amiraali, Klaus Fleming Louhisaaren herra, oli jo kolmisenkymmentä vuotta sitten kunnialla johtanut Ruotsin laivastoa, taistellen voitokkaasti tanskalaisia vastaan, silloin niinkuin nytkin. Hän oli silloin nuori mies, joka ulkomailla tieteitä harrastettuaan oli opiskellut sotataitoa Evert Hornin johdolla, vaikka hänen kykyään sittemmin ruvettiin käyttämään etupäässä hallinnollisissa toimissa, ensin syntymämaassaan Suomessa ja sitten Ruotsissa. Ruotsin laivaston uudistaminen tuli hänen päätyökseen, mutta pian kutsui Kustaa II Aadolf suurten sotiensa alkaessa Klaus Flemingin valtaneuvoksena hallitukseensa jäseneksi. "Siinä on mies, jota ilman emme tule toimeen", oli nuori kuningas hänestä lausunut. Ja siitä asti olikin Klaus Fleming yhtämittaa uurastanut monissa valtakunnan vastuunalaisissa toimissa, holhoojahallituksen jäsenenä Kustaa Aadolfin kuoltua, Tukholman kaupungin päällikkönä ja ennen kaikkea meriasiain ylijohtajana. Eipä hän liene ajatellut, että hän, rauhan viroissa harmaantunut, kanslioissa kuivettunut valtiomies, enää joutuisi soturina astumaan aisoihin ja johtamaan aikansa suurimpia meritaisteluita.
Mutta näihin verisiin temmellyksiin olivat tapaukset hänet kumminkin nyt vieneet.
Kolmikymmenvuotisen sodan kestäessä, jonka varrella Ruotsin asema Euroopassa oli paisunut niin kunniakkaaksi ja mahtavaksi, mutta samalla maan omiin voimiin nähden usein kyllä vaaranalaiseksi, oli sen lähin veljesmaa, Tanska, pitkin matkaa ollut sangen epäluotettava naapuri. Siellä hallitsi sielläkin tarmokas ja kunnianhimoinen kuningas, Kristian IV, joka perin haluttomasti taipui siihen, että hänen pohjoinen naapurinsa kovin paljon kasvoi. Senvuoksi piti hän salaista neuvoa Ruotsin vihollisten kanssa ja tämä naapurimaa saattoi siis milloin tahansa, jos sen aseita vierailla sotatanterilla joku onnettomuus kohtaisi, odottaa juutin taholta äkillistä, tuhoisaa sivuiskua. Naapurinsa sota- ja muonatarpeiden saantia vaikeuttaakseen vahti Tanska myös Juutinraumaa kuin omaa sisäsalmeaan ja kantoi siellä kaikilta Ruotsin laivoilta raskaat tullit…
Vuosikausien kuluessa oli näistä asioista pidetty molempain maiden hallitusten välillä pitkiä neuvotteluja, mutta siedettävämpiä suhteita ei oltu koskaan aikaansaatu. Lopulta Tukholman herrat hermostuivat ja päättivät selvittää nuo yhä sotkuisemmiksi käyneet riidat aseilla, joilla he äsken olivat niin monta muuta solmua aukaisseet. Tämän tuloksen lienee lopulta ratkaissut juuri Klaus Fleming, joka eräässä neuvoston kokouksessa, jossa taas oli pitkään jauhettu kysymystä vielä uuden sovittelukirjelmän lähettämisestä Kööpenhaminaan, vihdoin puhkesi lausumaan:
— Me olemme kirjoittaneet jo liian paljo. Minä en tahdo enää kirjoittaa, minä tahdon jo tapella!
Se oli vapauttava sana. Lähteneenä aina varovan ja tyystin harkitsevan amiraalin huulilta, vaikutti se kuin nuotanperän aukenemiselta kaikkiin muihin. He kivahtivat pystyyn ja huudahtivat:
— Sinäpä, Fleming, sen sanoit! Ja sinustahan se riippuukin, meriväestä.
— Niin, onko laivastosi todella täysvalmiissa kunnossa, tiedusteli varmuuden vuoksi vielä puhetta johtava kansleri.
— On, laivamme ovat kunnossa, niistä vastaan…
— Ja laivaväestäkö myös?
— Siltä puuttuu kokemusta. Mutta jos todella merisota syttyy, lähden sitä itse johtamaan, minulla on siinä ammatissa vähän kokemustakin…
Näin tapahtui, että Ruotsi v. 1644 entisten vihollistensa lisäksi hankki itselleen vieläkin uuden, että sen maa-armeijat sekä etelästä että pohjoisesta yhtäkkiä hyökkäsivät Tanskan mantereelle ja että sen laivasto purjehti Tanskan saaristoon. Näin tapahtui, että vanha valtaneuvos Klaus Fleming astui ulos hiljaisista virkahuoneistaan ja läksi vielä valkopäisenä äijänä valkopää-laineita kyntämään, johtaakseen itse luomansa laivaston taistelujen temmellykseen.
Kevätkesän etsiskeli hän ensin turhaan Tanskan laivastoa, joka piileskeli satamissa, missä sitä vielä varusteltiin. Mutta kun se vihdoin itsensä kuningas Kristianin johdolla läksi merille, oli se kooltaan ja asultaan hyvinkin kunnioitettava vastustaja Flemingin laivastolle. Sangen tasaväkisinä siis tapasivat toisensa Pohjoismaiden suuret sotalaivastot heinäkuun alussa Femernin saaren seutuvilla, ja iskivät vastakkain.
* * * * *
Se taistelu oli nyt tapahtunut. Fleming oli hyökännyt, pyyhkäissyt juuttia kohti kerran toisensa perästä, taitavasti aina ohjaten laivastonsa tuulen päälle ja sieltä rohkeasti suunnaten amiraalilaivansa vihollisalusten sakeimpaan parveen. Toisten laivain piti seurata perässä. Mutta ne eivät osanneetkaan yhtä ovelasti "manöveerata", niiden rivit katkesivat, toisia jäi jälelle tai ajausi vinoon, — sekä laivaväki että päällystö oli ensikertalaisia. Aina tulessa ollut "Scepter" kärsi siten enin vahinkoja ja sen täytyi pari kertaa vetäytyä sivuun niitä korjaamaan. Mutta taas se oli valmis ryntäämään, kokosi kenokaulaiset "joutsenet" mukaansa ja iski katkaisemaan vihollisten linjat. Mutta aina samalla tuloksella, — voitto jäi puolinaiseksi. Niin kävi, että Flemingin kaikki neljä hyökkäystä, jotka sotataito on arvostellut hyvin nerokkaiksi, raukesivat ratkaisevitta tuloksitta, ja että yön tullen vihollislaivasto pääsi pakenemaan, joskin aika lailla runneltuna. Se pyrki satamaan korjaamaan vaurioitaan ja "taistelutanner" jäi siis ruotsalaisille, mutta tätä ei Fleming voinut myöntää täydeksi voitoksi, pitäessään taistelupäivän jälkeisenä aamuna jälkikäräjiä upseeriensa kanssa.
Nämä koettivat yhä lohduttaa suuttunutta amiraaliaan, muistutellen:
— Mutta Tanskan kuningaskinhan itse haavoittui taistelussa. Vedestä poimimamme vangit ovat tunnustaneet, että hän sai yhden ainoan luodin räjähdyksestä 25 haavaa ja että hänen toinen silmänsäkin on puhki…
— Mutta toinen on vielä jälellä, vastasi siihen Klaus-herra. — Ja hänellä on laivastonsa jälellä. Me olisimme voineet sulkea sekä hänet että koko laivaston umpikujaan, jos te olisitte ohjeitani seuranneet.
Vielä säihkyi suuttumusta hänen teräksenharmaista silmistään ja nuhteleva isänääni värähteli. Mutta oppituntinsa näin annettuaan talttui vanha amiraali vähitellen ja hän puheli taas miehilleen rohkaisevana ja rauhallisena:
— Olkoon nyt opiksenne tämä ensi yritys. Se on meidän oteltava uudelleen ja paremmin, heti kun tilaisuus siihen aukenee; kauaksi ei ole kuningas Kristian livistänyt kouristamme. Mutta sitä ennen meidänkin on korjattava omat vauriomme ja täydennettävä varastomme.
— Mihin siis purjehdimme?
— Kielin mutkaan. Siellä on Torstensonin maa-armeija, sieltä saamme, mitä tarvitsemme. Nyt kukin taas paikoilleen!
Upseerit menivät ja Fleming jäi yksin kajuuttaan poikansa Hermanin kanssa, joka seurasi isäänsä tällä sotaretkellä saadakseen hänkin tulikasteensa. Jännitys oli nyt lauennut, pieni väsymyksen piirre oli laskeutunut ukon tarmokkaille kasvoille.
— Etkö jouda nyt lepäämään, isä, juutin joukkohan on poissa, kehotti
Herman.
— Poissa on toistaiseksi, levähtäkäämme vain hetkinen, poikani. Mutta hetkinen vain, meidän on taas pian löydettävä vihollisemme. Ja silloin isketään, poika — niin, minä jo nautin siitä, kuinka silloin juuttien kuningas puristetaan lujille…!
Näihin uhmaaviin unelmiinsa ukko nukahti.
* * * * *
Kielin lahdessa korjasi Klaus Fleming pian laivastonsa taistelussa kärsimät vahingot. Mutta Tanskan väki oli ollut vielä nopsempi, ja ennenkuin Fleming taas oli ehtinyt aavalle merelle, oli kuningas Kristianin laivasto jo saapunut lahden suulle, sulkemaan Ruotsin laivaston sinne kuin pussin perälle. Näin saartamaan päässyt juutti esiintyi nyt vuorostaan voittajana, ja tähän saartoon kohdistuu juuri se vanha, tunnettu ylistyslaulu Kristian IV:lle ja Tanskan meriväelle ("Kong Kristiern stod ved höijen Mast i Rök og Damm"), josta sittemmin on tullut Tanskan kansallislaulu.
Mutta vanha, karkeapartainen pääamiraali Klaus Fleming seisoskeli aina vain rauhallisena Scepterin komentosillalla myhäillen itsekseen koko tuolle saartojutulle. Hän korjuutti laivansa valmiiksi, täydensi varastonsa ja järjesti joutsenpoikueensa lahdelle pitkään rintamaan, — hän oli koko ajan tehtävästään selvillä. Hyvä on kun vihollinen pysyy ääressä, kyllä hän sen saarrosta selviää, ja silloin hän näyttää, mitä merisodassa voidaan!
— Kun nyt vain kääntyisi tuuli!
Tuuli näet teki hänelle kiusaa. Se puhalsi itsepäisesti itäpohjasta, lahden perukkaa kohden, ja sillä tuulella oli hänen mahdoton yrittää murtautua saarroksesta väljille vesille.
— Kunpa se kääntyisi päiväksikään peräntakaiseksi, silloin…
Mutta se ei kääntynyt ja siitä aiheutui monessakin suhteessa harmillista viivytystä. Ruokavarat pilaantuivat heinäkuun helteessä, vesivarastot samoin, miehistö rupesi sairastelemaan keripukkia, — se oli kaikki umpiviheliäistä! Joka yö nousi vanha amiraali moneen kertaan kannelle katsomaan, eikö ole edes tuulen kääntymisen oireitakaan. Ei ollut. Väliin kyllä puhalsi iltayöstä pieni eteläinen, vaan se vaimeni ja tyyntyi yöllä, ja aamulla kävi taas heikko tuulenhenki lahdenpohjaa vastaan.
— Tuhat tulimmaista, kun ei tuuli laske meitä tappelemaan, sadatteli äijä äreissään. Mutta apua ei siitä lähtenyt.
Vihollisen laivasto luki saarron jatkumisen omaksi ansiokseen, ylpistyi yhä ja kävi ärhentelevänä lähemmäs. Eräänä päivänä vietiin Tanskan laivastosta muutamia tykkejä maihinkin, Juutinmaan puoleiselle rannikolle, johon rakennettiin pattereita, ja näistä käytiin nyt Ruotsin laivoja pommittamaan. Fleming siirsi laivansa niin, etteivät luodit niihin asti yltäneet, vaan yhä kiusallisemmaksi kävi kuitenkin asema.
Mutta eräänä yönä amiraali, noustuaan taas kajuutastaan kannelle, tunsi sieramissaan miellyttävästi hivelevän kutkutuksen: Tuuli puhalsi etelästä, — se siunattu, kaivattu suvituuli! — ja vanhana merimiehenä saattoi Fleming sen tasaisesta voimasta jo heti haistella, että se on nyt vihdoin varmasti asettunut sille kulmalle.
— No nyt, juutti, nyt koetellaan saarroksesi kestävyyttä! Tämä saarto oli käynyt hänen kunnialleen, se oli häntä liian kauan kiusannut. Hänen soturiverensä lähtivät senvuoksi nyt valtoinaan virtaamaan, hän luotti luomaansa laivastoon ja hänen sydämmensä janosi ratkaisevaa iskua. Vihdoinkin! Melkein hartaana kääntyi hän päivänsarastuksen puoleen ja huudahti:
— Tämä nouseva päivä on siis oleva minun päiväni. Juhlataistelun päivä!
Viipymättä ryhtyi Klaus Fleming jo aamun verkalleen vaietessa tarpeellisiin valmistuksiin. Hän lähetti pikaviestit soutamaan kaikkiin laivoihinsa, käski niiden jo aamuhämärässä hiljaa varppautua uuteen asentoon, josta oli edullisin pyyhkästä myötäseen salmen suulle, varotti niitä olemaan merkin saatuaan valmiit nostamaan kaikki purjeensa. "Sillä tänään lähdetään Kielin lahdesta ja tervehditään Tanskan Kristiania…"
Nuo monet kymmenet, kauan levänneet alukset rupesivat yhtäkkiä elämään. Niissä liikuttiin hiljaa ja melutta, mutta nopeasti ja innolla. Sillä amiraalin yöviesti oli niihin tuonut vapauttavan, rohkaisevan tunnelman.
Kaikki valmistustyöt omassa laivassaan suoritettuaan ja lopulliset käskyt annettuaan hengähti ukko komentosillallaan omituisen kepeästi. Mieli oli hänellä kirkas, suoni löi vahvana. Aurinko teki juuri nousuaan. Yhdessä vahvistuvan maatulen kanssa hälventeli se verkalleen pois sumua, jota vielä liiteli merellä päin, tehden väylän epäselväksi, — puolen tunnin perästä voitiin jo nostaa purjeet, vivuta ankkurit ja antaa joutsenparven uida vapauteen ja taisteluun. Mutta siihen juhlataisteluun tahtoi vanha soturi mieskohtaisestikin sonnustautua, peseytyä ja pukeutua parhaaseen asuunsa…
Hän astui sitä varten alas kajuuttaansa ja virkkoi iloinen väike silmässään palvelijalleen:
— Nyt juhlapuku esille! Ja pidä edessäni pesuastiaa, silmäni huuhdon ensiksi.
Mikään ei näyttänyt enää voivan hidastaa hänen voittoaan, johon hän jo varmasti luotti. Mutta hänen siinä peseytyessään suureen juhlataisteluunsa helähti jotakin hänen kupeellaan, palvelija katosi hänen edestään ja samassa tunsi vanha amiraali makaavansa herpautuneena verissään kajuuttansa lattialla.
— Mitä hittoja…! Joko se alkoi…? — Ukko koetti nousta pystyyn, vaan ei voinut.
Silloin hän käsitti, mitä oli tapahtunut. Ikkunasta oli lentänyt sisään tykinluoti, joka oli tappanut vesiastiaa pitelevän palvelijan ja repäissyt häneltä itseltään toisen reiden. Se luoti oli tullut juuttien maapatterista, jota lähemmäs amiraalilaiva yöllä oli varppautunut. Se oli ainoa tykinluoti, joka juuttien rantapattereista kantoi Ruotsin laivastoon asti, eikä ollut tämäkään luoti jaksanut perille suoraan omalla voimallaan. Se oli ensiksi sivellyt veden pintaa ja siitä kimmahtanut eteenpäin. Mutta tuo ainoa, seikkaileva tykinluoti oli löytänyt tiensä juuri Ruotsin johtajalaivan kajuuttaan ja iskenyt siellä itseensä amiraaliin, hänen juuri peseytyessään juhlataistelua varten.
— Jumalani, etkö siis sallinut minun vielä kerran taistella, etkö suonut minulle sitä voittoa, jota niin janosin…?
Niin huokaili verissään makaava vanhus. Ja kun kajuuttaan rientäneet matruusit nostivat hänet vuoteelle, napisi hän vielä ääneensä:
— Miksi juuri nyt, miksei huomenna?
Mutta tuokion vuoteellaan kapinoivana ja kirvelevin haavoin maattuaan hän rauhoittui ja alistui kohtaloonsa.
* * * * *
Laivan haavuri ei voinut tälle haavalle mitään, hän ei voinut tukkia verta, joka reidestä virtanaan juoksi ja oli pian juokseva kuiviin. Vanha amiraali oivalsi sen itse, tunsi kuoleman lähestyvän, voimansa valuvan lopulleen ja kutsutti nopeasti laivojensa päälliköt vuoteensa ääreen. Hänellä oli tehtävänsä nytkin täysin selvillä ja lyhyesti ja varmasti jakeli hän määräyksiään:
— Saarron murtamisesta elkää suinkaan minun kuolemani takia luopuko. Ryhtykää siihen viipymättä, niinkauan kuin tuuli on suotuisa. Hyökätkää pelottomasti ja varmassa järjestyksessä, silloin juutti taipuu…
Seuraajansa nimitettyään antoi hän vielä, voimien vähinerin riutuessa, aivan yksityiskohtaisia ohjeita kullekin laivalle, suunnitellen koko taistelun kulun, aivan kuin hän itse olisi siinä mukana. Ja mukana hän aikoi ollakin:
— Muistakaa, ruumiini on pidettävä Scepterissä, kunnes voitto on vihollisista saavutettu, sitä ennen en tahdo täältä lähteä!
Veri juoksi taukoamatta, potilas yhä vaaleni, silmät painuivat umpeen. Masentuneina, synkän surun valtaamina, seisoivat nuoret upseerit siinä vuoteen ympärillä, tuntien nyt jäävänsä kuin orvoiksi ja johdottomiksi. Vesi kihosi miehisten miesten silmiin eikä Klaus Flemingin nuori poika, joka oli polvistunut isänsä viereen, voinut pidättää kyyneleitään virtana vuotamasta. Hänelle silloin vanhus virkkoi:
— Elä itke, poikani, olenhan täyttänyt velvollisuuteni. Yhden kerran olisin vielä tahtonut taistella tanskalaisia vastaan, yhden vain… Mutta jatka sinä nyt taistelua heitä vastaan…
Luomet olivat jo painuneet umpeen. Mutta kerran vielä ne hiljalleen aukenivat, ja noissa teräksenharmaissa silmissä oli vieläkin välkettä, kun hän viime neuvonaan virkkoi:
— Ja muistakaa, pysytelkää aina tuulen päällä…!
Sitten silmät sammuivat ja kuolonkamppailua kesti vain hetkisen. Yhä voimistuva suvituuli puhalsi rikotusta ikkunasta sisään kajuuttaan ja hiveli kuin hyväillen ja lohdutellen vuoteella makaavan vainajan valkosta tukkaa.
Amiraali Klaus Flemingin suunnitelmat murtaa saarto ja ruhjoa voitostaan ennenaikaan ilkamoiva vihollinen toteutuivat hänen kuoltuaan täydellisesti, kohta kohdaltaan, kun Ruotsin laivasto vihdoin oli hyvällä peräntakaisella laskenut Kielin perukasta vapaalle merelle. Tykkien paukkuessa ja tulisuihkujen sinkoillessa Scepterin kylkiaukoista seisoi nyt toinen, nuorempi mies komentosillalla, mutta kaikki tunsivat, että voittoa saavutettaessa oli vielä vanha amiraali mukana. Hän makasi kyllä nyt kylmänä ja kankeana laivan ruumassa, mutta niin päälliköistä kuin miehistäkin tuntui koko ajan, kuin hänen voimakas, käskevä henkensä sittenkin olisi heitä johtanut.
Santeri Ivalo.