LOISTAVIEN VOITTOJEN SANKARI.
KLAUS KRISTERINPOIKA HORN.
"Klaus Kristerinpoika Horn on ensimäinen henkilö siinä suuressa sankarinäytelmässä, jonka Ruotsin ja Suomen kansat maailman mainioiden kuningasten johdolla mainittuna aikakautena panivat toimeen."
K.F. Ignatius.
Se mahtava laivasto, jonka Eerik-kuningas oli talvella 1565 varustanut ja joka heti vesien auettua oli purjehtinut ulos suomalaisen Klaus Hornin johdolla, oli heinäkuun kuudentena päivänä ankkurissa Bornholmin lounaisrannikolla. Jousen kantaman päässä rantakallioista kuvasteli peilityynessä vedessä jättiläisrunkoaan amiraalilaiva St. Eerik ja kuin kananpoikaset emonsa suojaan olivat sen ympärille asettuneet yhdeksänviidettä muuta laivaa. Lähimmäs amiraalilaivaa oli saanut kunnian laskea ankkurinsa pieni Troilus, joka kuukautta aikaisemmin Buchowin meritaistelussa Mecklenburgin rannikolla oli kunnostautunut niin, että se ynnä sen seitsemänkymmentä suomalaista jousimiestä olivat nyt koko laivaston suosikkeja. Sitä lähinnä kuvastelivat siinä kylkiään vedessä Suomen Joutsen, Hector, Ruotsin Neito ja niin edespäin kaikki viisikymmentä suurempaa ja pienempää laivaa.
Oli sunnuntai ja merimiehet olivat sydänkesän kunniaksi koristaneet laivojensa peräkeulat lehvillä. Amiraalilaivan kannella oli äsken pidetty jumalanpalvelus, mutta nyt siellä oli käyty päivälliseen käsiksi. Laivaston pappi ja lähilaivojen päälliköt aterioivat kajuutassa, minne heidät oli kutsuttu amiraalin vieraiksi. Miehistö oli taasen ryhmittynyt lehvien siimekseen peräkannelle, jossa he suurista tinakulhoista söivät silavalla höystettyä hernerokkaa. Ja kun he olivat tyhjentäneet kulhonsa ja olutkipponsa, heittäytyivät he kannelle lojumaan ja juttelemaan. Hohoi — ja — juu, kelpasipa sitä nyt merisoltunkin kelliä! Ja oli koko kesän kelvannut, sillä yhtä voittojuhlaahan tämä oli ollut.
Että muistivatko miehet, kun keväämpänä oltiin Tanskansuntissa tullia kantamassa? Oo — jaa, kyllä ne päivät muistettiin. Koko Kööpenhaminahan silloin vapisi ja itse kuningas oli harmissaan itkenyt, kun meidän laivat laskivat aivan kaupungin eteen. Ja sitten kun pysähytettiin kaikki salmen läpi pyrkivät kauppalaivat ja perittiin niiltä tulli ihan Tanskan kuninkaan nenän edessä. Entäs kun saaristolaiset toivat muonaa kaupunkiin, ja niiltä napattiin syötävät ja juotavat parempiin suihin? No kelpasi, jukoliste, silloin tyhjennellä kööpenhaminalaisten nähden heille aiottuja oluvia!
Niin että kyllä se oli poikaa tämä nykyinen amiraali, oikea merijumala! Pois tieltä vain tanskalaiset ja Lyypekin hansalaiset, Itämeri on meidän!
Niin, niin, kyllähän se nähtiin jo viime kesänä, mistä miehestä hän käy. Kun Fleming ja Banér eivät voineet mitään tanskalaiselle, löi kuningas Hornia olalle ja sanoi, että menepäs sinä, Klaus, ja näytä niille. Ja vaikkei hän sillä kertaa ollut amiraalina muuta kuin kolme päivää, niin ehti hän ajaa Tanskan laivaston pois Itämereltä. Niin juuri, näytettyään sille ensin Ölannin rannikolla mitä muksu maksaa. Silloin sitä tapeltiin kaksi päivää ja kuningas Eerikin ei tarvinnut muuta kuin istua rannalla kuin mikäkin Xerxes ja katsoa, kun tanskalaisilta laiva toisensa jälkeen meni sankkiin.
Mutta kyllähän sitä tällaisilla laivoilla ja tällaisilla miehillä johonkin pystyikin. Niinkuin nuo Troiluksen miehetkin. Ne ne vasta jehuja olivat. Kelpasi sitä katsoa siellä Buchowin selällä, kun Tanskan amiraalilaiva Jägmestari iski Troilukseen ja luhisti sen kylkensä alle kuin merikotka sorsan, mutta kuinka sille tuli kiire lähtö, kun Troiluksen miehet panivat jousensa vinkumaan ja herra Niilo umpiputkellaan ampui amiraali Trollelta leuan mäsäksi.
Mitä, puhuttiinko siellä naapureista pahaa! huutelivat Troiluksen miehet, jotka oman laivansa partaaseen nojaillen olivat kuunnelleet amiraalin miesten haastelua.
Ei, eihän toki sellaisista naapureista pahaa, heh-heh.
Kaikki vaikenivat samassa, sillä kajuutan portaat narisivat askelten painosta. Kannelle ilmestyi töyhtöhattuinen mies, jonka ulkomuoto ja keskikokoinen, tanakka vartalo ilmaisi hänet suomalaiseksi, vieläpä tarkemmin sanoen varsinaissuomalaiseksi. Hänen lujapiirteisiä luisevia ja ahavoituneita kasvojaan reunusti lyhyeksi leikattu, ruskean käherä parta. Teräksen harmaiden ja älykkäiden silmien katse oli niin selkeä ja varma, että syrjästäkatsoja sai ehdottomasti sen vaikutuksen, kuin näkisi ja käsittäisi hän yhdellä ainoalla silmäyksellä kaikki näköpiirissä olevat asiat.
Amiraali Klaus Kristerinpoika Horn, joka edusti viidettä polvea yhä suurempaan mahtiin kohoavassa Joensuun suvussa, eli tähän aikaan miehuutensa keskipäivässä, ollen nykyään kahta vaille viidenkymmenen vuoden iässä. Hän oli maineensa kukkuloilla, sillä hänen takanaan oli pitkä sarja loistavia voittoja, ja hän oli tähän aikaan huomatuin mies Ruotsin valtakunnassa. Taisteltuaan aluksi jalkaväen päällikkönä venäläisiä vastaan oli hän sen jälkeen yhtä taitavana valtiomiehenä kuin loistavana sotapäällikkönä parin vuoden kuluessa suorittanut Vironmaan valloituksen sekä sikäläisten olojen järjestelyn uudelle kannalle. Viime vuoden oli hän taas kuninkaan ensimäisenä miehenä taistellut tanskalaisia vastaan Etelä-Ruotsissa. Näytti kuin onnetar olisi syntyessä tyhjentänyt hänelle kaikki lahjansa, sillä sama suopea menestys, joka häntä oli seurannut kaikissa maataisteluissa, oli alkanut kruunata Ruotsin laivaston tekoja kohta kun hän oli sen johtoon astunut. Mutta hän ei ollut jalo ainoastaan soturina, vaan myöskin ihmisenä. Hänen lempeätä oikeamielisyyttään siunasivat sorretut virolaiset ja se miehekäs suoruus, jolla hän monesti oli lausunut totuuden oikulliselle kuninkaalle, oli saanut osakseen kaikkien kiitoksen. —
Amiraalin kintereillä seurasivat hänen vieraansa. Kun he lähestyivät, kohentausivat miehet jalkeilleen.
"Milloin saamme tuulta?" kysyi amiraali ja asettui hymyillen erään vanhan merikarhun eteen.
"Olen tässä pitkin päivää nuuskinut ilmaa ja ellei vanha kuononi ole ihan nykyisin ruvennut pettämään, niin huomenaamuksi me saamme tuolta päin hyvänpuoleisen tuulen", vastasi merikarhu ja työnsi etusormensa kaakkoa kohti, jossa Pommerin rannikko hävisi taivaanrannan taakse.
"Sepä mainiota. Aamulla me siis saamme levittää siipemme ja —", amiraali silmäili hymyillen miehistöä.
"— ja silloin me lennämme keskelle tanskalais-lyypekkiläistä varislaumaa", täydensi rohkea ääni miesjoukosta.
Amiraali nauroi nyt ääneensä ja hilpeä mieliala levisi yli kannen. Samassa alkoi saaren rannalta kuulua säkkipillin ääni. Sinne oli pitkin päivää kerääntynyt saaren kansaa katsomaan sitä komeata näkyä, jonka ankkurissa lepäävä suuri sotalaivasto monivärisine viireineen ja lippuineen tarjosi. Nyt olivat nuoret alottaneet tanssin. Neitosten heleät kansallispuvut vilkkuivat parin rantakallion välisellä tasanteella, houkutellen kuin seireenit luoksensa laivaston nuorempia sotilaita.
"No, tuonnepa teidän mielenne varmaankin palaa", virkkoi amiraali ja antoi alapäälliköille määräyksen laskea laivaston miehistöstä maalle huvittelemaan niin monta kuin laivojen vartioiminen suinkin salli. Tieto otettiin miehistön taholla riemuhuudoin vastaan.
Kun amiraalin vieraatkin olivat poistuneet, seisoi hän itse moniaan hetken laivan partaaseen nojaten ja katsoi, kuinka joka suunnalta puikkelehti laivaveneitä rantaan. Hetken tätä katseltuaan palasi hän takaisin kajuuttaan ja heittäytyi pitkäkseen patjalle ja tyynyillä varustetulle penkille, uinahtaakseen hieman ja kutsuakseen sitten illan suussa laivaston päälliköt luokseen ottamaan ohjeita huomispäivää varten. — — —
Kajuutan ikkuna oli auki ja siitä tulvehti sisään raikas meren tuoksu. Säkkipillin ääni ja kisailijain iloiset hoilaukset kantausivat tänne sisälle häädettyinä. Amiraali ummisti silmänsä ja antoi ajatustensa vapaina parveilla kuluneen elämän tapauksissa. Niiden joukosta vilahteli näkösälle monia vaivaloisia, mutta kuitenkin aina lopuksi voitollisia sotaretkiä, taisteluita, neuvotteluita ja sovitteluja Vironmaalta. Mitä vaikeuksia hän oli saanutkaan siellä kokea: alituinen muonavarojen puute, palkkasoturien kinastelut sekä maan omien ylimysten eripuraisuus ja juonittelut. Mutta kaiken taitonsa jännittäen oli hän voittanut nuo vaikeudet ja päättänyt työnsä kunnialla. Vieläkin tukalammassa asemassa oli hän Virosta tultuaan saanut toimia Etelä-Ruotsissa, sillä yhtä mittaa sai hän ponnistaa voimiaan, korjatakseen kuninkaan tekemät tyhmyydet. Täällä merellä oli hän sen sijaan tuntenut itsensä vasta täysin vapaaksi, hän oli tullut kuin kymmentä vuotta nuoremmaksi ja pursuavalla elämäninnolla oli hän käynyt käsiksi laivaston johtoon. Täällä oli hän lisännyt ja oli yhä edelleen lisäävä voittojensa sarjaa uusilla mainetöillä.
Niinhän oli sanonut se lähes satavuotias virolaisukko, joka oli tullut häntä puhuttelemaan eräässä kylässä lähellä Pernua. Virolaismuistojen joukosta palautui tuo kohtaus usein hänen mieleensä. Hän oli suomalaisine sotajoukkoineen yöpynyt edellämainittuun kylään ja kun he aamun valjetessa olivat varustautuneet matkaa jatkamaan ja hän oli jo istunut satulassa, oli kylänraittia lähestynyt sauvaansa nojaava, kyyryselkäinen ukko, jonka tukka ja parta olivat olleet lumivalkoiset. Ukko oli luokse tultuaan paljastanut päänsä ja jalustimeen tarttuen alkanut tulkita niin hyvin omia kuin kyläläistensä ja koko Viron kansan tunteita Klaus-herraa kohtaan. Niin, niin, kyllä hän, ukko raiska, oli elämän päivinään nähnyt ja kokenut sellaista, jota herra kulta ei jaksanut uskoakaan. Mutta nyt oli herra kulta tuonut heille paremman ajan ja siitä hän oli tahtonut tulla kiittämään. Kyllä he olivat jo saaneet kuulla, kuinka herra kulta oli toimittanut heille Ruotsin kuninkaan suojeluslain, niin etteivät saksalaiset tilanomistajat saaneet heitä enää mielinmäärin sortaa ja rääkätä. Ja olivatpa he omin silmin nähneet, kuinka hän piti omia sotamiehiäänkin kurissa, etteivät ne saaneet edes leipäkyrsää heiltä ilmaiseksi ottaa. Mutta sukulaisiapa he olivatkin, puhuivat melkein samaa kieltä heidän kanssaan ja olivat kuin veljiä. Niin, niin, kyllä hän oli kuullut isältään, kuinka ennen vanhaan oli käyty hakemassa heimolaisilta Suomenlahden takaa apua ja sitten yhdessä taisteltu muukalaisia vastaan. Oli Luojan onni, että heimolaiset siellä meren takana olivat säilyneet vapaina miehinä, niin että heidän keskeltään oli noussut niin jalo mies kuin herra kulta.
Ukko oli vuodattanut hänen ylitseen kokonaisen tulvan siunauksia ja onnentoivotuksia ja lopuksi vakuuttanut hänen meren laineilla kohoavan kunniansa korkeimmille kukkuloille. Saattoipa ukossa olla hitunen profeettaa, sillä kaikitenkin olivat hänen sanansa toteutuneet. Hän hymyili muistelolleen, mutta samassa herätti se aina hänen mielessään lämmintä myötätuntoa sitä sorrossa elänyttä heimokansaa kohtaan, jonka käskynhaltiana hän oli kaksi vuotta ollut…
Kun amiraali seuraavana aamuna päivän koittaessa heräsi, tunsi hän laivan keinahtelevan ja kuuli tuttua loiskahtelua laivan kyljiltä. Auki jäänyt ikkuna narahteli saranoillaan ja entistä raikkaampana tuulahteli siitä sisään meriveden suolainen tuoksu. Hän veti sitä mielihyvin keuhkoihinsa, kavahti jalkeilleen riuskasti kuin nuori poika sekä alkoi kiiruusti pukeutua.
"Onhan ihme, ellen minä tänään saa ajetuksi vihollista piilostaan", mumisi hän kannelle astuessaan.
Virkeä tuuli puhalsi kaakosta, aivan niinkuin merikarhu oli eilen vainunnut, ja Klaus-herran rinnassa ailahti iloinen tunne, kun hän näki ne hulmuavat vaahtopäät, jotka loppumattomana jonona vierivät Pommerin rannikolta, särkyäkseen Bornholmin jyrkkiin rantakallioihin. Nopeasti ryhtyi hän jakamaan käskyjään ja puolen tunnin kuluttua olivat kaikissa laivoissa purjeet ylhäällä. Kuin mahtava lintuparvi valkoisin siivin kiiti laivasto, etupäässä suuri amiraalilaiva, mainiolla laitatuulella saarelaisten näkyvistä ja hävisi taivaanrannan taakse.
Tuskin oli tunnin aika viiletetty Rügenin saarta kohti, kun näkyviin kohosivat Tanskan ja Lyypekin yhtyneiden laivastojen mastot. Ne laskettivat täyttä vauhtia Ruotsin laivastoa vastaan, joten oli selvää, että ne olivat päättäneet käydä taisteluun ja korvata edelliset tappionsa. Etunenässä näkyi korkearunkoinen Jägmestari, tanskalaisten amiraalilaiva, suurmastonsa huipussa kolmella kruunulla koristettu Tanskan lippu.
Herra Klaus tarttui huutotorveensa ja huikkasi muutamia määräyksiä lähinnä seuraaville laivoille, joista määräykset torvien välityksellä siirtyivät edelleen perässä seuraaviin laivoihin. St. Erik kääntyi ylös tuuleen ja Suomen Joutsen sekä Ruotsin Neito seurasivat esimerkkiä. Muut laivat jatkoivat vinorintaman muodostettuaan entistä suuntaa.
Vihollislaivastossa nähtävästi heti oivallettiin liikkeen tarkotus, sillä Jägmestari parin laivan seuraamana erkani niinikään muusta laivastosta ja lähti pyrkimään ylös tuuleen, estääkseen saarrosyrityksen. Molempien amiraalilaivojen kesken syntyi siten ankara kilpapurjehdus ja jännityksellä seurattiin muista laivoista, kumpi pääsee ylemmäs tuulen päälle.
Kun Horn kajuutassa pistäydyttyään palasi teräshaarniskaansa pukeutuneena komentosillalle, huomasi hän St. Eerikin päässeen ylemmäs Jägmestaria. Heti komensi hän käännöksen oikealle ja St. Eerik laski täydellä vauhdilla Jägmestaria kohti, ruhjoakseen keulallaan sen vasemmanpuoleisen keulakyljen. Mutta viime hetkessä ehti Jägmestari muuttaa suuntansa ja seuraavassa hetkessä molemmat amiraalilaivat laskivat suurella ryskeellä sivuttain toisiinsa. Samassa vingahtivat kummaltakin puolen enträyshaat ilmassa ja johtajalaivat olivat lujin ottein takertuneet toisiinsa, kamppaillakseen rinta rintaa vasten elämästä ja kuolemasta. Melkein yhtaikaa jyrähtivät kummallakin puolen keskikannen pienet kanuunat, minkä jälkeen seurasi hakapyssyjen tiheä räiske. Kuulat surisivat taklingin välissä, päälliköiden komentohuutojen keskellä kuului ensimäisten haavoittuneiden ja kuolevien voihkaukset ja kummankin laivan kanuunat peittyivät kitkerään ruudinsavuun. Amiraalin komentosilta oli vielä savupilven yläpuolella ja torvensa läpi huuteli Horn määräyksiä pilven keskellä temmeltävälle väelleen. Jägmestarin komentosillalla näki hän amiraali Otto Rudin niinikään teräkseen puettuna huutelevan torveensa. Heidän katseensa yhtyivät hetkeksi ja kummankin silmistä loisti luja päättäväisyys voittaa vastustajansa.
Savupilvi taajeni ja nieli sisäänsä komentosillankin. Sen vuoksi ei Horn voinut nähdä, kuinka Suomen Joutsen, jota komensi ala-amiraali Banér, iski Jägmestarin toiseen kylkeen. Kohta sen jälkeen iski Suomen Joutseneen tanskalainen ala-amiraalilaiva Kristofer sekä siihen taas vuorostaan Ruotsin Neitsyt. Ainoastaan moninkertaiseksi taajenneesta taistelun pauhinasta saattoi Horn arvata suunnilleen asianlaidan. Siinä oli siis kaikkiaan viisi laivaa toisiinsa iskeytyneinä ja hurjassa taistelussa keskenään. Koko tätä jyrisevää, pauhaavaa ja savuavaa rykelmää kuljetti tuuli hiljalleen muuta laivastoa kohti, joka niinikään oli jo ehtinyt kietoutua taistelun pyörteisiin. Valtava jyrinä kantausi aina Rügenin saarelle asti, missä asukkaat suurin joukoin kerääntyivät rannalle. Mutta merelle tähystäessään näkivät he ainoastaan laajan ja yhä tihenevän savupilven, jonka keskeltä vilahteli milloin laivan mastoja, milloin pitkiä tulikielekkeitä.
Kun vilpas tuuli karkotti hetkeksi ruudinsavun, näki Horn pitkin yhteen iskeytyneitä laivansivuja käynnissä vimmatun käsikahakan. Miekat ja pertuskat vilkkuivat ilmassa ja taistelevien lomitse syöksivät hakapyssyt tulisuihkujaan. Sitten peittyi taas kaikki ruudinsavuun. Kun taistelun tuoksina taas seuraavan kerran paljastui hänen katseelleen, näki hän tanskalaisten peräkeulan puolella murtaneen vastuksen ja syöksyvän kuin tulvavirta St. Erikin kannelle. Nuolena syöksyi Horn alas komentosillalta ja miekkansa paljastaen asettui sen suomalaislipullisen etupäähän, joka seisoi varaväkenä suurmaston luona.
"Eteenpäin, Suomen pojat!" ja myrskytuulen voimalla iski suomalaisjoukko eteneviä tanskalaisia vastaan. Amiraali tunsi haarniskalleen satelevan iskuja ja hakapyssyn kuulia kimmahteli hänen kypäristään, mutta pysähtymättä raivasi hänen miekkansa tietä tanskalaisjoukossa. Ainoastaan muutaman hetken asia oli karkottaa viholliset takaisin Jägmestarin kannelle. Kun se oli tehty, palasi Horn jälleen paikalleen komentosillalla, voidakseen pitää silmällä koko taistelun kulkua.
Ympäri sitä aluetta, jolla taistelu vaahtopääaaltojen varassa riehui, oli laivoja kaksittain, kolmittain ja viisittäin takertunut toisiinsa. Lyypekkiläisten amiraalilaiva oli iskeytynyt yhteen Hectorin kanssa. Kun David ja Troilus kiitivät auttamaan Hectoria, iski toinen lyypekkiläislaiva edelliseen. Nyt riensi Davidia auttamaan ruotsalainen Vanha Kotka, mutta silloin ohjasi kolmas lyypekkiläisen täyttä vauhtia Vanhan Kotkan kylkeen, niin että se murskautui ja upposi miehineen päivineen. Tällä välin oli pieni, mutta kuuluisaksi käynyt Troilus joutunut tekemisiin itseään paljon suuremman lyypekkiläisen kanssa. Tuuli painoi ne lopulta samaan rykelmään, jonka keskustana olivat Ruotsin ja Tanskan amiraalilaivat. Troilus joutui kyljittäin Kristoferin kanssa, jonka Ruotsin Neitsyt oli sillä välin jättänyt rauhaan. Huolimatta siitä, että olivat joutuneet kahden tulen väliin, puolustivat Troiluksen suomalaiset laivaansa silmittömällä vimmalla. Heidän urhea päällikkönsä, Niilo Skenk, tyhjensi laivansa kanuunat toisen toisensa jälkeen Kristoferin kylkeen. Tanskalainen ala-amiraali Nils Trolle menetti toisen jalkansa ja verta vuotavana oli hänet kannettava kajuuttaansa. Samalla alkoi Kristoferiin tulvia vettä niistä lukuisista rei'istä, joita Troiluksen kanuunat olivat sen kylkeen iskeneet. Kun ruotsalainen Pyhä Yrjö tuli samassa Troiluksen avuksi, hyökkäsi osa Kristoferin miehistöä sen kannelle, valtasi sen äkkiyllätyksellä ja ohjasi Pyhän Yrjön ruotsalaisten laivojen välitse huomaamatta pois taistelun telmeestä. Jälelle jäänyt osa Kristoferin miehistöä yritti tehdä saman tempun Suomen Joutsenelle. Mutta heidät ajettiin verisin päin takaisin ja tuskin olivat he päässeet oman laivansa kannelle, kun se äkkiä vaipui pohjaan.
Amiraalilaivojen lähistöllä oli ruotsalainen Kultainen Leijona syttynyt tanskalaisten ammunnasta palamaan. Sen korkealle roihuavien liekkien loimussa suoritettiin Jägmestarin kannella viimeinen kamppaus. Klaus Horn oli jälleen laskeutunut komentosillaltaan ja väkensä etunenään asettuen johtanut sen ratkaisevaan rynnäkköön. Taistelu oli nyt siirtynyt kokonaan Jägmestarin kannelle. Kauan ja urheasti puolustihe Otto Rud harvenevan joukkonsa keskellä ja vasta kun sen yhdeksästä tuhannesta miehestä oli enää sataviisikymmentä jälellä, joutui laiva hyökkääjäin valtaan sekä amiraali jälellä olevain miestensä kanssa vangiksi.
Kun kolmen kruunun lippu vaipui Jägmestarin suurmaston huipusta ja Ruotsin leijona kohosi sen tilalle, kääntyivät pakoon kaikki ne Tanskan ja Lyypekin laivat, jotka vielä kykenivät liikkumaan. Taistelu oli päättynyt. Klaus Horn oli menettänyt neljä laivaa ja toista tuhatta miestä, viholliset sitä vastoin seitsemän laivaa ja neljätuhatta miestä. Tanskalaisten amiraali oli lisäksi laivoineen päivineen joutunut ruotsalaisten valtaan ja heidän ala-amiraalinsa uponnut laivansa kera. — — —
Heinäkuun viimeisenä päivänä oli Tukholma lipuilla, lehvillä ja kukkaköynnöksillä koristettu. Niillä kaduilla, jotka eteläportilta johtivat ylös kuninkaalliselle linnalle, liikkui juhlapukuista kansaa. Kaikki ikkunat olivat täynnä katsojia ja niitä näkyi myöskin useimpien talojen katoilla. Kuninkaan käskystä pani amiraali Klaus Horn tänään toimeen triumfin vanhaan roomalaiseen malliin. Hän oli tuonut laivastonsa Dalaröhön ja oli kohta riemukulussa saapuva valtakunnan pääkaupunkiin.
Vielä muutama puolituntinen yhä jännitettyä odotusta, sitten alkoivat yhtäkkiä kaikki kaupungin kellot soida. Eteläisestä kaupungin osasta alkoivat vaskitorvet soida ja rummut jymistä, samalla kuin keskikaupunkia kohti vieri jatkuvia hurraa-huutoja. Ne lähenivät lähenemistään ja pian nähtiin keskelle katua rakennetun kunniaportin läpi ratsastavan liehuvin lipuin osaston juhlapukuisia kyrassiereja rumpuineen ja torvineen, joiden pauhina täytti kadun. Kyrassierien perässä seurasi pienempi osasto merisotilaita, jotka kantoivat vihollisilta anastettuja lippuja, etupäässä Tanskan kolmenkruunun lippu, joka Rügenin taistelussa oli liehunut Jägmestarin suurmaston huipussa. Kaikki nämä liput oli kääritty kokoon ja sotilaat kantoivat niitä ylösalaisin käännettyinä. Sitten seurasivat vangit, etumaisena amiraali Otto Rud. Aatelisten vankien kädet oli sidottu valkoisella silkkinauhalla, muiden hamppunuoralla. Vankien jälessä oli tyhjä väli ja sitten ratsasti itse päivän sankari seppelöidyin päin ylellisesti koristetun valkoisen hevosen selässä. Laivaston upseerit ja sotilaat päättivät kulkueen.
Kaikkien katseet kohdistuivat Horniin ja haltioituneet eläköön-huudot vapisuttivat ilmaa. Mutta tuo suomalainen soturi istui satulassa miltei tuskastunein ilmein kuin olisi hän tahtonut sanoa kansanjoukoille, että hän ei ole tahtonut tätä komeutta, vaan hänelle olisi riittänyt se, että hän on kunnialla täyttänyt velvollisuutensa.
Kulkue läheni linnanporttia, jossa kuningas Eerik hoviväkensä saattamana oli heitä vastassa. Kun Horn oli laskeutunut satulasta, syleili kuningas häntä ja rinnan astuivat he sisälle linnaan.
Kun Erik oli jakanut runsaat palkinnot voittoisalle amiraalilleen sekä laivaston upseereille ja miehistölle, halusi hän nähdä muutamia ylhäisimpiä vankeja. Otto Rud tuotiin ensimäisenä kuninkaan eteen. Silloin puhkesi Eerik kiivaasti parjaamaan tanskalaisia ja heidän kuningastaan. Sen kuullessaan kohentausi Rud masennuksestaan ja alkoi miehekkäästi puolustaa isänmaataan ja hallitsijaansa. Nyt raivostui Eerik silmittömäksi, tempasi miekkansa ja yritti survaisemaan sen Rudin rintaan. Mutta Horn tarttui lujin ottein hänen käsivarteensa ja esti surmaniskun.
"Teidän majesteettinne, urhoollisuutensa ja isänmaanrakkautensa vuoksi ansaitsee hän pikemmin kiitosta kuin moitetta", lausui hän ja katsoi kuningasta lujasti silmiin.
Tuolla hänen teräsharmaista ja rehellisistä silmistään lähteneellä katseella oli Eerikiin aina ollut omituinen tenhonsa. Hän laski miekkansa alas, alkoi hymyillä ja taputtaen Hornia olalle lausui ainoastaan:
"Sinä suomalainen jäykkäniskani."
Vangit saivat poistua ja silmäys, jonka Rud lähtiessään heitti Horniin, ilmaisi unohtumatonta kiitollisuutta sitä miestä kohtaan, jota hän Jägmestarin komentosillalta oli katsellut tuimin ja uhkaavin silmin.
* * * * *
Seuraavana keväänä purjehti Klaus Horn jälleen Itämerelle laivastolla, johon nyt kuului kokonaista kuusikymmentäkahdeksan laivaa. Tanskan ja Lyypekin laivastot välttelivät taistelua ja jälleen asettui Horn Juutinraumaan kantaen tullia ihan kööpenhaminalaisten nenän edessä. Vasta heinäkuun lopulla tapasi hän vihollisten yhtyneet laivastot Ölannin pohjoisnokan edustalla. Syntyi taistelu ja St. Erik joutui tällä kertaa kamppailuun lyypekkiläisten suuren amiraalilaivan kanssa, jolle he ruotsalaisia ärsyttääkseen olivat antaneet nimen Stür Schweden. Horn ampui omin käsin poikki sen suurmaston, minkä jälkeen se irtausi St. Erikin kyljestä ja lähti pakoon. Myrsky ajoi sen jälkeen Tanskan ja Lyypekin laivastot Voionmaan rannikolle, jossa heiltä haaksirikon kautta hukkui kokonaista seitsemäntoista laivaa täysine lastineen ja varustuksineen ynnä lisäksi seitsemän tuhatta miestä. Loput vihollislaivain laivoista eivät uskaltaneet enää näyttäytyä Itämerellä, jossa Klaus Hornilla oli nyt rajaton herruus.
Kun meri oli täten vihollisista täysin vapaa, kutsui kuningas Klaus Hornin ylimmäisen sotamarsalkan arvonimellä maajoukkojen ylipäälliköksi. Matkalla Etelä-Ruotsin sotanäyttämölle kohtasi hänet kuitenkin pikainen kuolo. Sotakentiltä levinneeseen ruttoon sairastuen kuoli tämä kenties loistavin suomalainen sotapäällikkö Åbyn pappilassa Itägötinmaalla 9 p. syysk. 1566. Synnyinmaa ei saanut kätkeä helmaansa tämän jalon poikansa tomua, vaan haudattiin hänet suurilla juhlallisuuksilla Kustaa Vaasan rinnalle Upsalan tuomiokirkkoon.
Kyösti Wilkuna.