NUORI LIPPUJUNKKARI.
PERTTI SIMONPOIKA.
"Hän viidentoista vanhana läks' sotarivihin."
"Musketti olal-le! — Käännös oikea-han! — Eteenpäin mars!"
Komentosanoja sateli kuin rakeita ja sotilaat, jotka olivat kymmenen ja viidentoista vuoden välillä olevia koulupoikia ja joilla oli musketteina vahvat koivusauvat, tekivät rivakasti temppunsa ja marssivat suorina kuin kepit. Rivin oikeassa päässä, hieman edellä muista, astui heidän komentajansa, viisitoistavuotias, punaposkinen ja kirkassilmäinen poika, jonka kupeella heilahteli puumiekka. Kun komppania oli ehtinyt torin keskelle raatihuoneen eteen, komensi hän seis! ja sitten: käännös ympäri! ja mars eteenpäin! kunnes oli tultu takaisin lähtökohtaan, jolloin hän jakoi heidät kahteen joukkoon ja pani taistelemaan keskenään.
Hänen raikkaalla pojan äänellä huudetut komentosanansa kuuluivat selvästi krouviin, joka oli torin laidassa vastapäätä raatihuonetta. Siellä istui olutta ryypiskellen vanha ontuva rakuuna Jontte, joka oli ollut mukana Breitenfeldillä ja Lützenissä ja vietti nyt vanhuuden päiviään vangin vartiana linnassa.
"Sepäs koko kenraali on toisia komentamaan", sanoi hän mälliään vääntäen ja kurkistaen puoliavoimesta ovesta torille. "Upseeri siitä tulee ja hyvä tuleekin, kenen vekaroita sitten lieneekin."
"Se on muutaman Simo Korho-vainajan poika", vastasi krouvari pöytänsä takaa. "Sen isä meni sinne Saksan sotaan ja sinnehän tuo jäikin. Eikö liene ollut tuttukin sinulle?"
Ja miten ollakaan, kun siinä oikein muisteltiin ja selvitettiin, niin tunsihan Jontte Korhon Simon — kerrankin olivat Magdeburgissa yhdessä tyhjentäneet suuren viininassakan, jonka olivat kähveltäneet muutaman porvarin kellarista. Vai sen se oli poika tämä vekara. No isäänsäpä hänestä sitte oli tullutkin.
"Se käypi koulua ja hänen äitinsä ja vanhempi veljensä, joka on satulaseppä, tahtoisivat hänestä saada papin", selitti krouvari, "mutta kuinka käynee. Aika vekara se on ja rasavilli ja monta ruutua sen käpälät ovat heläyttäneet rikki. Ei pohjaltaan mikään pahankurinen eikä heittiö, vaan luonnoltaan aivan liian virkku. Eikä siihen näytä pystyvän velimiehen paremmin kuin rehtorinkaan patukka. Mihinkäpä sitä luonnostaan pääsee, muistaahan tuon omilta penikkavuosiltaan. Sotaväkeenhän sen kuuluu kovin tekevän mieli, niitä kun ylimmän luokan poikia pääsi mukaan sinne Taipaleen retkelle. Mutta kaupunginmuureilla se on tämä Pertti-poikakin väliaikoinaan ollut vartiana ja toissa päivänä se oli siellä lyönyt kuoliaaksi Nokareen muijalta sian, kun se oli tullut muurin rakosista kuminanjuuria tonkimaan. He, he, onhan maistraatti kyllä antanut vartioille luvan lyödä kuoliaaksi siat, joita omistajansa päästävät muureja tonkimaan, mutta karsserissa oli poika siltikin saanut kolttosensa takia istua kokonaisen päivän."
"He, he, mitäs sellaisesta pekunasta papiksi", arveli Jontte, "solttu, solttuhan kovinkin siitä pitäisi tehdä. Mutta ei niistä Taipaleen retkeläisistä ole täällä kaupungilla mitään kuultu?"
"Ei ole kuultu. Muorini vain näki viime yönä unta, että niiden olisi siellä huonosti käynyt ja että moskovalainen muka ennen Jaakon päivää seisoisi kaupungin edustalla. Vaikka mitäpä niillä akkain unilla on taikaa."
"Niinpä minustakin. Kunhan vain eivät jo ensi yön aikana meidän pojat palaisi voittajina kotiin. Eipä niitä moskovalaisia kuulostanut siellä Laatokan puolella kovinkaan suuria joukkoja olevan. Ja olipa noita nyt sitten minkä oli, kyllä meidän pojat aina päänsä pärjäävät, onhan niillä joukossaan vanhoja ruutikuonoja, jotka Saksan tanterilla ovat lyöneet käpälämäkeen parempiakin porhoja kuin Moskovan pitkäkauhtanat."
"Mutta parhaan ajan se moskovalainenkin hyökkäykselleen valitsi, kun melkein koko meikäläinen sotavoima on kuninkaan kanssa kaukana vieraalla maalla. Hitto hänen ties, minä päivänä tässä vielä saa vanhoilla päivillään tarttua miekkaan ja leinisäärillään kiivetä muurille vihollista torjumaan."
"Eikö mitä", lohdutti Jontte krouvaria. "Kun eversti on saanut nostoväkijoukkonsa täyteen kuntoon, niin aikoo hän lähteä pienelle siivousretkelle Laatokan puolelle. Kovin ne riivatun naapurit kuuluvatkin siellä mellastaneen, polttaneen kirkkoja ja tehneen muita tuhojaan. Mutta kyllähän ne lähdön ottavat, kun meidän eversti ehtii sinne poikineen, siitä saat olla varma" — ja ikäänkuin asian vakuudeksi tyhjensi Jontte haarikkansa pohjaan sekä työnsi poskeensa uuden mällin.
Tällä välin Pertti Simonpoika eli Bartholdus Simonis, kuten hänet koulun kirjoihin oli merkitty, jatkoi torilla joukkonsa harjoittamista, komentaen, huutaen, moittien ja kiittäen. Nyt alkoi hän heitä kuulustella sotataidon aikeissa.
"Mitä teidän on tehtävä, kun vihollisen ratsuväki hyökkää päällenne?" kysyi hän eräältä kymmenvuotiaalta rivin alapäässä.
"Meidän on kyyristyttävä alas ja laukaistava muskettimme", vastasi pikku sotilas.
"Meidän on seisottava kylmäverisesti paikallamme, kunnes vihollinen on ehtinyt kolmenkymmenen askeleen päähän, kyyristyttävä sitten nopeasti alas ja laukaistava muskettimme, herra majuri", oikaisi Pertti ja nykäsi viiksien puutteessa pikku sotilasta korvasta.
Samalla tunsi hän raskaan käden olkapäällään. Hän kääntyi kantapäillään tuimasti ympäri, mutta joutui samassa kovin hämilleen ja temmaten päästään lakin, jossa liehui pari kukonsulkaa, kumarsi hän syvään, samalla kuin vahva puna levisi yli hänen verevien kasvojensa aina hiusrajaan saakka. Hänen edessään seisoi suuri ja luiseva mies, jolla oli tuuheat harmaat viikset, punertava nenä ja jalassa pitkävartiset kannussaappaat sekä kupeella suuri miekka, joka riippui olan yli kulkevassa leveässä sinikeltaisessa kannikkeessa.
"Eversti Burmeister", kulki kuiskeena pitkin poikakomppaniaa, joka silmät renkaina odotti, mitä hän aikoi tehdä heidän päällikölleen.
"Potstausend, oletpa sinä aika majuri!" alkoi hän kovalla, jyrähtelevällä äänellään ja vahvasti saksaksi murtaen. "Kuinka vanha sinä olet ja mikä on nimesi?"
Pertti hengähti syvään ja nähdessään, ettei noiden harmaiden silmien puolelta, jotka tuuheiden kulmakarvain suojasta tuikkivat ystävällisesti ja hyvänsuovasti, uhannut häntä minkäänlainen vaara, antoi hän selvän ja reippaan vastauksen, seisoen suorana kuin tikku ja kantapäät visusti yhdessä. Eversti tarkasteli häntä mielihyvin ja jyrähti:
"Nuori sinun kokoiseksesi. Varmaankin lukiolainen?"
"Kyllä, herra eversti."
"Miksi et ole pyrkinyt sotilaaksi kuten niin monet tovereistasi, kun kerran näytät noin mielistyneeltä sotilashommiin?"
Pertti joutui hämilleen ja antoi katseensa painua everstin suuriin saappaisiin.
"Me tarvitsisimme lipunkantajan joukkoomme ja sinähän olisit kuin luotu siihen toimeen", jatkoi eversti. "Tahtoisitko tulla?"
Pertti hengähti jälleen syvään, nosti sitten katseensa ja sanoi:
"Olisin niin mielelläni jo keväällä tullut sotaväkeen, sillä minun isänikin oli sotilas ja kaatui Saksan sodassa, mutta äitini ja veljeni eivät tahdo sellaisesta kuullakaan. Minusta pitäisi muka tulla pappi, vaikkei minusta ole ikinä sellaiseen toimeen. Tulisin kovin mielelläni lipunkantajaksi, jos… jos herra eversti tulisi ja taivuttaisi äitini ja veljeni."
"Hm, no, mitäs muuta sitten kuin: eteenpäin mars!"
Kun he olivat ottaneet muutaman askeleen, pysähtyi Pertti ja komppaniaansa kääntyen sanoi vakavasti:
"Nyt kiltisti kirjan ääreen, mars!"
Eversti hymyili partaansa ja he jatkoivat yhdessä matkaansa. Kotona hämmästyivät äiti ja veli ihan sanattomiksi, nähdessään kenen saattamana heidän rasavillinsä saapui. Mutta osottihan everstin hyvänsuopa hymy ja Pertin ilosta loistavat silmät, ettei häntä sentään oltu mistään pahanteosta tavattu. Vaan mitä ihmettä merkitsi sitten tämä odottamaton vierailu? No, siihen saivat he piankin selvityksen, kun eversti oli ehtinyt viiksistään jyräyttää asiansa. Niin, sellaista se oli nyt, että isänmaa vaati mukaan jokaista, joka kykeni vain asetta liikuttamaan, muutoin oli perikato ovella. Eikähän tässä kaatuminen ollut kysymyksessä, vaan voittaa oli tarkoitus, voittaa ja karkottaa vihollinen sinne, josta se oli tullutkin. Ja eikö sotilaan toimi ollut kunniallinen, niin, kaikista kunniakkain, ja eikö sillä tiellä mies päässyt pitemmälle, huikean paljon pitemmälle kuin koskaan pappi tai muu virkamies? Ja jos tuollainen reipas poika kuin Pertti, oikea sankarin alku, kohoaisi ajan oloon vaikka kenraaliksi, niin se ei olisi mikään mahdottomuus. Tarvittiin vain hyvää luottamusta ja kuraassia. Niin, ja ennen kaikkea sitten isänmaa, jota parhaillaan uhkasi niin suuri vaara…
Kuinka kauniisti tuo suuriviiksinen ja punanenäinen sotakarhu osasikaan puhua! Muorille kihosivat ihan vedet silmiin ja hän näki ilmielävänä edessään Simo-vainajan, sellaisena kuin hän oli sotaan lähtiessään. Oli hän sentään näyttänyt uljaalta ja kersantiksi hän oli kohonnut, ennenkuin vihollisen luoti hänet surmasi. Ja kuinka siinä nyt muori miettikään ja muisteli ja väliin omille mielikuvilleen itkeä turauttikin, niin lopuksi antoi hän suostumuksensa. Vanhempi veli tosin kyräsi itsekseen, mutta ääneensä ei hänkään kehdannut asettua everstiä vastustamaan ja niin tuli kuin tulikin päätökseksi, että Pertti menee eversti Burmeisterin joukkoon lippujunkkariksi.
Hei, mikä ilo ja autuus siitä Pertille repesikään! Nyt oli hän sotilas, isänmaanpuolustaja ja lippujunkkari eikä mikään latinaa tonkiva, vanhan peruukkipää-rehtorin kuranssattava koulupoika. Täytyi lähteä levittämään tätä ilosanomaa toverienkin keskuuteen.
Mutta mitä merkitsikään se riemun pauhina, rumpujen pärrytys, torvien toitotus ja loppumattomat hurraa-huudot, jotka Perttiä kohtasivat hänen ulos tullessaan? Karjakadulla sai hän sen jo tietää. Siinähän marssi kaupunkilaisten saattamana se joukkokunta, joka toista viikkoa sitten oli lähtenyt Laatokan tienoille. Se oli hajottanut Taipaleen kauppalaan asettuneen venäläisjoukon, saaden saaliiksi kaiken mitä heidän leirissään löytyi ympäristöltä ryöstettyä tavaraa, ja palasi nyt kunnian loisteessa takaisin kotiin. Kuinka uljaasti ja itsetietoisesti siinä marssivatkaan pitkävartisissa saappaissaan ne parisenkymmentä Pertin vanhempaa koulutoveria, joilla oli ollut onni vaihettaa kirjansa miekkaan. Oikein kävi kateeksi heitä nähdessä! Mutta malttakaahan, kohta tässä Pertti Simonpoikakin marssii yhtä uljaasti isänmaan puolustajain rivissä.
Sen iltaa ja yönseutua oli elämä Viipurin kaupungissa ja linnassa yhtä voitonriemua ja juhlahumua. Aamulla sitten mynsträttiin Pertti sekä joukko muita nuorukaisia eversti Burmeisterin komennossa olevaan pieneen joukkoon. Kolmetoista Taipaleen retkellä mukana ollutta lukiolaista pääsi siihen upseereiksi. Ei se ollut mikään suuren suuri armeija, siihen kuului vain alun toistatuhatta miestä, niistä puoliväliin neljättäsataa kouliintunutta ratsumiestä, muut maalta tulleita talonpoikia. Tämän joukon kokoonpanija ja päällikkö oli eversti Kristoffer Burmeister, yli viiskymmen-vuotias soturi, joka oli ollut mukana kolmikymmenvuotisessa sodassa. Kaarle Kustaan sotaretkille ei hän ollut lähtenyt mukaan, vaan oli elellyt maatiloillaan täällä Suomessa, kunnes hän myrskyn uhatessa itäisen rajan takaa oli Viipurin maistraatin pyynnöstä ottanut huolehtiakseen maan kaakkoiskulman puolustamisesta. Kun Viipurin maaherrakin oli äsken kuollut, oli Burmeister tuon uhatun kulmakunnan ylin käskijä ja puolustustoimien esimies. Rivakasti oli hän käynyt asiaan käsiksi, kutsunut talonpoikia lippujen alle ja pannut Viipurin suojana olevat varustukset oivalliseen kuntoon. Nyt johti hän parasta aikaa tulisella kiireellä talonpoikaisen nostoväen harjoittamista ja aikoi sitten pienen joukkonsa kanssa marssia ulos vihollista vastaan. Kuraassi se on, joka asian ratkasee eikä miesten paljous, tapasi hän sanoa niille, jotka valittivat puolustajajoukon pienuutta, ja kuraassia, totta tosiaan, ei puuttunut eversti Kristoffer Burmeisteriltä ja hänen miehiltään — sen saivat viipurilaiset ja koko maakunta pian nähdä.
Pertti Simonpoika se oli vihdoinkin päässyt oikeaan elementtiinsä. Hei vaan sitä elämää, kun sai joka päivä rummun tahtiin äkseerata ja opetella kaikkia sotakomentoon kuuluvia temppuja. Ja olipa hän saanut jo hankituksi itselleen oikean hakkapeliitta-hatunkin ja pitkävartiset sotilassaappaat. Entäs miekka sitten, sotilaan päätunnusmerkki! Kuinka se lisäsikään miehen ryhtiä siinä kupeella heiluessaan ja kuinka somasti sen huotra lipsuikaan saapasvartta vasten. Kylläpä olivatkin lukiotovereilla silmät pyöreinä, kun he iltapäivisin kerääntyivät vallinharjalle äkseerausta katsomaan ja näkivät hänet uusissa tamineissaan siellä valittujen joukossa.
Oli se poikaa, tuo Simon Pertti, pienen maanpuolustusjoukon lippujunkkari. Eipä uskaltasi häntä rehtori enää lyödä Donatuksella päähän tai könistää häntä karsseriin!
Nostoväen harjoitukset eivät tulleet pitkällisiksi. Heinäkuun ensimäisinä päivinä saapui Käkisalmesta pikaviesti, joka kertoi suuren venäläisarmeijan erään ruhtinaan johdolla asettuneen kaupungin edustalle. Linnanpäällikkö, kapteeni Olavi Pentinpoika, jolla oli ainoastaan satayhdeksänkymmentä miestä varusväkeä, oli vihollisten antautumisvaatimuksiin vastannut ruudilla ja lyijyllä sekä lyönyt onnellisesti takaisin heidän ensimäisen rynnäkkönsä. Nyt he olivat ryhtyneet vakinaiseen piiritykseen. Olavi Pentinpoika teki kyllä urhoollista vastarintaa, mutta eihän ollut puolustajain vähälukuisuuteen nähden taattua, miten tulisi käymään. Kiireellinen apu olisi sentähden tarpeeseen.
"No, rientäkäämme sitten Herran nimeen heille avuksi", päätti eversti
Burmeister.
Se oli vakavan juhlallinen hetki Viipurissa, kun tuo pieni joukko, toistaiseksi maan ainoa turva, lähti kaupungista liehuvin lipuin ja rumpujen ja torvien soidessa. Joukossa oli paljon nuorta väkeä kaupunkilaisten omasta piiristä ja sen vuoksi katsoivat viipurilaiset sitä aivankuin omaksi armeijakseen. Neitoset olivat kietoneet lipputangon kukkaisköynnöksen peittoon ja useimmat nuorista sotilaista ja upseereista kantoivat rinnassaan kukkakimppuja. Heidän silmänsä välkehtivät nuorekasta elämänintoa. Se tarttui heitä saattaviin kaupunkilaisiinkin ja herätti heissä valoisia voitontoiveita. Mihin muuhun kuin voittoon astutaan noin kirkkain katsein ja pystyin päin, olkoonpa sitten että tässä on menossa vain pieni David ja että siellä perillä on vastassa Goliat-jättiläinen. Ja tiedettiinpä sitä ennenkin käydyn taisteluun samanlaisten David-Goliat-suhteiden vallitessa. Elihän vielä jokaisen viipurilaisen muistissa kertomus herra Jöns Maununpojasta, joka sata vuotta sitten oli vielä paljon pienemmän joukon kanssa lähtenyt Viipurista ja Kivennavalla nujertanut kymmentuhantisen vihollislauman. Entäs Tuomas Teppoisen urotyöt ja monen monet muut täällä Viipurin kannaksella. Ja olihan takana pitkä Saksan sota, jossa suomalaiset olivat oikein maineeseen kohonneet. Niin etteihän tässä ollut mitään syytä olla nyrpällä nenin ja synkästi eteensä tuijotella.
Mutta kenen silmät ne kaikista kirkkaimmin loistivat, ellei tämän David-joukon nuoren lipunkantajan, Pertti Simonpojan. Häneen olivat useimpain kaupunkilaisten katseet suunnattuna ja olipa suorastaan ilo nähdä häntä, kun hän suorana ja pää pystyssä asteli joukon edellä. Kukapa kunnon porvareista tai heidän pyylevistä eukoistaan ei olisi tällä hetkellä karkottanut sydämestään sitä närää, jota hänen kepposensa olivat sinne synnyttäneet, sekä vilpittömällä mielellä toivottanut onnea niin hänelle kuin koko hänen lippuaan seuraavalle joukolle. Ja kun sen viimeiset rivit olivat sukeltaneet Karjaportin holviin, kiipesivät iäkkäämmät saattajat ylös muurille ja huutelivat sieltä, päähineitään heiluttaen, onnentoivotuksiaan poistuvalle sotajoukolle, jota nuorempi väki laulaen ja hurraata huutaen saatteli vielä kauas kaupungin ulkopuolelle.
Niin riensi tuo tuhatmiehinen joukko heinäkuisen päivän paahteessa pikamarssissa eteenpäin itää kohti. Kuta kauemmas Viipurista tultiin, sitä useammin kohdattiin kotisijoiltaan häädettyjä poloisia pakolaisjoukkoja. Niiltä saatiin kuulla, että vihollinen oli uudelleen ottanut haltuunsa Taipaleen kauppalan. Sen vuoksi päätettiin muuttaa matkan suunta sinnekäsin ja vasta kun vihollinen olisi jälleen karkotettu Taipaleesta rientää Käkisalmen avuksi.
Toisena iltana Viipurista lähdettyä saapuivat he Raudun kirkolle. Kun tiedustelemaan lähetetty ratsujoukko toi myöhemmin illalla sanan, että vihollinen oli lähtenyt Taipaleesta sisämaahan päin sekä yöpynyt Suvannon rannalle penikulman päähän Raudusta, päätti Burmeister järjestää joukkonsa taisteluasentoon Leini- ja Rautjärvien väliselle kannakselle. Jalkaväki asetettiin kahtena vahvana rivistönä keskustaan ja ratsumiehet jaettiin kummallekin sivustalle järvien rannoille. Sitä paitsi lähetettiin kummankin järven taakse pienet komennuskunnat pitämään silmällä, ettei vihollinen pääsisi huomaamatta kiertämään pääjoukon selän taakse. Miehet saivat yöpyä asemilleen taivasalle — ja mikäpä heillä olikaan hätänä lämpimänä keskikesän yönä.
Vilkkaasti juteltiin niiden pienien nuotioiden ääressä, joita miehet olivat virittäneet hyttysiä karkottaakseen. Tulossa olevasta taistelusta siinä haasteltiin ja monenlaisia arveluita lausuttiin. Pitkälle sivu puoliyön valvoi Pertti vaaleassa kesäyössä ja tunsi olonsa niin oudon kummalliseksi. Ei se pelkoa ollut, vaan jännittynyttä odotusta ja aavistelua. Hän oli kuvaillut jo moneen kertaan taistelun menon niin elävästi mielessään, että hän oli ihan selvästi tuntenut nenässään ruudinhajun ja kuullut korvissaan kuulien vinkunan. Ja kun hän viimeinkin nukahti levottomaan uneen, näki hän ympärillään pelkkää taistelun vilinää, kuuli muskettien pauketta ja hurraa-huutoja.
Aurinko oli jo korkealla ja tuore aamuilma oli täynnä linnunlaulua, kun torvenääni havahutti hänet uinailustaan. Hän luuli heränneensä suoraapäätä keskelle taistelua, kavahti nopeasti jalkeilleen ja tarttui miekkaansa. Mutta ympärillään näki hän vain pelkkiä tovereita ja hymyileviä kasvoja sekä kuuli iloista leikinlaskua. Kun hänen silmänsä samassa osuivat peilityynelle järvelle, huusi hän hämminkiään peittääkseen: "Pojat, minä menen uimaan, tulkaa mukaan!" Silloin kokonainen lauma nuoria miehiä seurasi häntä järvenrantaan. Ja sielläkös kävi ilo ja pärske, kunnes torven ääni kutsui heidät jälleen riviin. Mutta kuinka paljon heidän mukanaan leyhähtikään riveihin raikasta elämää ja nuorekasta intomieltä! Se sai everstinkin silmät kirkastumaan, kun hän hiljalleen ratsasti pitkin rintamaa, nähdäkseen oliko kaikki järjestyksessä ja kunnossa.
"Lapset", sanoi hän rintaman keskelle pysähtyen, "meillä tulee tänään kuuma päivä, mutta teitä katsellessani minä en ollenkaan epäile, ettemmekö selviä kunnialla, vaikka vihollisemme onkin pääluvultaan meitä paljon vahvempi. Noin eivät loista niiden kasvot, joilla on edessään tappio ja häpeällinen pako. Säilyttäkää tuo iloinen rohkeutenne ja seisokaa miehinä paikallanne, niin kuumaksi kuin tässä vielä saattaa käydäkin. Voitto kuuluu rohkeille."
Raikas hurraahuuto oli vastauksena näihin everstin koruttomiin sanoihin, jotka tuo rehti miekanmies oli vaivalla saanut itsestään esiin puserretuksi. Pertin ohi ratsastaessaan nyökäytti hän tälle ystävällisesti päätään ja virkkoi:
"Varjele lippua viholliselta, poikaseni. Niinkauan kuin se liehuu rivien yllä, eivät miehet menetä rohkeuttaan."
Voimakkaasti sykähti Pertin rinnassa ja hänelle selveni siinä tuokiossa, mitä lippu merkitsee sotajoukolle. Ja samalla käsitti hän oman vastuunalaisuutensa ja itsekseen päätti hän lujasti osottautua tuon kunnon everstin luottamuksen arvoiseksi. —
Päivänkehrä kiipesi yhä korkeammalle ja tiedustelijat ilmoittivat, että viholliset, joita on ainakin puolikymmentuhantinen joukko, lähenivät Rautua. Mutta vielä kesti heitä odottaa ja päivä alkoi jo olla puolillaan, ennenkuin heidän piikkinsä ja pertuskansa alkoivat välähdellä puiden välissä niityn takana. Joukko joukon jälkeen purkautui heitä metsän kätköstä aukealle, jossa he alkoivat järjestäytyä hyökkäykseen.
"Ahaa, he aikovat tehdä alotteeksi ratsuväkihyökkäyksen", kuuli Pertti muutaman nuorista upseereista lausuvan. "Ja tekevät sen nähtävästikin keskustaamme vastaan. No, sehän käy juuri odotustemme mukaan ja ketunrautamme pääsevät iskemään heidän nilkkoihinsa."
"Ketunraudoiksi" olivat he ristineet sen taistelusuunnitelman, jonka eversti Burmeister oli keksinyt. Siihen kuului ensinnäkin joukko tukevia seipäitä, jotka oli kolmeen riviin lyöty viistosti maahan, teräväksi veistetty kärki eteenpäin sojossa. Sellaisia kaksihaaraisine rautapiikkeineen oli käytetty jo kolmikymmenvuotisessa sodassa, jossa niitä oli ruvettu kutsumaan Ruotsin sulhasiksi. Tämän seiväsmetsän edessä seisoivat miehet tiheässä rivissä, niin että tuo vaarallinen hakuli oli kokonaan piilossa viholliselta. Jos nyt ratsuväki tekisi hyökkäyksen keskustaa vastaan, piti miesten vasta hyökkääjäin ihan lähelle tultua pujahtaa nopeasti seiväsrivistön taakse. Että kaikki kävisi nopeasti ja ilman häiriöitä, niin siltä varalta oli illalla pantu toimeen harjoituksia, joten jokaisella oli nyt selvillä paikkansa ja tehtävänsä. Sittenkuin vihollisen ratsuväki olisi suistunut tähän esteeseen ja joutunut häiriöön, piti kummallekin sivustalle asetetun oman ratsuväen hyökätä vihollisjoukon kyljille, iskeä sitä kahdelta puolelta kuin kiinni losahtavat ketunraudat. Toisen rivistön jalkaväki oli tilapäisesti siirretty kummallekin sivustalle ratsuväen taa piiloon, niin että keskusta näyttäisi mahdollisimman ohuelta ja houkuttelisi vihollista suuntaamaan ensi rynnäkkönsä juuri sitä vastaan.
Kaikki näytti käyvän laskujen mukaan. Kun vihollinen oli saanut ratsuväkensä jonkunlaiseen järjestykseen, välähtivät siellä miekat, hevosten harjat hulmahtivat ja maa tömisi tuhanten kavioin sitä tallatessa. Kuin kaikki edestään lakaiseva pyörremyrsky läheni pölypilveen kietoutunut ratsujoukko. Tuijottaessaan siihen tunsi Pertti kylmien väristysten karsivan ruumistaan ja hänen polvensa vavahtelivat. Mutta liikahtamatta seisoi hän paikallaan ja puristi suonenvedontapaisesti lipputankoa. Sitten… se kaikki kävi kuin unessa. Komennon kuullessaan livahtivat he kuin ankeriaat seiväsmetsän taa, viholliset huomasivat liian myöhään uhkaavan vaaran, kuului kauhun ja tuskan karjahduksia, kun etummaiset hevoset ratsastajineen naulautuivat seipäisiin, takimmaiset rivit sulloutuivat päälle ja tähän sekasortoiseen sikermään iskivät kummaltakin sivustalta suomalaiset ratsumiehet. Ohjakset löysinä ja villisti kirkuen pakenivat ne, jotka pakenemaan pääsivät. Niinkuin suuri aalto huljahtaa laivankannen yli, peittää hetkeksi kaikki näkyvistä ja huumaa aistit umpisukkeloon joutuneilta merimiehiltä, vetäytyen sitten yhtä äkkiä takaisin ulapalle — sellaiselta vaikutti tämä kaikki Perttiin ja hänen tovereihinsa. Mutta tällä aallon huuhtaisulla oli heihin vapauttava vaikutus. Yks kaks olivat he päässeet jäykistävästä jännityksestään, tunsivat veren lämpimästi ja vilkkaasti virtaavan suonissaan ja kohottivat huikean hurraa-huudon tälle ensi menestykselle.
"Kas niin, lapset, kaikki kävi toivomustemme mukaan", puheli eversti ratsastaen jälleen pitkin rintamaa. "Kaikki ei kuitenkaan ole vielä lopussa, vaan kuumin on edessämme, sillä nyt käy varmaankin heidän jalkaväkensä kimppuumme. Heitä eivät nuo siunatut seipäät voi pidättää ja silloin kysytään teiltä miehuutta pysyä alallanne. Mutta onhan alku hyvä, meidän kuraassimme on noussut ja vihollisen laskenut, se tasottaa mieslukumme erilaisuutta. Antakaa heille vain rivakasti kuonoon, pojat, ja kaikki päättyy hyvin."
Nähtiin, että vihollinen järjestäysi metsän rinteessä uuteen hyökkäykseen. Tällä kertaa alkoi taaja jalkaväkijoukko liikehtiä suomalaisten keskustaa kohti, samalla kuin ratsuväen jäännökset olivat asettuneet kummallekin kyljelle, suojellakseen niitä suomalaisen ratsuväen hyökkäyksiltä. Yhä lähemmäs tuli vihollinen ja… sitten alkoivat musketit paukkua ja taistelevain päiden päälle syntyi kitkerä, yhä sakeneva savupilvi. Kuinka se tuo pauke ja kuulain surina panikaan veren kuumenemaan. Pertti näki toveriensa joukosta suistuvan kenttään miehen sieltä, toisen täältä, mutta rohkeana seisoi hän alallaan ja niin tekivät toisetkin. Kuinka mielellään hänkin olisikaan ampunut, mutta siihen hänellä ei ollut tilaisuutta, hänen kun täytyi hoitaa lippuaan, joka ylpeänä liehui heidän riviensä yläpuolella, aina väliin peittyen tiheään ruudinsavupilveen.
Yhä lähemmäs työntäytyi vihollinen. Nyt ne saivat raivatuksi pois tieltä seipäät ja niihin tarttuneet miehet ja hevoset. Sitten… sitten seurasi hurja yhteentörmäys miekoin, keihäin ja musketinperin. Kaikki oli tuokion yhtä pyörryttävää sekamelskaa, huutoa ja aseiden kalsketta. Ja kun näköala Pertin ympärillä taas hieman selveni, näki hän vihollisten peräytyvän ja toveriensa hurraata huutaen ajavan heitä takaa. Mutta sitten näki hän everstin ilmestyvän ruudinsavun keskeltä ja pysäyttävän takaa-ajajat.
"Ottakaa entiset paikkanne, lapset, ja pitäkää ne, seisokaa lujana alallanne, sillä nyt tulee taistelun ratkaisevin hetki", kuuli Pertti hänen puhuvan. "Hetken päästä uudistaa vihollinen varmasti rynnäkkönsä ja minun täytyy koko toinen rivistö viedä hetkeksi pois, sillä eräs vihollisjoukko on kiertämässä Rautjärven ympäri meidän niskaamme. Kestäkää herran nimessä paikallanne niinkauan kuin minä ehdin takaisin. Kun rintamaan syntyy aukkoja, niin vetäytykää yhteen älkääkä päästäkö niitä läpi. Kapteeni Kaarlo Lennartinpoika on ylin päällikkö minun poissa ollessani."
Sen sanottuaan kiiti eversti toisen rivistön jalkamiesten kanssa pois. Turvattomuuden tunne valtasi ensimäisen rivistön, kun se jäi täten vaille selkänojaa, joka aina nopeasti täytti syntyneet aukot. Mutta olivathan he lyöneet jo kahdesti vihollisen pakosalle, heidän rohkeutensa oli kasvanut eivätkä he tulisi hevillä paikkaansa jättämään.
Jälleen läheni vihollinen ja jälleen kietoutui kaikki villiin sekamelskaan. Tällä kertaa kävi taistelu paljon kestävämmäksi ja vimmatummaksi. Vihollisten paino oli liian raskas tuolle ohuelle ja harvalukuiselle suomalaisten rintamalle. Yhä lähempänä loiskahtelivat taistelun laineet sitä paikkaa, jossa Pertti lippua pidellen seisoi. Hän tunsi verensä kuumenemistaan kuumenevan. Vasemmalla kädellään hoiti hän lipputankoa ja oikeassa oli miekka valmiina iskemään. Hän ei tahtonut peräytyä, etteivät viholliset eivätkä omat miehet näkisi lipun siirtyvän taaksepäin.
Nyt… nyt oli hän keskellä kuohua, hän iski ja pisti ja sai itse iskuja ja näki miehiä ympärillään suistuvan maahan. Joku tarttui lipputankoon ja koetti vääntää sitä hänen kädestään, mutta joku hänen tovereistaan suisti sen maahan… Sitten sukelsi vihollismerestä suuri, rokonarpinen mies, oikea jättiläinen; ylenkatseellisesti löi se miekan hänen kädestään, niin että se kilahtaen lensi maahan, tarttui sitten lipputankoon ja tempasi sen yhdellä nykäisyllä haltuunsa. Turhaan kurotti Pertti käsiään saadakseen sen takaisin temmatuksi, rokonarpinen jättiläinen sukelsi takaisin sinne, josta oli tullutkin ja Pertti näki rakkaan lippunsa liehuvan vihollisjoukon yllä, joka tervehti sitä riemuhuudoin…
Tuska sydämessään seisoi Pertti hetken kuin huumaantuneena alallaan. Hänestä tuntui, että häneltä oli riistetty kunnia, että hän oli pettänyt everstin luottamuksen ja että voiton mahdollisuus oli luisumassa heidän käsistään. Ei, se ei saanut tapahtua! Lippu oli otettava takaisin hinnalla millä hyvänsä. Hänet valtasi omituinen huumaus, joka ikäänkuin tempasi hänet kohoksi maasta. Tuntematta tai huomaamatta verta vuotavia haavojaan tarttui hän suureen lyömämiekkaan, joka joltakin kaatuneelta oli vierähtänyt hänen jalkoihinsa, ja huutaen ympärillään kamppaileville tovereilleen: "Pojat, seuratkaa minua, meidän on saatava lippumme takaisin!" alkoi hän kaksin käsin silmittömästi hakata ympärilleen. Lippua kohti veti häntä kuin joku salaperäinen yliluonnollinen voima, joka sai hänet unhottamaan haavansa ja uupumuksensa. Viholliset kaatuivat tai väistyivät tuon huimasti välkkyvän aseen edestä, aseen, jota niin rajulla vimmalla heilutti kalpea, verinen nuorukainen, silmissään yliluonnollinen loiste. Leveä verinen kuja aukeni vihollismereen Pertin ja hänen toveriensa vastustamattomasti edetessä ja yhä lähemmäs lippuaan he ehtivät. Vielä muutama huima sivallus ja siinä oli rokonarpinen lipunryöstäjä ihan hänen edessään. Se koetti jälleen sukeltaa häiriöön joutuneiden omiensa joukkoon, mutta Pertin hirmuinen ase oli nopeampi. Pää halaistuna suistui jättiläinen maahan. Pertti tempasi ahnaasti lipun hänen kädestään, kouristi suonenvetoisesti sen tankoa ja painoi sen syvään hengähtäen rintaansa vasten. Mutta samalla musteni maailma hänen silmissään, hän horjui ja kaatui lippuineen maahan…
Hän ei kuullut enää hurraa-huutoja takanaan eikä hakkaa päälle-huutoja edestäpäin eikä nähnyt, kuinka viholliset sekasorron vallassa alkoivat paeta joka suunnalle. Eversti oli palannut järven takaa, viholliset luulivat suomalaisten saaneen vereksen apujoukon ja kun samalla se joukkokunta, jonka eversti oli erottanut omista miehistään ja lähettänyt järven ympäri vihollisen selkään, oli käynyt hyökkäämään suurella pauhinalla, joutuivat viholliset sellaisen hämmingin valtaan kuin taivas olisi pudonnut heidän päälleen. He jättivät kaiken, lähtivät silmittömään pakoon ja hajausivat kuin paimenettomat lampaat Laatokan puolesiin metsiin. Siten päättyi tuo nelituntinen kiivas taistelu suomalaisten täydellisellä voitolla.
Eräs nuoremmista upseereista, Pertin tovereita Viipurin lukiosta, oli juuri kuvannut everstille tarkkaan, kuinka Pertti lippunsa menetettyään oli johtanut heidät hurjaan hyökkäykseen ja vallottanut lipun takaisin ja kuinka hän sillä teollaan oli ratkaisevimpana hetkenä seisauttanut vihollisen etenemisen, kunnes eversti ehti avuksi, ja kuinka hän siten oli pelastanut koko taistelun. Vaieten ja paljastetuin päin seisoivat eversti ja kaikki upseerit Pertin ympärillä, siinä missä hän makasi selällään kalpeana ja elottomana, mutta kasvoillaan vielä onnellinen hymy ja kädet lujasti puristaen lipputankoa. Kuin henkivartioina makasi hänen ympärillään joukko kaatuneita tovereita.
"Minä sanoin hänen äidilleen", lausui eversti, "että hänestä voi vielä tulla kenraali. Mutta minä en arvannut kyllin korkealle, sillä hänestä tulikin sankari."
Everstin silmissä kimalsi kyynel, kun hän kumartui alas ja sulki vainajan silmät sekä peitti hänen ruumiinsa lipulla.
Sellainen oli 14 p. heinäk. 1656 Raudun taistelu, jossa nuori lipunkantaja Pertti Simonpoika eli Bartholdus Simonis näytteli niin sankarillista osaa ja josta kuningas Kaarlo Kustaa lähetti eversti Burmeisterille kiitoksensa.
Kyösti Wilkuna.