ARKIMIES SANKARINA.
HANNU KRANKKA.
Kynä, joka on piirrellyt muutamain muinaisajan suomalaisten soturien tuokiokuvia, pyrkii siirtymään keveämpään kertomatyyliin, joutuessaan kuvailemaan liminkalaisen Hannu Krankan "sankaritöitä." Ei niin, ettei tämäkin talonpoikaissoturi olisi kylläkin urheasti taistellut kotiseutunsa puolesta ja kovia kokenut Pohjanmaan miesten päällikkönä nuijasodan melskeissä ja kahakoissa vienalaisten kanssa. Mutta näistä hänen sotaisista toimistaan ja touhuistaan pilkistää tuontuostakin esille vähän arkipäiväisempi, hienoa hymyilyä herättävä luonteenpiirre, joka vaikuttaa, ettei miehestä voi kertoa yksinomaan vakavalta kannalta. Ei niin, että maineen loistokehä häneltäkään olisi kiellettävä. Vaan olosuhteet nostivat hänet toisinaan asemiin ja tehtäviin, joissa tavallisen pikkueläjän heikkoudetkin tulivat näkyviin ja joihin hänen mittansa ei aina riittänyt.
Mutta käykäämme jo kertomaan Hannun "elämästä ja töistä."
* * * * *
Voi melkein sanoa, että sodan tuohukset paloivat Hannu Krankan kehdon ääressä. Ainakin niiden hohde punasi koko hänen lapsuutensa vuosikymmenen. Se oli tuota läpi vuosisatojen kestänyttä pohjolaisten ja vienalaisten välistä taistelua, jonka laineet usein vyöryivät aina Limingan rannikkolakeudelle asti, missä Hannu kasvoi kotitalossaan Krankkalassa. Hänen isänsä, Erkki Krankka, oli Hannun syntymisen aikoina 1560-luvun lopulla rantalaisten karjalaisvainoa vastaan asettaman rajavartioston päällikkönä alituisesti aseretkillä, vuoroin puolustamassa kotiseutuja, vuoroin kostomatkoilla vienalaisten maissa. Oliko hän alkujaan aivan suomalaista juurta, sitä panee hieman epäilemään sekä sukunimi, joka on germaanilainen, kaiketi suomenruotsalainen, (Etelä-Pohjanmaan ruotsalaisseuduissa on hyttysen nimi "krancka"), että suvun edustajain tavallista vilkkaampi luonne ynnä heidän todenmukainen ruotsinkielentaitonsakin. Mutta ilmeisesti oli Krankan suku näihin aikoihin jo vakinaista suomalaista, liminkalaista, talonpoikassukua. Tämä suku johti nyt siis rantamaalaisten taisteluja maanseläntakaisia vihollisia vastaan sitkeästi ja urheasti.
Kerran näkyvät pohjolaiset kuitenkin kyllästyneen näihin alituisiin rajaotteluihin ja tekivät senvuoksi v. 1577 sydänmailla, Oulunjärvellä, rauhanliiton ainaisten vihollistensa kanssa, sopien, etteivät enää toistensa asuinmaille hyökkää. Mutta näihin aikoihin olivat itse valtakunnat, Ruotsi ja Venäjä, ilmisodassa keskenään ja sen vuoksi suuttui Ruotsin kuningas Juhana kolmas kovasti Erkki Krankkaan, joka niin ominpäin oli vihollistensa kanssa rauhan solminnut; uhkasipa kuningas rangaistakin häntä siitä. Mutta sellaisesta rangaistuksesta ei tainnut tulla mitään, sillä jo seuraavana vuonna oli rajarauha taas rikki ja vienanpuoleiset kulkivat kaikista sopimuksista huolimatta ryöstämässä Pohjanmaan rannikkoa. Näihin taisteluihin kaatuikin rajapäällikkö Erkki Krankka vuonna 1578.
Hannu lienee silloin ollut noin kymmenvuotias eikä siis vielä lähivuosina kyennyt rajaotteluihin. Mutta niiden jatkuessa seuraavalla vuosikymmenellä oli Krankkalan nuori perijä epäilemättä jo kyläläistensä mukana "haukijärvillä" ja sai siellä jossakin kahakassa vienanpuoleisia ryöstäjiä vastaan tulikasteensa. Tämän vuosikymmenen lopulla ulottui sodan tuho taas merenrannikollekin, Limingan rintamaatkin silloin hävitettiin, sen kirkko poltettiin, — tuskinpa säästivät vienalaiset vanhan vihamiehensä Erkki Krankan taloakaan. Isän nimi ja maine varmaankin silloin jo nuorta Hannua sekä velvoitti että kannusti kotiseutuaan puolustamaan ja oli hän siten tiettävästi jo liminkalaisten edustajana mukana niillä kuuluisiksi käyneillä kosto- ja valloitusretkillä, joita vuoden 1590 seudussa tehtiin kiiminkiläisen talonpoikaissankarin Vesaisen johdolla Jäämerelle ja Vienan vesille ja joita Ruotsin hallituksen Oulun uuteen linnaan asettamat virkamiehet avustivat.
Näiden vuosien vainosodissa ei tosin vielä Hannu Krankan nimeä mainita, ne olivat kai nuoren miehen oppivuosia, mutta kentiespä on hänen toimintaansa tavattavissa jo jossakin sen ajan muistotaruna säilyneessä tapauksessa. Niinpä kertoo muuan vanha tarina, että liminkalaiset kotikyliään puolustaakseen kostavain vainolaisten raivolta olivat tähän aikaan rakentaneet Linnukkamäelle pienen linnan, jonne olivat hankkineet puisen, nahalla päällystetyn tykinkin. Sillä he kerrankin puolustivat menestyksellä hirsilinnaansa ryntääviä vihollisia vastaan, kunnes lopulta tykki ei lauennutkaan. Hätä käteen. Missä vika? Tykkimestarissa. Kiireessä oli näet putkeen tullut pannuksi luoti alle ja ruuti päälle — tietysti se ei lauennut. Ryssä ryntäsi ja linna oli menetetty. Eipä kukaan voi tietää, oliko juuri nuori Hannu tässä tykkimestarina, mutta aivan vieras ei sellainen tapaus ehkä olisi ollut hänen kekseliäisyydelleen eikä hänen vilkkaalle luonteelleenkaan.
Mitä erehdyksiä lie sattunutkin, taidolla ja tarmolla on nuori Hannu joka tapauksessa isänsä arvon ja aseman perijänä hoitanut kotikulmansa puolustamista. Sillä ainakin muutamia vuosia myöhemmin hän oli, niinkuin Erkki-vainaja, Peräpohjan nostoväen päällikkönä, siis kotiväkensä parhaana luottamusmiehenä.
Täyssinässä Venäjän ja Ruotsin välillä (1595) tehty rauha tuotti vihdoin joksikin ajaksi keskeytyksen pohjan perukoillakin katkerasti käytyihin rajakahakoihin. Mutta pian siellä silloin alkoivat toiset ja vielä katkerammat kahakat: Nuijasodan sisäiset melskeet. Niissä tuli Hannu Krankan nimi kuuluisaksi, — siksi vie tarinamme nyt sinne.
* * * * *
Eteläpohjolaisten talonpoikain "kapinan" olivat Klaus Flemingin ryttärit veriin tukahuttaneet; heidän johtajansa olivat vangitut, teilatut ja hirtetyt, masennettu oli oikeutensa puolesta nousseiden kansanmiesten vapauden taistelu. Vasta tuon ensiottelun päätyttyä saattoi sen nostama kare pohjoisen Pohjanmaan miesten mielet kuohuksiin. Uhkaahan jo Flemingin voitto heidänkin vanhaa vapauttansa. Sulku on murrettu, sortovalta laajenee, silmukka kiristyy, — niin kertoivat hätääntyneet pakolaiset ja ennustivat peräpohjan miehille, että pian on heidänkin sorruttava sortoryttärien jalkoihin, elleivät ryhdy ase kädessä puoltaan pitämään.
— Sorrummeko mielisuosiolla, vai koetammeko torjua vaaran? — siitä neuvoteltiin pohjolaisten pirteissä syksyllä 1596 yhä vilkkaammin.
— Taisteluillamme rajantakaisia vastaan olemme itsellemme hankkineet vapautuksen linnaleiristä, luovummeko nyt siitä kalliista vapaudestamme?
Ja kannustava vastaus tuli Ruotsin puolelta Pohjanlahden, Klaus Flemingin vastustajan, Kaarlo-herttuan, lähettämäin virkamiesten taholta:
— Luokaa ies niskoiltanne! Taistelu Noki-Klaun sotilasvainoa vastaan ei ole ainoastaan oikeutenne, vaan velvollisuutennekin!
— Idän vainot torjuitte, alistutteko nyt etelän sortoon?
Nämä yllyttäjät ajoivat tietysti omiakin asioitaan, vaan heidän kehoitussanansa upposivat joka tapauksessa syvälle Pohjolan miesten mieliin.
Uudenvuoden päivänä 1597 neuvoteltiin näistä asioista oikein yleisessä, järjestetyssä kokouksessa Limingan nimismiestalossa. Vanhemmat varottivat, vedoten Jaakko Ilkan ja Pentti Poutun verekseen, veriseen kohtaloon, mutta nuorempia miehiä houkutteli seikkailuhalu ja innosti sorron viha, minkä eteläisten pitäjäin heimomiesten kärsimys oli heidän sydämeensä kylvänyt.
Krankan Hannu oli kuten sanottu tähän aikaan jo liminkalaisen nostoväen päällikkönä ja hänen suhtautumisensa esilläolevaan kysymykseen oli sen kautta ikäänkuin jo ennakolta ratkaistu. Asema häntä velvoitti, maineen himo veti. Vesais-vainajan urotöistä lauloivat jo lapset ja partasuut urhot pitkin laajaa Pohjanmaata, — se maine miestä kiihoitti! Hannu ei ollut ehtinyt silloisilla retkillä soturikunniaa paljokaan niittää, ennenkuin katkesivat siksi kertaa vienalaisvihat. Mutta nyt oli tilaisuus Krankkalan pojallakin astua suurten tehtäväin etunenään, käydä mahtavalle sotaretkelle maakuntansa puolesta. Hän oli jo sitäpaitsi Oulun linnassa usein ja paljo puhutellut Kaarlo-herttuan miehiä, jotka siellä nyt ruunun puolesta isännöivät, hänelle oli linnasta luvattu aseita, tykkejä, pyssyjä, ruutia, hän oli innostunut ja innostutti vuorostaan sodanherkkiä tovereitaan, jotka vuoden pari olivat saaneet otteluista levätä ja siihen lepoonsa jo melkein olivat ikävystyneet.
— Maakunnan rajalle, ryttäreitä vastaan, — hitto heitä tänne odottaakoon!
— Ilkan nimi soi minunkin korvissani, vaan ei peloksi, — se haastaa kostoon!
Näin nuoret uhmasivat. Näin Hannukin puhui pitäjänmiehilleen Limingan nimismiestalossa ja sen puheen pohjalla siellä olikin pian päätös tehty. Ennen pitkää panivat rantakylien emännät taas eväitä keihäsmiehille, joita niinkuin monasti ennen läksi mies talosta hiihtämään, mutta nyt ei pohjoiseen eikä itään, vaan etelän asuttuja seutuja kohden. Kellot kumahtivat jokivarsien kirkoista, kutsuen koolle taatut rajavartijat, joiden nyt oli asetuttava varjelemaan maakuntansa suvista rajaa. Viestit lennähtivät kirkolta kirkolle ja pian suhahtelivat suksijoukot näreikköjen halki ja soitten poikki.
Johtomiehet ajoivat edeltä resloissaan ja nostattivat matkan varrelta yhä uusia joukkoja yhteiselle retkelle. Arvonsa tuntevana ajoi Krankkalan Hannu kulkusvempeleisellä hiirakollaan, majavannahka päässään, siinä etuparvessa, neuvotellen aina syottöpaikoissa vakavasti voutien ja kirjurien kanssa retken suunnitelmista ja järjestelyistä. Tuleppas meidän maakunnan rajalle, Noki-Klaus sontaryttäreinesi, taidatpa löytää miehiä vastassasi! Näin hän toisten joukossa kehahti. Hänen varmuutensa paisui ja äänensä karkeni, — hän ylpistyikin siinä matkan varrella jo toveriensa mielestä, jotka pienellä harmilla katselivat, miten Krankkalan poika aina perätuvassa, herrain parissa, pöyhistelihe.
* * * * *
Kokkolan pitäjässä saatiin sanoma, että Klaus-herran vouti oli tulossa etelästä pienen huovijoukon kanssa peräpohjolaisia nuhtelemaan ja kurittamaan. Pidettiin kiireinen sotaneuvottelu ja iltasella asettui talonpoikaisjoukko Tarharannan vesakkoon Krankan Hannun johdolla väijytyksiin, odottamaan saapuvaa kurittajaa. Tuleppas näppeihimme…!
Oli pureva tammikuun pakkanen. Kylmäksi kävi vaanivain miesten kyyköttää kinoksessa pimeällä alangolla, jossa tuulen viima tunki läpi lammasnahkaturkkien, läpi luitten ja ydintenkin. Hannu hyöri lämpimikseen pienissä, lyhyissä polviturkeissaan edestakaisin, neuvoen ja kehotellen miehiään, jotka kyllä tehtävänsä muutenkin tiesivät, kunhan vain se vaanittava roikka olisi saapunut. Mutta se viipyi. Ja pakkanen puri.
— Maatkaa vain kinoksessa kuin hiiret jauholaarissa, kehotteli Hannu.
— Makaapas itsekin, huusivat pojat, ja Hannu pistihe silloin hänkin pensaan taa.
Vihdoin kuului kaukaa kulkusten kilinä, joka terävänä kajahti viiman keskeltä. Saapuva saattue kuului ajavan hyvää vauhtia niityn poikki, kaiketi kiirehtiäkseen yöksi kylään, jossa huovit ehkä toivoivat vilusta tullessaan vielä saavansa kuuman kylyn. Kyllä täällä kylpy annetaankin…! Hiljaista kuin haudassa oli Tarharannan vesakossa, jonka päällä kiiluivat kylmät tähdet. Mutta kykkiväin miesten mielet rupesivat jo kinoksessakin lämpenemään, kun he kulkusäänen lähetessä ennakolta nautinnolla kuvittelivat, mikä sauna siinä saapuville tosiaankin oli lämmitetty.
Jo laski matkue hölkäten vesakkoon. Ensimäisen reen kulkunen värähti ja vaikeni; tiepuolesta ponnahtanut mies oli tarrannut hevosen kuolaimiin, kääntänyt reen tien poikki, ja toisia karkasi samassa käsiksi sen ajajiin. Syntyi ruuhka kapealla tiellä, saattue seisahtui. Kylmissään taljojen alla istuneet matkamiehet eivät aluksi ymmärtäneet, mikä siinä piteli, miksi tähän autiolle luhdalle pysähdyttiin, ja suuriin susiturkkeihin puettu marskin vouti kuului jo taampana kiroavan ja karjuvan, että tie auki! moukat hankeen! — hän luuli kai joidenkin talonpoikaistolvanain ajaneen vastaan kapealla tiellä.
Mutta pian oivalsivat voudin miehet seisahduksen syyn. Pimeästä vesakosta kohosi kuin maan sisästä rivittäin aseellista naapukkaväkeä, joka hihkasten ryntäsi seisahtuneisiin rekiin. Nämä nousukkaat kaatoivat resloistaan ryömiviä matkamiehiä kinokseen, tuikkivat heitä tuurillaan, iskivät tapparoillaan. Siinä soi jo tuokion kuluttua sanomaton melu ja mylvinä ja ylinnä kaikui Hannun varmaintoinen ääni, kun hän miehiään kannusti ja komenti rynnäkköön:
— Juuri niin iskekää!
— Lyömmekö heidät hengettömiksi? kysyi joku talonpoika tapellessaan.
— Lyökää säälittä, vastasi Hannun yhä vahveneva ääni.
— Voudille vain jättäkää vähän henkeä, sillä hänet me tarvitsemme kylään vietäväksi.
Mutta samassa näkikin Hannu itse huovimatkueen päämiehen juuri kapuavan esille saarnireestään suurissa susiturkeissa, ja silloin hänen mieleensä yhtäkkiä välähti ajatus, että nuopa ovat todella lämpöiset ja mahtavat matkatamineet ja komeat päällikön pitää. Kiireesti karahti hän kohti, kiskasi turkit hankeen tupertuneen herran selästä ja pujottausi kuin airokas niiden sisään. He-hei, kun häntä nyt hymyilytti…
Mutta toisetkin talonpojat olivat samaan aikaan tunteneet vihatun voudin hänen pekunastaan ja turkeistaan ja muistivat heti, että juuri tämä saalishan se on etupäässä pyydystettävä herttuan herroille kylään vietäväksi. Äkkiä tapahtunutta nahkanvaihtoa he sitävastoin eivät olleet yön hämyssä nähneet ja miesjoukko kävi nyt äkäisesti rotevan turkkiniekan kimppuun, Silläaikaa kuin nahoistaan riisuttu vouti väristen mekkosillaan lymysi vesakkoon ja pelasti hetkeksi päänsä. Kuta tiukemmin turkkiniekka tenäsi vastaan, sitä vihaisemmin he hänet viskasivat suulleen lumeen, sitä armottomammin he häntä löivät — Elkää hemmetissä lyökö…! — Lyömmepä, saas tästä, talonpoikain nylkyri! Krankan Hannun omilta miehiltään saama selkäsauna Tarharannan luhdissa on käynyt kuuluisaksi historiassa, joka siitä kertoessaan aina ivan hymyllä lisää, että hänen kylkiään ei enää syyhyttänyt, kun erehdys vihdoin tuli ilmi ja kylvetys lakkasi. Ahneus ja ylvästyshalu oli vienyt viisaan vipuun, siksi on tätä erehdystä aina enemmän naurettu kuin sen uhria säälitty.
Kaiketi Krankan Hannukin sen jo heti oivalsi ja sydämessään tunsi, kun hän vihdoin sai liminkalaisensa ymmärtämään, ketä he siinä olivat pieksäneet. Hänen ei sopinut heitä pahasti soimata ja siksi hän ei myöskään ollut mustelmistaan tietääkseenkään, kun vihdoin selviydyttiin ajamaan vihollisten hevosilla pois Tarharannan vesakosta, jonne kolmattakymmentä huovia jäi veriinsä makaamaan.
Luita kyllä kolotti ja silmissä iski tulta, mutta mies puri hammasta ja koetti nauraa. Ja ehkäpä johtui lämpöinen sauna sillä hetkellä Krankan Hannun mieleen ainakin yhtä vilkkaasti, kuin äsken voudin väelle. Vaan hän ei puhunut siitä saunastakaan mitään, hän koetti vain lyödä leikiksi koko asian, kehahdellen:
— Nämä susiturkit sieltä sittenkin pelastin!
— Vaan pakoon päästit voudin, jonka puolesta selkääsi otit.
— Kylmempi hänellä nyt varmasti on kuin minulla.
— Niin on — kummalle lie lopultakin vaihdoskauppa ollut mieluisampi!
Hannu ei voinut olla kuulematta seuralaistensa äänestä peitettyä vahingoniloa. Liiaksi oli Krankkalan poika ruvennut ylpistymään; Limingan talonpojat, jotka eivät vertaistaan yleensä ylemmäkseen suvainneet, soivat ehkä senvuoksi kernaasti hänelle tuon luihin tuntuvan kolttosen, jonka hänelle oma turhamaisuutensa ja komeiluhalunsa aiheutti. Vaan samalla he kai ajattelivat, että onni sillä Hannulla sentään aina on matkassaan, eivätpä lyöneet oman kylän miehet häntä toki raajarikoksi, eivät nahkaakaan repineet eikä luita katkoneet.
— Nuo samaiset, tuuheat susiturkit ne miehen sittenkin pelastivat!
* * * * *
Kokkolasta laskeusi jo tuhatpäiseksi kasvanut talonpoikaisjoukkue alaspäin Etelä-Pohjanmaalle. Se ei tyytynyt alkuperäiseen aikomukseensa puolustaa vain omaa maakuntaansa sen rajalla ja tehdä sinne sitä varten varustuksia. Mielet olivat kiihtyneet, sotainto kasvoi. Sanantuojat kertoivat, että Klaus Fleming itse huoveineen on tulossa Pohjanmaalle, ja kuumenneet kansanmiehet tahtoivat senvuoksi viipymättä hyökätä suursortajaa vastaan, työntämään hänet takaisin jo etäältä maakuntansa ääriltä.
Historioitsijat soimaavat tästä talonpoikia malttamattomiksi, kun he näin varomattomasti etenivät kauas ja aavoille maille, syöksyivät suotta pakotta suden kitaan. Mikäli siihen moitteeseen on syytä, kohdistuu se ehkä isolta osalta Krankan Hannuunkin, joka oli pohjoispohjalaisten päällikkö ja sellaisena otti sotasuunnitelmiin ja päätöksiin osaa. Kentiespä hänen nuoret verensä olivat malttamattomammatkin ja mielensä kärsimättömämpi kuin vanhempain ja kokeneimpain miesten. Intoa ja voimaa oli Krankan Hannulla ilmeisesti yli jäämäänkin, mutta kylmää harkintaa ja malttia hänellä tuskin oli riittävästi. Hänen mielensä oli liian herkkä liekitsemään, hän kuvitteli voiton liian helpoksi, — hän aikoi yllättää ja tuhota Klaus Flemingin sotajoukon sen leposijoilla yhtä helposti ja äkisti, kuin ennen vainolaisten partioparvet kotikorpien kalajärvillä.
— Eteenpäin vain, minkä sivakoista ja kavioista lähtee!
Sellainen oli komento, kun talonpoikaisjoukko yötä myöten katkasi laajan metsätaipaleen, jonka takana oli vihollisen leiri.
Niin jouduttiin Ilmajoelle, niin syntyi Santavuoren tappelu. Sen merkitys ja meno on ennen jo monasti kuvattu, — siellä sai Krankan Hannu kokea, miten ankarasti todellisuus usein särkee lennokkaan mielen liian utuiset kuvitelmat. Tuo verinen talvipäivä, jolloin taistelu soi talonpoikain ja huovien välillä virran kahta puolta ja lopulta keskittyi Santavuoren loiville rinteille, minne marskin ratsumiehet ajoivat pakenevia nuijamiehiä, se päättyi näet talonpoikain täydelliseen tuhoon. Heitä kaatui tuhatkunta lumiselle tantereelle, heitä vangittiin umpisaartoon ajettuina ainakin puoli tuhatta ja talvi-illan hämärä peitti vereen ja suruun masennetun lakeuden. Huovien ottamain vankien joukossa olivat molemmat talonpoikaispäällikötkin, Palon Perttu ja Krankan Hannu.
Minkälaista oli talonpoikaisjoukon johto ollut itse taistelussa, jouduttiko siinäkin johtajain maltittomuus tai erehdys johdettaville turmiota, sen ovat aikakirjat unohtaneet. Ja tutkijat lausuvat siitä erilaisia arveluita. Taistelu oli ilmeisesti tuima Santavuoren kinoksissa, mutta asemiesten taito ja kokemus peri piankin voiton. Huovijoukot kiersivät tappelevan talonpoikaislauman eivätkä sen johtajat kyenneet enää pelastamaan miehiään umpiperästä. Mutta pelkuruudesta ei näitä päälliköitä kuitenkaan voi syyttää, pakosalle he eivät joukostaan lähteneet, vaikka tiesivätkin Ilkan esimerkistä, mitä marskin vangiksi joutuminen johtajille merkitsee. Vaimennut oli melu ja aseiden melske. Siellä seisoi nyt taistelupäivän iltana Ilmajoen nimismiestalossa liminkalaisten nuori sankarikin vanhan, ankaran ja äreän Klaus-herran edessä, joka oli miltei yhtä kuulu talonpoikain haukkujana kuin heidän sortajanaan. Ne nuhteet ja manaukset, jotka hänelle, talonpoikaiskapinan johtajalle, nyt annettiin, olivat tietysti esivallan kannalta katsoen hyvinkin ansaitut eikä tainnut sillä erää sotamaine eikä sankarilaulu tuntua Krankkalan äsken vielä ylvästelevästä pojasta enää kovinkaan suuriarvoiselta.
— Repikää nyt hampainenne rikki tuo tuvan uuni, niinkuin olette uhanneet hajoittaa Turun linnan. Repikää!
Niin karjui kiukustunut marski ja polki raskasta jalkaa tuvan petäjäiseen permantoon. Ja taas tuokion kuluttua hän ilkkui:
— Kaivakaa sentään ensin esille Ilkkanne luut ja katsokaa, monestako kohdasta ne ovat poikki. Ehkä älyätte silloin, mikä on kapinannostajain kuri!
Äänetönnä kuunteli sitä tuvan täyteinen kansa, eikä se enää Krankan
Hannun henkeä paljoksi arvostellut.
Mutta hengen hänelle kuitenkin säästi Kuitian ankara herra. Tämä oli edellisestä kapinasta jo ottanut oppia ja nyt hän Santavuoren jälkeen jo oivalsi viisaammaksi olla liialla julmuudella aiheuttamatta kansassa yhä uusia kapinoita. Taas oli siten Hannulla onni mukana onnettomuudessa, sillä vuosi sitten vei marskin voitto Ilkan ja hänen toverinsa suoraan hirteen.
Mutta jos lie Krankan Hannu Limingasta lähtiessään uneksinut voiton ja kunnian kulkua Suomen Turkuun asti, niin haihtuneet olivat nyt tyyten ne unelmat. Turun matkalle hän tosin pääsi lähtemään, mutta sinne hän ei tottatosiaankaan saanut ajaa hiirakollaan eikä susiturkeissaan. Toisten vankien rinnalla ja heihin kytkettynä sai hän nyt astella pitkät, autiot taipaleet Pohjanlahden rannikkotietä pitkin tuota unelmiensa linnaa kohden, mielessään yhäti kalvava, mutta salattava, kiukku ja kintereillään alituisesti ilkkuvain huovien pertuskat. Siinä taipui uljas varsi ja läksi tarkoin kaikki liika ylpeys. Ja perillä vihdoin aukesi Limingan urhon asunnoksi umpinaisen linnan pohjasta umpinainen tyrmä.
— Täälläkö ihmisiä pidetään! huudahti Hannu kauhistuneena, silmäten alas kylmänkosteaan koloon, jonne jostakin raosta vain pieni viiru valoa pilkisti.
— Tämä on Turun linnan parempia vierashuoneita, vastasi irvinaama vartia ja rämäytti pilkkanaurun. — Tästä vielä alempana on se huone, jonne Pentti Pouttu äsken elävältä märkäni. Sinne pääset sinäkin pian, jos mukiset.
— Olisipa ollut kuolema parempi, huokasi nuori talonpoikaissoturi kuin itsekseen.
— Varro vain, sekin tulee kyllä, jahka ehtii, lohdutti vartia. — Meidän ei ole tapana täällä vuoskaupalla elättää yksiä vankeja, — meillä on Turussa hirsipuita paljo…
Siellä sai nyt Krankan Hannu miettiä lyhyttä loistoretkeään, muistella kotoisia vapauden maitaan, nuorta vaimoaan, lapsiaan ja edessä olevaa kohtaloaan. Eivätkä häneltä jokapäiväiset kokemukset salanneet, että Klaus Fleming ei sääli sitä, joka on häntä vastaan noussut. Usein hän, niitä miettiessään, kadehti Santavuorella kaatuneiden toveriensa osaa.
Mutta onni seurasi Krankan Hannua yhä yksinpä tässä viimeisessä surkeudessakin. Oli jo kevätpuoli käsissä, kun hän Turkuun ehti, aika meni lämpenevillä säiliä sentään helpommin vankilassakin, — talven koleus se oli Poutun tyrmäänsä tappanut. Ja sitten eräänä huhtikuun päivänä saapui Turkuun tyrmistyttävä sanoma, josta ei huhu voinut olla tunkeutumatta alas vankien komeroihinkin: Klaus Fleming on kuollut! Kaatunut Suomen valtias ja sen vallasluokan tuki! Niin ylhäällä linnassa voivoteltiin. Sortunut sen rahvaan sortaja! niin hihkaistiin hiljaa takapihoilla ja alhaalla tyrmässä.
Tämän patsaan kaatuminen vaikutti kohta Turun linnassa kaikkiin olosuhteisiin, se ulottui pian talonpoikaisiin vankeihinkin, joita ruvettiin vähän helpommalla pitämään. Hannukin pääsi vähitellen linnan töissä liikkumaan ja sen vartioita ja nihtejä vapaammin puhuttelemaan. Silloin hän kummakseen huomasi, että he eivät kaikki suinkaan sydämmestään olleet niinkään armottomia kansanmiesten vihaajia, kuin miksi marski vainajan komento oli heidät tehnyt, hekin olivat olleet pakkovallan alla ja sen laukeaminen oli helpotus heillekin.
Niin meni kesä. Turun linnaan tuli uusi, leppoisampi isäntä, joka heti helpotti Suomen talonpoikain vero- ja majoitusrasituksia ja joka ei kapinan vangittuja johtajiakaan mieskohtaisesti vihannut. Ja kun syksy ehti, niin jo saapui eräänä päivänä linnaan viesti, että Kaarlo herttua Ruotsista on laivastollaan saapunut Turun edustalle, vallatakseen haltuunsa sen linnan ja koko Suomen maan. Se oli iloisten toivojen viesti pohjolaisille talonpoikaisjohtajille, jotka juuri tämän ihailemansa "furstin", talonpoikain ystäväin, puolesta ja liittolaisina olivat Flemingin valtaa vastaan taistelleet ja sen liittonsa uhreiksi sortuneet. Hän nyt tulossa Turkuun, — se sanoma idätti taas uusia, rohkeita toivoja Hannun herkässä mielessä eikä hän linnalaisia puhutellessaan voinut enää näitä toiveitaan salatakaan.
Turun linna valmistautui sillävälin kiireellä saapuvaa valloittajaa vastustamaan. Niissä töissä ahertaessaan huomasi Krankan Hannu kuitenkin yhä selvemmin, etteivät linnanmiehet hetikään kaikki olleet mieleltään Kaarlo-herttuaa vastaan. Siellä kävi heidän keskensä monenlaista kuisketta ja supatusta ja kun piiritys vihdoin alkoi, pakeni linnasta miesjoukkue toisensa perästä herttuan puolelle, liittyäkseen hänen väkeensä. Tyrmät suljettiin taas kaiken varalta, mutta vankien kellariin asti kuului tykkien pauke ja taistelun melu, joka äärimmilleen jännitti herttuan voittoa toivovain tyrmäläisten vaivaantuneita mieliä.
Eräänä päivänä kumisi sitten laskusilta tavallista rajummin, — ihan selvästi sieltä ajoi uutta väkeä linnasaareen. Vartiat katosivat vankilan ovelta, uusia tuli tilalle, ja päivän, parin perästä kutsuttiin Krankan Hannu yhtäkkiä tyrmästään linnan yläsuojiin kuulusteltavaksi. Häntä oli kevään ja kesän kuluessa jo ennen usein kuulusteltu, häneltä oli yhä uudelleen udeltu talonpoikaiskapinan syitä ja vaikuttimia, joista Suomen aatelisherrat nähtävästi olivat tahtoneet päästä pääsyyllisen — herttuan — perille. Mutta nyt oli tutkijana aivan toinen mies, Kaarlo herttua itse, Turun linnan vallottaja.
Kalvenneet olivat Krankkalan pojan posket sitten viime talven, jolloin hän Limingasta läksi hiirakollaan ajamaan, hoikennut hän oli ja ikäänkuin kutistunut, — sen verran oli häneenkin toki pystynyt tyrmähoito. Mutta vaikka hän kurjassa tilassa, takkuisin parroin ja risaisin vaattein, astuikin linnan valoisaan, komeaan kuninkaansaliin, niin terveinä säteilivät silti hänen silmänsä ja reippaana hän vartensa ojensi, käydessään ensi kerran rakastettua ruhtinastaan kohden. Ystävänä astui tanakkavartinen Kaarlo herttua nyt risamekkoa vastaan, jonka hän tiesi puolestaan taistelleen kaukana Pohjanmaan lakeuksilla, ja virkkoi:
— Sinäkö olet Krankan Hannu, terve mieheen! Taisi olla rokka kotona
Limingassa rasvaisempaa kuin täällä?
— Kaikki on hyvin, kun te, ruhtinas, olette täällä!
— No, pitihän tulla auttamaan auttajiaan, ja ajoissapa toki ehdimmekin tänne teitä pelastamaan hiirenloukusta. Nyt olet vapaa, pääset taas Pohjanmaalle, jossa me sinulle vielä annamme uusia tehtäviä.
— Olen niihin aina altis.
— Sen tiedän, hyvä on. Talosi toimitan verottomaksi, jahka tästä Tukholmaan joudun. Nyt mene rauhassa omaistesi luo, — olet minun turvissani.
Taas oli Krankan Hannun onnenpyörä kierrähtänyt ja kierrähtänyt kaikkien kärsimysten jälkeen koko pyöräyksen ympäri. Hän sai herttuan erikoisena suojattina Turun linnasta uudet vaatteet, sai hyvät eväät ja runsaat matkarahat. Eikä hänen tarvinnut lähteä jalkapatikassa kotikulmalleen taivaltamaan, sillä hän pääsi Pohjanmaan uuden voudin upeassa laivassa purjehtimaan Saloisten kauppasatamaan asti. Pää pystyssä, mieli reippaana, astui hän sieltä kepein, keikkuvin askelin Krankkalan törmälle, jossa häntä jo oli kuolleeksi surtu. Hän oli lopultakin retkellään päässyt voittajaksi, — ne tuuheat susiturkit vain olivat jääneet marskin huovien saaliiksi Ilmajoelle.
Noussut armonpäivä paistoi nyt edelleenkin Krankan Hannulle. Herttua ei lupaustaan unhottanut: Kevättalvella 1598 saapui häneltä Krankkalan tilalle verovapauskirja ja vuotta myöhemmin Hannusta tehtiin kuninkaallinen lohivouti, siis ruunun luottamusmies ja palkannostaja. Paljo touhua oli nyt Krankan isännällä uudessa virassaan. Kesät hän hääräsi virkatoimissaan Iijoella, talvet hommaili tilienteossa toisten ruununmiesten kanssa Oulun suussa, jonka uutta linnaa yhä varustettiin. Siellä nyt herrain seurassa moni kannu kallistettiin, kun kerrottiin kestetyistä kohtaloista.
Tuon tuostakin tuli hallitukselta kirjeitä, joita piti pikaisesti totella, tuli Ouluun uusia virkamiehiä, joita piti neuvoa ja opastaa, — vähän ehti Krankkalan isäntä enää asua kotoisilla Limingan mailla tai tarinoittaa oman kylänsä isäntiä. Tämän johdosta pian talonpoikain kesken kuiskittiinkin, että jopa on Hannu taas ylpistynyt, kun pääsi noin herrain pariin, — sille ei saattaisi tehdä pahaa uusi löyly samaa lajia, joka annettiin Tarharannan luhdissa.
Mutta ei ollut hänen sotamiesuransakaan vielä lopussa.
Kuusitoistasataluvun ensimäisellä kymmenellä sekausi Ruotsin hallitus särkymistilassa olevan Venäjän valtakunnan sisäisiin asioihin ja Suomen sotaväkeä retkeili nyt Venäjällä milloin avustus-, milloin valloitustarkoituksissa. Hannu Krankan suosijasta Kaarlo herttuasta oli sillävälin tullut Ruotsin kuningas ja näiden tapausten yhteydessä rupesi tämä yritteliäs ruhtinas taas käyttämään aina valmiin Hannunkin palveluksia valtiollisissa suunnitelmissaan.
Siten uskottiin Hannulle nyt eräs hyvinkin merkillinen luottamustoimi. Kuningas lähetti hänet v. 1610 lähettiläänään Oulusta Vienan rannoille, Suman linnaan ja Solovetin monasteriin, viemään kirjeitä ja tekemään sikäläisille johtomiehille tärkeitä tarjouksia. Kaarlo tarjosi näet oman nuoremman poikansa hallitsijapulassa olevan Venäjän tsaariksi ja tahtoi nyt tietää, miten varsinkin Solovetin sananvaltainen igumeni suhtautuisi tähän suunnitelmaan.
Tämä oli Krankan Hannun lähetystoimen näkyvä ja virallinen tarkoitus. Mutta sen ohessa hänellä oli siellä toinen, salainen, mutta ilmeisesti varsinainen, tehtävä: Hänen tuli ottaa selko, minkälaiset olivat sotavarustukset Vienan puolessa ja minkä verran siellä oli sotaväkeä, sillä Kaarlo oli jo ryhtynyt toimenpiteisiin tehdäkseen valloitusretken Pohjois-Venäjälle ja siepatakseen haltuunsa Vienan ja Jäämeren rannikot, jotka tämä tarmokas ruhtinas erityisesti halusi liittää valtakuntaansa.
Arvaa sen, millä innostuksella Krankkalan puuhakas Hannu puuttui näihin suuriin valtiollisiin luottamustoimiin ihailemansa kuninkaan puolesta, arvaa sen, että hänen niskansa vieläkin jäykkeni ja kerran masennettu itsetuntonsa mahtavasti kasvoi. Talonpoikainen valtiomies, — ei siihen joka poika kelpaa! Ja siekailematta hän parin taatun miehen seuraamana teki tuon tärkeän hiihtomatkansa vaikeiden taipaleiden taa, jotka kuitenkin olivat hänelle tutut nuoruutensa päiviltä, jolloin hän siellä kulki Vesaisen retkikunnan ja liminkalaisten partiomiesten mukana. Hauskapa oli nyt verestää vanhoja muistoja, kutkuttavampaa kuitenkin kulkea kuninkaan erikoisena luottamusmiehenä. Suur-Suman linnasta hiihti hän Valkeanmeren selkiä pitkin Solovetin kuuluisaan luostariin, jonne ei muuten vieraita eikä vierasuskoisia laskettu, tapasi siellä vanhan igumenin Antonijn, viipyi siellä kestivieraana ja sai vastauskirjeet vietäviksi kuninkaalleen, jolla ovat, — niin hän monastikin heille uskotteli, — parhaat rauhan aikomukset. Ja sitä kaikkea tehdessään piti hän koko ajan silmänsä auki, tarkasti seudun sotavoimat, tutki mistä maa on avoin ja kulku helpoin. Terveenä ja reippaana hän vihdoin palasi Oulun linnaan kertomaan sikäläiselle kuninkaan käskynhaltijalle:
— Vähät ovat varustukset Vienan rannoilla, eikä siellä aikeistamme mitään aavisteta. Mutta monasteri on lujaksi muuritettu, sitä et hevillä valloita.
— Voimme siis sinne rannikolle vaikeuksitta päästä ja vallata sen? uteli käskynhaltija, joka tosiasiassa oli haluton koko tuollaiselle erämaanretkelle.
— Niin, jos heti lähdetään, vakuutti Hannu. — Mutta täällä liikkuu paljo vienalaisia, he voivat helposti keksiä hankkeemme ja viedä kotipuoleensa varottavan sanan. Lähtekää siis ajoissa matkalle!
— Täytyy tuota tuumata…
Sitä tuli tuumatuksi liiankin kauan. Toiset yritykset myöhästyivät vuodenaikaan nähden, toiset muuten raukesivat. Vihdoin alkuvuodesta 1611 saatiin kuin saatiinkin sotaretki toimeen Oulun linnasta Vienan rannoille. Rajan taa samosi salojen halki pieni joukko säännöllistä sotaväkeä, jalka- ja ratsumiehiä, mukanaan tykkejäkin ja piirityskojeita, mutta sen lisäksi kuului siihen valloitusjoukkoon noin 400 talonpoikaista suksimiestä, joista toinen puoli hiihti vanhan nuijapäällikön ja teiden tuntijan Hannu Krankan johdolla.
Voittoretkelle ei Hannu kuitenkaan nytkään päässyt, menestys oli taaskin huono. Kun keväthankia myöten ehdittiin Vienaan, Suman linnan edustalle, oli sinne jo saapunut sanoja ruotsalaisten valloitusaikeista.
Linnaa oli lujitettu, sitä ei saatu valloitetuksi, ja lähikyläin väki oli tavaroineen lähtenyt pakosalle, joten nälkä oli eväiden loputtua tappaa koko piirittävän sotajoukon. Varsinaisen sotaväen oli siten pian pakko kiireellä palata talvikelin tähteitä myöten omalle puolelleen rajaa hukkaan huvenneelta matkaltaan.
Ainoastaan pohjolaiset talonpoikaisjoukot jäivät laajemmalle kulkemaan ja kauemmin vierailemaan vanhojen vainolaistensa pitäjiin. Taisipa olla heillä vielä vanhoja kalavelkojakin kuittaamatta. Eikä lie Krankan Hannunkaan tehnyt mieli jättää matkaansa aivan maineettomaksi ja jäljettömäksi. Hän moitti kovasti sotaväen poistumista, yrittipä yksin suksimiehineen päästä kevätjäitse Solovetin edustalle saakka, erakkoja pahasti pelotellen. Sitten hylkäsi hän joukkoineen suksensa Vienan rannalle ja retkeili suven tultua jokivartisten venheillä laajalti ryöstellen yli Karjalan maan aina Aunuksen rantoja myöten. Saalista kertyi, kauhua jäi käynnin muistoksi.
Mutta kun tämä matkue vihdoin syyspuolella kesää palasi Oulunjärvelle, oli siellä jo vienalainen käynyt kostamassa. Vanhat eleet uudistuivat: verityö ei milloinkaan jäänyt verellä maksamatta, vienalaiset eivät tahtoneet koskaan jäädä velallisiksi enempää kuin pohjolaisetkaan. Koko sisämaan köyhä asutus oli taas hävitettynä ja Hannun ensi tehtäväksi tuli nyt miehineen jäädä sinne Iijoen latvoille rajaa vartioimaan vainolaisten uudistuvain hyökkäysten varalta.
Hän lopetti siis soturitoimensa siihen, mistä oli sen alkanutkin: rajavartioston päällikkönä hän vaani vienalaisia jokivarsilla ja samosi erämaan suuria saloja, suojellakseen kotipitäjänsä rintamaita hävitykseltä. Se oli sangen epäkiitollista ja maineetonta sotilastointa, joka tuskin tyydytti Hannun kasvanutta kunniahimoa. Mutta kentiespä hän sentään siellä syrjäisillä Siuruan saloilla, sääskilehdoissa ja kontion kotikorvissa, nyt viipyikin mieluummin, kuin palasi nololta sotaretkeltään suoraan rannikkokyliin, missä hänellä olisi voinut olla vastassaan kotikyläläistensä uusi pistävä pilkan hymy.
Mutta olipa sentään kaikesta huolimatta onni ollut Hannun mukana tuolla kaukaisella Karjalan matkallakin; toinen Pohjanmaan lohivouti, joka johti suksimiesten suurempaa puoliskoa, kaatui kahakoissa vienalaisia vastaan ja jäi sinne makaamaan vieraalle maalle. Hannu taas palasi terveenä kotiinsa, jossa hänellä edelleen oli monia ruunun luottamustoimia, paljo hyörinää ja touhua, kunnes hänen vaiherikas elämänsä toistakymmentä vuotta myöhemmin kaikessa rauhassa päättyi kotona Limingan Krankkalassa.
Santeri Ivalo.