MUSTAN RYKMENTIN SANKARIT.
HERMAN JA KAARLE VON BURGHAUSEN.
Aina milloin Ruotsi on liikkunut ulkomaisilla valloitusretkillä tai ollut ahdistettuna omassa maassaan, ovat Suomen valiojoukot saaneet matkata meren yli heidän avukseen, jota vastoin oman synnyinmaan rajat ovat saaneet jäädä omien jäännösjoukkojen, useinpa vielä rahvaan itsensä suojeltaviksi. Kun tanskalaiset Kaarle yhdennentoista nuoruusvuosina hätyyttivät Ruotsin eteläisiä maakuntia, oli suomalaisilla harvinainen onni nähdä omilla rajoillaan rauhan vallitsevan. Sitä paremmin ja sitä visumpaan joutivat tällä kertaa suomalaiset sotilaat Ruotsiin karkottamaan vihollista sen rajojen sisältä. Tänä kohtalokkaana aikana oli nuorukaiskuningas tarttunut itse ohjaksiin ja ryhtynyt armeijansa johtoon. Joulukuun alussa v. 1676 oli hän koonnut joukkonsa Lundin kaupungin pohjoispuolelle, käydäkseen siellä ratkaisevaan taisteluun tanskalaisten kanssa.
Niiden suomalaisten joukkojen mukana, jotka tällöin olivat Ruotsiin saapuneet, oli eversti Herman v. Burghausenin kuuluisa "musta rykmentti." Tuo kuudettakymmentä käypä arpipää, joka oli ollut mukana ruutia haistamassa jo kolmikymmenvuotisen sodan loppuvaiheissa sekä sittemmin kaikissa Kaarle Kustaan sodissa, oli viime vuotensa elellyt maataloissaan Valkjärvellä, komennellen renkejään ja alustalaisiaan niityillä ja pelloilla. Mutta hän oli liiaksi sotilas, tyytyäkseen yksinomaan tähän rauhalliseen isännöimiseen. Hänen korvansa halasivat kuulla aina toisinaan musketin pauketta ja rummunpärrytystä, sieramensa kaipasivat ruudinsavua ja silmänsä välkkyvin miekoin ja hakkaa-päälle-huudoin eteenpäin karkaavia rakuunajoukkoja. Niinpä hän hallituksen suosiollisella myötävaikutuksella pani kokoon oman rakuunarykmentin, jonka miehistö harjoitusten väliajoilla eleli Savon ja Karjalan autiotiloilla ja jonka upseereiksi hän otti omia poikiaan, sukulaisiaan ja naapureitaan. Rykmenttiin, sen saapuessa Kaarle-kuninkaan kutsusta Ruotsiin, kuului 483 miestä jaettuna kahdeksaan komppaniaan. Jokaisella komppanialla oli musta lippu ja siitä oli rykmentti saanut nimensä. Eläen muuhun sotajoukkoon nähden aivan eristäytyneenä omine tapoineen ja omituisuuksineen, oli musta rykmentti ehtinyt jo kotimaassaan tulla kuuluisaksi. Tällä sotaretkellä se vasta sai ensimäisen tulikasteensa, ja varsinaisen sotaisen kuuluisuutensa se saavutti Lundin taistelussa, missä sen miehet osottivat olevansa väärentämättömiä hakkapeliittain jälkeläisiä.
* * * * *
Vaisusti ja harmaana valkeni joulukuun neljäs päivä 1676. Maa oli lumeton, mutta vahvassa roudassa, ja tuhansien laukkaavien hevosten kaviot painivat sen kumahtelemaan, kun Ruotsin ja Tanskan armeijat, kumpikin kuninkaansa johtamana, kiitivät kilpajuoksussa Lundin kaupungin pohjoispuolella olevaa Pyhäin Miesten mäkeä kohti. Yöllä oli Ruotsin armeija kaikessa hiljaisuudessa kulkenut Lyddejoen yli ja kuningas oli päättänyt kiertää tanskalaisten ohi ja vallata mainitun mäen. Tanskalaiset olivat kuitenkin huomanneet ruotsalaisten tarkotuksen ja lähteneet suinpäin rientämään samaa päämaalia kohti. Parin tunnin ajan kesti aamuhämärissä tuota huimaa kilpajuoksua molempien sotajoukkojen välillä, jotka olivat noin virstan etäisyydellä toisistaan. Kaukana edellä muista riensivät ruotsalaisten oikea siipi kuningas Kaarlen johtamana ja tanskalaisten vasen siipi, jota kuningas Kristian johti. Ruotsalaiset ehtivät ennen perille ja saivat vallatuksi tuon edullisen aseman. Tanskalaiset kävivät heti heidän kimppuunsa ja Pyhäin Miesten mäen rinteellä oli kestänyt jo tuntikauden vimmattua taistelua, kun ruotsalaisten vasen ja tanskalaisten oikea siipi saapuivat perille sekä alkoivat, luoteeseen Pyhäin Miesten mäestä, levittää rintamiaan toisiaan vastaan.
Suuren Kustaa Aadolfin vakiinnuttamaa tapaa noudattaen oli Kaarle-kuningas asettanut kummankin siiven tärkeimpiin kohtiin suomalaisia. Oikean siiven kärjellä oli vanha suomalainen valiojoukko ja vasemman siiven ensi rivistön kärjellä oli saanut sijansa Burghausenin musta rykmentti.
Se seisoi täydessä järjestyksessä loivan kunnaan rinteellä, korkean kiviaidan edessä. Hevoset höyrysivät kiivaan ajon jäleltä, pärskyivät ja pureskelivat kuolaimiaan. Lämminneinä ja elostuneina istuivat miehet satulassa, puhellen vilkkaasti keskenään ja lausuen arvostelujaan tanskalaisista, jotka pyssynkantaman matkan ulkopuolella järjestivät rivejään. Eversti Burghausen ratsasti käyden ajaen pitkin rykmenttinsä rintamaa, jonka yllä liehui kahdeksan sysimustaa sileätä lippua. Hän pysäytti ratsunsa rintaman keskikohdalle, otti kädestään pitkävartisen sotakintaansa, niisti äänekkäästi nenänsä ja alkoi sitten sivellä vaaksan mittaisia, härmän kostuttamia viiksiään.
"Ukko aikoo sanoa meille jotakin", kuiskivat miehet ja ryhtyivät vaieten odottamaan.
Itse asiassa eversti viiksiä sivellessään miettikin, mitä hän sanoisi sotilailleen tällä tärkeällä hetkellä, jolloin rykmentti ensi kerran otti osaa suurempaan taisteluun. Mutta kun hän oli tottuneempi huutamaan komentosanoja kuin pitämään intomielisiä puheita, ei hän tuntenut kykenevänsä löytämään vastaavaa muotoa niille ajatuksille ja tunteille, jotka tämä hetki oli saanut hänessä hereille. Sen vuoksi karautti hän karmeasti kurkkuaan ja lausui vallan arkipäiväiseen tapaan:
"Se on nyt, pojat, sillä lailla, että meidän musta rykmenttimme, niinkuin ne meitä nimittävät, saa tänään ensi kertaa olla mukana isommassa rintamataistelussa. Kyllähän te olette jo pienemmissä kahakoissa näyttäneet, että teillä on vaikkua kynnen alla, mutta nyt vasta meillä on tilaisuus osottaa, olemmeko oikeata hakkapeliittalajia. Päätämmekö siis, että vaikka kaikki menisi mullinmallin ja koko muu armeija kääntäisi selkänsä noille (hän viittasi peukalollaan olkapäänsä yli tanskalaisia kohti), niin me mustat pidämme paikkamme niinkuin tosisuomalaiset? Eikö niin, pojat?"
"Niinpä tietenkin, tässä seisomme emmekä väisty tuumaakaan", vastasivat miehet ykskantaan.
"Aivan niin, ei tuumaakaan!" mukautti eversti ja veti miekan tupestaan, sillä samassa pamahtivat ensimäiset musketinlaukaukset.
Tanskalaiset kävivät hyökkäykseen ja tuota pikaa oli pitkin vasemman siiven rintamaa käynnissä vimmattu käsikahakka. Kaikki kietoutuivat yhteen mylläkkään. Savupilven keskeltä vilahteli vain nopeasti liikkuvia miekkoja ja peitsiä sekä hulmuavia hevosten harjoja. Ilman täytti moninaisista taistelun äänistä syntynyt pauhina ja jymy, jota lähikylien talonpojat vavistuksella kuuntelivat.
Mustaa rykmenttiä vastaan olivat tanskalaiset lähettäneet uljaimman valiojoukkonsa, henkivartiokaartin ratsuväkirykmentin. Valtavalla ryskeellä törmäsivät nämä vastakkaisten siipien valiojoukot yhteen. Mainittu tanskalaisjoukko oli maanmiehiltään saanut kunnianimen voittamattomat, mutta samoinkuin Stålhandsken hakkapeliitat kolmikymmenvuotisessa sodassa olivat riistäneet voittamattomuuden maineen Cronbergin rakuunoilta, samoin veivät mustan rykmentin urhot sen tänään tanskalaiselta henkikaartilta. Sillä verissä päin täytyi sen vetäytyä takaisin noiden järkkymättömien rivien edestä, joiden päällä liehuivat nuo surmaa ennustavat mustat liput ja joita komensi karkealla äänellään suuriviiksinen harmaapää upseeri. Samoin kävi myöskin henkikaartin jalkaväkirykmentin, joka pitkine peitsineen koetti vuorostaan käydä tuon horjumattoman joukon rivejä murtamaan. Sillä aikaa järjestäysi hevosrykmentti uuteen hyökkäykseen, mutta ajettiin sekasorron vallassa takaisin. Niin tekivät nämä molemmat valiojoukot vuorotellen hyökkäyksen toisensa jälkeen, mutta aina seisoivat mustan rykmentin rivit kahdeksine lippuineen vankkumattomina kuin muuri heitä vastassa.
"Kas niin, pojat, tämäpä juuri on minun mieleni mukaan", puheli eversti niinä lyhyinä väliaikoina, jolloin he saivat hiukan huoahtaa. "Niinhän te hakkaatte kuin vanhat, monien tappeluiden korventamat sotakarhut. Jos Stålhandske vain katselee meitä taivaanakkunasta, niin varmasti sivelee hän tyytyväisenä viiksiään, ja sanoo sotatovereilleen, että nuo mustan rykmentin pojatpa vasta ovat oikeita jehuja tappelemaan, he, he. Mutta kas, siellähän on Simunaisen Pekka kellistynyt maahan ja tuolla laukkaa hänen raudikkonsa korvat niuhossa pitkin niittyä. Entäs Kuismasen Olli — hoi, Olli, kuinka sinun kätesi laita siellä oikein on?"
"Saivat pirut sivalletuksi sen melkein poikki", vastata jurahuttaa Olli, "mutta onpa minulla oikea käsi jälellä ja ruunan ohjaamiseen riittävät koivetkin."
"No sepä on oikein miehen puhetta, ja miehiähän te olette kaikki, oikeita karhunpentuja Karjalan kankahilta."
Näin puheli eversti tuttavalliseen tapaansa, mainiten miehiään nimeltä ja omistaen sanan pari kaatuneiden muistolle. Verisestä työstä huolimatta vallitsi hilpeä mieliala riveissä, jotka vetäytyivät sikäli kokoon mikäli kaatuneet toverit ovat saaneet niihin aukkoja syntymään.
Mutta tanskalaisten kaartinrykmenttien tehdessä turhaan hyökkäyksiään Burghausenin joukkoa vastaan, oli muu osa ruotsalaisten vasenta siipeä vähitellen joutunut täydellisen sekasorron ja hajaannuksen valtaan sekä paennut takana olevan kiviaidan suojaan. Lopulta oli kiviaidan etupuolella jälellä ainoastaan musta rykmentti, joka vaikkakin kutistuneena yhäkin seisoi alkuperäisellä paikallaan. Sitä kohti suuntasi nyt tanskalaisten oikea siipi koko voimansa. Tiheinä kuuroina seurasivat vihollisten hyökkäykset pienen suomalaisjoukon sekä rintamaa että sivustoja vastaan, niin että mustan rykmentin urhoille ei jäänyt juuri hetkeäkään hengähtämisen aikaa. Vaikka joukko hiljalleen kutistuikin kokoon, seisoi se järkkymättä paikallaan ja sen kaikki liput liehuivat vielä kantajainsa käsissä. Se kohosi kuin kallionympyrä kuohujen keskeltä ja kerta toisensa jälkeen loiskahtivat hyökylaineet sen kyljiltä voimattomina takaisin.
"Tässähän seisomme, pojat", lausui eversti järjestäessään ja sulkiessaan harvenneita rivejä. "Kukaan meistä ei ole jättänyt paikkaansa muutoin kuin kuolleena. Kas se onkin oikea sotilaan tapa — ja ennen kaikkea suomalaisen sotilaan. Vielä me tunnin tai pari kestämme noita paholaisia vastaan ja sillä aikaa ehtii jo muu osa armeijaa päästä uudelleen järjestykseen sekä rientää avuksemme."
Tanskalaiset huomasivat turhaksi koettaa tavallisella käsirysyllä murtaa tuota horjumatonta joukkoa.
"Nyt he aikovat yrittää jotakin muuta", sanoi eversti Burghausen, kun viholliset keskeyttivät hyökkäyksensä ja päälliköt näyttivät kokoontuneen neuvottelemaan. "Mutta enpä luule heidän kykenevän keksimään mitään sellaista, mikä meidät saisi käpälämäkeen lähtemään. Vai mitä, pojat?"
"Tässä seisomme, vaikka itse paholainen kävisi kimppuumme", vastasivat miehet entiseen tapaansa.
Pian saatiinkin nähdä, mitä tanskalaisilla oli mielessä. Pienempiä joukkokuntia lähti liikkeelle, lähestyen mustaa rykmenttiä eri puolilta. Tultuaan parinkymmenen sylen päähän suomalaisista heittivät he näiden keskelle yhtaikaa joukon käsikranaatteja. Kun ne parhaillaan räiskyen ja paukkuen suistivat hevosia ja miehiä maahan sekä saattoivat koko rykmentin järjestyksen häiriöön, teki tanskalainen hevosväki eri suunnilta hurjan hyökkäyksen. Mutta ukkosena jyrähti sekasorron keskeltä eversti Burghausenin ääni, kutsuen miehiään järjestykseen. Ja siinä tuokiossa ojentuivat rivit sekä sulkeutuivat kranaattien tekemät aukot ja entistä raivoisempina kajahtivat jälellä olevan miehistön hakkaapäällehuudot.
Kun hyökkäys oli torjuttu ja tanskalaiset vetäytyneet takaisin, huomattiin, että mustia lippuja liehui ilmassa enää kuusi kappaletta. Kaksi oli joutunut tanskalaisten saaliiksi. Mutta sitä lujempana ryhmänä liittyivät jälellä olevat miehet noiden kuuden lipun ympärille. Pian uudistivat tanskalaiset saman tempun: ensin tuhoisa kranaattisade, sitten ratsuväkihyökkäys. Jälleen joutui tanskalaisten haltuun kaksi lippua, joita he näyttivät pitävän jonkinlaisina taikakaluina ikäänkuin mustan rykmentin horjumaton uljuus olisi ollut niiden ansiota. Mutta kranaattien tekemiin aukkoihin he eivät nytkään päässeet tunkeutumaan, sillä ihmeteltävän pian saivat miehet hillityksi kranaattien räiskeestä säikähtyneet ja korskuvat ratsunsa sekä suljetuksi rivinsä.
Taukoamatta jatkui tämä verinen leikki ja yhä pienemmäksi suli musta rykmentti. Kun tanskalaiset olivat tehneet viidennen hyökkäyksensä, oli enää jälellä yksi musta lippu ja sen ympärillä kourallinen haavojen uuvuttamia ruudinsavun mustaamia miehiä. Kaikki upseeritkin olivat jo kaatuneet, lukuunottamatta itseään everstiä, joka yltäpäätä verissään istui vielä satulassa tuon vähäisen joukon etupäässä. Hän ei ehdottanut peräytymistä eikä kukaan miehistäkään sitä vaatinut.
Tällä välin oli ruotsalaisten vasen siipi vihdoinkin ehtinyt kiviaidan suojassa uudestaan järjestyä. Rummun pärrytys, kiihtyvä ammunta ja hurraa-huudot ilmoittivat sen käyneen jälleen taisteluun. Mutta mustan rykmentin jäännöstä ei tämä seikka pelastanut lopullisesta perikadosta. Se oli tuottanut liiaksi suurta vahinkoa tanskalaisille ja antanut liian tuntuvan kolahduksen heidän voittamattomien henkirykmenttiensä maineelle, jotta he olisivat voineet jättää sen aloilleen. Samalla kuin taistelu uudelleen virkosi pitkin linjaa, varustausi tanskalainen henkikaarti viimeiseen hyökkäykseen mustaa rykmenttiä vastaan.
Viimeisen kerran kajahtivat hakkaa päälle-huudot ja viimeisen kerran leimahtivat mustain miekat. Eversti Burghausenin rinnalla taisteli hänen asepalvelijansa Martti, joka oli syntynyt ja kasvanut Burghausenin kotitilalla. Samalla hetkellä kuin viimeinen lipunkantaja suistui satulasta ja viimeinen musta lippu katosi näkyvistä, näki Martti everstin vierähtävän satulasta ja turhaan ponnistelevan päästäkseen jaloilleen. Silloin heitti hänkin ohjakset ja aseen kädestään, syöksähti maahan ja nosti herransa käsivarsilleen. Temmeltävien hevosten välitse ja yli ruumiskasojen pääsi hän kiviaidan luo ja sai voimattoman isäntänsä suurin ponnistuksin hilatuksi aidan taakse suojaan.
Kun eversti oli saanut muutaman kulauksen vettä Martin kenttäpullosta, ojensi hän tälle miekkansa, jota hän yhä puristi kourassaan, ja käski hänen viedä sen viimeisten terveisten ohella Kaarlo-pojalle, josta hän sanoi toivovansa soturia sekä päällikköä uudelle mustalle rykmentille. Tämän jälkeen makasi hän ummessa silmin ja näköjään tajutonna, kunnes kiviaidan takana kiihtyvä taistelun meteli sai hänet havahtumaan. Voipuneella äänellä pyysi hän Marttia nostamaan hänet kiviaidalle, että hän saisi heittää vielä viimeisen silmäyksen taistelun menoon.
Kaarle-kuningas oli tällä välin perinpohjin voittanut ja hajoittanut tanskalaisten vasemman siiven sekä hyökkäsi parhaillaan tanskalaisten oikean siiven selkään. Suuren häiriön vallassa peräytyivät nämä kaikkialla ja ruotsalaisten voitto oli jo aivan varma.
"Musta rykmentti tämän sai aikaan", kuuli Martti everstin sanovan. Samalla teki hän liikkeen ottaakseen hattunsa ja heiluttaakseen sitä eteenpäin rientäville joukoille, mutta hänen kätensä hervahti alas ja silmien himmetessä painui hänen päänsä alas. Niin kuoli voitonhuutojen kaikuessa mustan rykmentin päällikkö, joka sankarijoukkoineen oli pelastanut Ruotsille suuriarvoisen Lundin voiton.
* * * * *
Burghausenit olivat sotilassukua kiireestä kantapäähän. Kun suuri Pohjan sota puhkesi neljännesvuosisataa Lundin tappelun jälkeen, oli Burghausenin suku lukuisasti edustettuna eri taistelutanterilla. Paitsi muita suvun jäseniä oli mustan rykmentin päällikön, Herman von Burghausenin, poikia kokonaista viisi miestä mukana sodan telmeissä. Kaksi heistä kaatui Liesnan tappelussa, kolmas Pultavassa ja neljäs joutui samassa paikassa venäläisten vangiksi ja vietiin Siperiaan. Viides poika, Kaarlo, isän lemmikki, joka oli saanut perinnökseen hänen miekkansa, oli saanut osakseen johtaa kotimaassa karjalaista rakuunarykmenttiä. Siihen kuului suureksi osaksi entisen mustan rykmentin miesten poikia ja sukulaisia. Sen vuoksi sitäkin kutsuttiin mustaksi rykmentiksi, vaikkei sillä enää ollutkaan mustia lippuja ja vaikka sen kokoonpanokin oli hiukan toinen. Tämän arvokkaiden muistojen elähyttämän joukon päällikkönä oli majuri Kaarlo von Burghausen saanut kevättalvella 1703 tehtäväkseen suorittaa etuvartiopalvelusta synnyinmaansa kaakkoiskulmalla, jota vihollinen ensi kerran tämän sodan aikana uhkasi.
Kun Kivennavan kirkolta vetää suoran viivan Raudun kirkolle, niin suunnilleen sen viivan keskipaikoilla on Lipolankylä Saijanjoen varrella. Tänne oli majuri Kaarlo von Burghausen asettunut kuusisataa miestä käsittävän rykmenttinsä kanssa, sillä Pähkinänlinnasta päin odotettiin suurempaa vihollisjoukkoa maahan karkaavaksi.
Majurin lähettämät tiedustelijat olivat äsken palanneet, ilmoittaen vihollisten lähenevän. Taistelu näytti siis huomenna välttämättömältä ja sitä varten oli majuri komentanut väkensä ulos kylän taloista sekä asettanut heidät kylän ja joen väliselle aukeamalle. Siinä saivat he nuotioiden äärellä viettää yönsä joka hetki valmiina torven kutsuessa tarttumaan aseisiin ja nousemaan satulaan.
Oli kuulakka kevättalven ilta ja metsät joen takana, josta vihollista varrottiin, olivat jo puhdistuneet lumesta. Tumman sinisellä taivaalla vilkuttivat tähdet ystävällisesti ja niitä katsellen loikoi majuri havuvuoteella nuotionsa ääressä. Hänen kasvoillaan oli raskasmielinen ilme ja raskaina liikkuivat ajatukset hänen päässään. Synnyinmaansa kohtaloa hän mietti ja kolkot aavistukset valtasivat väkisinkin hänen mielensä. Tämä oli ensikerta, jolloin vihollinen samosi hänen isänmaansa rajain sisälle. Kuinka se tulisi kestämäin pitempiaikaista sotaa, kun maan paras sotaväki oli viety kauas vieraille sotatanterille? Ja mikä oli oleva hänen sekä hänen pienen joukkonsa kohtalo? Vihollinen läheni monikertaisena ylivoimana eikä se tullut enää sellaisina järjestymättöminä laumoina kuin ennen vanhaan, jolloin tämän vartiojoukon kummassakin pääpisteessä, niin Kivennavalla kuin Raudussakin, pieni suomalaisjoukko oli lyönyt hajalle paljon suurilukuisemman vihollisen. Mutta oli kuinka oli, hän ei ainakaan aikonut paikaltaan väistyä. Hänellähän oli jo sukuperintönä seisoa tai kaatua paikallaan ja samoin oli laita hänen miestensäkin. Muutoin kuin heidän ruumiidensa yli ei vihollisen pitänyt päästä Suomeen.
Näitä miettiessään kiintyi majurin katse vanhaan Marttiin, joka oli ollut mukana Lundin taistelussa sekä seurannut nyt häntä sotaan samoinkuin ennen hänen isäänsä.
"Martti, luulenpa että koko rykmentin olisi tällä hetkellä terveellistä kuulla sinun kertovan isästäni, Lundin taistelusta ja vanhasta mustasta rykmentistä. Mitä arvelet sinä itse?"
"Miksei, kyllä kai minä sen tarinan osaan", hymähti Martti, joka oli samasta aineesta saanut monen monesti kertoa majurille ja hänen omaisilleen entisinä rauhanvuosina.
Majuri kutsui oman nuotionsa ympärille miehiä niin paljon kuin niitä siihen sopi piirissä seisomaan. Ja sitten ryhtyi Martti kertomaan alkaen eversti-vainaan puheesta, jonka hän kertasi sanasta sanaan, ja lopettaen siihen kun hän voittohuutojen kaikuessa ummisti kiviaidalla everstin silmät. Joka ainoan vihollisten hyökkäyksen ja jokaisen mustan lipun menetyksen kuvasi hän tarkalleen, höystäen kertomustaan kaikenlaisilla sanansutkauksilla, joita se ja se mustan rykmentin urho oli siinä ja siinä tilanteessa lausunut. Hartaasti kuuntelivat miehet ja kun hän lopetettuaan siirtyi majurin kehotuksesta toiselle nuotiolle kertoakseen saman tarinan uusille kuulijoille, seurasi häntä joukko miehiä kuullakseen toistamiseen kuvausta isänisän taistelusta. Ja kerta kerralta muuttui vanhan Martin kertomus eloisammaksi, hän lisäsi kuvaukseen piirteen toisensa jälkeen ja kävi lopulta suorastaan runolliseksi, mainiten kuinka entisen mustan rykmentin sankarit, heidän isänsä, katsoivat tuolta tähtien takaa, elääkö heidän pojissaan vanha suomalainen kunto ja säilyttävätkö he paikkansa yhtä uskollisesti kuin he. Viimeisellä nuotiolla innostui hän omissa lisäyksissään menemään vielä tätäkin pitemmälle.
"Jos me kaikin huomenna kaadumme paikallemme", sanoi hän, "niin syntyy meistä vainajain musta rykmentti eli oikea kuoleman rykmentti, joka seuraa vihollisen kintereillä niin kauan kuin se meidän maassamme liikkuu."
Näistä vanhan Martin kertomuksista viattomine lisäyksineen tunsivat sotilaat mielensä liikutetuksi ja hiljaisuudessa lupasivat he itselleen näyttää olevansa isäinsä poikia, oikeita mustan rykmentin urhoja.
Ja kun tähdet seuraavan kerran syttyivät Lipolan aukean yläpuolella, oli heistä joka ainoa siirtynyt vainajain rykmenttiin. Taistelu oli ollut raivoisa ja kestänyt kauan. Yksikään mustan rykmentin miehistä ei ollut väistynyt paikaltaan. Isänsä miekka kourassaan puristettuna lepäsi hangella lukuisain haavojen runtelemana majuri Kaarlo von Burghausen. Hänen sivullaan makasi vanha Martti ja takanaan koko muu rykmentti. Mutta heidän edessään ja ympärillään makasi suuret röykkiöt vihollisia. Siitä piti Rajajoen takalaisten nähdä, mitä heillä oli odotettavana maassa, jonka etuvartioina oli sellaisia urhoja.
Kyösti Wilkuna.