VESAISEN KUOLEMA.
Oli talviyö. Tornion lapinvoudin Niilo Oravaisen suuren tuvan seinäraheilta ja lattialta kuului nukkuvain miesten tasaista, raskasta hengitystä. Vaan sivuseinämältä, taljoilla peitetyltä vuoteelta, tuhahti tuontuostakin äänekästä ähkymistä ja houreensameita sanoja. Siellä makasi luodinreikä rinnassaan äsken lapinretkeltä palanneitten pohjolaisten partio-päällikkö Juho Vesainen kiihtyvän kuumeen kourissa.
[Sanon häntä edelleen Juhoksi, koska tämä pohjolaisten talonpoikaissankari vanhemmissa historiallisissa aikakirjoissamme ja taruissa on kulkenut tällä nimellä. Verokirjain y.m. tietojen mukaan on tosin myöhemmin todettu, ettei Juho-nimistä miestä mainita tältä ajalta Kiimingin Vesalasta, vaan sen sijaan kyllä Pekka Vesainen, joka erinäisistä seikoista päättäen juuri oli pohjolaisten päällikkö. Mutta ettei syntyisi sekaannusta eikä sellaista uutta erehdystä, että olisi puhe kahdesta eri miehestä, on mielestäni, samalla kun mainitaan tuosta mahdollisesta nimierehdyksestä, säilytettävä perinnäismuiston saavuttanut sankarinimi.]
Pitkältä, vaivaloiselta hiihdoltaan oli hän saapunut Tornioon terveenä ja elinvoimaisena kuin ainakin, huokastakseen päivän pari täällä vanhan ystävänsä tuvassa. Vaan tässä samassa tuvassa olikin Ahma, Vienasta tuotu vanki, saanut laukastuksi pyssyn voittajaansa kohti. Luoti oli sattunut pahasti, — siinä kamppaili nyt karaistu, voimakas uros haavakuumetta vastaan, joka koetti runnistaa hänen rotevan ruumiinsa. Helppo sitä ei ollut taudin taittaa, ja tämän uuden taistelun ankaruudesta kertoivat nyt ne korahtavat, vihlovat äänet, jotka kohosivat rikotusta rinnasta. Väliin rytisi vuode vankan miehen siinä viskelehtiessä ja kuumeenhoureet puhkesivat joskus äänekkääksi puheeksi.
Tuska mielessään kuuntelivat sitä silloin potilaan lattialla makaavat sotaveikot, ja talon isäntä, vanha Niilo, nousi peräseinältä vuoteeltaan astuen takan luo, jossa hehkui pieni, tuhan peitosta pilkistävä hiilos. Päreen sytytettyään valaisi hän sillä potilaan vuoteen, jonka ääreen samalla hiipi pari kolme iiläistä, Vesalan voivatan parasta asetoveria. Kotvan seisoivat he siinä ääneti ja ahdistus sydämessään, katsellen päreen lepattavassa valossa rakasta päällikköään. Hänen lujapiirteiset kasvonsa hehkuivat nyt punakkoina kuin kiivaimman taistelun tuoksinassa, kuumuutta huokui korkealle hänen rotevasta ruumiistaan ja jäntevät käsivarret iskivät ilmaa. Potilaan käännähdellessä oli kääre, jolla lukkari eilen oli sitonut rintahaavan tukkeet, valunut pois, paljastaen ruskottamaan käyneet luodinreiän reunat.
Oravainen koetti kohentaa siteitä paikoilleen ja iiläinen toveri tarjosi kauhasta vettä potilaalle. Tämä joi kulauksen, virkistyi, avasi silmänsä täydellä tajulla ja virkkoi kuin kummissaan vuoteensa reunalla seisoville tovereilleen:
— Menkää nukkumaan miehet, teidän on aamulla hiihdettävä Iijoelle. Viekää terveiseni Vesalaan, tulen tästä kotia heti, jahka tuo lemmon reikä menee umpeen. Meidän on siellä taas varustauduttava uudelle retkelle — ei tämä tähän lopu!
— Nukuhan nyt Juho, kehotti Niilo, — elä ajattele nyt uusia retkiä!
Sairas käännähti seinään päin ja vaipui uneen. Hän makasi niin hetkisen hiljaa ja hengitti tasaisemmin, — näyttipä siltä, kuin olisi poltekin hänen otsaltaan ja ohimoiltaan vähän asettunut. Iiläisissä syttyi rauennut toivo.
— Juho on kovaa ja karaistua tekoa, ehkä hän siitä sittenkin vielä kostuu, kuiskasi tovereista yksi. Ja toinen lisäsi:
— Johan se olisikin ennen kuollut, jos se olisi heikompaa juurta. Unohtivathan hänet lapsena kerran kotaan yöksi kylpysaaviin, — vainolaiset olivat tulleet kylään ja sytyttäneet talon, josta kaikki kynnelle kykenevät pakenivat. Mutta kun äiti seuraavana päivänä hädissään hiipi kotaan, jossa vesi jo oli saaviin jäätynyt, niin hengissäpähän Juho siinä istui. Eikä häneen pystyneet lapinnoitain nuoletkaan, tuskin hänet lyijyluotikaan vähällä kummalla kaataa.
— Ei vähällä, huoahti Niilo-vanhus raskaasti. — Mutta se luoti jäi rintaan ja siellä se nyt repii ja vihavoi.
— Kovasti se koettelee, mutta ankarastipa Juhokin taistelee vastaan.
— Kunpa voittaisi nyt, niinkuin tappotantereella! Paljoon häntä vielä tarvittaisiin, ennenkuin tämä Pohjanmaa pääsee vainolta turvaan. Hiljaa, hän nukkuu nyt, mennään levolle mekin.
* * * * *
Porontaljoilla makaava sankari kuuli kuin kaukaa vesakon takaa sotatoveriensa puheet ja heidän tuttu äänensä soi hänen korvissaan vielä miesten mentyäkin. Oli kuin he olisivat kuiskineet Kannanlahden rantalepikossa, jossa he yön tuloa odotellen väijyivät, ollessaan ensi retkellään Vienan vesille… Hiljaa, hiljaa, pojat, maatkaa kuin hiiret kolossa, antaa vienalaisten nyt iltikseen juhlia ja remuta… Kas noin! Jopa sammuivat siellä uhritulet ja taukosi joikuva laulu, — nyt liikkeelle, iiläiset, ja liukkaasti kuin ilveskissat! Hei, nyt on koston hetki tullut, nyt ne maksetaan omien pirttien palot ja kotikyläin miesten murhat…! Juoskaa rohkeasti, ei ole enää tarvis kuiskailla, antakaa sotahuudon soida vain! Talot tuleen, multimuksia myöten hävitetään nyt pois koko tämä vainon pesä…! Juuri niin, pojat, antakaa kekäleiden lennellä mökkien keskelle, juuri niin, takokaa tapparoilla, pakenevia tuurilla iskekää — tällaista se on kosto!
Koholle kimpoili intoileva hourija vuoteellaan ja vinhasti huiteli jäntevä käsivarsi. Mutta entistä rosoisemmin karahteli samaan aikaan rikottu rinta, hengitys läähätti ja rajusti käännähdellyt ruumis vaipui pian taas taljoille. Huokasi, lepäsi ja kuumekuvat läksivät taas kiertelemään.
Juho oli nyt hiljakseen lykkivinään lylyään tasaisella hangella, partiomiehet ympärillään ja aimo saaliskontti selässään, — hiihdettiinhän voittoretkeltä Kemin syvää jokiuomaa myöten alaspäin kotirantoja kohden. Vaan mitä hittoja, — täällähän on jo vaino käynyt vieraissa: Kylät on poltettu, savu tupruaa sakeana talojen paikoilta. Kirous ja kuolema — kostoa, kostoa! Mutta minne ne ryöstäjät livistivät, — kas, tuollahan heitä vielä joukko pakenee henkensä edestä näreikön laidassa… Suksille, pojat, tuiskuna jälestä, lepoa ajattelematta! Nyt ponnistakaa, Pohjanmaan miehet, jos lienette koskaan lihasta liikutelleet, hei, me kierrämme kirkonpolttajat kuin kissanpojat pussiin… Niin, juuri niin, laskekaa sieltä sivulta kuin salama halmeen poikki vesakkoon ja sitten raekuurona kangasta pitkin vainonmiestä vastaan! Jopa jäit satimeen, Viena. Iskekää iiläiset, niin että leppä roiskuu, antakaamme niille nyt oikein oman kylän kädestä ja koston sisulla!
Joukkoaan johtava sankari oli kuivalla kurkulla ääneensä karjahdellut vuoteeltaan ja taas oli Niilo noussut, sytyttänyt päreen ja antanut hourivalle kulahduksen vettä. Sitä tehdessään puisteli hän suruisena päätään. Yhä yltyi vain poltto, silmät verestivät ja samenivat ja ruumis paloi jo ihan ruskeankarvaisena. Sairaan sankarin käsivarsi hapuili vielä ilmaa, vaan entistään raukeampana se siitä pian herpautui alas karkealle raanulle.
Juho raotti taasen hetkeksi silmiään, vaan hänen päätään pyörrytti. Hän oli nyt mielestään kuin kulkevan laivan kannella, jota pehmeät aallot keinuttivat.
Niin, hänhän olikin merimatkalla Ruotsiin, kuninkaisiin kutsuttuna. Hitto kun onkin kaikki hiljaista ja hienoa, silkkisukkaisia oppaita kumartaa joka ovella, seinillä on satukuvia, punaiset verat kivisillä permannoilla, — jalka astuu siellä aivan tömähtämättä. Ja perähuoneessa nousee itse maan vaari vastaan: rinnalle valuva, punertava parta on siloiseksi suittu, kultarihmat kimaltavat ihonmyötäisessä mekossa, kaatiot ovat nivusilta pönkällään. Kirjavapukuinen hovikunta kumartaa ja kuningas virkahtaa vieraalleen:
— Vai sinä olet nyt se Vesan voivatta, joka olet käynyt valloitusmatkoilla vihollismaassa ja valtakuntaamme puolustanut, — käy peremmäs!
— Sen kun vain vainonmiehille vähän kostettiin, yrittää Vesainen muka ujosti. Mutta kuningas taputtaa häntä rohkaisten olalle:
— Oikein tehty, antakaa vastakin sama kyyti rajantakaisille, jos työntyvät meidän maillemme. Ja mitä enemmän vihollisen kyliä verotatte, sitä mieluisampaa se meille. Tässä saat nyt retkistäsi palkinnoksi kultapäisen miekan, iskeppä sillä ensi rytäkässä…
Sipsuttavat, punasukkaiset pojat kantavat patjalla siihen kimaltavan, helavöisen tuppimiekan, jonka eräs hienohipiäinen hoviherra kierasee sarkamekkoisen talonpojan uumenille. Se on miestä myöten tehty ase, pitkä ja raskas, ja sen terä kimaltaa kuin jää. Hovinaiset ja herrat supattavat keskenään ja kurkottautuvat uteliaina katsomaan.
Mutta kuningas istuu suureen, nahkaisilla päällystettyyn selkätuoliin ja kyselee vieraaltaan Pohjanperän oloja, kyselee, miten siellä kaukana olisi maata suojeltava ja hallittava. Eikä Vesaisen voivatta enää jää ujoksi. Hän kertoo maakuntansa vaivoista ja vainoista, hädästä ja hävityksestä, neuvoo, mihin olisi linnoja tehtävä ja mihin asetettava aseväkeä maakuntaa varjelemaan ja miten vainon valta olisi masennettava sen omilla olinpaikoilla. Kuningas innostuu ja lupaa apua.
— Vielä yksi retki on sinun tehtävä, puhuu hän lopuksi. — Hiihdä miehinesi Turjanmaalle, sinne ison merenrannalle asti, hävitä pois sieltä vihollisen valta ja asutus. Se on näet Ruotsin vanhaa maata ja merta, sen me tahdomme nyt itsellemme peruuttaa. Saat sotaväkeä mukaasi, saat muonaa ja aseita minkä haluat, mutta tee puhdasta, älä jätä sinne hirttä hirren päälle! Lähdetkö sinne?
— Lähden varmasti.
— Ja käytyäsi palaa taas luokseni…
Sinne, kuninkaan linnaan, olisi Vesaisen nyt taas Jäämeren rannalta palattava. Mutta matka tuntuu nyt niin toivottoman pitkältä, rajattomat ovat nuo jäiset aavikkorannat, pystysuorat tunturit, joiden takana sanotaan maailman loppuvan. Suksi takaltaa, henki hiihtäessä salpautuu. Mutta eteenpäin, eteenpäin vain pojat, Lapin vaarat me nousemme ja sen noidatkin me voitamme! Elä pidättele, elä yritäkään, Niilo, tässä ei enää levätä…!
Hä, asettuuko muka vastaan kivinen aita —, portti vain auki, ei armoa! Takokaa, takokaa, nostakaa pois koko portti, vääntäkää väkikangilla, sen täytyy auveta! Kas niin, iiläiset, painakaa miesvoimalla… ei, edestä pois, minä itse ponnahutan. Näettekö, jo aukee rako… kerta vielä hartiovoimalla… noin, nostetaan nyt alhaalta päin… Ei vielä, uusi ponnistus, hei, notkuupahan raudoitettu petäjä…! Ja vielä rynnistys, noin, se taipuu kuin lauta-aita, ryskyy, kaatuu…!
Lujalle se otti, siihen oli aivan läkähtyä, retkalleen kaatuvat kanervikkoon paljo ponnistaneet miehet.
Mutta murretusta portista aukeekin eteen kaunis maa. Keväinen metsä, jonka alla on valkonen, ruohoranta virta; metsän läpi vie leveä sammalpolku, jonka päässä taivaanranta helakkana punoittaa. Karja on laitumella metsän rinnassa. Talonpoika kyntää joen rannalla rauhallisena kuohkeaa peltoaan, lapset leikkivät puron suussa ja törmällä kumahtaa kirkonkello. Vanha Matti-kappalainen astuu sieltä saapuvaa partiomiestä vastaan, kirkon avain kourassaan ja huulillaan tuttava hymy:
— Terve tuloasi Vesaisen Juho, virkkaa pappi-vainaja, — pitkään ponnistelitkin tullessasi. Käy nyt tänne pappilan tupaan lepäämään, kerrankin se tekee sinulle hyvää…
* * * * *
Houriva potilas oli taas tuimasti tempoillut vuoteellaan, — murtaessaan kiihtyneissä mielikuvissaan Petsamon luostarin jykeää porttia. Kaamealta kajahti hänen kuumeenkuiva äänensä pimeässä pirtissä, kun hän huusi partiolaisiaan uusiin ponnistuksiin, ja säikähtyneinä riensivät taas nukahtaneet toverit hänen vuoteelleen. Rikottu rinta aaltoili nyt korkealle, jäntereet olivat pingoittuneet, roteva ruumis kamppaili hurjasti ja tohisten läähätti hengitys. Turhaan yritti Niilo-vanhus vielä taltuttaa potilasta tilalleen, turhaan koetti hän tukkia visvoittunutta haavaa, — sankari taisteli jo viimeistä taisteluaan ja taisteli ankarasti loppuun asti. Sitten laskeutui rinnan laine itsestään, vingahtava hengitys pihahteli vielä hetkisen, vaimeni sitten vähitellen ja loppui…
Surevat asetoverit seisoivat ääneti Vesais-vainajan jäykistyvän ruumiin ääressä, jota valaisi karstottuneen päreen lepattava liekki.
Santeri Ivalo.