KÄKISALMEN PUOLUSTUS VUONNA 1656.
KAPTEENI OLAVI PENTINPOIKA.
Heleimpään kevätvihreäänsä olivat tuuheat lehtipuut pukeutuneet Vuoksen vanhan suujuoksun varrella ja kuusenoksatkin komeilivat punertavissa käpykoristeissaan. Keveästi lipui pieni kaksihanka-haapio myötävirtaa leveän kymin pohjoisen rinteen ohi, jossa kasvoi vehmas nurmi. Venheessä piti perää hyväntuulisen näköinen, ahavoittunut, ryhdikäs keski-ijän mies talonpoikaisessa mekossa, jonka tuppivyö tulusvehkeineen kiinnitti uumenille. Soutajina oli perämiehen neljä reipasta pienoiskuvaa, hänen poikiaan, joista kolme jo oli siinä kahdenkymmenen vuoden seutuvilla, alle tai päälle, ja neljäs, nuorin vasta puolivälissä toistakymmentä, — siinä oli airovoimaa liiaksikin noin pieneen alukseen. Mutta niinpä taival katkesikin nopeasti ja pian rupesi lehteväin nienten lomitse kuultamaan määränpää, Käkisalmen ijäkäs, harmaakivinen saarilinna, jonka vanhimman osan jyhkeä, pyöreä torni tummana kuvastui päivän kiilloittamaan virran kalvoon. Linna sijaitsi näet kahdella, sillan kautta toisiinsa ja pohjoiseen mantereeseen yhdistetyllä saarella, ja sinne mantereen puoliselle rinteelle oli linnan turviin kasvanut pieni kaalimaiden ja viljapeltojen ympäröimä esikaupunki. Suuremman saaren eli n.s. uuden linnan muurien sisäpuolella sijaitsi vanha kaupunki ja itse linnan ytimen muodosti siitä ulompana oleva saari, jota sanottiin "vanhaksi linnaksi." Tämän virranpäälliseen rantaan, korkean muurin alle, laski venhe, josta soutajat heti rupesivat maihin lappamaan verkkojaan ja vapojaan.
Kalamatkalta, kevätkalan pyynnistä, palasivat näet siinä Käkisalmen linnan päällikkö, kapteeni Olavi Pentinpoika — kalamiespuvussa — ja hänen reippaat poikansa, Kaarlo, Olavi, Konrad ja Juhana, iloisina kaikki ja ylpeinä kauniista saaliistaan. Sillä kalakontit, jotka he nostivat venheestä äitinsä eteen, joka juuri laskeusi linnasta saapuvia vastaanottamaan, olivat suuret ja täydet — kelpasi niitä näytellä…
— Siinä on saalista, huudahtivat he, kohotellen kontista esille suurimpia vonkaleita. — Onko täällä linnan sauna lämpiämässä, me toimme tullessamme tuoreita vastoja.
Mutta äiti, rehevä, topakka maalaisemäntä, ei tällä kertaa kiinnittänyt paljoakaan huomiota saaliisiin eikä vastoihin. Hänen katseensa oli hiukan huolestuneen näköinen, kun hän kääntyi miehensä puoleen ja virkkoi:
— Tänne saapui aamulla miehiä Sortavalasta ja ne kertovat outoja uutisia.
— Ka minkälaisia?
— Heidän puolessaan parveilee ratsastavia vainolaisia… ovat siellä ryöstäneet taloja ja polttaneet kirkkoja.
— Vainolaisia…?
— Niin, kasakoita, mitä lienevät. Ihmiset kuuluvat paenneen metsiin… Mutta jouduhan itse kuulemaan, miehet ovat linnantuvassa.
Vakava, hämmästynyt ilme levisi isän hyväntuulisille kasvoille, kun hän siihen kotvaseksi jäi miettiväisenä seisomaan. Vihan liekkikö olisi irti idässä? — hänen oli sitä vaikea ymmärtää. Mutta viestin tuojathan ovat tuvassa… Olavi ojentausi suoraksi — hänen oli siinä kalapuvussa hiukan hidasta päästä täyteen sotilaalliseen ryhtiinsä —, jätti sanaa puhumatta poikansa rannalle hoivaamaan verkkoja ja saaliita, ja läksi nopein askelin nousemaan vastamaata synkännäköisen linnansa paksuseinäistä porttia kohden.
— Jos kasakat ovat tulleet rajan yli, niin pian he ovat täälläkin!
Kuinka heitä silloin täällä tervehditään?
* * * * *
Käkisalmen vanha linna, joka jo nelisensataa vuotta oli seisonut siinä Vuoksen suujuoksun vartiana, oli näihin aikoihin, 16-sataluvun puolivälissä, päässyt pitkien rauhanvuosien varrella hiukan "ruostumaan" ja ravistumaan. Sitä oli kyllä laajennettu linnoittamalla myöskin se suurempi saari, jossa "vanha kaupunki" sijaitsi, ja itse "pesälinnan" muurit ja vallit, joita oli ahkerasti varustettu ja lujitettu noin viisikymmentä vuotta sitten, jolloin sen omistamisesta tuimasti taisteltiin, olivat kylläkin paksut ja vankat. Ja ensi vuosina Stolbovan rauhan jälkeen, jolloin Ruotsi jäi lopullisesti pitämään tuon kiistankapulan, oli siellä pidetty riittävä varustusväkikin kaikkine tykistöineen ja sotatarpeineen. Mutta sen jälkeen oli täällä Suomen itäisellä rajalla — harvinaisuutena kyllä — vallinnut monta rauhan vuosikymmentä ja siihen rauhantunteeseen oli tällävälin jo liiaksikin totuttu. "Korelan" linnaväkeä oli pienentämistään pienennetty sitä myöten kuin Ruotsi alinomaa tarvitsi lisää aseväkeä suuriin saksalaisiin sotiinsa; sen parhaat tykit oli sieltä viety muille taistelutanterille, eikä ollut varoja riittänyt tämän kaukaisen linnan kunnossapitoon, — niitä oli aina tarvittu toisaalla. Siksi oli nyt Käkisalmen päällikön, jolla oli linnassaan vain vähäinen, rauhanaikainen varustusväki ja sen mukaiset muonat, vaikea ajatella vihollisen nyt yhtäkkiä tekemää hyökkäystä.
Mutta siihen ajatukseen oli kai totuttauduttava. Olavi Pentinpoika, suomalaisesta maalaishuovista kapteeniksi ylennyt soturi, oli jo pari vuosikymmentä sitten nuorena luutnanttina ollut lyhyen ajan Käkisalmen väliaikaisena komentajana, ja silloin päässyt tähän rajalinnaan ja sen viereisen kauppakylän väestöön mieltymään. Senjälkeen oli hän kulkeutunut toisille sotatiloille, retkeillyt Liivinmaalla ja taistellut Saksassa 30-vuotisen sodan loppuaikoina, palaten vihdoin rauhan tultua takaisin Suomeen, jossa hänellä oli kotinsa ja perheensä. Hän otti silloin taas Käkisalmen syrjäisen linnan hoitoonsa, — siellä oli köyhän miehen helpompi kasvattaa isoa perhettä, sillä siellä saattoi viljellä maata ja harjoittaa kalastusta sekä muutenkin elää hiljaista, vaatimatonta maalaiselämää, jota hän rakasti. Venäläisten kanssa käytiin kauppaa ja elettiin hyvässä naapurisovussa aavistamatta, että Ruotsin uuden kuninkaan Kaarlo Kustaan levoton politiikka sotkisi isänmaan sotaan, paitsi muuta Eurooppaa, myöskin Venäjätä vastaan.
Kevättalvella oli kyllä Viipurista saapunut tietoja, jotka eivät ennustaneet oikein hyvää, mutta rauhan rikkoutumista ei sentään, osattu odottaa, — elettiinhän hallituspiireissäkin vielä siinä hyvässä uskossa, että sattuneet selkkaukset kyllä nytkin sodatta selviävät. Ulkomaisille sotatanterille yhä Suomesta väkeä kiristettiin, kasvavat pojatkin piti sinne kuljettaa, — kukapa silloin osasi odottaa venäläisten hyökkäystä Suomeen! Käkisalmenkin pienilukuisesta miehistöstä oli osa laskettu lomalle niinkuin tavallisesti kevättöihin ja kevätkalanpyyntiin oli linnasta lähdetty niinkuin ainakin.
— Olisiko nyt todella rauha rikkoutunut, sota alkanut idästäkin?
Sortavalasta saapuneet miehet, jotka linnanisäntää odottivat pesälinnan vanhassa vierastuvassa, eivät tienneet asiallisesti paljo muuta, kuin minkä suulas emäntä jo rannassa oli kertonut. Vihollinen hävitti laajalti Karjalan varsinkin luterilaisen väestön asuinmaita; nämä miehet olivat lähteneet kodeistaan länteen kulkemaan, toiset olivat metsiin paenneet. Ja nyt he pyysivät linnasta avukseen sotaväkeä, häätämään hyökkääjät pois rajan taa.
— Vai linnaväkeä avuksi… Ovatko nuo ryöstäjät säännöllistä sotaväkeä?
— Ovat kyllä. Ja uusia joukkoja kuuluu heitä olevan tulossa rajan takaa.
— Vai uusia tulossa…
Olavi Pentinpoika teki äkkiä päässään pieniä laskelmia. Linnueen kirjoissa oli nykyisin kaikenkaikkiaan, hänen omat pojat mukaan luettuina, 190 miestä, joista osa oli lomalla kotikylissään. Hevosia, joita ahkerasti oli käytetty linnan peltotöissä, oli parikymmentä, — ei siitä riittänyt mitään lähettää ryöstelevää vainolaista vastaan. lannan omaa turvallisuutta oli nyt lähinnä ajateltava.
— Malttakaahan, miehet, puhui hän lohdutellen kärsimättömille sortavalalaisille, vetäessään asetakin ylleen ja sitoen miekan vyölleen. — Ehkä on parasta, että te jäätte toistaiseksi tänne linnaan… katsotaanhan, mitä voidaan tehdä. Käykää murkinoimaan!
Mutta itse ei hän nyt joutanut aterioimaan, — piti heti ryhtyä erinäisiin kiireellisimpiin toimenpiteisiin. Kohta rupesikin linnankirkon kello soimaan, kutsuakseen kotiin esikaupunkiin ja lähikyliin laskettuja miehiä, ja itse kävi linnan herra aitoissa ja kellareissa varastojaan tarkastamassa. Uudessa linnassa, joka oli nyt puolustuskuntoon saatettava sekin, pani hän miehet vallitöihin ja määräsi joutoväen ajoissa muuttamaan sieltä pois. Sieltä palatessaan tapasi hän pesälinnan väentuvassa rannasta nousseet poikansa, jotka yhä puuhailivat verkkojensa ja rihmojensa ääressä. Heille hän virkkoi:
— Nyt pois rihmat ja koukut, pojat! Tässä on nyt pidettävä huolta toisenlaisista työkaluista.
Pian oli isä antanutkin pojilleen uudet tehtävät.
— Sinä Kaarlo, ratsasta parin miehen kanssa Sortavalaan päin vakoilemaan, missä asti vainolainen jo liikkuneekaan. Hoi, Olavi, anna kalat akoille ja hae hiirakko laitumelta, se on nopein menemään. Varaa paras satula ja karauta sitten yötä päivää Viipuriin, ilmoittamaan sikäläisille sotaherroille, että vihollinen on hyökännyt Karjalaan ja että tänne tarvitaan pikaista apua. Ja Konrad, laske sinä vesille vastatervatut nuottaveneet, ota mukaasi riittävät soutajat ja lähde joensuusta, johon tuonaan laski kaksi jauhosaimaa, hakemaan viljaa niin paljon kuin saatte venheillä kulkemaan. Ja vihdoin nuorimpani, sinä Juhani, kirjoitusmies, tule avukseni, meidän on nyt yhdessä laadittava pari kirjettä Olavin mukana Viipuriin lähetettäväksi. Kas niin, toimeen kaikki…!
— Kunhan ensiksi koen polakoukkuni Kalliosaaren kupeelta, rupesi nuorin veljeksistä varsin levollisesti estelemään. Hän ei ollut koskaan tottunut Käkisalmen linnassa mihinkään erityiseen kiireeseen eikä ymmärtänyt sellaista hoppua nytkään tarvittavan. Mutta isä taputti häntä hellästi leuvan alta ja virkkoi:
— Elä lähde nyt ensiksi koukkujasi kokemaan, Juhani. Tänään ovat täällä toiset tehtävät tärkeämmät, — tänään ja huomenna ja ehkä näistäpuolin monenakin päivänä. Sillä rauhan ajat ovat nyt päättyneet.
Se näkyi pian kaikesta. Käkisalmen hiljainen linna rupesi yhtäkkiä elämään!
Päivät menivät siellä nyt kiireellisissä varustustöissä, viikot vierähtivät Mittumaariaan asti, jolloin kappalainen linnan kirkossa hartaasti rukoili rauhan puolesta, eikä vihollista vielä ainakaan kuulunut Käkisalmen linnan edustalle. Jokohan tuo jättikin hyökkäyksensä sikseen, tuumi Olavi Pentinpoika väliin aherrustensa lomassa, — eiköhän rauha lopulta sentään särkynytkään?
Särkyi ja pahastikin. Sen jo todistivat kesäkuun viime päiväin viestit. Kaarlo-poika palasi vakoilumatkaltaan kertoen, että itäisiä pitäjiä ryöstelevät kasakat ovat vain odottaneet suurempia lisäjoukkoja, — pian ne ovat sieltä länteen päin tulossa. Samaan aikaan palasi Olavi hiirakollaan Viipurista ja toi paljo pahoja uutisia. Viholliset ovat hyökänneet Inkeriinkin, jossa ovat ryöstäneet Nevanlinnan ja ruvenneet Pähkinälinnaa piirittämään, ja viipurilaiset ovat huutavassa hukassa, heillä kun ei ole kaupunkiaan puolustaakseen paljo ollenkaan sotaväkeä.
— Käskivät meidän vain täällä pitää sitkeästi puoliamme.
— Senhän tiedämme neuvomattakin, murahti isä. — Mutta sieltä ei siis ole odotettavissa mitään apua?
— Lupasivathan he koettaa, he parastaikaa kokoavat ja harjoittavat uutta aseväkeä.
Mutta huolettavin Olavin uutisista oli kuitenkin se, että hän paluumatkallaan oli tavannut Suvannon taipaleella jo ison vihollisleirin. Venäläiset ovat siinä nousseet maihin, anastaneet koko taipaleen haltuunsa, — Olavin oli täytynyt Raudun kautta kiertää metsäteitä päästäkseen takaisin Käkisalmeen.
— Yhteys Viipurin kanssa on siis katkaistu, totesi sen kuultuaan isä-Olavi, jonka hyväntuulisille kasvoille jo oli asettunut sangen ankara piirre. — Pian ollaan umpiperässä!
Viimein souti Konrad miehineen kesäkuun viimeisenä päivänä viimeisen viljalastin Laatokalta ja ilmoitti, että sinne Vuoksen virran suuhun laskee parastaikaa vihollisten laivoja ja suuria lotjia, joista puretaan miehiä ja tykkejä maihin, — siellä kuhisee miestä kuin pilveä, ja mölinä käy pitkin rannan hiekkaisia särkkiä.
— Kas niin, aamulla ne mölisijät ovat täällä, ennusti linnanherra. — Siispä nyt poltetaan etukylä pois mantereen rannalta, ettei vihollinen siitä saa turvaa, — kirkko vain jätetään polttamatta! —, kerätään kaikki venheet linnan valkamaan, ja vedetään vipusillat pystyyn. Sitten ollaan Herran kukkarossa!
Illan tullen syttyivät tulet kauppakylän taloissa, joista naiset ja lapset jo oli lähetetty pakosalle salosaunoihin, ja komeat juhannuskokot valaisivat pian Käkisalmen suljetulle pienelle varustusväelle valjun kesäyön.
* * * * *
Seuraavina päivinä, heinäkuun ensimäisenä ja toisena, asettuivat jokisuulta saapuneet venäläiset sankoin joukoin Käkisalmen edustalle, ruveten joen pohjoispuolisille rinteille pystyttämään telttojaan. Siellä soivat torvet ja kajahtivat komentohuudot, tykkipattereita ruvettiin kaivamaan kauniisti orastaviin kauravainioihin ja hevosia pantiin liekaan ruislaihoihin. Ja linnan edustaiselle niemekkeelle, sillan päähän, ratsasti rummuttaja julistamaan venäläisten päällikön, Mikael Puskinin, nimessä:
— Heittäkää linna mielisuosiolla, siten säästytte pommituksesta.
Mutta heille huusi Olavi Pentinpoika vastaan uuden linnan pohjoisesta muurinsarvesta:
— Antakaa jyristä vain, ei sitä meidän käkemme säiky!
— Ette siis luovuta linnaa?
— Tulkaapas ottamaan! On meillä lyijypapuja, millä vastata hävittömyyksiin…
Silloin rupesivat venäläiset panemaan pystyyn piiritysvehkeitään ja purkivat sitä varten etukaupungin puisen kirkonkin, jonka seinähirsistä he rakensivat tykinalustoita.
Onneksi oli Käkisalmen linnassa vanhemmilta ajoilta melkoiset ampumavarastot ja pelottomasti kävi pienen linnan harvalukuinen miehistö niillä vastaamaan piirittäjäin pommitukseen. Miehistö oli tosin tottumaton piiritysoloihin, mutta pian siltä hammas karkeni. Se jaettiin heti säännöllisiin työvuoroihin. Kun Kaarlo ja Olavi osastoineen olivat päivän otelleet, milloin uuden, milloin vanhan saaren valleilla, lähtivät he linnan suojiin nukkumaan ja kapteeni itse asettui silloin Konradin kanssa muurinsarviin tykkejä hoitamaan. Eivätkä he hätääntyneet, jos muurista kappale lohkesikin; se oli paksu ja vankka ja pahimmat vauriot korjattiin yöllä. Ja jos vihollinen yritti äkkirynnäkköä, silloin puhallettiin torveen ja kutsuttiin koko miehistö uhatulle vallinosalle, josta tulinen muskettituisku pantiin suitsuamaan ryntääjiä vastaan. Sitä nämä aina tottelivat.
Hätäilemättä ja levollisesti hoiti Olavi Pentinpoika niin yksinäisen linnansa puolustusta. Pian tottuivat linnan naisetkin siihen piirityselämään ja alituiseen paukkeeseen. Olavin toimekas emäntä juoksi pesälinnassa puuhakkaana keittiön ja kellarein väliä, valmistellen ruokia taistelevalle miehistölle, luotisadetta säikkymättä. Aina toisinaan hän tosin toisten naisten kanssa pirtin pimennossa pirautti pienen itkun ajatellessaan sitä ahdistusta, johon oli salpauduttu, ja uhkaavaa, julmaa kidutusta, jos vihollisen käsiin jouduttaisiin. Mutta sitten taas vaativat häntä taloushuolet liikkeelle ja piiritystä muistamatta hyöri hän taas piikojensa keskellä toimekkaana emäntänä avainten vyöllä kalistessa.
Hätä ei ollut suuri, niinkauan kuin vihollinen pommitti linnaa vain pohjoisen mantereen puolelta, jonne harvalukuiset puolustajat vielä riittivät vartiopalvelukseen. Mutta muutaman viikon perästä kävivät venäläiset ahdistamaan itse pesälinnaa virrankin taholta. He soutivat tykkejään pieneen, linnan edustalla olevaan Kalliosaareen, jonka rannoilla Juhanilla oli ollut polakoukkunsa, ja kun he sieltä rupesivat vesiporttia ja valkamaa pommittamaan, kävi käkisalmelaisten vaikeaksi puolustautua näin kahdelle rintamalle. Ei riittänyt enää miehille aikaa nukkumiseen ja vanha rantamuuri rupesi pahasti halkeilemaan.
— Tuolta Kalliosaaresta pitäisi paukuttajat saada pois, puhui nuori Konrad, kun pojat taas eräänä iltana isänsä kanssa neuvottelivat puolustuksen jatkamisesta.
— Niin pitäsi, myönsi isä. — Paljokohan väkeä lienevät viholliset sinne vieneet?
— Satakunnan miestä, — kyllä me niiltä jaksamme saaren valloittaa, vakuutti Kaarlo, joka aina halasi seikkailuihin.
— Siispä koettakaa, pojat, siitä olisi meille iso helpotus. Eivätpä
Kalliosaaren miehet aivan äkkiä ehdi saada maistakaan apua.
Tuumista käytiin toimeen. Eräänä sateisena yönä soutivat Kaarlo ja Konrad, kummallakin parikymmentä miestä venheessään, linnan valkamasta hiljaa rannikkoa myöten vastavirtaan ja laskivat sieltä yhtäkkiä keskivirran mukana Kalliosaaren rantaan. Siellä olivat viholliset levolla teltoissaan ja vartiatkin torkkuivat puiden alla sateensuojassa. Salamana kävivät maihin laskeneet linnalaiset näiden kimppuun, iskivät heidät kuoliaiksi ja tuikkivat tuurillaan teltoissa makaavia miehiä. Pienellä saarella syntyi sanomaton huuto ja hälinä; venäläiset, jotka eivät tietäneet ahdistajainsa lukumäärää eivätkä ehtineet vastarintaan järjestäytyä, hyökkäsivät päistikkaa venheilleen pakoon pyrkiäkseen, mutta sen paon varrella useimmat heistä menettivät henkensä. Ainoastaan yksi venekunta pääsi lähtemään saaresta, toisia avuttomina antautui, ja linnalaiset kytkivät heidät vangeikseen. Kiireesti kävivät voittajat sitten tyhjentämään vihollisten ruoka- ja ampumavarastot. Mutta nuo suuret tykit, jotka olivat linnan vesimuuria sangen pahasti täräytelleet, kantoivat he venheisiinsä linnaan viedäkseen, sillä heillä ei ollut siellä niin uusia eikä kauaskantavia tulitorvia. Patterit purettiin saarelta, teltat viskattiin virtaan.
Mutta kauan eivät Käkisalmen miehet sentään Kalliosaaressa siekailleet. Otettuaan mukaansa vihollisten venheet, joissa he vankinsa hinasivat, soutivat he suoraan virran poikki takaisin linnan vesiportille.
Siellä seisoi Olavi Pentinpoika levottomana odottaen yön keskessä kaamealta kajahtavan taistelun päättymistä. Häntä oli jo kaduttanut, että hän oli suostunut tällaiseen seikkailuun, jossa hän saattoi menettää neljännen osan koko pienestä linnueestaan, — sitä iloisempana vastaanotti hän nyt voittajina palaavat poikansa.
— Mutta mitä te noista vangeista tänne toitte, kysyi hän saapuneilta vähän tyytymättömänä. — Eikö meillä ole täällä ruokaa kuluttavia suita tarpeeksi?
— Nämä miehet tuovat ruokansa mukanaan, vastasi Kaarlo hilpeästi. — Ja miehiä täällä tarvitaan valleja korjaamaan, — silloin pääsemme itse helpommalla.
Sen sadeyön jälkeen eivät piirittäjät enää yrittäneet rakentamaan pattereitaan Vuoksen saariin. Sen sijaan sijoittivat he osan piiritysjoukostaan Vuoksen etelärannalle, käyden sieltä linnaa ampumaan. Mutta huonommin tykit sieltä asti kantoivat ja Käkisalmen vanha linna, joka vuosisatain varrella jo oli niin monet piiritykset kestänyt, näytti puolustajainsa vähälukuisuudesta huolimatta ainakin toistaiseksi kestävän tämänkin ankaran pommituksen.
— Ja tuleehan toki Viipurista apua! — niin lohduttautuivat miehet aina, kun itsensä ylen väsyneiksi tunsivat. — Eihän maan hallitus toki jätä tärkeää rajalinnaansa avutta kukistumaan!
* * * * *
Eräänä heinäkuun päivänä saapuikin Räisälästä soutanut haapio tuomaan linnaan Viipurin komentajan eversti Burmeisterin lähettämän viestin, että hän talonpojista, porvareista ja lukiolaisista kokoonhaalimallaan miesjoukolla on tulossa Käkisalmea pelastamaan pintehistä. Tätä ennen oli vanha eversti jo kerran karkoittanut viholliset Suvannon taipaleelta ja aikoi nyt tehdä sen toistamiseen, sitten hyökätäkseen piiritysväen kimppuun.
Se oli ilon viesti nääntymiinsä asti ponnisteleville puolustajille, se taas heissä ylläpiti rohkeutta ja toivoa. Ja sitä rohkaisua tarvittiinkin. Sillä yhä lähempää, yhä sisukkaammin ahdistivat piirittäjäin tuhantiset laumat tuota eristettyä linnaa, ampuen sitä yötä, päivää ja tehden yhä useammin rynnäkköjä sen muureja ja portteja vastaan. Piiritettyjen rivit harvenivat näissä alituisissa taisteluissa. Eräänäkin päivänä räjähti etulinnassa muuan kranaatti niin pahasti, että se tappoi puolenkymmentä miestä, toisena kannettiin Kaarlo-poika haavoitettuna suurtupaan, jossa linnan naiset jo ennestään hoitelivat useita haavoitettuja. Eikä toisaalta voitu linnasta ylläpitää kyllin tehokasta tulta, sillä vaikka Konrad linnan kellarissa väliin "keittikin" uutta ruutia, olivat ampumavarat sentään arveluttavasti vähenemässä. Ja puolustettavat vallit olivat pitkät.
Siksi tähystelivät linnan miehet nyt alituisesti toivovin katsein tuonne virran eteläiselle rannalle, jonne apujoukon toivottiin saapuvan piirittäjäin niskaan, siksi koettivat he joka aamu, väsyneinä kävellessään uuden päivän kamppailuun, lohdutella toisiaan:
— No, ehkäpä jo tänään saapuu Viipurin väki tuomaan meille henkilomaa.
— Taikka ainakin ensi yönä. Vielä me tämä päivä kestetään.
— Ja huominenkin, — kun kerran apu saapuu!
Niin kului viikkoja. Ja vihdoin, eräänä sumuisena yönä, laski taas haapio myötävirtaa linnan valkamaan. Mutta se ei tuonut viestiä avustusjoukon saapumisesta. Se päinvastoin kertoi eversti Burmeisterin tarmokkaan avustusyrityksen lopultakin rauenneen. Apuväki oli kyllä samonnut Viipurista Raudun kirkolle asti, mutta siellä oli vihollinen hyökännyt vastaan. Tuo pieni "kokoonhaalittu" suomalainen sotajoukko oli siellä neljä tuntia sitkeästi taistellut ja lopulta pakottanutkin vihollisen peräytymään. Mutta se oli sittenkin osottautunut liian heikoksi murtautuakseen Suvannon taipaleen poikki Käkisalmen avuksi, — sen oli täytynyt palata Viipuriin.
Tämä viesti masenti nyt mielet saarretussa saarilinnassa entistä matalammiksi. Viikkokausia valvoneet ja alituisissa otteluissa uupuneet miehet melkein lyyhähtivät lamaan, — toivokin oli heiltä taittunut. Kaikki näytti menetetyltä. Mutta silloin Olavi Pentinpoika, joka näihin asti oli kuin virallisesti johtanut puolustusta, osotti mitä miestä hän oikein oli. Hän pani linnan piiat kantamaan kellarista muurinsarvissa vartioiville miehille kipollisen olutta ja kulki itse vartiopaikasta toiseen heitä kannustamassa ja rohkaisemassa.
— Ei hätä ole vielä tämän näköinen. Viipurilaiset kokoovat nyt tietysti lisää väkeä ja saapuvat sittenkin meitä auttamaan.
— Entä jos eivät saavukaan? virkahti siihen joku miehistä alakuloisesti.
— Niin, silloin, hitto soi, silloin taistelemme yksin. Päivästä toiseen…
— Niin, mieluummin kaadumme tänne kaikki, kuin viholliselle antaudumme, virkahti poika-Olavikin.
Siihen isä-Olavi taas melkein juhlallisena lisäsi: — Elävänä en koskaan jätä tätä linnaa, jonka kuningas on hoitooni uskonut ja jonka tulee varjella maan rajaa.
— Mutta jos ei kuningaskaan meistä välitä? virkahti joku joukosta vielä epäilevänä, vaikka jo äskeistä reippaammin.
— Silloinkin taistelemme viimeiseen mieheen asti. Mutta uskokaa minua, niin tiukalle ei täällä sentään jouduta.
Toivonsa pettymisestä hetkeksi hervahtaneet miehet olivat taas hyväntuulisen kapteeninsa rohkaisemina entisellään, täyttäen rauhallisina ja luottavina tehtävänsä. Ja taas kuluivat päivät ja viikot.
Mutta kyllä siinä kapteenilta hyvää tuulta kysyttiinkin. Sillä hänelle saapui nyt huolen viesti toisensa perästä. Leipä rupee loppumaan, valitti hänen vaimonsa, linnan toimekas emäntä, jonka jo surukseen täytyi pienentää päiväannoksia. Ampumavarat hupenevat, — vihollisten lähettämiä lyijyluoteja täytyi Konradin jo valaa uudelleen linnan mörssäreitä varten. Ja muurin halkeamia ei enää jakseta paikata — ei riitä miehiä… Mutta isä-Olavi hankki kuhunkin kohtaan mitenkuten apua. Pimeinä syyskesän öinä kävi Juhani toisten ikäistensä poikain kanssa vetämässä nuottaa linnanselältä ja toi sieltä aina tuoretta kalaa ruuan jatkoksi. Ruutia säästettiin, — tykit laukaistiin vasta kun vihollinen ihan kohti ryntäsi, — ja muurinhalkeamiin lyötiin edes hirsistä tulpat.
* * * * *
Niin päästiin päivästä toiseen. Valppaana valvoi linnanherra itse pyöreässä tornissaan, tarkaten, mistä vaara kulloinkin pahimmin uhkasi. Vesimuuria, joka jo oli paikotellen soraläjäksi ammuttu ja johon piirittäjä joen takaa yhä kohdisti tuimimman tulensa, sitä hän pahimmin pelkäsi, sieltä hän ratkaisevaa rynnäkköä odotti. Sitä oudompaa hänestä oli, kun eräänä elokuun päivänä ei enää virran takaisista pattereista ammuttukaan. Tarkkaan hän tähysteli, mutta ei saanut välimatkan pituuden vuoksi selvää, mitä siellä rantalepikon takana oikein tapahtui.
— Siellä on jotakin levottomuutta, virkkoi hän vieressään vartioivalle nihdille. — Miehethän juoksevat siellä rantaan päin…
— Niin tekevät. Ja katsokaas, kapteeni, sieltä lähtee jo venheitä vesille, totesi vartija.
— Olisikohan niillä nyt aikomus rynnätä vesiporttia vastaan?
— Mutta mikseivät silloin meitä pommittaisi…? Ei, pakoonhan ne soutavat, myötävirtaan laskevat joen taa pyrkiessään, — kiire on!
— Ja toiset venheet perässä, tosiaan on kiire… Noin, venhistä jo yksi kaatui…
— Kaatui kuin maistapäin ammuttuna. Olisikohan…
— Mitä arvelet? Vai toivotko… toivotko apujoukon vihdoinkin saapuneen sinne etelärannalle…?
Jännittyneenä nousi vanha Olavi Pentinpoika ketterästi rintavarustuksen laelle paremmin nähdäkseen. Hän toivoi jo itsekin ja pian hänen orastava toivonsa varmistui. Joen eteläiselle rannalle saapui kuin saapuikin pakenevain vihollisten kintereillä ratsumiehiä, jotka liehuttaen Ruotsin lippua häätivät pakenevia virtaan ja kiirehtivät heitä pitkillä miekoillaan. Vielä tuokio, ja jo näkyi uusi sotajoukko ottavan haltuunsa vihollisen rantapatterit ja niistä tuiskuttavan tulta pakoon soutavia aluksia kohti.
Tuskin sitä Käkisalmen linnan toivonsa menettäneet puolustajat ensiksi uskalsivat todeksi uskoa. Mutta pian he sen lopullisesti uskoivat. Virran poikki souti näet linnaan venhe, jossa oli tuttuja Viipurin miehiä, ja nämä kertoivat, että vanha ruotsalainen sotamarski Kustaa Aadolf Leijonhufvud, joka oli nimitetty Itä-Suomen puolustuksen päälliköksi, vihdoinkin oli koko sotajoukollaan, — joka ei tosin ollut kovinkaan suuri, 1,600 miestä vain, — lähtenyt auttamaan ahdistettuja rajalinnoja. Ensiksi oli hän nyt saapunut Käkisalmen edustalle ja heti karkoittanut Vuoksen etelärannalle asettuneet piirittäjät. Ja viipymättä lähetti hän nyt linnaan ampumatarpeita, ruokaa ja miehiä linnueen vahvistukseksi. Sitä kaikkea ei häneltä tosin riittänyt paljo, mutta vähäinenkin apu oli välttämätön ja sen vuoksi niin tavattoman tervetullut.
Taas hengitettiin Käkisalmen linnassa helpommin ja Olavi Pentinpoika pani toimeen juhlan saapuneen avun ja pelastuksen johdosta. Saatiin taas syödä vatsan täydeltä ja kuulla ulkomaailman uutisia. Ja lopulliseksi pelastukseksi se saapunut apu ensiksi linnassa käsitettiin, — nyt ajetaan piirittäjä pois pääleiristään virran pohjoiseltakin rannalta ja Käkisalmi on vapaa! Niin jo hihkaistiin!
Mutta ihan näin ratkaisevaksi ei pelastus ja voitto kuitenkaan kääntynyt. Leijonhufvudin apujoukko oli liian pieni kyetäkseen tekemään hyökkäystä virran taa ja karkoittaakseen sieltä Mikael Puskinin paljo mieslukuisempaa piiritysarmeijaa sen hyvin varustetusta leiristä. Eikä sotamarski sitäpaitsi joutanut Käkisalmen edustalla pitkään viipymään, — hätä oli yhtä suuri muuallakin. Inkerinmaa uhkasi suistua vihollisten jalkoihin, siellä oli Pähkinälinna vielä ahtaammassa pinnistyksessä kuin Käkisalmi, — piti ehtiä sitäkin pelastamaan. Niinpä hän, päivän Vuoksen rannalla viivyttyään ja sen piiritettyyn linnaan jätettyään pienen lisäväen, lähti kiireisesti samoamaan Inkeriin päin, sekä ystäväin että vihollisten suureksi hämmästykseksi.
Taas oli Käkisalmen linna oman onnensa nojaan jätettynä, yksin ja eristettynä, sitkeän ja sisukkaan piiritysarmeijan saartamana. Taas pyrkivät mielet linnassa painumaan mataliksi, sillä saatu apu oli todellisuudessa aivan liian vähäinen: leipää vain muutamiksi viikoiksi, puolustajia ainoastaan muutamia kymmeniä miehiä lisää, ja vihollinen ryntäili nyt entistään äkäisempänä.
— Mitenkäs sitten, kun nykyinen leipä loppuu? kysyivät miehet vähän muristen.
— Sitten taas hankitaan uutta, lohdutti Olavi Pentinpoika entisellä hyväntuulisuudellaan. — Onhan nyt toki nähty, että apua voidaan saada, sitä saadaan kyllä vastakin. Nyt vain taistellaan edelleen, niinkuin on kesäkausi tehty, kunnes koittaa vapauden päivä!
— No taistellaan sitten, myönsivät miehet, ja asettuivat rauhallisesti vanhoille vartiopaikoilleen häätämään piirittäjäin yhä yltyviä rynnäkköjä.
* * * * *
Syyskuu läheni loppuaan. Illat olivat jo pimeät, yöt saatiin siis nyt rauhassa levätä aina alkavan päivän taisteluihin. Ja niitä pimeitä öitä osasivat linnan miehet ovelasti käyttää hyväkseen, tehdäkseen piirittäjille kiusaa ja hankkiakseen linnaan muona-apua, josta taas rupesi olemaan tiukka.
Eräänä yönä soutivat siten veljekset Olavi ja Konrad muutamain linnanmiesten kanssa salaa venäläisen leirin alaiseen poukamaan, jonne olivat illalla nähneet jauholotjaa hinattavan — tarkoitus oli katsoa, saisiko siitä varastosta jonkun kuliparin siepatuksi linnalaisia varten. He saivatkin kenenkään huomaamatta katkaistuksi lotjan kiinneköydet, jolloin raskas alus lähti lipumaan virtaan, ja kapusivat alukseen, jonka vartiat, kaksi uneen uupunutta sotilasta, he vangitsivat. Jättäen lotjan vesiajolle soutivat he saaliineen ja vankineen takaisin linnaan, jossa nyt siis taas oli leipää muutamiksi viikoiksi.
Näitä vankeja aamulla tutkiessaan tuli Olavi Pentinpoika huomaamaan, että vihollisarmeijassa uskottiin uuden, suuren lisäjoukon olevan tulossa Käkisalmelle avuksi. Mihin tämä harhausko perustui, siitä ei selkoa saatu, mutta juuri tuon huhun nojalla olivat viholliset viime päivinä niin hurjasti hyökkäilleet linnaa vastaan, saadakseen jos mahdollista sen valloitetuksi ennen apujoukon tuloa.
— Kumpa olisikin apu tulossa, huoahti kapteeni itsekseen, sillä hän oli täysin selvillä siitä, että Käkisalmeen ei ollut nyt pitkiin aikoihin mitään apua odotettavissa. Mutta vangeille hän rohkeasti vakuutti:
— Niin on laita, suuri apujoukko on tulossa Viipurista, se on täällä ehkä jo huomenna. Eikä linnamme antautumisesta voi olla puhettakaan.
Tuota harhajuttua hän kuitenkin itse jäi sitkeästi miettimään. Ja neuvoteltuaan miestensä kanssa hän päätti käyttää hyväkseen vihollisten väärää luuloa.
Seuraavana yönä souti venheitä, suuria ja pieniä, sangen äänekkäässä touhussa edestakaisia pesälinnan ja joen etelärannan väliä, jota venäläiset eivät olleet enää uskaltaneet miehittää, ja linnan porteissa ja portaissa ravattiin, ikäänkuin siellä olisi ollut paljokin väkeä liikkeellä. Siinä touhussa jätettiin etulinnassa vangitut venäläiset vartioimatta, ja aamuyöstä heidät laskettiin kuin vahingossa karkaamaan omiensa leiriin, — kertokoot siellä näkemänsä ja kuulemansa!
Aamulla oli linnassa kuin juhla. Koko sen miehistö, nuo puolitoista sataa miestä, marssivat rumpujen soidessa liehuvin lipuin linnan pihoja ja käytäviä pitkin, marssivat yhä uudelleen molempia linnasaaria yhdistävän sillan paukkuvia palkkeja pitkin, tekivät temppujaan muurinharjallakin, varsinkin siltaportin kohdalla, josta tämä riemusaatto hyvästi näkyi vihollisleiriin. Sotaväkeä näytti nyt siten Käkisalmen linnassa todellakin olevan tavattoman runsaasti. Samoihin aikoihin pani Olavi Pentinpoika kaikki linnansa tykit paukkumaan vihollisten leiriä kohti, — ruutia ei tosiaankaan sinä päivänä säästetty. Tätä peliä pidettiin yhtämittaa iltaan asti.
Vihollisten leiristä seurattiin näitä oireita suurella mielenkiinnolla ja kasvavalla levottomuudella, ja jo illansuussa voitiin linnasta huomata, että leirin alaisessa poukamassa reilattiin lotjia ja tehtiin matkavarustuksia. Pitkin yötä kuului sitten linnaan asti yhtämittaista kuhinaa, kuului kiireisiä komentohuutoja, kuului kulkevain sotaväkiosastojen töminää ja hevoskavioiden kapsetta, — tulta ei leirissä sytytetty koko yönä. Vaan kun syysaamu verkalleen valkeni, silloin näki Käkisalmen päällikkö, joka jo varhain oli kiivennyt torniinsa tähystelemään, että hänen juonensa oli onnistunut.
Vihollisleiri oli tyhjä, piirittäjät olivat lähteneet, ei elävän merkkiä näkynyt niiden patterien eikä kaivantojen luona, joista muuten aina jo aamusin pommitus alkoi. Varoskellen pantiin tiedustajat tutkimaan leiripaikkaa. Aivan oikein, se oli autio. Ja niin tavatonta kiirettä oli piirittäjä pitänyt yön pimeässä poistuessaan, että oli jättänyt piiritettyjen hyväksi melkoisia muonavarastoja, jopa raskaampia tykkejäänkin, joita oli hankala kuljettaa sateiden lioittamalla kentällä.
Käkisalmi oli siis vapaa. Se tuntui sadulta kesäkauden saarroksissa olleista. Siksi piti Olavi Pentinpoika vieläkin varansa, ettei linna putoaisi johonkin viritettyyn satimeen. Hän antoi Olavin satuloida viimeiset linnassa säilyneet hevoset ja lähetti hänet miesparven kanssa jokisuulle katsomaan, oliko vainolainen todellakin poistunut. Jokisuulle saapuneet ratsumiehet näkivät silloin viimeisten venäläisten laivain juuri laskevan virran suulta, jossa ne kesäkauden olivat viipyneet, ulos aavalle, tuuliselle Laatokalle, eivätkä he ehtineet näille poistuville jäähyväisiksi lähettää muuta kuin muutamia musketinlaukauksia.
Nyt vasta "Korelan" linnassa täysi juhla toimeenpantiin. Koko väki kokoontui linnan kirkkoon, jossa kappalainen kiitti Jumalaa Käkisalmen ja sen miehistön sekä koko itäisen Suomen onnellisesta pelastumisesta. Mutta erityisesti kiitti kappalainen tästä kaikesta myöskin linnan urhokasta kapteenia ja hänen neuvokkuuttaan, jolla hän nyt viimeiseksikin oli viholliset pimittänyt. Kapteeni Olavi Pentinpoika, vaatimaton mies, ei mitenkään tahtonut ottaa osaakaan tästä kiitoksesta itselleen.
— Poislähtöä kai se piirittäjä jo muutenkin mietti, kun nyt ovat lokakuun myrskyt ja pakkaset käsissä, puhui hän, kun taas tykinpaukkeen vaiettua rauhassa istui pesälinnan talonpoikaisessa suurtuvassa poikainsa ja miestensä keskellä ja hänen aina toimekas vaimonsa puuhaili juhlaruokia pöytään. — Eihän ne suviteltoissaan olisi täällä talvipiiritystä kestäneet.
— Niin, lopulta kyllä kaikki riippuu siitä, että linna näihin asti jaksoi torjua hyökkääjät, myönsi nöyrästi haavoistaan toipuva Kaarlo-poika, joka ei ollut voinut olla mukana viime aikain otteluissa.
— Ja siitä lankee ansio joka miehen osalle, tunnusti kapteeni vilpittömällä iloilla. — Tekin, poikani, olette täällä saaneet nyt tulikasteen, nyt voitte huoletta kulkea täyden miehen kirjoissa sekä sodan että rauhan töissä.
Hän katseli ylpeydellä miehistyneitä, nuorina miehen työn suorittaneita poikiaan, ja hänen silmäänsä kihosi kyynel. Sitä salatakseen kääntyi hän hetkiseksi silmäilemään tuvan pienestä ikkuna-aukosta ulos joelle, jonka pintaa kirjailivat syystuulen mustat väreet.
Ja reippaasti hän silloin virkkoi:
— Huomenna lähdetään, pojat, taas kalaan! Meiltä jäi tänä vuonna kevätpyynti kesken, nyt on meillä taas loma-aikaa, sen voimme käyttää syyskalan pyyntiin.
Santeri Ivalo.