OVELA KUIN KETTU.
MUUTAMA PIKAKUVA EERIK FLEMINGISTÄ.
Eerik Fleming, Kuitian perillinen, joka vasta kävi kahdeksattakolmatta ikävuottaan, istui selin oveen matalalla jakkaralla Turunlinnan huovituvan peränurkassa. Häntä vastapäätä kyykötti Haapaniemen herra Frille Matinpoika, joka samoinkuin Eerik-herrakin kuului isänmaalliseen puolueeseen ja oli sen vuoksi joutunut tanskalaisten vangiksi. Heitä uhkasi joka päivä sama kohtalo kuin Pentti Vestgöteä, joka parasta aikaa killui nuorassa ulkomuureilla, mistä piirittävä ruotsalaisjoukko saattoi sen helposti nähdä. Nyt ei herra Frille Matinpoika kuitenkaan tiennyt, mitä hänen olisi oikein pitänyt ajatella kohtalotoveristaan, sillä parina viime kuluneena päivänä oli hän niin äänekkäästi ja sydämensä pohjasta panetellut Kustaa Eerikinpoikaa ja ruotsalaisia sekä ylistänyt kuningas Kristiania ja tanskalaisia, että siitä olisivat itse sylen vahvuiset seinämuuritkin saattaneet tulla jo vakuutetuiksi. Oliko mies kääntänyt kaapunsa nurin vai mitä hän oikein tarkotti? Tosin hän soitti suutansa ainoastaan silloin kun huoneessa oli tanskalaisia sotureita tai alipäälliköttä, mutta heidän kahdenkesken jäätyään puhui päinvastaista sekä suunnitteli karkausyrityksiä. Oliko siis ihme, ettei herra Frille tiennyt, miltä kannalta hänen oikein tuli ottaa vankeuskumppaninsa. Se istui siinä häntä vastapäätä niin ovelan ja notkean näköisenä ja tuntui olevan niin kaikkeen valmis, että herra Frille oli lopulta harkinnut viisaimmaksi olla omasta puolestaan puhumatta hänelle halaistua sanaa.
Nyt oli herra Eerik istunut hetkisen ääneti ja mietteisiinsä vaipuneena tuijottanut eteensä. Mutta kun ulko-oven takaa kuului raskaiden askelten töminä, nosti hän äkkiä päänsä, iski toverilleen silmää ja käsiään levitellen alkoi äänekkäästi pauhata:
"Ja mitä hemmetissä se sitten on olevinaan tämä Kustaa Eerikinpoika? Tuntematon seikkailija, poikanulikka, jonka korvantaustat ovat tuskin ehtineet vielä kuivua! Ja tämä vekara rupee tässä sitten värkkäämään, panee maan asiat mullmmallin ja saattaa kunnialliset miehet, kuten minut ja sinut esimerkiksi, hänen majesteettinsa epäsuosioon. Hitto vieköön, jos minä saisin hänet käsiini, niin noin minä panisin hänet."
Hän teki käsillään musertavan liikkeen ja jatkoi sitten hiukan toisessa äänilajissa:
"Sillä onko meille suomalaisille mikään sen onnellisempaa kuin saada elää Tanskan yhteydessä ja kuningas Kristianin oikeamielisen valtikan alaisina? Hulluja ovat, sanon minä, ne, jotka kaikenlaisten Kustaa Eerikinpoikain usutuksista ovat ruvenneet häntä vastustamaan! Vai etkö ole samaa mieltä sinäkin, veli Frille?"
Fleming huomasi toverinsa ilmeestä, että tämä oli antamaisillaan äkäisen vastauksen. Sitä estääkseen iski hän kiivaasti silmää ja polki häntä samalla varpaille. Herra Frille ei kuitenkaan ehtinyt suutansa avata, kun Flemingin olalle laski joku kätensä ja kumpikin heistä kääntyi vieraan puoleen. Se oli leveähartiainen ja punaverinen paksumaha, jolla oli suuret karkeat viikset ja iho kuin parkittu. Kumpikin suomalaisista tunsi hänessä heti linnanpäällikön, preussilaissyntyisen Tuomas-junkkarin, joka verikoiran uskollisuudella ja säälittömyydellä oli täällä Suomessa pannut toimeen herransa Kristian-kuninkaan käskyjä ja verituomioita.
Herra Eerik kavahti seisoalleen ja oli olevinaan suunniltaan hämmästyksestä, vaikka hän itse asiassa oli askelten töminästä arvannut herra Tuomaan saapuneen huoneeseen ja sen vuoksi korottanut äänensä. Hän kumarsi syvään, aivan liian syvään herra Frillen mielestä, mutta ennenkuin hän ehti suutansa avata, pomahti Tuomas-herran viiksistä:
"Vai niin! Hy… hy… h… hauska s—tana!"
Minkä kohteliaisuuden junkkari aikoi sanoa herra Eerikille, ei käynyt selville, sillä pari nihtiä tarttui häntä, itseään junkkaria, samassa toinen toisesta käsipuolesta, ja ohjasi hänet linnan esipuolelle, missä oli päällikön omat huoneet. Heidän mentyään remahti linnantuvassa vallaton nauru, johon herra Eerik otti sydämestään osaa. Junkkari oli taasen keskellä päivää ryypännyt itsensä tukkihumalaan ja nihdit olivat ainoastaan noudattaneet hänen omaa määräystään, jonka mukaan heidän tuli joko hyvällä tai väkisin saattaa hänet omiin huoneisiinsa, niin pian kuin hän juovuksissa ilmestyi niiden ulkopuolelle toikkaroimaan. Palattuaan kertoivat sotilaat vääntäneensä junkkarin sänkyyn, mihin hän oli jäänyt kuorsaamaan. Naurettiin jälleen ja kerrottiin kaskuja entisistä samanlaisista tapauksista.
Iltahämärissä heräsi Tuomas-herra selvänä miehenä ja ryhtyi jälleen tavallisella kovakouraisuudellaan johtamaan linnan puolustusta. Piirittäjät olivat ammuskelleet koko päivän, mutta saamatta aikaan edes niin paljoa, että olisivat junkkarin unestaan herättäneet, kuten sotilaat nauroivat. Nyt hän oli herännyt omia aikojaan ja kutsutti aterialle käydessään herra Eerikin luokseen.
Kokonaista toista tuntia viipyi herra Eerik junkkarin puolella. Kun hän palasi takaisin linnantupaan, huusi hän rentoillen:
"Hei miehet, tänä yönä tehdään uloshyökkäys ja minä ja herra Frille tulemme mukaan. Ja sitten sitä tapellaan, niin että maa vapisee ja taivas naukuu."
Hän heitti varottavan silmäniskun toveriinsa ja ryhtyi sitten iloisesti juttelemaan sotilasten kanssa, jotka nyt suhtautuivat häneen kokonaan toisella tavalla kuin ennen. Palattuaan herra Frillen luo, virkkoi hän tälle kahdenkesken: "Olemme pääsemässä junkkarin suosioon ja se on ensimäinen askel kohti vapauttamme. Syödessäni yhdessä hänen kanssaan latelin minä hänelle valheita suut silmät täyteen ja mustasin Kustaa Eerikinpoikaa niin, että junkkari oli koko ajan yhtenä naurunhörinänä. Olen kuitenkin varma, että hän vielä tällä kertaa antaa pitää meitä silmällä taistelun kuluessa. On siis viisainta, että me olemme tappelevinamme kuin pienet paholaiset. Vasta seuraavalla kerralla puhallamme toisenlaista pilliä."
Herra Frillelle tuntuivat vasta nyt selvenevän toverinsa tarkotukset.
Sen johdosta ei hän kuitenkaan osannut muuta kuin huudahtaa:
"No olet sinä koko kettu!"
Mutta herra Eerikin ajatukset työskentelivät kiihkeästi hänen omissa suunnitelmissaan. Kasvot elehtivät vilkkaasti, samalla kuin hän puoliääneen mumisi:
"Nyt olisi vain uloshyökkäyksen aikana saatava sana ystävillemme, että he tietäisivät olla valmiina, kun me seuraavan kerran teemme hyökkäyksen linnasta. Mutta milloin tehdään tämä seuraava uloshyökkäys? Olisi saatava aikakin heille ilmotetuksi. Ehkäpä saankin junkkarin houkutelluksi uuteen hyökkäykseen jo ylihuomeniltana. Ja miksen saa, kun panen kaikkeni liikkeelle. Mutta se sana, se sana… miten saada se piirittäville välitetyksi?… Ahaa!"
Hän kääntyi äkkiä sotilasten puoleen ja puhui huolettoman pauhaavasti:
"Hitto soikoon, voihan sattua, että saan ensi yönä miekaniskun kallooni tai keihäänkären kylkiluitteni väliin ja asiani jäävät silloin muiden selviteltäväksi. Mutta olisipa pala paperia tai päärmän kipene, niin tekisin tässä testamenttini. Jos tässä päästäni pääsisinkin, niin löytäisivätpä kuitenkin poveltani viimeisen tahtoni ja siten säästyisi sukulaisiltani monet perintöriidat."
"Tokihan tällaisessa pesässä sen verran paperia löytynee, että kunnon kristitty voi sille viimeisen tahtonsa merkitä", arveli eräs saapuvilla oleva alapäällikkö.
"Jos todellakin voitte hankkia sen minulle, niin toimitanpa teille huomenissa aimo sarkallisen reiniläistä", lupasi herra Eerik.
Alapäällikkö lähti huoneesta ja kun hän jonkun hetken kuluttua palasi, oli hänellä mukanaan paperia ja kirjotusneuvot. Herra Eerik istahti heti pöydän ääreen kirjottamaan.
"No nyt on kaikki sitä myöten selvänä ja mies on valmis tappelemaan vaikka itse paholaista vastaan", vakuutti hän työnsä lopetettuaan ja pistettyään kirjelmän kokoon käännettynä poveensa.
"Mihin muotoon kirjotit sinä viimeisen tahtosi?" kysyi herra Frille kuiskaten ja veitikka silmässään.
Ja herra Eerikin silmässä näkyi samanlainen veitikka, kun hän vastasi:
"Kirjotin siihen viimeisenä tahtonani, että me samaan aikaan kahden vuorokauden kuluttua teemme uuden uloshyökkäyksen. Minä koetan saada mahdollisimman monta vankia mukaan ja kohta kun he ovat saartaneet meidät, liitymme me heihin ja käännämme aseemme seuralaisiamme vastaan. Nyt on vain kysymys siitä, kuinka saada tämä testamenttini kunnialla piirittäjien käsiin. Mutta ehkäpä siihen taistelun kuluessa ilmenee tilaisuus."
Seuraavana päivänä juhlittiin linnassa, niin että pauhinan siitä täytyi kuulua piirittäjillekin. Uloshyökkäys oli onnistunut mainiosti. Piirittäjille oli onnistuttu tekemään melkoista tuhoa ja lisäksi oli saatu joukko vankeja. Juhlan korotteeksi olisi junkkari, joka koko päivän kierteli linnassa hyvänlaisessa hutikassa, nykien miehiään parrasta ja taputtaen heitä selkään, tahtonut heti ripustaa muutamia vangeista linnan ulkomuureille, mutta herra Eerik oli saanut sen estetyksi, uskotellen käännyttävänsä heidät yhtä hyviksi Kristian-kuninkaan alamaisiksi kuin hän itsekin oli.
Herra Eerik oli päivän sankari. Jokainen tahtoi päästä juomaan maljan hänen kunniakseen. Hän oli tapellut kuin hurtta ja syytänyt suustaan solvauksia, että yksin niistä olisi luullut jo vihollisten tyrmistyvän. Ja kun hän keskellä tätä humua esitti junkkarille, että huomeniltana tehtäisiin uusi uloshyökkäys, ei junkkarilla ollut mitään sitä vastaan. Saipa hän vielä senkin aikaan, että kaikki linnassa olevat vangit saisivat tulla mukaan, kun he Eerik-herran salaisesta kehotuksesta olivat yhteen ääneen vakuuttaneet alttiuttaan unionikuninkaalle.
Saapuipa sitten seuraava ilta. Ammunta muureilla ja niiden ulkopuolella vaikeni ja pimeys kätki niin linnan kuin piirittäjäin leirin verhoonsa. Puoliyö läheni ja linnan pihalla alkoi liikkua tulisoihtuja. Niiden valossa välkehtivät sotilasten aseet ja kivityksellä kaikuivat heidän raskaat askeleensa. Rivi rivin jälkeen kokoontuivat he portille. Päälliköt jakoivat vielä viimeiset ohjeensa, sitten sammuivat tulisoihdut, portti kääntyi ääneti voidelluilla saranoillaan ja uloshyökkääjät hävisivät sen ulkopuolella ammottavan pimeyden helmaan.
Seurasi jännittävä odotus. Sitten kajahtivat pimeyden keskeltä taisteluhuudot, aseet alkoivat kalskua ja kumeasti pamahtelivat väkipyssyt yön helmassa. Leirissä syttyi tulia ja vartiat linnan muureilla jännittivät silmiään ja korviaan, nähdäkseen pimeyteen ja voidakseen erilaisista äänistä arvailla taistelun kulkua.
Vähitellen hiljeni meteli ja vartiat olivat valmiina avatakseen portit palaaville uloshyökkääjille ja sulkeakseen ne jälleen kiiruusti, etteivät piirittäjät pääsisi samasta avauksesta sisälle luiskahtamaan. Mutta portin takaa ei kuulunut mitään kiiruhtavia askelia eikä huutoja. Taistelun melu ja kuolevien voihkaukset olivat jo kokonaan vaienneet, mutta portin taakse ei sittenkään ilmestynyt ketään sisään pyrkijöitä.
Oliko uloshyökkääjät perinyt tuho vai mitä merkitsi tämä äänettömyys? Silmät pyöreinä tähystelivät linnan puolustajat muureiltaan pimeyden keskelle ja itse Tuomas-junkkari ei koko yönä ummistanut silmiään. Itäinen taivaanranta alkoi jo vaaleta, mutta linnanmuurien ulkopuolella oli yhä yhtä hiljaista, ainoastaan piirittäjäin leiristä kantoi yötuuli iloista naurua ja puheen pajatusta kuin olisi siellä jotakin juhlaa vietetty.
Kohta kun aurinko nousi taivaanrannan yläpuolelle, kiipesi Tuomas-junkkari linnanmuurille havaintoja tekemään. Piirittäjäin varustusvärkit kanuunoineen olivat siksi lähellä, että vastustajat saattoivat päivisin ammunnan lomassa vaihettaa haukkumasanoja, joiden keksimisessä kummankin puolen sotilaat olivat oikeita mestareita.
Tarkasteltuaan Kakolanvuoren rinteellä olevia vihollisen vallituksia, käänsi herra Tuomas katseensa joen taakse Korpolaisvuorelle. Siellä keksivät hänen kohmelosta ja yövalvonnasta verestyneet silmänsä ensimäiseksi Eerik Flemingin, joka Frille Matinpojan ja muutamien muiden linnasta lähteneiden vankien sekä piirityssotilasten kanssa vilkkaasti haastellen seisoi nuotiolla suurikitaisen piirityskanuunan kupeella. Joku joukosta tuntui huomanneen junkkarin linnanmuurilla, sillä kaikki käänsivät katseensa häneen. Herra Eerik astui vuoren äärimmäiselle reunalle, asetti kouransa torveksi suun eteen ja huutaa huikkasi joen yli:
"Hyvää huomenta, herra junkkari, ja kiitoksia viimeisestä. Täällä me olemme ja hyvin voimme. Teidän palkkasoturinne vain eivät kestäneet loppuun, vaan väsyivät kesken ja nukkuvat nyt tuolla."
Hän viittasi Kakolanvuorta kohti, jonka juurella vallien edessä makasi sikinsokin joukko kaatuneita sotilaita. Tuomas-junkkari kirosi karmeasti ja kääntäen herra Eerikille leveän selkänsä lähti laskeutumaan alas muurilta. Miehet Korpolaisvuorella päästivät kaikuvan naurun, mutta herra Frille arveli vakavasti:
"Onpa tosiaankin onni, ettei linnassa tällä haavaa ole vankina yhtään meikäläistä, sillä varmasti riippuisivat he kohta jok'ikinen nuorassa tuolla linnanmuureilla."
"Hei pojat, päin tuuleen nyt ja pitäkää kieli suorana suussanne!" komensi Eerik Fleming nauravin silmin, seisoessaan mastonjuurella sen pienen aluksen kannella, joka Tuomas-junkkarin suuresta muonankuljetuslaivastosta oli lähetetty vakoilemaan tänne saariston sokkeloihin. Herra Eerik, joka pienen suomalais-ruotsalaisen laivastonsa kanssa oli täällä makaillut väijyksissä, oli kaapannut sen kiinni, vienyt miehistön vankina lähimmälle saarelle ja vaihetettuaan itselleen sekä kymmenkunnalle omalle miehelleen heidän tanskalaisväriset sotilaspukunsa noussut anastettuun laivaan ja lähtenyt rohkeasti liikkeelle, houkutellakseen koko junkkarin laivaston ansaan. Päässään tanskalaisen päällikön töyhtöhattu ja päällään hänen asetakkinsa hyräili hän iloista sotilaslaulun pätkää ja tähysti pitkin edessään aukenevia salmia, leudon kesätuulen pullistaessa vähitellen pienen aluksen purjeita.
"Saammepas, pojat, kohta aika saaliin, jos onni on meille yhtä myötäinen kuin tähänkin saakka. Ja miksikäs se ei olisi, sillä rohkea rokan syö", puheli hän hyräilynsä keskeyttäen miehilleen, jotka kuoreltaan tanskalaisiksi muuttuneina hoitelivat rivakasti purjeita ja peräsintä.
Talven oli herra Eerik taistellut Turun-linnan piirittäjäin joukossa, mutta kun näiden oli kevään tullen täytynyt vetäytyä Etelä-Hämeeseen, oli herra Eerik toimettomuuteen kyllästyneenä lähtenyt Ruotsin puolelle, tuoden mukanaan osan piiritysarmeijasta Kustaa Vaasan avuksi, joka parasta aikaa järkytteli Kristiankuninkaan viimeisiä varustuksia sillä puolen Pohjanlahtea. Nuori valtionhoitaja oli, mieltyneenä hänen urheuteensa, isänmaalliseen mieleensä ja älykkäisyyteensä, asettanut hänet pienen laivastonsa komentajaksi. Koko keväimen ja alkukesän oli herra Eerik sillä puikkelehtinut Tukholman, Ahvenanmaan ja Turun saaristossa, kaappaillen vihollisten muonalaivoja ja hävittäen pienempiä sotalaivaosastoja. Nyt oli hän saaristolaisurkkijainsa avulla saanut selville, että Tuomas-junkkari oli Söyrinki Norbyn käskystä tuomassa Turusta suurta muonavarastoa Tukholmaan piiritettyjen tanskalaisten tarpeeksi. Hän oli päättänyt siepata koko tuon laivaston. Alku oli nyt tehty ja samalla kuin hänen omat laivansa taisteluvalmiina väijyivät saarten suojassa, viiletti hän itse täysin purjein junkkarin laivastoa vastaan, houkutellakseen sen perässään väijytykseen.
Kun Furusundista päästyä aukeni eteen laajemmat selät, tulivat sieltä näkyviin myöskin muonalaivaston purjeet ja tanskalaisväriset liput.
"Siinä ne nyt ovat", lausui herra Eerik, "Kysymys on vain siitä, kuinka saada ne lähtemään perässämme saaristoon. Mutta kohti vaan, onni on rohkean matkassa."
Herra Eerik siirtyi keulaan ja tähysti herkeämättä junkkarin laivastoa.
"Kas nyt siellä lasketaan venettä vesille", puheli hän jännityksensä keskeltä. "Ja siihen laskeutuu kaks… kolme… viisi miestä, ja tuo viides on, ellen ihan pahasti erehdy, itse junkkari. Hän istuu veneen perään ja nyt lähtevät he viilettämään meitä kohti. Parasta että hiljennämme vauhtia, etteivät noista laivoista näe, mitä tässä kohta tulee tapahtumaan."
Hän komensi löysäämään purjeita sekä siirtyi samalla takaisin aluksen keskiosaan, ollakseen siten paremmassa suojassa tulijoilta. Jännitys laivamiehistön kesken nousi nousemistaan. Vielä monias hetki ja vastaan tuleva vene laski kolahtaen Flemingin aluksen kylkeen.
"Mitä kuuluu, onko tie Tukholmaan selvä?" kuului venheestä
Tuomas-junkkarin ääni.
"Kaikki hyvin, vihollisia ei lähimaillakaan", vastasi Fleming ääntään muuttaen.
"Sepä mainiota!" huudahti junkkari ja heilautti itsensä samassa aluksen kannelle.
Herra Eerik astui hänen eteensä ja kumpikin tähysti moniaan silmänräpäyksen ääneti toistaan. Sen jälkeen silmäsi junkkari laivamiehiä, kalpeni ja huudahtaen: "petosta!" yritti hän heittäytymään takaisin veneeseen. Mutta kaksi laivan miehistä oli jo tarttunut häneen kiinni, he taluttivat hänet keskelle kantta ja painoivat köysikerälle istumaan.
"Ei sanaakaan tai!" sanoi Fleming ja ojensi väkipyssyn junkkarin rintaa kohti.
Hänen viittauksestaan tähtäsi neljä laivamiestä teräsjousensa venemiehiä kohti, minkä vuoksi he kursailematta tottelivat käskyä astua ylös laivankannelle.
"Kiinnittäkää vene laivan perään ja ruorimies, käännä ylös tuuleen, lähdemme takaisin saaristoon!" komensi herra Eerik. "Ja teille lie viisainta, että laskeutte suojaan kannen alle", jatkoi hän junkkariin ja hänen miehiinsä kääntyen. Herra Tuomas oli istunut köysikerällä kasvot voimattomasta raivosta vääntyneinä. Kansiluukkua lähestyessään äsähti hän käheällä äänellä:
"En ikinä ole joutunut tekemisiin suurempien lurjusten kanssa kuin te suomalaiset!"
Laiva oli tällä välin kääntynyt ja lähti pullistuvin purjein kiitämään saman salmen suulle, josta se oli tullutkin. Herra Eerik seisoi perässä näkyvällä paikalla ja viittoi molemmilla käsillään tanskalaista laivastoa kohti. Hetken kuluttua huomasi hän siellä tiukennettavan purjeita, minkä jälkeen koko laivasto lähti hänen aluksensa perään.
"Jopas tarttui koukkuuni!" huusi hän haltioissaan miehilleen. "Nyt ei muuta kuin saada saalis kunnialla maalle vedetyksi." — — —
Aurinko alkoi painua mailleen ja taistelu oli päättynyt. Kun Tuomas-junkkarin laivat olivat Flemingin alusta uskollisesti seuraten purjehtineet juuri ulos eräästä kapeasta salmesta, hyökkäsi yhtäkkiä suomalais-ruotsalainen laivasto kummaltakin sivulta sen kimppuun. Päällikkönsä menettänyt laivasto joutui siinä tuokiossa epäjärjestykseen ja lyhyen taistelun jälkeen vallattiin useimmat junkkarin laivoista. Ainoastaan yksi vahvasti varustettu vartiolaiva, nimeltä "Suomen prinssi", teki hurjaa vastarintaa. Kerta kerran jälkeen karkotti se sivuihinsa iskeytyneet ruotsalaiset laivat. Koko loppuosan päivää kesti taistelu sen ympärillä ja lopuksi ei hyökkääjillä ollut muuta neuvoa kuin ruveta ampumaan sitä tulinuolilla. Se olikin saatu syttymään ja roihusi nyt yltäpäältä tulessa. Mutta yhä kuului sen savuun peittyvältä kannelta taisteluhuutoja, samalla kuin liekkien keskeltä sinkoili kuulia ja nuolia lähenevien ruotsalaisalusten kannelle.
Lähellä olevan Tyrmelsön rannalla seisoi joukko miehiä, jotka katsoivat rannasta juuri poistuvan veneen jälkeen. Veneen keskellä istuva, kookas, töyhtöpäähineinen mies oli nuori valtionhoitaja, Kustaa Eerikinpoika Vaasa. Hän oli mainitun saaren rannalla pannut äsken toimeen nopean oikeudenistunnon, jossa Tuomas-junkkari oli harjottamansa väkivallan ja julmuuden palkaksi tuomittu hirteen. Tuomio oli pantava heti täytäntöön ja herra Eerik oli jäänyt valvomaan sitä puolta asiasta.
Kun valtionhoitajan pursi oli loitontunut rannasta, kääntyi herra Eerik käsistään sidotun Tuomas-junkkarin puoleen ja lausui:
"Aika rientää, oletteko valmis ottamaan vastaan palkan töistänne vai haluatteko vielä puhutella jotakin hengellistä isää?"
Junkkari ei ollut koko oikeudenistunnon aikana avannut suutaan, vaan seisonut paikallaan huulet lujasti yhteen puserrettuina ja kasvoillaan halveksiva uhman ilme. Nyt hän kuitenkin suvaitsi vastata herra Eerikin kysymykseen, lausuen ilmettään muuttamatta:
"Minä en ole koskaan elämässäni tuntenut sitä, jota peloksi sanotaan. Valmis olen siihen, jota en näy voivan välttää. Hengellisiä herroja en ole koskaan tarvinnut enkä niitä nytkään kaipaa."
Hän näpisti huulensa jälleen lujasti kiinni kuin ei aikoisi niitä enää tässä elämässä avata, heittäen samalla ylpeän katseen ympärillään seisoviin miehiin. Herra Eerik antoi merkin, kaksi miestä pertuskat olalla asettui kummallekin puolen junkkaria ja koko joukko alkoi liikkua eteenpäin, pysähtyen vanhan ja pahkuraisen tammen alle. Kun eräs nihdeistä ryhtyi niinistä punottua nuoraa kietomaan junkkarin kaulaan, avasi tämä vielä kerran suunsa ja tiuskasi:
"Eikö teillä kerjäläisillä ole edes hamppunuoraa aatelismiehen kaulaan, kun täytyy niiniköyteen turvautua?"
Ne olivat hänen viimeiset sanansa, sillä samassa tarttui häneen kaksi nihtiä, nostaen hänet ylös maasta, samalla kuin kolmas kapusi tammeen ja kiinnitti nuoran toisen pään vahvaan ja monikyhmyiseen oksaan. Kun hän oli työnsä päättänyt, juoksivat alla olevat sotilaat sivulle, oksa taipui ja risahteli, mutta kesti kuitenkin, ja junkkari jäi riippumaan taivaan ja maan välille. Kun kuolinkamppailu oli päättynyt, jähmettyi hänen mässäyksistä elähtäneille kasvoilleen se kovuuden ja kaikkea halveksivan ylenkatseen ilme, joka niillä oli hänen eläessään tavallisimmin majaillut.
Aurinko oli jo laskenut taivaanrannan taakse — kesäyön hämy alkoi verhota saaristomaisemia. Palavan "Suomen prinssin" liekit punasivat läheisiä rantakallioita. Kun herra Eerik miehineen palasi telotuspaikalta rantaan, luhistui palava laiva kokoon ja sen kihisevät jätteet hävisivät hetken kuluttua vedenpinnan alle.
"Näin luhistuu muukalaisvalta ja me käymme kohti uutta aikaa", lausui herra Eerik veneeseen astuessaan ja hänen kasvoillaan näkyi tavallista vakavampi ilme.
* * * * *
Hyppäämme nyt kokonaista kaksitoista vuotta eteenpäin. Tuona ajanjaksona on Eerik Fleming ehtinyt toimia paljon sekä koota valtaa, kunniaa ja rikkautta, kohoten ensimäiseksi mieheksi kotimaisten ylimystemme joukossa. Vapautussodan viime kautena on hän melkoisen armeijan etunenässä puhdistanut maamme lopullisesti tanskalaisista sekä vallottanut sen linnat. Hänestä on tullut valtaneuvos ja Kustaa-kuninkaan kruunauksessa on hän lyöty ritariksi. Sitäpaitsi hänellä on Etelä-Suomen laamannin virka sekä suuria läänityksiä, joista heruu runsaita rikkauksia hänen tavarakirstuihinsa. Ja milloin kuningas tarvitsee liukasta ja samalla luotettavaa miestä diplomaattisiin neuvotteluihin, silloin kääntyy hän aina oikeankätensä Eerik Flemingin puoleen. Niinpä on hän esim. kesällä 1526 kuninkaansa asiamiehenä Moskovassa ja saapi siellä sikäläisen suuriruhtinaan kanssa toimeen rauhan.
Tasan kaksitoista vuotta siitä, kun viimeksi tapasimme herra Eerikin Tukholman saaristossa valvomassa Tuomas-junkkarin telotusta, kohtaamme hänet Suursavon ja Olavinlinnan välisellä taipaleella. Neljänsadan sotilaan etupäässä ratsastaa hän itää kohti, matkansa määränä edellämainittu linna. Kuningas on ruvennut vehkeilyistä epäilemään lankoaan, Hoijan kreiviä, jolla on perinnöllisenä läänityksenä melkein koko Itä-Suomi ja joka Viipurin linnassa pitää komeata hovia. Eerik Fleming on yhdessä vanhan taisteluveikkonsa, Niilo Grabben kanssa saanut tehtäväkseen palauttaa kuuliaisuuteen tuon levottoman ylimyksen. Grabbe on toisen sotajoukon kanssa matkalla Viipuriin ja herra Eerikin tehtävänä on ottaa Olavinlinna haltuunsa.
On varhaiskesä ja metsät noilla suurilla taipaleilla ovat täynnä linnunlaulua ja käenkukuntaa. Yksinäisten erämaatalojen ja töllien asukkaat kerääntyvät pihalle, kuullessaan hevoskavioiden töminää ja oudostellen tuijottavat he pitkään ratsumiesjonoon, joka välkkyvin peitsin ja kiiltävin haarniskoin vaeltaa tietä, jolla niin harvoin näkee ohikulkijoita. Monenlaisia mietteitä ja pelkoa herää heidän mielessään ja tekisi mieli tiedustella, onko rauha maassa jälleen rikottu, mutta tuo joukon edessä ratsastava töyhtöniekka herra näyttää niin ankaralta ja miettivältä ja auringonpaahde ja erämaan sääsket ovat saaneet hänen soturinsa ärtyisiksi. Niin että salojen asukkaat eivät uskalla tiedusteluineen heitä lähestyä, vaan jäävät pihaveräjilleen suu auki töllistelemään poistuvan sotajoukon jälkeen…
Kun metsien keskeltä aukeni sotajoukon näkyviin Jukajärven selkä, kääntyi herra Eerik satulassaan ja viittasi luokseen entisen asekumppaninsa Tuomas-junkkarin päiviltä, Frille Matinpojan, joka nykyään palveli alapäällikkönä hänen joukossaan. Herra Frille kiristi ratsunsa ohjia ja ajoi päällikkönsä rinnalle.
"Huomenna pääsemme perille Olavinlinnaan", alotti herra Eerik. "Mutta mihin meidän on siellä ensiksi ryhdyttävä? Mitäs arvelet?"
"Tietysti meidän on vallotettava linna."
"Hm, se on helposti sanottu. Vallotettava, niin tietysti, mutta miten?"
"Kai meidän on yritettävä väkirynnäkköä."
"Eli toisin sanoen murskattava päämme linnan harmaakivimuureja vastaan. Sillä muistahan toki, veliseni, että Olavinlinnan sylenpaksuiset muurit kohoavat kosken keskeltä ja että sitä puolustamassa on melkein yhtä suuri miesvoima kuin meillä, linnan vallottajilla. Emme nyt olekaan matkalla rappeutunutta Kuusistoa vastaan, jonka me alun toistakymmentä vuotta sitten sieppasimme yhdellä rynnistyksellä."
"Mutta mitä meidän sitten on tehtävä?" kysyi Frille neuvotonna.
"Tietysti vallattava linna", vastasi herra Eerik naurahtaen. "Huomaa, että minä sanoin vallattava eikä vallotettava. Ymmärrätkö sinä erotuksen?"
"Hitto sinun ketunkujeesi ymmärtäköön!" vastasi Frille, joka vanhan toverinsa suuresta arvonnoususta huolimatta piti oikeutenaan suhtautua häneen entisellä suorasukaisuudella.
"Etkö ole kummastellut sitä, että me näillä miltei tiettömillä taipaleilla raahaamme mukanamme joukon oluttynnyreitä ja viininassakoita, avaamatta niitä vielä kertaakaan tässä helteessä?" kysyi herra Eerik hetken kuluttua.
"Olenpa kylläkin ja samoin olen monen muunkin kuullut sitä kummastelevan", myönsi herra Frille.
"Katsos, ne muodostavat meidän tykistömme, jolla me murramme linnan vastustuskyvyn."
Herra Frille ei puhunut tällä kertaa mitään, vaan tuijotti ällistyneenä toveriinsa.
"Minulla oli jo Turusta lähtiessämme valtaussuunnitelma pääpiirteissään valmiina", jatkoi herra Eerik, "mutta nyt vasta on se minulla yksityiskohtia myöten selvillä. Meillä on nyt kahdeksan vuotta ollut rauha moskovalaisten kanssa. Eihän siis ole mikään ihme, että tuo rauha on jälleen rikkoutumassa."
"Mitä, rauha rikkoutumassa? Ja siitä meillä muilla ei ole mitään tietoa!"
"Ei tarvitsekaan, sillä itse asiassa se on vielä yhtä luja kuin sitä tehtäessäkin. Mutta että se on rikkoutumassa, se kuuluu suunnitelmiini, joka on seuraava: joukkomme pysähtyy tuon järven itäpäähän yöleiriin, mutta sinä jatkat parin sotilaan kera matkaa Olavinlinnaan. Sinne tultuasi ilmotat linnanpäällikölle, että rauha Venäjän kanssa on rikkoutumassa ja että minä siltä varalta olen pienen sotajoukon kanssa matkalla rajalle. Sitten pyydät sinä minun puolestani, että minä joukkoineni saisin tulla linnaan levähtämään sekä sieltä käsin urkkimaan tietoja rajan puoleisista tapauksista. Luullakseni linnanpäälliköllä ei tätä vastaan ole mitään. Saatuasi hänen vastauksensa lähetä toinen sotilaista tuomaan sanaa meille. Kerta linnan muurien sisälle päästyä panemme tykistömme toimimaan ja sitten… no, lopunhan sinä kai ymmärrät itsestäsi."
"Voi sinun juoniasi, sinä vanha kettu!" räjähti herra Frille nauramaan, sillä nyt käsitti hän täydelleen herra Eerikin suunnitelman.
Kaikki kävi niinkuin herra Eerik oli suunnitellut ja seuraavana iltapäivänä ratsasti hän joukkonsa etunenässä sisälle Olavinlinnaan. Pihalla oli häntä vastassa linnanvouti, saksalaissyntyinen herra Gottschalk, toivottaen herra Eerikin miehineen tervetulleeksi. Niin suuren vierasjoukon saapuminen oli harvinainen ja mieluisa tapaus linnalaisille, jotka eivät tienneet miten saada pitkät kesäiset päivät kulumaan täällä erämaan yksinäisyydessä. Sillä yksitoikkoiseksipa kävi ajanoloon kalanpyynti, paininlyönti ja päivänpaistattaminenkin. Nythän sai edes kuulla uutisia suuremmasta maailmasta ja — mikä vieläkin parempi — oli toivo saada taas pitkästä aikaa hyvä humala, sillä herra Eerikin olut- ja viiniastiat olivat linnan vartiaväen keskuudessa heti herättäneet vilkasta mielenkiintoa. Ja olihan sitä paitsi voudinkin varastoissa miestä väkevämpää, jota hän ei nyt varmaankaan tulisi säästelemään, senhän vaati jo linnan kunniakin. Ja mikäs olikaan nyt keskellä sulinta rauhaa ja suven ihanuutta hieman ilotella ja peuhata täällä salojen sydämessä!
Linnan sotilasten toiveet eivät pettyneetkään. Kun päälliköt olivat selvinneet ensi kohteliaisuuksista ja kun uupuneet matkalaiset olivat vahvistaneet itseänsä voimakkaalla aterialla, alkoivat juomingit. Herra Eerik tarjosi tuomisensa linnanväen kestitykseksi, samalla kuin talon omilla varoilla kostutettiin vierasten kauloja. Herrat Eerik ja Gottschalk alipäälliköineen joivat reininviiniä suuressa ritarisalissa ja alimman kerroksen tuvissa tyhjentelivät sotilaat yhtä ahkerasti olutsarkkoja. Ja pian alkoi linnan lukuisista suojista ja muureilta ja yksinpä vartiakojuistakin tornien huipuilla kaikua iloinen pauhina ja loilotus, jota ihmetellen ja korvat pystyssä kuuntelivat läheisillä vesillä liikkuvat kalamiehet.
Herra Eerik, joka istui kunniapaikalla ritarisalin juomapöydässä, esitti maljan toisensa jälkeen, oli remuavan iloinen ja juopui juopumistaan. Kun auringon viimeiset säteet pilkistivät sarviruutujen läpi saliin, sammalsi hänen kielensä jo niin pahoin, että toisten oli vaikea häntä ymmärtää. Mutta eipä heidänkään laitansa ollut yhtään parempi. Sekava äänten sorina ja vahvat viininhöyryt täyttivät salin. Kun päivä oli painunut metsien taa ja peilikirkkaiden selkien yli kaikui käenkukunta, ummistuivat herra Eerikinkin silmät, hänen päänsä torkahti alas ja pian sen jälkeen kierähti koko mies lattialle, mistä alkoi kuulua vahva kuorsaaminen.
Herra Gottschalk nauraa hohotti kohti kurkkua ja voitonilossaan kohotti hän täysinäisen viinisarkan huulilleen, tyhjentäen sen pohjaan yhdellä siemauksella. Mutta enempää ei hänkään tarvinnut. Hetkisen murahteli hän vielä itsekseen punaisina hehkuvin silmin, kunnes keikahti lattialle ja liitti kuorsauksensa yhteen kuoroon herra Eerikin kanssa. Toinen toisensa jälkeen seurasivat alapäälliköt heidän esimerkkiään ja tuskin oli seinässä oleva tuntilasi osottanut puoliyön hetken vierähtäneen sivu, kun kaikki tuolit seisoivat tyhjinä, samalla kuin salin seinät kajahtivat valtavien kuorsausten jyrinästä.
Kun tätä sopuisata hirsien vetämistä oli jatkunut puolisen tuntia, kohotti herra Eerik päätään ja silmäili varovasti ympärilleen. Nähdessään että kaikki lojuivat tajuttomina ympäri lattiaa, kohosi hän istualleen ja päästi hiljaisen vihellyksen. Silloin kohosivat herra Eerikin alapäälliköt kuin taikasauvan kosketuksesta seisoalleen. Herra Eerik nousi myöskin jaloilleen eikä hänessä huomannut jälkiäkään päihtymyksestä. Hän antoi merkin toisille ja varpaillaan kulkien hiipivät he ulos.
Linnanpiha oli autiona, ainoastaan seinustoilla lojui juopuneita miehiä ja alakerran avoimista ovista kajahtelivat kuorsaukset sekä unissaan puhuvien sotilasten morina. Herra Eerik hiipi eräälle ovelle ja päästi samanlaisen vihellyksen kuin äsken ritarisalissa. Ja seuraus oli myöskin samanlainen. Sikinsokin makaavien sotilasten keskeltä kohosi ketterästi mies sieltä, toinen täältä ja muutamassa minuutissa olivat herra Eerikin sotilaat aseineen kokoontuneet pihalle. Kaikki tapahtui niiden tarkkojen ohjeiden mukaan, jotka herra Eerik Jukajärveltä lähdettäessä oli joukolleen antanut. Tuskin oli miesten kokoontumisesta tuntiakaan kulunut, kun uneenvaipuneet portti- sekä torninvartiat oli sidottu ja kapuloitu, kaikki linnalaisten aseet otettu takavarikkoon ja kaikille oville sekä muureille kanuunain ääreen asetettu vahvat aseelliset vartiostot.
Juuri kun oli päästy näin pitkälle, kohosi aurinko lyhyestä kevätyön levostaan. Herra Eerik, haltioissaan suunnitelmansa täydellisestä onnistumisesta, käski laukaista muutamia tykkejä tapauksen kunniaksi. Itse lähti hän takaisin ritarisaliin.
Kun ensimäinen tykinlaukaus kajahti, liikahti herra Gottschalk unissaan ja sopersi jotakin epäselvää. Toisen laukauksen jymähtäessä avasi hän silmänsä ja näki ensimäiseksi herra Eerikin, joka istui tuolilla hänen edessään ja katsoi hymyillen häneen.
"Mi-mi-mitä tämä ammunta merkitsee?" änkytti hän, vääntäysi istualleen ja kynsi neuvotonna päätään.
"Kas tässä, siemaskaapa tuo pohjaan, että virkistytte", sanoi herra
Eerik yhä yhtä hymyilevänä ja ojensi voudille täysinäisen olutkannun.
Kun tämä oli tyhjentänyt sen puolitiehen, kajahti kolmas tykinlaukaus.
Vouti laski nyt kannun käsistään, kavahti seisaalleen ja huusi:
"Mutta mitä hornaa tämä ampuminen merkitsee?"
"Rauhottukaa, hyvä herra Gottschalk, ei se mitään vaarallista ole", ehätti herra Eerik häntä tyynnyttämään. "Minä vain käskin laukaista muutamia tykkejä merkiksi siitä, että me olemme vallanneet linnan."
"Vallanneet linnan… te?" ja vouti tuijotti verestävillä silmillään herra Eerikiin kuin älynsä kadottaneena.
"Niin, ja uskokaa minua, se tapahtui ilman että tarvitsi pisaraakaan verta vuodattaa", vakuutti herra Eerik, kasvot ja vilkkaat silmät tyytyväisyydestä loistaen.
"Hulluksi te teette minut", ärjäsi vouti ja hyökkäsi ylös kömpivien alapäällikköjensä välitse ovelle.
Mutta sen takaa ojentuivat hänen rintaansa kohti vartioiden pertuskat, estäen ulospääsyn.
"Mitä, mitä… te olette harjottanut katalaa petosta minua kohtaan!" huusi vouti ja palasi nyrkit pystyssä herra Eerikin eteen. "Mutta mitä varten ja mitä tämä kaikki tietää? Eikö nyt ole rauha maassa ja emmekö me molemmat ole saman kuninkaan alammaisia?"
"Kyllä, kyllä", vastasi herra Eerik rauhallisesti. "Mutta katsokaas, teidän lähin valtiaanne on kreivi Juhana Viipurissa ja koska tämä samainen kreivi on ruvennut kapinoimaan korkeata lankoansa kuningasta vastaan, joka taasen on minun lähin valtiaani, niin olen minä saanut herraltani kuninkaalta käskyn ottaa häneltä läänilinnat pois. Sen vuoksi julistan minä nyt Olavinlinnan kruunulle palautetuksi. Te miehinenne olette minun vankejani. Mutta elkää hätäilkö, ei teille mitään pahaa tapahdu. Ehtoopäivällä saatte minun seurassani lähteä Viipuriin katsomaan, mille kannalle siellä asiat ovat kehittyneet. Nyt minä lähden alas linnan asioita järjestämään ja sitten me yhdessä syömme oikein kunnon aamiaisen."
Sen sanottuaan lähti herra Eerik huoneesta. Vouti valahti lähimmälle tuolille istumaan ja alapäälliköiden kyhniessä niskatukkaansa sekä pöllötellessä älyttömästi ympärilleen päivitteli hän surkealla äänellä:
"No olipas tämä… oli, oli, enkä jumaliste ole eläissäni joutunut mokomamman ketun kanssa tekemisiin."
* * * * *
Eerik Fleming on samalla kertaa maa- ja merisoturi, kuten olemme jo nähneet. Samana vuonna kuin edellä kerrotut Hoijan kreivin selkkaukset sattuivat Suomessa, ryhtyi Lyypekin rappeutuva hansavaltio sotaan Ruotsia vastaan. Se oli tietystikin etupäässä merisotaa. Eerik Fleming asetettiin Ruotsin laivaston amiraaliksi ja useammissa meritappeluissa voitti hän perinpohjin lyypekkiläiset. Oltuaan sodan jälkeen kuninkaansa diplomaattisena asiamiehenä Tanskassa, palaa hän jälleen rauhantoimiin kotimaassaan.
Paljon antavat hänelle puuhaa tuomarintehtävänsä sekä monilukuisten maatilojensa ja suurien läänitystensä hoitaminen. Ja kaiken tämän ohella täytyy hänen kuninkaansa oikeana kätenä yhtä mittaa olla mukana valtion asioissa. Mutta paljon tuo terävä-älyinen, liukas ja levoton mies ehtiikin. Läänitysalueelleen perustaa hän kaupan välittäjäksi Tammisaaren kaupungin, ja Ojamassa Lohjan pitäjässä avaa hän Suomen ensimäisen rautakaivoksen. Ja, älkäämme sitä unhottako, suurella mahdillaan edistää hän Agricolan suomalaisen Uuden Testamentin painattamista.
Mutta kurkistakaamme ohimennen mitalin toisellekin puolen.
Siinä pitkässä syntirekisterissä, jonka Kustaa-kuninkaan käskystä Suomen oloja tutkinut Jaakko Teitti on kirjottanut maamme aatelistoa vastaan, ottaa herra Eerikin osuus leveimmän tilan. Vallan ja rikkauden mukana näkyy hänen ahneutensakin kasvaneen. Milloin keinottelee hän häviäviltä luostareilta itselleen tiloja ja meren saaria, milloin anastaa talonpojilta uhkauksin ja pakkokeinoin heidän isiltä perityt tilansa, liittäen ne omiin rälssitiloihinsa ja lisäten verokuormaa toisille talonpojille, ettei kruununveroissa näkyisi vähennystä. Rälssisäätyyn kuuluville, orvoksi jääneille tytöille rupeaa hän holhoojaksi ja naittaa heidät kirjureilleen, suutareilleen tai torppareilleen, ja kun holhokit tämän jälkeen vaativat isänperintöään, lukee herra Eerik lakikirjan kuninkaankaaresta kohdan, jossa sanotaan, että jos aatelisneito menee talonpojan tai porvarin kanssa naimisiin, menettäköön hän rälssioikeutensa. Nyt ei tytöllä ole muuta neuvoa kuin luovuttaa perintötilansa herra Eerikille siitä hinnasta, minkä tämä itse suvaitsee maksaa.
Turun porvari Jöns Knaape oli — kertoo Teitti — perinyt sisaruksineen erään maatilan Halikosta. Kyetäkseen lunastamaan kanssaperillisensä irti panttasi Knaape mainitun tilan eräälle papille nimeltä Lauri Savolainen. Mutta nyt oli herra Eerik iskenyt silmänsä samaiseen tilaan ja hän kutsutti papin luokseen. Teitti on kertonut asian niin eloisasti, että on kuin kuulisimme korvissamme herra Eerikin uhkamielisen äänen, kun hän lausuu papille: "Kylläpäs sinä olet miestä! Sinustahan on paisunut sellainen porho, että rahoillasi tahtoisit aatelinkin työntää perintötiloiltaan. Mutta maltahan kun kuningas saa tästä tietää, niin ani vähän sinä siitä kiitosta osaksesi saat." Tästä pelästyi pappi Savolainen niin, että luovutti tilan herra Eerikille panttisummasta.
Kun tilan oikea omistaja, Jöns Knaape, sai asiasta kuulla, riensi hän luonnollisesti herra Eerikin luo vaatimaan omaansa takaisin. Mutta herra Eerik selitti rauhallisesti, että koska Knaape oli talonpojan poika, ei hänellä ollut oikeutta pitää rälssitiloja — mainittu tila oli nimittäin hengellistä rälssiä, ja oli se Knaapen tädin mukana joutunut aikoinaan Naantalin luostarille.
Tämän jälkeen herra Eerik anasti myöskin pari torppaa, jotka tuon tilan yhteydessä olivat joutuneet Knaapelle. Tämä riensi jälleen valittamaan hänelle tehtyä vääryyttä ja kun hän ei suostunut ottamaan herra Eerikin hyvitykseksi tarjoamaa rahasummaa, vaan piti lujasti kiinni perintöoikeudestaan, annatti herra Eerik hänelle hyvänpäiväisen selkäsaunan. Tästä selkäsaunasta näkyy juttua jatkuneen vielä herra Eerikin kuoleman jälkeenkin, sillä Paimion käräjille, jossa asiaa tutkitaan, ovat hänen leskensä, rouva Heblan, palvelijat hankkineet vääriä todistajia vannomaan, ettei tuossa selkäsaunajutussa muka ole mitään perää. Ja onpa Paimion pappikin, herra Mikael, sekaantunut tuohon juttuun hyvin ikävällä tavalla. Hänet on näet Hebla-rouva pakottanut tuossa asiassa antamaan väärän todistuskirjan. Sen on herra Mikael valittaen ja päivitellen tunnustanut Jaakko Teitille. — — —
Kertomuksensa tuosta Knaapen jutusta lopettaa Teitti vakuuttamalla, että tuollaisen vääryyden ja väkivallan harjoittaminen on aivan yleistä Suomessa — ja siitä hänen paksu asiakirjavihkonsa kantaa kylläkin runsaita todistuksia. Tämän muistaen voimme siis hyvin käsittää, että hänen omat aikalaisensa eivät tätä puolta herra Eerikin elämässä katsoneet yhtä tuomitsevasti kuin meidän aikamme. Hänen vikansa peittyivät hänen suurten ansioidensa suojaan ja aikalaiset kutsuivat häntä mairenimellä columna et flos Finlandiae — Suomenmaan pylväs ja kukkanen. Eikä kuningaskaan, vaikka hänen usein täytyi nuhdella herra Eerikiä väkivaltaisesta menettelystään, voinut luovuttaa häntä suosiostaan, siksi tarpeellinen hänelle oli tuo nerokas hallitusmies ja oivallinen soturi. Kuninkaan oikeana kätenä sekä kotimaansa ylimpänä hallitusmiehenä pyssykin hän elämänsä loppuun.
Hänen viimeisinä elinvuosinaan ilmestyy isänmaamme taivaalle jälleen sodanuhka itäisen naapurin puolelta ja herra Eerik seisoo luonnollisesti varustustointen etunenässä. Mutta ennenkuin rajametelit ehtivät puhjeta varsinaiseksi sodaksi, päättää herra Eerik levottoman ja toimeliaan elämänsä 14 p. jouluk. 1548. Viimeisen leposijansa saa hän syntymäpitäjänsä Paraisten kirkossa. Sinne seuraa häntä puolen vuosisadan kuluttua hänen poikansa, "rautamarski", joka suomalaisena valtamiehenä paisui vielä isäänsäkin mahtavammaksi. Ja sinne pian sen jälkeen saatettiin katkaistuin kauloin myöskin pojanpoika, tuo sääliämme herättävä, traagillisen lopun saanut Juhana Fleming — sukuhaaransa viimeinen.
Kyösti Wilkuna.