PETETTY KANSANJOHTAJA.
JAAKKO ILKKA.
"Viel' elää Ilkan työt, kenties kauanki, kansan suussa. Hän eli niinkuin Suomen mies ja kuoli — hirsipuussa."
Kaarlo Kramsu.
"Meillä pohjalaisilla on jo vanhastaan ollut vapaus linnaleiristä ja tämän oikeutemme on herttua äskettäin vahvistanut."
"Kuinka monta kertaa sinä, h—tin moukka, toitotat sitä samaa asiaa minun korvaani!" ärjäsi marski vihan vimmassa, kavahtaen seisaalleen ja survaisten jalkansa lattiaan, niin että molemmat sotamiehet ovensuussa säikäyksestä miltei kohoksi hypähtivät.
Mutta pohjalainen talonpoika, jonka pystyä vartaloa verhosi sarkapuku, ei värähtänytkään. Tähdäten harmaista silmistään lujan katseen marskiin lausui hän hätäilemättä:
"Meidän täytyy toitottaa sitä niin kauan kuin laillinen oikeutemme meille palautetaan."
"Kapinannostaja, niskuri, kyllä minä sinut höyhennän herttuoinesi, höyhennän ja korvennan, senkin kansanyllyttäjä!" huusi marski ja nosti molemmat nyrkkinsä pystyyn kuin aikoen siihen paikkaan musertaa tuon pelottoman sarkatakin.
Omin käsin ei hän kuitenkaan kajonnut edessään seisovaan mieheen, vaan äyhkäsi sotamiehille:
"Viekää alas se lurjus ja suomikaa aluksi, niin että häneltä sisu pehmenee."
Mutta sisempiin huoneisiin johtavasta ovesta oli tällä välin marskin selän taakse ilmestynyt Ebba-rouva. Hän antoi kädellään merkin sotamiehille, jotka epäröiden jäivät ovensuuhun, sekä kääntyi sitten tulistuneen miehensä puoleen. He alkoivat keskustella ruotsinkielellä. Lopuksi marski, jonka ääni sananvaihdon kestäessä oli hieman lauhtunut, sanoi sotamiehille:
"Viekää se suoraapäätä hiidenkirnuun."
Kursailematta tarttuivat he nyt talonpoikaa toinen toisesta käsipuolesta ja taluttivat ulos.
"Hittoko sen naispuolen siihen lähettikin", pahoili toinen sotamiehistä, "minulla kun jo kämmenet syyhyivät päästä tätä munsööriä roikuttamaan."
"Hauskapa häntä on hiidenkirnuunkin hilata", lohdutti toinen.
He taluttivat vankinsa linnankirkkoon. Toinen kumartui lattiaan ja väänsi saranoilla kääntyvän pienen luukun auki. Musta syvyys ammotti sieltä vastaan.
"Siellä sinä, munsööri Ilkka, saat mainion kortteerin", ivaili toinen sotamiehistä, pujotellen köyttä vangin kainaloiden alle. "Eikä sinun tarvitse siellä yksinäsi olla, sillä siellä on riittämiin asti pääkalloja, rottia ja sammakoita."
"Ja kun olet tarpeeksi siellä kypsynyt", lisäsi toinen, "niin kohtaa sinua virkaylennys."
"Pääset maan ja taivaan välille hamppunuorassa roikkumaan."
He alkoivat hilata häntä aukosta alas. Se tapahtui hyvin hitaasti, sillä sotilaat tahtoivat mahdollisimman kauan nauttia tästä hauskuudesta. Joka nytkäykselle, jonka he laskivat vankia alemmas, evästivät he häntä rivoilla pilkkasanoilla.
Kostea ja tunkkainen ilma löyhähti sieltä vastaan. Tavattuaan vihdoinkin pohjan jalkainsa alle, arvioitsi Ilkka holvin syvyyden kolmeksi syleksi.
Sotilaat vetivät ylös köyden, joka ilkeästi kutittaen juoksi hänen kainaloidensa alatse. Hauskaa oloa toivottaen löivät he luukun kiinni.
Ilkka seisoi pilkkosen pimeässä. Aluksi tunsi hän itsensä aivan herpaantuneeksi, sillä tällaista päätöstä ei hän valitusmatkalleen ollut osannut kuvitellakaan. Sitten valtasi hänet hampaita kiristävä raivo marskin kaikki tallaavaa sortovaltaa vastaan. Nyrkkiin puristetut kädet kohotettuina vannoi hän vapauttavansa itsensä marskin kourista, vaikka hänen olisi päänsä murskattava näihin muureihin. Jahka hän jälleen on kotonaan Pohjanmaan tasangoilla, niin… Vihan salamoiden valossa kangastui hänen eteensä ensi kerran suuri kansannousu, joka vapauttaisi maan sotilasten väkivallasta.
Mutta kun viha sekä tuon näkemyksen aiheuttama hurmio olivat asettuneet, oli hän uudelleen joutua masennuksen valtaan. Oliko mitään mahdollisuutta päästä pois tästä kuoleman kuilusta, jolle linnalaiset olivat antaneet sattuvan nimen "hiidenkirnu"?
Mutta miehelle ei saanut olla mikään mahdotonta. Yrittää ainakin piti. Ilkka muisti, että sotilaat eivät innossaan olleet muistaneet ottaa pois hänen puukkoaan eikä tulivehkeitä. Nopeasti otti hän siis esiin tuluksensa, iski tulta ja kytevään taulanpalaseen puhallellen tarkasteli olinpaikkaansa. Sen tiilistä ja kivenlohkareista muuratut seinät kohosivat suorina ja homeisina ylös pimeyteen. Ja ainoana ulospääsytienä oli keskellä kattoa oleva pieni luukku!
Mutta kun miehellä kerran oli puukko, niin kivien ja tiilien välistä täytyi voida poistaa muurilaasti, niin että sormensa ja varpaansa saisi väliin. Ja kattoon päästyä — no, siellähän täytyi löytyä joku keino luukulle pääsyä varten. Oli kai lankkujen alla niskat ja niistä täytyi aina jotakin tukea saada.
Ei siis muuta kuin kursailematta työhön. Huomenna saisivat he jo nähdä, ettei vapaata pohjalaista pidetä kuin hiirtä satimessa.
Muurilaasti karskui herkeämättä toimivan puukonterän edessä ja hiljalleen kohosi mies kuin hämähäkki pitkin holvin nurkkaa. Aina väliin täytyi hänen laskeutua ales leväyttämään äärimmilleen pinnistettyjä raajojaan. Mutta ennen iltaa kolahti hänen päänsä kattolankkuihin. Kiihkeästi alkoi hän tunnustella pimeässä. Siinä oli kuin olikin vahva lattianiska ja eräästä kohti löysi hän sen ja lattian välistä kämmenen mentävän raon. Tyytyväisyydestä huoahtaen laskeutui hän alas ja kyyristyi nurkkaan levähtämään.
Nyt olisi tarvinnut köyden. Pujottelemalla sen lattianiskan alitse ja solmiamalla siitä silmukan, saattaisi hän päästä luukulle sekä työntää sen auki. Ja köyttä tarvitsisi hän edelleenkin, päästäkseen linnanmuurien ulkopuolelle. Mutta olihan hänellä vahva sarkatakki — ja puukko. Tokihan silloin piti saada köyttä syntymään. Ei siis muuta kuin työhön käsiksi. Vaan entäpä häntä käytäisiin katsomassa ennen yön tuloa. Parasta siis vartoa toistaiseksi ja koota voimia.
Kului pari tuntia. Sitten alkoivat ylhäällä tömistä raskaat askeleet. Luukku kolahti auki ja kuilua valaisi tulisoihdun punertava loiste. Vanginvartian parrakas naama ilmestyi aukolle. Silmiään varjostaen tirkisteli hän alas ja keksittyään vihdoin nurkassa kyyröttävän vangin, irvisti hän tyytyväisenä.
"Hyvinkö siellä aika kuluu?" kysyi hän sekä vastasi itse samaan henkäykseen: "Mikäpäs siellä on kelliessä omissa rauhoissaan. Ja kun minä annan täältä monttumia, niin ei vatsallakaan ole mitään valittamista, he he!"
Hän laski nuoralla alas vesikannun ja kovan leipäkannikan.
"Ei tarvitse hiukaa pelätä, sillä leivässä on tavallista kovempi suola", lohdutti hän vielä ja toivottaen hyvää yötä kolahutti luukun jälleen kiinni.
Kun hänen askeleensa olivat vaienneet, riisui Ilkka takkinsa ja alkoi puukkoaan sekä hampaitaan apuna käyttäen viillellä siitä kolmen sormen levyisiä suikaleita. Parin tunnin kuluttua oli hän niistä solmeilemalla ja punomalla saanut kestävän köyden. Liotettuaan leipäkannikan vedessä ja syötyään sen suuhunsa, kiinnitti hän saappaansa vyöhön, otti köysivyyhden käsivarrelleen ja alkoi sormin ja varpain kiivetä ylös.
Suurella vaivalla ja ollen välistä putoamaisillaan sai hän köyden silmukalle lattianiskan ympäri. Helpotuksesta hengähtäen heittäysi hän silmukan varaan ja kiikkui siinä vähän aikaa voimiaan kooten. Juuri ja juuri ylti hänen kätensä luukun reunaan. Hän sai sen kohoamaan ylös sekä molemmat kouransa kiinni lattianreunaan. Purren hammasta niin että silmät tulta iskivät sai hän punnerretuksi kyynärpäänsäkin ylös lattialle. Sen jälkeen ei ollut keino eikä mikään hilata itsensä kokonaisuudessaan ylös kirkon permannolle. Köydensilmukka oli seurannut hänen jalkojaan ja läähättäen ryhtyi hän avaamaan sen solmua.
Kirkossa oli lähes yhtä pimeä kuin alhaalla hiidenkirnussakin. Syvällä ulkomuurissa olevat akkunat vain hiukan häämöttivät. Saatuaan köytensä selville ja saappaat jalkaan hiipi Ilkka yhteen ikkunasyvennyksistä. Puukollaan mursi hän ikkunalyijyt ja poisti puolikymmentä pientä ruutua.
Hän pisti päänsä aukosta ulos. Oli pimeä ja kylmänkostea ilma. Tuuliviiri narahteli jossakin, mutta muutoin ei kuulunut merkkiäkään minkään elävän olennon läheisyydestä.
Välimatkaa ikkunasta maahan ei voinut mitenkään arvioida. Ilkka kiinnitti köyden toisen pään ikkunankynnykseen ja laski toisen alas syvyyteen. Yltikö se maahan vai ei, sitä oli mahdoton tietää. Mutta yritettävä oli, vaikka pää murskautuisi. Kursailematta alkoi hän käsivoimin laskeutua köyttä alas.
Yhtäkkiä loppui köysi, mutta hänen jalkansa roikkuivat vielä tyhjässä ilmassa. Hetkisen riippui hän alallaan, mutta puri sitten hampaansa yhteen ja hellitti kätensä. Muutaman hetken huimaava putous, sitten roiskis jäiseen tantereeseen! Tuskin sai hän pidätetyksi tuskanhuudon, sillä vasemman jalkansa oli hän pahoin satuttanut kivenkulmaan. Seisaalleen noustessaan tunsi hän, ettei voinut sillä kävellä. Mutta aikaa ei ollut hukkaaminen ja hän lähti ryömien ulkonemaan muurin juurelta.
Oli onni, että viime päivien suvi-ilmat olivat sulattaneet lumen, niin että maanpinta oli musta, joten ylhäällä torneissa käyskelevät vartiat eivät voineet häntä erottaa. Mutta luultavasti oli sama suvi saanut aikaan senkin, että vallihauta oli ajautunut vettä tulvilleen. Sen saikin hän pian todeta, ehdittyään sen partaalle.
Mutta pidättäisikö vesioja, vaikka leveäkin, miestä, joka oli kiivennyt "hiidenkirnusta" ja tunkeutunut ulos sylen vahvuisten muurien sisältä! Arvelematta soluttausi hän vallihautaan, niin että jääkylmä vesi vain huljahti hänen päänsä yli. Muutamalla voimakkaalla vedolla saavutti hän vallikaivannon toisen reunan. Vettä valuen ja kylmästä väristen kiipesi hän ylös, sai siitä läheltä käteensä liekautuneen kangen ja sitä tukenaan käyttäen alkoi kuukkia Kakolan mäkeä kohti.
Synkeänä jättiläismöhkäleenä kuvastui linna öistä taivasta vasten.
Pakolainen heristi sille nyrkkiään ja mutisi hammastensa välitse:
"Kun minä toisen kerran ilmestyn muuriesi sisälle, niin silloin sinä,
Noki-Klaus, et pistäkään meitä enää hiidenkirnuihisi!"
Vaivaloisesti edistyi matka, mutta pysähtymättä ajoi häntä eteenpäin miehen tahto. Kakolanmäen juuritse kiertäen pääsi hän Aningaisten vainioille sekä viimein niiden takaisiin metsiin. Valjun, tuulisen aamun valjetessa osui hän lopen uupuneena yksinäiseen metsätorppaan, jonka nokisen saunatönön lauteille hän jäi siksi päivää lepäämään ja jalkaansa hoitamaan.
* * * * *
On kulunut suunnilleen puolitoista vuotta edellisestä. Väsymättä on Ilkka tämän kuluessa kierrellyt ympäri laajaa kotiseutuaan, yllyttäen kansaa kapinaan marskin sortovaltaa vastaan. Monta kertaa on hän ollut joutumaisillaan vainoavien huovien käsiin, mutta aina on hän sentään päässyt ansasta. Yksi ainoa aate on häntä lakkaamatta kannustanut eteenpäin: vapaus linnaleiristä ja irstasten huovijoukkojen mielivallasta.
Mutta ylen hitaasti nousee hedelmä hänen kylvöstään. Onhan niitä kyllä paljon niitäkin, jotka ovat kärsineet mieskohtaista vääryyttä sotilasten puolelta ja jotka sen vuoksi ovat valmiit tarttumaan aseisiin. Mutta suuri enemmistö kynsii vielä arvellen päätään. Käsi kyllä käskee, mutta toinen vielä lujemmin kieltää. Askel on ylen pelottava ja rautamarskin kanssa ei ole leikkiminen, sen he ovat jo tulleet huomaamaan. Parempi koettaa saada apua herttualta, siltä kansan ystävältä, ja hänenpä luokseen lähetetään vieläkin kerran asiamiehiä.
Kun nämä palaavat retkeltään, on Isonkyrön kirkolla koolla paljon kansaa ja sotamiehiä, jotka ovat kerääntyneet kirkkomarkkinoille Pyhän Katariinan päiväksi. Lähettiläät ovat saaneet Ruotsin retkellään tuulta purjeisiinsa ja tuittupäisin heistä, Pirin Pentti, joka on kumonnut jo naamaansa useita oluttuoppeja, selittää äänekkäästi ympärillä seisoville miehille, miten herttua oli heidän käskenyt menetellä huovien kanssa. Sattuupa sitten juuri tällöin joukko viimemainittuja, puoli hutikassa jo hekin, kulkemaan heidän ohitseen. Kyrääviä silmäniskuja heitetään puolelta ja toiselta, haukkumasanat alkavat risteillä ilmassa ja Pirin Pentti ärjäsee: "Eipä haittaisi, vaikka niiltä suolet revittäisiin, senkin ryttäreiltä!"
"Tulepas ja revi, senkin moukka!" huudetaan huovien puolelta.
"Niin ettemmekö uskalla?" ja siinä tuokiossa riehahtaa tappelun nujakka ilmituleen. Tuima mäikytys, kiroukset ja ähellys täyttävät ilman ja korkealle pöllyää hieno vitilumi. Ihmishenkiä ei sentään menetetä, vaan revityin vaattein, mustelmin ja pörröttävin hiuksin erkanevat tappelijat. Pirin Pentti seuralaisineen lähtee Yrjö Kontsaan taloon kirkon luo juominkia jatkamaan, sotamiesten mennessä omalle taholleen.
Ahkerasti kiersi Kontsaalassa vaahtoava oluttuoppi kädestä käteen, suuria suunnitelmia punottiin ja lausuiltiin rohkeita sanoja. Mutta illan hämärtyessä ympäröivät sotamiehet päällikköjensä johdolla talon, tunkeusivat sisään ja vangitsivat Ruotsissa käyneet lähettiläät sekä joukon muita miehiä, toimittaakseen heidät marskin kynsiin Turkuun. Meluten ja hoilaten kuljettivat he vankinsa yhdessä Kontsaalan oluttynnyrien kanssa nimismiehen taloon, jossa he vuorostaan rupesivat juominkia viettämään.
Nolona ja kynsille lyötynä parveilivat rahvaan miehet kuin lampaat, joilta susi on paimenet tappanut.
Silloin saapui kylään suihkavin suksin Jaakko Ilkka. Kuultuaan mitä täällä oli tapahtunut, leimahtivat hänen silmänsä, ilmaisten sekä synkeätä vihaa sotilaita kohtaan että iloa siitä, että nyt vihdoinkin oli toivo saada syttymään yleinen kapina. Kutsumatta kokoontuivat nyt hänen ympärilleen rohkeimmat markkinamiehistä ja silmät palaen kysyi heiltä Ilkka, tahtoivatko he jättää lähettiläänsä huovien käsiin kuin pyöräpäiset akat.
Ei, ei, sitä he jumaliste eivät aikoneet tehdä. — No, aseet käsiin sitten ja eteenpäin!
Ja ennenkuin puoliyön hetki oli käsissä, oli nimismiehen talolla noussut ankara nujakka, joka päättyi siihen, että Ilkka miehineen vapautti huovien vallasta vangitut talonpojat. Kahakka oli paljon vakavampi kuin päivällä sattunut, sillä yksi sotamiehistä menetti henkensä ja useat saivat pahoja vammoja.
Kuten sammalen alla kytenyt tuli soveliaan tuulen puhaltaessa leimahtaa ilmiliekkiin, niin leimahtelivat nyt kapinan liekit ympäri eteläistä Pohjanmaata. Kaikkialla loimusivat knaappien talot liekeissä ja pitkin kyliä parveili asestettuja joukkoja. Ja jonkun viikkokauden kuluessa oli heitä kerääntynyt yhteen tuhansiin nouseva joukko, joka kostoa ja hävitystä levittäen lähti solumaan etelää kohti, johtajanaan Jaakko Ilkka.
* * * * *
"Hyvät veljet ja Pohjanmaan miehet!" huusi Ilkka kiveltä, joka sokeritopin muotoisena seisoi nuijamiesten rintaman edessä. "Tuolta lähenee marski sotajoukkoineen" — hän viittasi Pyhäjärven jäälle, jossa huurun keskellä liikehti suuri joukko jalka- ja ratsumiehiä. "Nyt on meidän iskettävä niin että se tuntuu. Pari päivää sitten näytitte te tällä samalla niemellä miehuuttanne, lyöden Tavastin ja Kurjen huovit hurjaan pakoon. Tänä päivänä kysytään meiltä paljon suurempaa miehuutta. Mielittekö seisoa lujina paikallanne vai katsotteko paremmaksi kääntyä pakoon ja alistua eteenkinpäin Noki-Klaun ikeeseen, joka, siitä saatte olla varmat, on tästä puolin ja kaiken tähän asti tapahtuneen johdosta muuttuva kaksinverroin painavammaksi?"
"Ei, ei, tapella me tahdomme!" huusivat nuijamiehet aseitaan heiluttaen.
"Ja tapella niin, että voitto jää meille, sillä —" Tähän katkesi Ilkan puhe, sillä samassa jymähti rannalla kanuunanlaukaus ja viuhuen kiiti nuijamiesten rintamaa kohti vitjakuula. Syntyi sekaannusta ja hälinää, mutta kuula pelottavine pyrstöineen lensi ketään vahingoittamatta yli.
"Hyvä ennemerkki!" huusi Ilkka. "Ja nyt eteenpäin! Huovinkolhijat, astukaa edelle, sillä ratsuväki hankkiutuu hyökkäämään, ja jousimiehet, jännittäkää aseenne valmiiksi!"
"Huovinkolhijat" oli erityinen joukkue rotevia miehiä, joilla oli aseina parin sylen pituisilla varsilla varustetut raskaat kirveet. Heidän tuli tiheänä rivistönä ottaa vastaan ratsuväen hyökkäys ja noilla pelottavilla aseillaan iskeä hevoset kuoliaaksi. Kun huovit oli siten tehty jalkamiehiksi, saattoivat toiset raskaine, rautapiikkisine nuijineen ja keihäineen empimättä käydä heidän kimppuunsa. Kun nyt huovinkolhijat Ilkan käskyä noudattaen olivat astuneet rintaman eteen, lähti koko nuijamiesarmeija liikkeelle.
Marskin tuliputket jymähtelivät yksitellen ja niiden kuulat kyntivät muutamia leveitä vakoja nuijamiesten joukkoon. Mutta johtajat huutelivat yhtämittaa kehotussanoja, joita miehet kaikenlaisilla kokkapuheilla höystettyinä toistivat, ja niin marssi rahvaan armeija hämmästelemättä eteenpäin. Pian vaikenivat kuitenkin kanuunat ja pelottavalla ryskeellä törmäsivät yhteen huovinkolhijat ja marskin ratsuväki. Pitkävartiset kirveet nousivat ja laskivat, korskahdellen kaatuivat ratsut ja karjuen suistuivat rautapukuiset huovit sätkyttelevien hevosten jalkoihin. Vinkuen halkoivat nuolet ilmaa ja rämähtäen putoilivat raskaat nuijat kypäreitä ja rautapaitoja vasten.
Ilkka oli vanginnut muutaman isännättömänä kirmailevan huoviratsun ja heilauttanut itsensä satulaan. Kädessään raskas sotakirveensä, jonka terä punotti jo monen surmansa saaneen huovin verestä, kiidätti hän ympäri taistelukenttää, yllyttäen ja rohkaisten miehiänsä sekä kadoten aina väliin kuumimman käsirysyn keskelle. Toisinaan pysähtyi hän taas kesken temmellystä ja hänen silmistään leimahti synkkä tuli, kun hän ne hetkeksi kiinnitti marskiin, joka istui mustan orhinsa selässä taampana omiensa keskellä. Kookas nenänsä punottaen ja harmaa partansa huurteessa istua könötti hän siellä liikkumatonna kuin patsas ja jakeli käskyjä lujalla, karkealla äänellään.
"Tuonne, tähdätkää tuonne! ettekö tunne Noki-Klauta!" huusi Ilkka parille jousimiehelle, jotka taistelunlaine oli heittänyt hänen vierelleen.
Puhkuen jännittivät miehet jousensa, tähtäsivät ja laukasivat melkein yhtaikaa. Mutta vonkuen kiitivät teräväkärkiset nuolet ohitse maalinsa ja ampujista näytti marski hymyilevän heille pilkallisesti. Silloin raivostui Ilkka ja kirveensä kohottaen hyökkäsi huoviparveen kuin aikoen raivata itselleen tien marskin luo.
Vuoroin edeten, vuoroin peräytyen olivat nuijamiehet taistelleet ja laajalti punotti kaatuneiden verestä sohjuinen lumi. Harmaa talvinen päivä, vuoden viimeinen, alkoi jo hämärtyä illaksi, kun nuijamiehet päällikkönsä esimerkkiä seuraten ponnistausivat viimeiseen rynnäkköön. Tällöin kohosi marski seisomaan jalustimillaan, heitti tarkastavan silmäyksen yli omien joukkojensa sekä jakeli ympärilleen muutamia käskyjä. Silloin alkoi koko sotajoukko hiljalleen liikehtiä takaisin järvenrantaa kohti. Sen huomatessaan kohottivat nuijamiehet meluisan voittohuudon ja kävivät kimppuun kaksinkertaisella vimmalla. Mutta hitaasti, askel askeleelta ja hyvässä järjestyksessä peräytyi marskin armeija järvenjäälle eikä uupunut nuijajoukko jaksanut sitä enää kovin pitkälle ahdistaa. Peläten jotakin ansaa sotaväen puolelta kutsui Ilkka miehensä takaisin ja niin sai marski jatkaa rauhassa peräytymistään järven toiselle rannalle. Hän istui jäykkänä satulassaan ja hänen asennostaan saattoi lukea äänettömän uhkauksen, että leikki ei ole vielä suinkaan loppuun leikitty.
* * * * *
Ilkka paneutui pitkälleen havuvuoteelle nuotion loisteeseen. Vuoden viimeinen kannikka oli loppuun kulumassa ja huomenna, uuden vuoden alkaessa, oli alkava uusi taistelu marskin ja hänen joukkojensa kanssa. Sen tiesi hyvin unta odotteleva nuijapäällikkö ja siinä pyörivät hänen ajatuksensa, katseensa jäykkänä tuijottaessa ylös korkeuteen, josta tuhannet tähdet vilkuttivat hänelle kylmästi ja puolueettomasti. Taistelukentältä, jossa kuolevien valitukset olivat jo vaienneet, kantausi hänen korviinsa sekavaa äänten sorinaa, laulun remputuksia ja riitelyä. Siellä paloi kaatuneiden keskellä kymmeniä nuotioita, joiden ääressä nuijamiehet viettivät yötään. Ja kuin monipäisen hirviön vihaa hehkuvat silmät kiiluivat järven takaa marskin joukon leiritulet…
Omasta leiristä kuuluvat monenlaiset ja räikeästi soinnahtavat äänet saivat Ilkan huolestuneesti ajattelemaan tulevaisuutta. Hän ei tuntenut epäilystä huomenna uusiintuvaan taisteluun nähden, sillä olihan hänen joukkonsa saanut jo tarpeellisen karaistuksen kahdessa taistelussa, samalla kuin se oli osottanut hänen suureen tarkotusperäänsä tarvittavaa sotakuntoa. Mutta järjestyksen ja kurissa pysymisen kuntoa siltä puuttui ja se se oli saanut hänet jo monesti arvelemaan ja se sai hänet myöskin tuntemaan jonkunlaista pelkoa ratkaisevaan voittoon nähden. Sillä kuinka kykenisi hän marskin voitettuaan hillitsemään kuriin tottumattoman ja ryöstönhaluisen joukkonsa, kun hänellä jo tähänkin mennessä oli siinä suhteessa ollut täysi tekeminen. Äskenkin, kieltäessään leirissä juopottelun ja komentaen vallattomia järjestykseen, oli hänelle singottu uhkaavia sanoja ja heitetty kyrääviä silmäniskuja. Milloin hyvänsä saattoivat ne puhjeta ilmikapinaksi. Kapinaksi? Hm! Hän oli itsekin kapinannostaja, ainakin hänet marskin taholta sellaiseksi leimattiin, ja nyt sai hän jo peljätä kapinaa omaa itseänsä vastaan…
Moninaisiin ja ristiriitaisiin mietiskelyihinsä väsyneenä ummisti Ilkka vihdoin silmänsä ja nukahti. Kohta oli hän jälleen keskellä taistelun tuoksinaa. Ympärillään näki hän punottavia, vihasta vääristyneitä kasvoja, hän sai takaapäin iskun päähänsä, kaikki pimeni hänen silmissään ja hän suistui maahan. Hänen jaloilleen laskeutui raskas paino ja kun hän vihdoinkin sai silmänsä auki, näki hän jaloillaan istuvan marskin suunnattoman suurena ja leveänä. Pilkallisesti hymyillen tuijotti se häneen, purskahti sitten äänekkääseen nauruun ja sanoi:
"Mitä hyötyä sinä luulet siitä saavasi, että olet nämä roskajoukot tuonut minua vastaan. Huomenna minä hajotan ne kuin tuhkan tuuleen!"
Hän hierasi kämmeniään vastakkain ja puhalsi sitten kuin akanoita ilmaan. Ilkka riuhtasi itseään vapautuakseen hänen altaan ja avasi suunsa antaakseen kiukkuisen vastauksen. Mutta samassa tunsi hän jonkun syrjäisen tyrkkivän itseään kylkeen ja kääntyessään häntä kohti heräsi hän unestaan.
Hän näki oman renkinsä hätääntyneenä ja puuskuttaen kumartuneen puoleensa ja tyrkkivän häntä hereille. Rengin takana seisoi puolikymmentä hänen oman pitäjänsä miestä.
"Isäntä, isäntä, kuulkaa!" hoki renki, "Lähtekää kiiruusti pakoon, teidät on petetty ja myöty marskille!"
Siinä tuokiossa katosivat unen tähteet Ilkan silmistä. Hän kavahti seisoalleen ja huusi:
"Mitä, kavaltanut! Kuka on kavaltanut?"
"Nuo tuolla!" sanoi renki leiriä kohti viitaten, samalla kuin toiset miehet alkoivat yhteen ääneen selittää, kuinka kaksi marskin herroista oli äsken ilmestynyt leiriin luvaten miehille täyden anteeksiannon ja vapauden linnaleiristä, jos he jättävät Ilkan marskin valtaan, ja kuinka nuijajoukko oli lopulta suostunut tähän kauppaan.
"Kaikkiko suostuivat kauppaan, paitsi teitä?" kysyi Ilkka käheällä äänellä ja kasvoiltaan tuhkan harmaana.
"Eivät kaikki, vaan ne kaikista hurjimmat, jotka ovat jo ennestäänkin kantaneet kaunaa sinua kohtaan", selittivät miehet. "Muut huojuivat sinne tänne eivätkä uskaltaneet lopulta vastustaa näitä hurjia. Mutta joudu, Ilkka, nouse hevosesi selkään ja anna sen lentää, sillä he ovat jo tulossa sinua vangitsemaan!"
Silmät tulta iskien tarttui Ilkka sotakirveeseensä ja nosti sen lyömäasentoon.
"Tulkoot, tässä seison minä ja halkaisen kallon jokaiselta petturilta, joka uskaltaa nostaa kätensä minua vastaan!"
Mutta miehet kerääntyivät hänen ympärilleen ja hätäilivät yhteen ääneen:
"Oletko sinä hullu! Heitä on satalukuinen joukko ja he ovat juopuneina oluesta, jota he rohkaisukseen kävivät ryöstämässä Nokian kartanon kellarista. Vaikka surmaisitkin heistä muutaman, niin kuitenkin voittaisivat he sinut ja sitoisivat nuoriin muutamassa hetkessä. Ja päivän valjetessa olisit sinä marskin vanki."
"Kuolema ja kirous!" puuskahti Ilkka ja antoi kirveensä vaipua. "Marskin vanki, marskin vanki!" toisti hän jonkun kerran ja tuijotti villisti nuotioon.
"Joudu, joudu, ne lähenevät!" hoputtivat miehet, pudistellen häntä kukin puoleltaan.
Ilkka kohotti päänsä ja katsoi leiriä kohti. Hoilaten läheni sieltä suuri miesjoukko. Suonet Ilkan ohimoilla pullistuivat ja hän kohotti jälleen kirveensä. Mutta sitten pisti hän sen äkkiliikkeellä vyönsä alle.
"No niinpä lähtekäämme sitten", virkkoi hän irrottaen päivällä saadun ratsunsa puusta. "Jaakko Ilkan nahka on liian hyvä tuollaisen roistolauman myytäväksi."
Hän heittäysi satulaan ja nykäsi ratsun liikkeelle. Miehet asettuivat niihin kahteen rekeen, joissa he leiristä olivat ajaneet tänne Ilkan nuotiolle, ja lähtivät hänen jälkeensä.
Tultuaan nokian äyräälle pysäytti Ilkka ratsunsa ja kääntyi katsomaan leiriä kohti, jossa hänen suuret unelmansa hetki sitten niin odottamattomalla tavalla olivat sammuneet. Kohottaen nyrkkiin puristettua kättään lausui hän:
"Sinne jääkää, kehnot, ja ryömikää mielenne mukaan Noki-Klaun jaloissa. Laskekoon hän sata kertaa raskaamman ikeen teidän niskoillenne, että kerran oppisitte pitämään arvossa vapautta ja itsenäisyyttä!"
Hän karautti alas jäälle ja katosi seuralaisineen pakkasen huuruun. Nokian koski pauhasi tähtikiiluisessa uudenvuoden yössä kumeasti ja uhkaavasti ikäänkuin ennustaen tuhoa ja häviötä päällikkönsä myöneelle nuijamiesten armeijalle.
* * * * *
Oli kirkas pakkaspäivä parisen viikkoa edellä kerrotun jälkeen. Ilmajoen kirkkotarhan reunalle oli rakennettu mestauslava ja sen ympärillä seisoi satalukuinen huovijoukko, päällikkönään Sigismundin ja marskin asettama Pohjanmaan vouti, Abraham Melkiorinpoika.
Kirkkopihaan kokoontuneessa kansanjoukossa olevat miehet loivat katseensa alas, kun lavalla odottavan punapukuisen pyövelin luokse nähtiin nousevan Jaakko Ilkan.
Hänen askeleensa olivat varmat, mutta miehen muinainen ryhdikkyys oli poissa, laihojen kasvojen lujat juonteet olivat kuin höltyneet ja silmien entinen tuike oli sammunut. Hän näytti liikkuvan kuin unissaan.
Sellaisessa tilassa, puhumatta juuri mitään ja liikkumatta minnekään, oli hän viettänyt kuluneet kaksi viikkoa kotitalossaan. Häntä oli yllytetty pakenemaan ja piiloutumaan, mutta hän ei ollut lähtenyt. Oli kuin hänen sisällään olisi murtunut tärkeä, liikkeelle paneva ponnin, joka hänessä ennen uudenvuoden yötä Nokialla oli miltei aina ollut vireessä. Kun sitten huovijoukko oli astunut hänen pirttiinsä, oli hänen silmänsä pohjalla tuikahtanut entinen tuli ja hän oli tarttunut sotakirveeseensä. Mutta samalla oli tuli kuitenkin sammunut, kolahtaen oli kirves pudonnut lattiaan ja vastarintaa tekemättä oli hän antautunut vangiksi.
Harhaillen liiteli hänen katseensa yli kotiseudun tammikuisen maiseman. Kun se pysähtyi kirkkopihassa seisovaan kansanjoukkoon, ojentui hänen vartalonsa entiseen ryhtiinsä, samalla kuin hänen silmistään leimahti vanha tuli.
"Miehet!" huusi hän kätensä kohottaen ja niin läpitunkevasti, että katsojat vavahtivat ja maahan luodut katseet kohosivat yhtaikaa hänen puoleensa. "Miehet, katsokaa kuinka vapaa mies astuu kuolemaan. Painakaa se muistoonne ja kertokaa siitä lapsillenne, että edes heistä tulisi kerran miehiä, jotka kykenevät uhraamaan henkensä ja kaikkensa…"
Enempää ei kansanjoukko voinut kuulla, sillä hänen sanansa hukkuivat siihen meluun, jonka huovijoukko tahallaan pani toimeen. Sen kestäessä kumartui Ilkka alas ja pyövelin leveäteräinen kirves heilahti ilmassa.
Kansanjoukon ja huovien poistuessa pystytti pyöveli mestatun pään korkean virven nenään sekä asetti hänen ruumiinsa teilirattaaseen.
Mutta unettomina vääntelehtivät Ilmajoen miehet seuraavana yönä vuoteillaan. Ilkan sanat ja viimeinen katse eivät antaneet heille rauhaa ja seuraavan illan hämärtäessä kerääntyi heitä eri suunnilta kirkon luo. Ääneti kaivoivat he haudan siunattuun maahan kirkon seinämälle, ääneti laskivat he nuijapäällikön ruumiin teilirattaasta ja pään virven nenästä sekä peittivät ne haudan lepoon, ja ääneti, katsomatta toisiinsa, poistuivat he työnsä tehtyään kukin taholleen.
Kyösti Wilkuna.