RAUTAMARSKI.
PIKAKUVA KLAUS FLEMINGISTÄ.
"Uh-huh!" huokasi marski helpotuksesta, päästyään vaapperoita tikapuita ylös laivankannelle. "Jäisinpä totta vie taivaansalin ulkopuolelle, jos sinne olisi kiivettävä tuollaista tietä vaikkapa virstankaan matka. Ruhoni painavuus lisääntyy sitä mukaa kuin sääreni kangistuvat, he-he!"
Kuivattuaan hien otsaltaan päästi hän jälleen näkösälle sen hyväntuulen, jonka vallassa hän oli koko päivän ollut. Laiva, jonka kannella hän nyt asteli, oli hänen oma amiraalilaivansa, joka oli korjausta varten nostettu telakkaan Seitsenjoen suuhun Pikkalanlahden perukassa.
Jos hänen kirjallinen sivistyksensä olisi ollut suurempi, niin olisi hänellä laivan peräkeulasta ympärilleen katsoessaan ollut täysi syy huudahtaa: opus fervet — työ kuohuu, joilla sanoin Vergilius kuvaa sitä kuumeista työintoa, minkä vallassa Karthagon rakentajat Aeneaan siellä käydessä häärivät. Huhtikuun auringon lämpimässä ja silmiä häikäisevässä paisteessa työskenteli siinä sataan nouseva miesjoukko korkeiden lautatapulien, hirsipinojen ja tervatynnyrien keskellä, sillä puolikymmentä uutta sotalaivaa oli tekeillä, samalla kuin joukko vanhempia oli korjauksen alaisina. Kirveet ja kurikat paukkuivat, suuret vaarnakairit karskuivat ja sahat kitisivät, ja keväinen ilma toisti nämä erilaiset äänet monikertaisina. Katsettaan työstä nostamatta tai pysähtymättä edes hikeä otsaltaan kuivaamaan heiluttivat miehet aseitaan, hakkasivat tappuroita liitteisiin tai sivelivät tervaa valmistuneiden alusten kylkiin. Jokainen näytti tuntevan nahassaan, että hänen liikkeitään seuraa rautamarskin ankara silmäpari ylhäältä amiraalilaivan kannelta. Ja marski näkikin tämän kaiken, kuuli työaseiden synnyttämät erilaiset äänet ja tunsi ilmassa pihkan ja tervan hajun…
"Tämähän käy kuin rasvattu!" tulkitsi hän tyytyväisyytensä kansanomaisella tavallaan ja taputti olalle ylintä työnjohtajaa, joka tästä harvinaisesta suopeudenosotuksesta lehahti punaiseksi. "Jahka te vielä kuukauden päivät jatkatte samalla vauhdilla, niin laivat ovatkin valmiit vesille laskettavaksi. Sitten lähdemme merelle ja sitten isketään yhteen, niin että tärähtää, he, he!"
Hän nauraa hohotti hyväntuulisesti, mutta jätti kuitenkin sanomatta, kenen kanssa sitä yhteen isketään. Työnjohtajain, jotka seurasivat hänen kintereillään, ei kuitenkaan ollut vaikea arvata, että hän tarkotti Kaarle herttuaa ja ruotsalaisia. Kierrettyään ympäri amiraalilaivan ja tarkastettuaan tykkiportit, mastokengät, kajuutat ja miesten hytit, ilmaisi hän uudelleen tyytyväisyytensä töihin sekä alkoi sitten ähkien ja puhkien laskeutua maahan.
Hän kierteli vielä miesryhmien luona lausumassa kehotuksia sekä lupaamassa ylimääräisiä palkintoja, jos työt hyvissä ajoin tulisivat kunnolla suoritetuiksi. Kaikki vakuuttivat alttiuttaan ja tyytyväisenä alkoi marski pujotteleida pihkaisten lastukasojen ja suurten hirsipinojen välitse alas joelle, jota pitkin hän likaista ajotietä myöten lähti astelemaan Pihkalan kartanoon. Sieltä aikoi hän kohta päivällistä haukattuaan lähteä takaisin Turkuun, sillä pitkään ei hän joutanut yhdessä paikassa virkailemaan, hänellä kun oli jo vuosikymmenen ajan ollut yhtaikaa senkin seitsemän rautaa tulessa.
Sisälle tultuaan istahti hän heti pöytään ja ilmotti, että hänellä on nälkä kuin sudella. Hän sai eteensä mieliruokaansa: uunissa käristettyä kinkkua ja munapaistikkaita.
"Mainiota, mainiota!" puheli hän ja söi tavattomat määrät kinkkua sekä joi päälle suuren haarikallisen vaahtoavaa olutta. "Kylläpä nyt jaksaa", ja hän siveli tyytyväisenä vatsaansa. "Tuntuupa etten tarvitse ruokaa ennenkuin kotona Turussa. Mutta raukasemaanpa rupesi. No, reessäpä on mukava köllöttää."
Kartanon vouti hääri palvelushaluisena ja nöyräselkäisenä hänen ympärillään. Saatuaan tämän avulla laajan susiturkkinsa päälleen, työntyi marski oven täydeltä ulos, jossa ajurit hevosineen odottivat jo porrasten edessä. Mielihyvästä ähkien sijottui hän puolimakaavaan asentoon karhuntaljalle reen perään. Vanha, Kuitiassa kasvanut tallirenki peitteli hänet huolellisesti ja nousi sitten reenkeulalle sekä massautti hevoset liikkeelle.
Perässä seurasi kaksi muuta rekikuntaa. Toisessa niistä ajoi marskin käsikirjuri, toisessa kappalainen ja välskäri. Marski tahtoi näet matkoillaan olla varattuna sekä sielun että ruumiin puolesta, kuten hän sanoi. Eipä silti että hän olisi koskaan pappia tai jumalansanaa tarvinnut, sillä mitään uskonnollista tarvetta ei hänessä ollut milloinkaan ilmennyt. Kappalainen kuului vain välttämättömänä numerona hänen hovi-inventaarioihinsa, jota paitsi hänen tehtävänään oli juttelullaan lyhentää herransa iltahetkiä.
Matkueen edellä ja jälessä ratsasti neljä huovia. Marski saattoi siis levollisesti heittäytyä päivällisraukeuden valtaan ja ummistaa silmänsä. Hän hengitti mielihyvin keväistä ilmaa, jossa tuntui sulavan lumen ja nuoren mäntymetsän tuoksu. Aurinko hautoi paksun susiturkin läpi niin makeasti hartioita, että pää torkahti reen selkänojaa vasten ja marski nukahti.
Kirjavat unikuvat alkoivat häilähdellä hänen edessään. Hänen harteiltaan oli vierähtänyt vuosien taakka, elämänintoa pursuilevana kaksikymmenvuotiaana oli hän hiihtävinään salotaivalta kolmisatamiehisen joukkueen etunenässä. Itäistä taivaanrantaa punasivat valtavat tulipalot ja vastaan riensi hätääntyneitä pakolaisjoukkoja. He pysähtyivät tietoja saamaan ja eräs vanha muori tarttuu häntä kädestä sekä haastaa: "Jumalapa sinut on lähettänyt, herra kulta, mutta joudukin pian, ennenkuin vihollinen kaikki hävittää ja polttaa… Voi, voi, minkälainen valtiaan käsi sinulla on, sinusta tulee vielä jotakin merkillistä, mutta joudu nyt karkottamaan viholliset…"
Reki heilahti käänteessä ja marski havahtui unestaan. "Kas, kuinka ilmielävänä vanhat tapaukset kohoavat mieleen", hymähti hän itsekseen ja alkoi valveella ollen jatkaa muisteloa.
Niin, se oli Kustaa-kuninkaan eläessä ja siitä oli jo nelisenkymmentä vuotta. Vanha perivihollisemme moskovalainen oli suurin voimin hyökännyt rajan yli ja hän, Klaus Eerikinpoika, oli saanut ensi kerran olla mukana sodan verileikissä. Kolmensadan savolaisen suksimiehen johtajana hänet oli lähetetty torjumaan vihollisten hävityksiä Olavinlinnan tienoilla.
Millä vimmalla hänen pieni joukkonsa olikaan lähtenyt eteenpäin hiihtämään, kun pakolaiset olivat heille kuvanneet vihollisen kauheita hävityksiä. Tällöin oli hän ensi kerran voimakkaasti tuntenut, kuinka hän juuriaan myöten kuului tähän maahan ja tähän kansaan.
Kuin kostonenkeli oli hän, pienen joukkonsa järjestettyään, iskenyt tuhatlukuisen vihollisjoukon keskelle, joka palavien kylien tienoilla riehui murhaten ja ryöstäen. Ensi iskulla olivat he lyöneet vihollisen hajalle, ottaneet takaisin ryöstösaaliin ja surmaten heistä suurimman osan ajaneet loput kauas omien rajojensa taakse.
Silloin oli hän ollut ainoastaan kahdenkymmenen vuotias. Sen jälkeen olivat neljän vuosikymmenen kuluessa seuranneet sota- ja valtiotoimet toisiaan ja hän oli saanut taistella milloin maalla, milloin merellä, milloin idässä, milloin lännessä. Niin, idässä ja lännessä… ja sepä se oli vuosien vieriessä lujentanut hänen käsitystään erikoisasemastaan suomalaisena valtamiehenä. Aste asteelta oli hän kohonnut arvossa ja vaikutusvallassa. Kun hän puolikymmentä vuotta sitten oli suuren suomalaisen armeijan etupäässä tehnyt onnistuneen sotaretken syvälle Venäjän maahan, oli hänet korotettu valtakunnan marskiksi. Sitä ennen oli hänestä jo tehty valtakunnan amiraali sekä Suomen ja Viron käskynhaltia. Niin, vähitellen hänen käsiinsä olivat kokoontuneet kaikki vallanohjat näillä main ja hänestä oli kehittynyt se rautamarski, jonka edessä kaikki Itämeren tälläpuolen taipuivat. Kun Kaarle-herttua ja valtaneuvoskunta Ruotsista käsin olivat pyrkineet häntä komentelemaan, oli hän kerran merkinnyt kirjeen alle nimensä seuraavasti: "Klaus Fleming, Wiikin vapaaherra, valtakunnan marski, yliamiraali ja sotaeversti, jolla nyt on monta hallitsijaa, jotka kaikki määräilevät, vaikk'en tottele kuin yhtä ainoata, jonka nimi on kuningas Sigismundus — jos minun vertaiseni tulevat ja jotain käskevät, lyön heitä päähän."
Hän hymyili valtansa tunnossa ja antoi aatostensa jälleen palata kuluneen elämän taipalille. Mieluisan pysähdyspaikan muodosti siellä muisto eräästä matkasta Pohjanlahden yli. Siitäkin oli jo lähemmäs kolmekymmentä vuotta. Hän oli ollut saattamassa vangittua Eerik-kuningasta Turunlinnasta takaisin Ruotsiin. Kymmenkunnan vuotta aiemmin oli hän ollut samanlaisella retkellä: viemässä kapinallista ja vangittua Juhana-herttuaa Ruotsiin. Tuolla jälkimäisellä matkalla hänessä oli, seisoessaan myrskyssä laivankannella, ensi kerran herännyt valtaunelmansa: itsenäinen Suomi, jonka toteutumiseen kaikki hänen toimensa sen jälkeen olivat tähdänneet.
Kun hän tämän matkan jälkeen oli Tukholmassa huvitellut muutamain muiden nuorten ylimysten kanssa, olivat he muun muassa menneet erään kuuluisan ulkomaalaisen sibyllan luo tulevaisuudestaan kuulemaan. Hänelle oli tietäjänainen muun muassa lausunut runomitassa:
"Prinssiä kaks oot Suomesta pois sinä haahdella vienyt.
Kolmannen jos Kohtalo suo sun maastasi saattaa,
Itse sä kultaisen oot kruunun painava päähäs."
Hm, tietystihän se oli vanhan tietäjäakan lorua, mutta siitä huolimatta nuo säkeet olivat usein palautuneet hänen mieleensä. Varsinkin viime aikoina. Sillä lähimmässä tulevaisuudessa oli kolmas Waasasuvun vesa saapuva Suomeen ja saapuva hänen verivihollisenaan. Tulkoon! Hänellä oli koossa luja armeija ja mahtava laivasto, hänen ilonsa ja ylpeytensä, oli valmistumassa. Ratkaisun hetki ei häntä pelottanut. Pian nähtäisiin, oliko hänen suotu saattaa kolmaskin Waasa-veljeksistä vangittuna Pohjanlahden yli. Jos niin oli, niin silloin…
Häntä huumasi valtaunelmansa pikaisen täyttymisen mahdollisuus.
Mutta oliko Kaarle-herttua aavistanut hänen salaisen unelmansa? No, entäpä sitten, jos olikin. Hän oli herra ja valtias tällä puolen Pohjanlahtea eikä Kaarle-herttua tulisi häntä varustaumatonna yllättämään! —
Aurinko oli painunut jo puiden latvojen tasalle. Marski nojasi jälleen päänsä reenselustaan ja ummisti silmänsä. Hänen hengityksensä kävi tasaiseksi ja unikuvat alkoivat uudestaan tanssia hänen edessään.
Tällä kertaa kohosi niiden keskeltä näkyviin pitkähkö mies, joka tuimin silmin ja kulmat rypyssä tuijotti häneen. Marskia vavahutti vihanpuuska, sillä hän tunsi Kaarle-herttuan. Hänen ympärillään istui koko valtaneuvoskunta ja jokainen niistä tuijotti häntä kuin mitäkin kummaa.
Hänen paikkansa olisi ollut heidän joukossaan, sillä valtaneuvoshan hän oli itsekin. Mutta hän ei ollut näinä Sigismundin hallitusvuosina kertaakaan totellut kutsua saapua valtaneuvoskunnan kokouksiin, ja nyt seisoi hän tässä heidän edessään aivankuin syytettyjen paikalla. No, syyttäkööt he mitä syyttäkööt, olipa hänellä kuningas selkänsä takana, ja siitä tietoisena ojensi hän itseään ja otti kasvoilleen tavallisen kopean ilmeensä…
Mutta nyt tempasi herttua edestään pöydältä pitkän plakaatin ja silmättyään häntä kerran vielä merkitsevästi alkoi lukea: "Me Klaus ensimäinen, Jumalan armosta Suomen, Lapin ja Karjalan kuningas…"
Herttua keskeytti lukemisen ja loi jälleen katseensa marskiin. Tällä kertaa huomasi marski hänen kasvoillaan saman vahingoniloisen ilmeen, joka häntä oli niin suuresti sapettanut kuninkaankruunajaisissa Tukholmassa, kun hänen oli herttualta täytynyt julkisesti pyytää anteeksi kopeata käytöstään. Ja kaikkien valtaneuvosten kasvoilla näkyi sama ilme, aivankuin he olisivat olleet vain joukko kuvastimia, jotka tarkoin heijastivat herransa mielialoja.
Tästä kaikesta joutui marski niin vimmoihinsa, että hän yhtäkkiä heräsi. Hän ähkyi, ojentui suoraksi reessä ja sylkäsi unen maun suustaan. Päästyään täysin valveille alkoi hän hymyillä ja mutisi:
"Jaa, jaa, herttu-Kaarle, kyllä maar sinä mielihalulla panisitkin minut syytettyjen penkille, niin, ja vielä pahempaankin paikkaan sinä minut panisit, mutta sitäpä ei taidakaan olla yhtä helppo tehdä kuin uhata. No, no, tulehan vain tänne, kyllä minä valmistan sinulle lämpimän vastaanoton, senkin juonimaakari."
Hän hymyili yhä ja alkoi tehdä laskelmia tulossa olevan taistelun suhteen. Ratkaisun täytyi tapahtua jo ensi sulan aikana eikä hän epäillyt pystyvänsä puoliaan pitämään, jopa suorastaan kukistamaan vihatun vastustajansa. Rahvaan kapina oli kukistettu, maassa oli hiiren hiljaista ja vallanohjat olivat hänen rautaisissa kourissaan.
Nuijakapinan mieleen muistuessa lakkasi hän hymyilemästä, sillä eteen aukeni laaja näyttämö verisiä taistelutantereita ja poltettujen talojen raunioita. Niin, ne nuijapäät eivät olleet käsittäneet hänen suuria tarkoituksiaan, siksi: pois tieltä! Kuin rautainen jyrä oli hän kulkenut yli maan ja tallannut jalkoihinsa ne, jotka tyhmyydessään ja itsepintaisuudessaan olivat asettuneet poikkiteloin hänen tielleen.
Säälittikö häntä rahvaan kurja tila? Mitä vielä, häntä vain harmitti kapinan muisto, sillä se oli pakottanut hänet haaskaamaan maan voimia, jotka kyllä olisi tarvittu vähentymättöminä taistelussa Kaarlea vastaan. —
Reenjalakset jurrasivat unettavasti pehmeässä lumessa ja marski alkoi uudelleen torkkua. Puut huiskahtelivat hänen ohitseen utuisina haamuina ja tiukujen helinä, joka kylien kohdalla hukkui koirain haukuntaan, kuului kuin jostakin hyvin kaukaa.
Mutta tuskin oli hän vaipunut kunnolliseen sikiuneen, kun hän huomasi jälleen seisovansa syytetyn paikalla valtaneuvoskunnan edessä. Herttua ja neuvokset tuijottivat häneen kuten äskenkin ja edellinen alkoi jälleen lukea plakaatista: "Me Klaus ensimäinen j.n.e."
Tällä kertaa oli hänellä kuitenkin hämärä tietoisuus siitä, että tämä onkin vain unta ja että hän jo toisen kerran näkee saman näyn edessään. Hän alkoi vääntelehtiä sekä ojennella jalkojaan ja heräsi lopuksi. Sydäntään tunsi hän kiertävän ilkeästi ja koko ruumis oli lyöttynyt hikeen. Seuraavassa hetkessä puistattivat häntä kuitenkin jo vilunväreet.
"Sairautta se tiesikin, että sama unennäkö tuli kaksi kertaa eteeni", sanoi hän itsekseen. "Taisin lähtiessäni syödä liian vahvasti."
Hän kohenteli peitteitä ympärillään ja koetti löytää mukavimman asennon. Aurinko oli jo laskenut ja ilma viilentynyt. Vaalea taivaankansi tummui ja tähti toisensa jälkeen tuikahti näkyviin. Huohottaen juoksivat hevoset metsäistä tietä ja täysikuu, joka kohosi taivaanrannalle, seurasi reen kohdalla hyppien puunlatvalta toiselle. Marskista tuntui kuin se olisi ilkkunut hänelle ja nauranut vasten silmiä.
Hänen päätään rupesi pyörryttämään ja sydäntä kiersi yhä pahemmin, niin että hänen yhtäkkiä täytyi antaa ylen. Renki huomasi sen ja pysäytti huolestuneena hevoset. Marski käski kuitenkin ajaa edelleen, mutta aina kun reki kolahti tienlyöppeissä, voihkasi hän ääneensä ja sen johdosta uskalsi renki-vanhus ehdottaa, että pysähdyttäisiin ensimäiseen taloon. Siihen antoi marskikin suostumuksensa ja puoli tuntia vielä ajettuaan saapuivat he Pohjan pitäjän kirkolle.
Matkue poikkesi nimismiehen taloon kirkkomäellä ja välskäri riensi yhdessä kappalaisen kanssa taluttamaan marskia sisälle. Hän horjahteli ja taluttajilla oli täysi työ saadessaan tuon vahvan miehen pysymään pystyssä.
Kun he olivat saaneet hänet vaivalla riisutuksi ja vuoteeseen, ryhtyi välskäri iskemään suonta. Sen tehtyään antoi hän potilaalle vahvistavaa rohtoa sekä asetti kääreen hänen päähänsä.
Muutamia hetkiä makasi marski liikkumattomana ja silmät ummessa. Huoneessa olevat luulivat hänen vaipuneen uneen. He puhuivat kuiskien ja hiiviskelivät varpaillaan, mutta yhtäkkiä avasikin marski silmänsä ja viittasi kappalaisen luokseen.
"Luulenpa, että ylimmäinen tuomari kutsuu minua luokseen", lausui hän voipuneella äänellä. "Ja silloin on ripitys paremmin paikallaan kuin välskärin toimet."
Kappalainen ryhtyi antamaan kuolevalle viimeistä lohdutusta. Marski lausui synnintunnustuksen selvällä ja virallisella äänellä kuin olisi hän lukenut jotakin välttämätöntä asiapaperia. Kun hän oli nauttinut ehtoollisen, ummisti hän uupuneena silmänsä ja vaipui jonkunlaiseen horrostilaan.
Unikuvien keskeltä selkeni hänen eteensä jälleen tuo sama näky: herttua ja valtaneuvokset tuijottamassa häneen kuin syytettyyn. Herttua alkoi nytkin plakaatista lukea: "Me Klaus ensimäinen, Jumalan armosta Suomen, Lapin ja Karjalan kuningas…" Siihen päästyään pysähtyi hän kuitenkin äkkiä ja repäsi plakaatin kahtia. Sen tehtyään alkoi hän pilkallisesti nauraa hohottaa ja koko valtaneuvoskunta hohotti täyttä kurkkua mukana…
Marskin seuralaiset ja talon isäntä, jotka hiljaa kuiskutellen seisoivat huoneessa, näkivät sairaan vääntelehtivän vuoteessa ja suurten hikihelmien kohoavan hänen otsalleen. Sitten avasi hän silmänsä ja vaikeasti hengittäen tuijotti eteensä tyhjyyteen.
"Sinä voitit, Kaarle, ja minun suuri unelmani jäi jälkipolvien toteutettavaksi", kuulivat lähinnä seisovat hänen katkonaisesti lausuvan, minkä jälkeen hän uudelleen ummisti silmänsä, ojentaen samalla itsensä suoraksi.
Kaikki huomasivat kuolinkamppailun alkaneen. Sitä ei kestänyt kauan. Avaamatta enää silmiään, suorana ja äänetönnä veti rautamarski viimeisen henkäyksensä juuri sydänyön hetkenä.
"Hän on nyt mennyt ylimmäisen tuomarin luo", kuiskasi kappalainen.
"Herra olkoon armollinen hänen sielulleen."
Hän alkoi puoliääneen lukea rukousta vainajan puolesta, samalla kuin talon isäntä asetti palavan kynttilän marskin vuoteen viereen.
* * * * *
Räystäistä tippui vettä ja sulavat hanget humahtelivat, kun matkue lähti jälleen liikkeelle Pohjan pitäjän nimismiehen talosta. Marskin ruumis oli nostettu entiselle paikalleen hänen omaan rekeensä, jonka rinnalla vanha tallirenki ohjaksia pidellen asteli verkalleen ja allapäin. Päivä paahtoi raukeasti ja hanget häikäsivät silmiä. Hevoset astelivat hitaasti ja laskivat päänsä riipuksiin, aivankuin nekin olisivat tienneet, että maan itsevaltias käskynhaltia oli poistunut elävien joukosta ja että hänen maalliset jäännöksensä olivat nyt heidän kuletettavanaan.
Kaksi henkivartiahuovia oli edeltäpäin lähtenyt viemään sanaa Turkuun. Matkallaan levittivät he sanomaa marskin kuolemasta, ja kun vanha tallirenki vihdoin ajoi sisälle Turun kaupunkiin, jossa kellot alkoivat kaikissa kirkoissa soida, oli tieto tuosta suuresta ja odottamattomasta tapauksesta levinnyt jo kulovalkeana ympäri maakunnan. Kaikkialla hengähtivät ihmiset helpotuksesta, sillä heistä tuntui kuin joku suunnattoman raskas paino, joka oli heidän elämäänsä rasittanut, olisi äkkiä siirtynyt sijoiltaan, niin että päiväkin pääsi jälleen kirkkaammin paistamaan.
Kyösti Wilkuna.