"HUOMISPÄIVÄN KUNINKAAN" APUMIES.

AKSEL KURKI.

Paljo purjeita välkkyili eräänä pilvipoutaisena syyskuun aamuna Ahvenanmerellä, jossa navakka itäetelä levitteli niitä laajalle rintamalle. Yhteinen oli kuitenkin laivoilla suunta; niiden kokat kohisivat Ruotsin rannikkoa kohden, jonne etummaisena kulkeva komea, korkea päällikkölaiva viittasi kuin emä poikasilleen tien. Tämän laivan mastossa liehui lippu, johon oli kuvattu toista jalkaansa lepuuttava, pitkäkoipinen lintu, — se oli vanhan Kurki-suvun vanha vaakuna. Ja tämän päällikkölaivan peräkannella, korkeaksi rakennetun kajuutan eli "komppanian" kupeella, seisoi täysissä sotavarusteissa kookas, lihavahko, noin 40-vuotias mies, joka tyynenä tarkkasi laivain retkeä aallokossa, — se oli laivaston päällikkö, sotaeversti Aksel Kurki.

Suomen laivasto se näin syksyllä 1598, Turusta lähdettyään, laski länttä kohti, matkalla valloittamaan Tukholman ja koko Ruotsin maan. Se oli komea laivasto, — tätä retkikuntaa olikin kauan ja hyvin valmistettu. Siksi oli reipas ja rohkea niiden miesten mieli, jotka nyt noissa laivoissa purjehtivat suuriin, tärkeisiin, sotaisiin tehtäviin, — heitä elähdytti kunniakkaiden voittojen toivo.

Ainoastaan retken johtaja ei näyttänyt yhtä rentonaan antautuneen näihin kauniina kangastaviin unelmiin. Hänen lujapiirteiset, ahavoittuneet kasvonsa olivat vakavat, kun hän mietteisiinsä vaipuneena tähysteli aaltojen yli rannattomaan etäisyyteen, ja vain harvakseen hän vastaili niille aatelisille retkitovereilleen, jotka siinä laivan kannella vilkkaasti keskustelivat.

— Herttuan laivoja ei näy missään, hän on lopultakin jättänyt sekä
Ahvenanmaan että meren meille, täällä meikäläisiä kauan kiusoiteltuaan.

Näin puheli pienenläntä, mustapintainen mies, viittoen vilkkain elein joka taholle. Se oli Aksel Kurjen lankomies ja taattu sotatoveri Antti Boije, jota näytti polttavan tulinen halu päästä mahdollisimman pian tämän lainehtivan meren ylitse sen takana alkaviin tehtäviin.

— Ei näy, emmekä näe niitä Ruotsin saaristossakaan, kun sinne tulemme, vakuutteli hänen vieressään seisova, solakka ylimys, Hartikka, Vuolteen herra. — Ja tuuli kääntyy meille yhä vetävämmäksi, ennen iltaa olemme jo saaristossa ja aamulla sujahtavat aluksemme myötäsen lennättäminä sen lävitse. Sitten…

— Niin, Hartikka, sitten saamme 30 seuraavan yön maata armaiden rouviemme vieressä, joista meitä nyt herttuan selibaattitoimenpiteiden johdosta on pidetty toista vuotta erossa!

— Huomenna on lopussa naistemmekin vankeus, se on tosi sana!

Aksel Kurki käännähti nyt vieressään keskustelevain herrain puoleen ja virkkoi, ilmeessään puoleksi ivaa, puoleksi raskasmielisyyttä:

— Ja siinäkö on sitten kaiken ratkaisu?

— Ei, se on alkua vasta, mutta onpa se hauska alku, vastasi hänen hilpeä lankonsa. — Tunnusta pois, Aksel, kolkolta tuntui sinustakin viime talvi emännättömässä Anolassa.

— Ja siitä alkaakin nyt voittojen sarja, intoili Hartikka. —
Tukholman valloitamme ensiksi herttuan väeltä ja sieltä painumme halki
Ruotsin kuningasta vastaan. Ratkaisu on nyt kerrankin meidän,
suomalaisten, käsissä!

— Kumpa se jo olisikin käsissämme, huoahti Kurki.

— Miksi murjotat, Aksel, virkkoi Boije siihen melkein nuhdellen. — Retkemme käy nyt hyvillä enteillä, Sigismund marssii omalla joukollaan meitä vastaan, herttuan on siinä raossa pakko taipua!

— Niin, toivokaamme parasta, virkahti nyt Aksel Kurki vähän iloisemmin. — Mutta yleensähän olemme saaneet tottua siihen, että kuinka kuninkaan puolesta ponnistelemmekin, niin lopulta aina kaikki menee hiiteen.

— Nyt huolesi hiiteen heitä! kehotti Antti Boije rohkeana. — Vanhat tarinat kertovat, että Suomen miehet ennen muinoin, hyvin paljo aikaa sitten, tekivät sotaretkiä tämän saman meren yli Ruotsiin, jonka maakuntia he valloittivat ja verottivat. Sen jälkeen on retkiä tehty melkein yksinomaa siltä puolelta tänne Suomeen. Mutta onpa nyt hauska taas kerran verestää noita vanhoja muistoja ja käydä lännen mailla vastavierailulla.

Aksel Kurki oli lähtenyt keulaan päin kävelemään ja mitteli hetken harvakseen laivan tervattua kantta. Sitten pysähtyi hän taas lankomiehensä eteen, katsoi tätä kuin tutkivasti silmiin ja virkkoi:

— Entä sitten?

— Sittenkö, huudahti Antti, hämmästellen tuota terävää kysymystä. — No perhana! Kuningashan meidät on kutsunut avukseen, kaipa hän asiat edelleen järjestää. Me suomalaisethan olemme nyt täällä hänen perintövaltakunnassaan hänen varsinaisena, miltei ainoana, suojajoukkonaan, hän meitä nyt ikävällä odottaa vapauttamaan itsensä ja maan Kaarlo-herttuan vallanhimoisesta, omanvoitonpyyntöisestä komennosta. Meidän on nyt kaikkein ensiksi palautettava maahan sen laillinen järjestys ja kuninkuus!

— Ja ehkä paavin uskokin…?

— Ei sitä sentään, vastasi Boije, joskin nyt melkoista talttuneemmin. — Onhan Sigismund pyhästi ja lujasti luvannut luopua noista vanhoista, paavillisista unelmistaan. Ja muuten: mitäpä nuo uskon asiat kuuluvat meihin, sotureihin, niistä riidelkööt piispat ja papit!

Mutta Kurki huomasi jo epävarmuutta jäykän lankomiehensä loppusanoissa ja oivalsi samalla, että tämä epäilys oli hänen itsensä kylvämä. Sen hän nyt tahtoi karistaa pois, käsittäen, että sotaretken johtajanhan täytyisi päinvastoin valaa uskoa ja uskallusta seuralaisiinsa. Siksi hän nyt paljo reippaammin virkkoi:

— Niin todella, ovathan enteemme hyvät, kulkiessamme tämän Rubikonin poikki. Arpahan on heitetty jo kauan sitten ja tapausten kehitys on vihdoin vienyt meidät tälle retkelle asti.

— Niinpä niin, paluutietä ei meillä enää ole, vaikkapa olisimme kotiinkin jääneet.

— Ei, toisti Kurki lopuksi. — Tehtävämme on nyt todella koettaa ohjata maan ja valtakunnan kohtalot oikeille, laillisille urille, sehän on alunpitäinkin tekomme ja kantamme määrännyt. En voi kyllä salata, että mieluummin retkeilisin sotaväkineni jonnekin toisaalle, vieraille maille voittoja niittämään, — silloin vasta tuntisin vanhan taisteluhaluni leimahtavan. Mutta tärkeä on tehtävämme tälläkin reitillä ja me tahdomme sen tehtävämme kunnolla suorittaa.

Keskustelevat herrat siirtyivät tarinoiden verkalleen laivan suojalaidalle, sillä nouseva aalto pärskytti vettä ylähangan puolelta. Ja keskustelun tauottua jatkoivat he kukin itsekseen mietteitään.

Siinä sitkeässä, katkerassa taistelussa, jota Ruotsin valtakunnassa oli pitkin 1590-lukua käyty kuningas Sigismundin ja hänen setänsä, Kaarlo-herttuan, välillä, oli Suomen aateliston asema sen monen valistuneemman jäsenen mielestä koko ajan ollut ristiriitainen ja kiero. Perinnäismuistoilleen uskollisena ja olosuhteiden pakottamana oli tuo ylimystö suurimmalta osaltaan alunpitäin asettunut kuninkaan puolelle, jonka asiata Suomen mahtavin mies, Klaus Eerikinpoika Fleming, tarmolla ja intohimolla ajoi. Tämä taistelu olikin Suomessa kärjistynyt lähinnä voimakkaan Klaus-herran, marskin ja amiraalin, sekä Kustaa Vaasan nuorimman, jäutevimmän, pojan, Kaarlo-herttuan väliseksi vallankamppailuksi. Ankaralla kurillaan ja lujatahtoisuudellaan oli Fleming saanut Suomen useimpain ylimyssukujen edustajat pysymään puolellaan, mutta täydestä vakaumuksesta he sitä eivät suinkaan aina tehneet. Sillä taistellessaan kaukana Puolassa asuvan kuninkaan puolesta olivat he samalla joutuneet taistelemaan paavillisen kirkkovallan puolesta, jota heistä ei kukaan suosinut, ja puhdistettua oppia vastaan, jota he olivat lapsuudestaan tottuneet rakastamaan. Eikä siinä kyllin. Vastustellessaan vallantavottajaherttuan laillista esivaltaa syrjäyttäviä pyyteitä — tällaiseksi kuvastui heille Kaarlon omapäinen hallinto Ruotsissa — olivat he joutuneet seisomaan oman maansa rahvasta vastaan, joka oli Flemingin Suomeen kokoaman sotaväen sortamana turvautunut herttuan apuun. Syvä juopa oli näin auennut Suomen herrojen ja yhteisen kansan väliin; tuohon kansaan oli iskostunut sakea, katkera viha, joka lopulta oli puhennut kapinaan aatelisia vastaan. Nämä taas olivat, tukahdutellessaan talonpoikain epätoivoisia kapinayrityksiä, joutuneet toteuttamaan Klaus Flemingin, tuon yhtä raa'an kuin omapäisen esimiehensä, kostoa ja julmuutta. Kuitenkaan he eivät sydämessään hyväksyneet hänen häikäilemättömyyttään, jonka he näkivät johtavan onnettomuuksiin, eivätkä hänen valtiollista notkeutta puuttuvaa komentoaan.

Usein oli siten Aksel Kurkikin kuluneina vuosina asettunut Klaus-herran karkeaa itseviisautta vastustamaan eikä hän senvuoksi ollutkaan pysynyt marskin täydessä suosiossa. Mutta vaikka tällöin monet muutkin olivat häntä kannattaneet, oli Flemingin tarmo, joka pyrki katkaisemaan kaikki välit herttuan kanssa, kuitenkin aina lopulta perinyt voiton ja tapaukset olivat niin vieneet Kurjenkin mukaansa. Hänen miekkansa oli heilunut Sigismundin ja Klaus-herran puolesta, sillä tottuneena nuoruudestaan maan laillista kuningasta tottelemaan hän ei ristiriitain aallokoissa ollut enää voinut heittäytyä "vallantavoittajan" asemieheksi.

Siten oli lopuksi syntynyt se auttamaton särkymys, joka vihdoin, Flemingin yhtäkkiä kaaduttua pois keskeltä suunnitelmiaan, johti sisälliseen sotaan. Aksel Kurjesta oli tullut yksi kuningasmielisen puolueen johtomiehiä ja sen sotaeversti, jonka vaikeana tehtävänä oli estää herttuaa saamasta Suomea valtoihinsa ja auttaa heikko ja epäluotettava, mutta kuitenkin laillinen, kuningas Ruotsissa oikeuksiinsa. Mutta vielä tässäkään asemassa hän ei voinut olla usein itseltään kysymättä, oliko tuo asiaintila, joka kyllä osaltaan oli herttuankin leppymättömyyden luoma, lopultakaan onnellisin. Hänellä oli, niin soturi kuin olikin, taipumusta mietiskelyihin; hän kärsi itse enin epäilyksistään, mutta ei voinut niitä vaimentaa.

Nyt hän toki, — niin koetti hän itselleen vakuuttaa, — oli johtamassa asiat viimeiseen, voitolliseen ratkaisuun. Vihdoinkin oli näet kuningas Sigismund tänä syksynä palannut vaalivaltakunnastaan, Puolasta, perintövaltakuntansa, Ruotsiin, ja Suomen sotaväen, joka koko ajan oli pysynyt hänen varmimpana tukena syntymävaltakunnassaan, oli nyt määrä saapua häntä vastaan Tukholmaan, auttamaan häntä masentamaan setänsä vastarinnan. Pitkien ponnistusten jälkeen näytti Suomen aatelisherroillekin vihdoin palkinnon päivä koittaneen ja rohkealla luottamuksella, palavalla kärsimättömyydellä, ikävöivät he nyt noita tulossa olevia, ratkaisevia tapahtumia. Siksi oli heidän mielensä, Ahvenanmeren yli purjehtiessaan, toivehikas ja kirkas, siksi koetti Aksel Kurkikin karkoittaa mielensä tummemmat mietteet.

Hetken kuluttua tapasivat langokset taas toisensa alahangan puolella ja Antti Boije rupesi, ikäänkuin jatkoksi äskeisille tarinoille, kuvailemaan tulossa olevia käänteitä:

— Onpa nyt kerran meillä suomalaisillakin oleva kuninkaan läheisyydessä ovet auki noustaksemme vähän ylemmillekin portaille, joilla muuten vain Ruotsin ylimykset paistattavat päivää. Etpä taida sinäkään, Aksel, sotaväen ylipäälliköksi kohotettuna, nyt lähiaikoihin palata takaisin Suomeen.

Ja toverinsa kuvitelmain kannustamana purki Hartikka-herrakin esille sisäiset toiveensa:

— Näissä oloissa ei kuningas voi luottaa keneenkään niinkuin meihin, jotka koko ajan olemme hänen puoltaan pitäneet. Ja kaiketi me kaikista pitkistä rehkimisistämme ja monista pettymyksistämme jonkun palkinnon olemme ansainneetkin.

— Taitaapa tosiaan rouvistammekin tuntua hauskalta päästä pitkän vankinaolon jälkeen nyt Sigismundin hovijuhliin, haaveili Antti.

— Ne juhlat ovat sentään vähän toista kuin parhaatkin juhlat Anolassa, veisteli Hartikka.

Aksel Kurki silloin hymähti:

— Jahkahan nyt niihin hovijuhliin asti ensiksi ehditään! Mutta sen teille vakuutan, hyvät herrat, että kuinka ylhäisiä asemia meille tarjottaneekin, pitkä-aikaiseksi en jää Ruotsiin. Niin pian kuin voin, palaan kyllä hiljaiseen Anolaani, jos vain olen saanut rakennetuksi valtakuntaan pysyvän rauhan ja sen kuninkaan varmistetuksi valtaistuimelleen.

Aksel-herra oli syvästi kiintynyt kotitaloonsa, Kurkien toiseen sukukartanoon, Kokemäenjoen Anolaan. Se oli perinnön jaossa joutunut hänelle, nuoremman veljen Juhon jäädessä vanhaan Laukkoon, ja sinne pohjustivat hänen nuoruutensa ensimäiset unelmat. Aksel oli alkujaan pantu lukutielle, johon hänellä näytti olevankin suurimmat taipumukset. Turun koulun käytyään oli hän jatkanut opintojaan ulkomailla, joten hänellä kirjamiehenä oli lujempi pohja kuin yleensä aikalaisillaan aatelisnuorukaisilla. Mutta kun Suomen nuoriso sitten oli kutsuttu niihin pitkällisiin sotiin Venäjää vastaan, jotka alkoivat Juhana kolmannen aikana, oli Aksel Kurkikin tempautunut niiden pyörteisiin. Hänessä virtasi vanhan Kurki-suvun kuumaa, sotaista verta, hän oli Hornin johdolla oppinut sotataidon Virossa ja Inkerissä, ollut mukana Pontuksen voitokkailla retkillä Itämaille ja pian oli soturin ammatti osottautunut hänen varsinaiseksi kutsumuksekseen. Urhoollisuudellaan ja neuvokkuudellaan oli hän pian soturina saavuttanut hyvän maineen, joten hänestä jo kolmannellakymmenellä ikävuodellaan (1585) oli tehty Suomen aatelislipullisen päällikkö. Samalla oli hänelle uskottu tärkeitä tehtäviä, kuten sodan melskeiden keskessä olevan Narvan kaupungin käskynhaltijan toimi. Pitkät, vaiherikkaat sotavuodet hän siten vietti siellä vieraalla maalla, missä onni häntä väliin suosi ja väliin hänet petti, ja siellä luonto karkeni ja katse avartui.

Vihdoin tämä sota taukosi. Syntyi välirauha ja sitten lopullinen rauha (Täyssinän rauha 1595). Sotakunnian kultaamana, reippaana ja voimakkaana, oli Aksel Kurki silloin, noin viisi vuotta sitten, palannut Suomeen, aikoen ripustaa veren mustentamat aseensa lepäämään Anolan varushuoneeseen. Hän oli tällävälin mennyt naimisin, tuonut emännäkseen Anolaan naapurinsa ja asetoverinsa Antti Boijen sisaren, ja halusi nyt asettua kotitilaansa viljelemään ja kotionnestaan nauttimaan.

Mutta se rauhan ja onnen aika ei jäänyt pitkäksi. Klaus Fleming, joka Suomessa yhä itsenäisemmin isännöidessään juuri näihin aikoihin oli joutunut kireisiin väleihin Kaarlo-herttuan kanssa, oli kaiken varalta pitänyt Viron tappotantereilta palanneen sotaväen koolla Suomessa ja tämän ryöstöihin tottuneen aseväen majoitus tuotti Suomen talonpojille niin tavattomat rasitukset, että se joutui epätoivon partaalle. Se nousi kapinaan ja pian rupesi Anolaankin saapumaan pohjoisista pitäjistä huolettavia viestejä. Klaus herra kutsutti pikalähetillä Kurjenkin huoveineen retkelle talonpoikia vastaan. Aksel-herra ei sitä käskyä totellut, — hänestä oli Fleming itse taitamattomasti ajanut asiat umpikujaan. Mutta ennen pitkää — alkuvuodesta 1596 — ryntäili jo Kokemäenjoenkin laaksoon pohjoisesta hätääntyneitä pakolaisia, jotka kertoivat, että hurjia nuijajoukkoja on tulossa rantatietä Ulvilaan päin, polttaen ja hävittäen kaikki aatelisten ja knaappien kartanot. Pian oli Kurjella oma koti kysymyksessä. Silloin hänen sotaverensä kuumenivat, hän kokosi kiireellä lähipitäjiin sijoitetut huovinsa ja nousi sotaratsunsa selkään.

Helppo hänen oli sillä väellä hajoittaa talonpoikain huonosti asestetut parvet. Hän ajoi ne pakosalle, vangitsi niiden päällikön Pentti Poutun, jonka hän lähetti Turun linnaan, ja palasi kotiinsa. Tästä tuloksesta hän ei kuitenkaan iloinnut, niinkuin vieraalla maalla saavuttamistaan voitoista, ja kun hän keväämpänä läksi Turkuun aatelisherrain neuvonpitoon, oli hän ensimäinen arvostelemaan Klaus Flemingin komentoa Suomessa. Yhtä pelottomana kuin taistelutantereella asettui hän tuota mahtavaa marskia vastaan, joka yhä tahtoi kärjistää ristiriidat ja aiheuttaa uuden, raatelevan, sisäisen sodan, — sodan Kaarlo herttuaa vastaan. Flemingin uhittelevimmat uhkaukset hän sillä kertaa saikin talttumaan. Mutta tapausten menolle ei ollut enää sulkua rakennettavissa… vyöry oli lähtenyt liikkeelle…

Laivan kannella muistoihinsa vaipunut soturi tempasi katseensa ulapalta ja lähti taas raskain askelin tervattua siltaa mittelemään. Häntä kiusotti, että hänen ajatuksensa alituisesti upposivat noihin menneisiin ristiriitoihin, se oli hänestä kuin huono enne. Mutta hän ei voinut sille mitään, vaikka hän koettikin itselleen hokea:

— Se on ainoa tie, eteenpäin vaan!

Ainoa se olikin, sittenkuin tapausten vyöry kerran oli liikkeelle lähtenyt. Klaus Fleming kuoli, hänen pakkovaltansa laukesi, mutta tapauksilla oli silloin jo määrätty kulkunsa. Sitä kamppailua Ruotsin ja Suomen välillä, jota marski niin kauan ja innokkaasti oli valmistellut, kukistaakseen herttuallisen vastustajansa, sitä ei enää voitu välttää. Kustaa Vaasan nuorin, tarmokas poika, jonka varpaille Suomesta oli astuttu, oli lopulleen tuskastunut ja päättänyt kurittaa uppiniskaiset. Muutamia kuukausia marskin kuoleman jälkeen oli hän Ruotsista lähtenyt laivastollaan Suomeen, — aseiden oli ratkaistava tuo vanha ristiriita. Sillä kertaa ei lopullista ratkaisua sentään tapahtunut, sillä vaikka herttua saikin muutaman kavaltajan avulla haltuunsa Turun linnan, jäi Suomen sotaväki, jossa Kurki muiden ohessa piti päällikkyyttä, vielä voittamatta. Herttua palasi Ruotsiin, vieden sinne mukanaan Turun linnasta Suomen ylimysten rouvat ikäänkuin panttivangeiksi, ja tämä naisryöstö se erityisesti ärsytti mieliä sekä kylvi Suomessa entistä katkeramman vihan herttuaa vastaan. Tämä uhkasi tulla suuremmalla voimalla takaisin, ja Suomen sydämistyneet herrat puolestaan vannoivat entistä kiivaammin kostoa.

Asema oli käynyt selväksi, asein oli valtariita ratkaistava. Syttyköön sota nyt Suomen ja Ruotsin välille, niin kuuli Kurki kaikkialla uhmailtavan, kun Suomen herrat, Stålarmit, Boijet, Lepaan ja Vuolteen herrat, herttuan poistuttua palasivat Turkuun. Sotaa tahtoo herttua, sotaa tahtoo kuningas, sotaa tahdomme nyt mekin! Vaimomme me pelastamme ja vallananastajan suistamme, se olkoon valamme…!

Tasan vuosi oli siitä nyt kulunut. Kovasti olivat Suomen miehet sen ajan varustustöissä ponnistelleet, muita kovemmin Aksel Kurki, joka oli saanut laivaston varustamisen huolekseen. Mutta nyt heillä olikin koolla sotajoukko, jolla he aikoivat torjua kaikki herttuan valloitusaikeet ja ahdistaa häntä hänen omallakin puolellaan merta. Sillä väellä oltiin nyt menossa Ruotsiin, jonka rannikko jo rupesi kajastamaan läntisen taivaan rannalta, — arpa oli todella lopullisesti heitetty! —

Laivat ohjattiin, rannikon kohotessa keulain edestä, lähemmäs toisiaan ja niistä kuului iltavihurin lennättämänä iloisten, voitonvarmain miesten reipas sotalaulu, joka intoa virittäen vierähti aluksesta toiseen. Ja kannelta kannelle huudettiin:

— Huomenna on Tukholma meidän! Ja sitten sisämaahan, kuningasta vastaan!

Aksel Kurkikin heilautti hattuaan, kun näin Ruotsin rannikon ensimäisille ulkosaarille hurrattiin, — olipa omien into toki saanut hänetkin valtoihinsa.

Vastustamatta saapui Suomen väki Tukholmaan. Laivatykit olivat kyllä ladattuina, kun kaupunginselälle laskettiin, miehet seisoivat sytytin kädessään jännittyneinä niiden vieressä, ja Antti Boije virkkoi pertuskaansa puristaen langolleen, viitaten harmaakivisen linnan ammottaviin ampumareikiin:

— Juhlataistelun päivä olkoon siis tänään!

— Niin, syttyköön taistelu, jos se on sallittu, vastasi Kurki rauhallisena.

Mutta taistelua ei tarvittukaan. Linnan ruotsalainen päällikkö ja kaupungin porvariston kirjavavaippaiset edustajat kiirehtivät aseettomina ja kumaraselkäisinä alas rantaan laivoja vastaanottamaan, ja tervehtivät jo etäältä suomalaisia ystävinään ja liittolaismaan. Vieraat kutsuttiin heti linnaan pitoihin, ja sen parvekkeelta tervehtivät saapuvia Suomen herroja ensimäisinä heidän omat rouvansa, jotka jo aikaisemmin olivat lasketut vapaiksi ja jo viikkoja olivat ikävällä tätä hetkeä odottaneet. Värähtipä silloin mielenliikutuksesta moni partainen leuka, riemusta sykähtivät soturien sydämet, kun he omaisensa pitkistä ajoista syliinsä sulkivat. Ja astuessaan kuin riemusaatossa rouviensa rinnalla linnan lämpimiin sisäsuojiin, kysyivät Suomen herrat ensi sanoikseen heiltä hämmästyneinä:

— Mitä tämä merkitsee?

— Mistä johtuu tämä suopea vastaanotto?

Ja heti he saivat selityksenkin. Sigismundin palattua perintömaahansa oli kuninkaan puolue Tukholmassa pian päässyt voitolle. Useat herttuan kannattajat olivat hänestä luopuneet, luullen hänen onnensa tähden nyt laskeneen. Suomalaisia, joita Ruotsissa usein halveksuen kohdeltiin, oli viime aikoina vapauttajiksi odoteltu, ja siksi heitä nyt näin juhlittiin.

Mutta jo parin päivän perästä saapui vielä suurempi riemusanoma Aksel Kurjelle, joka Tukholmassa odotteli Suomesta tulossa olevaa sotatoveriaan Arvid Stålarmia, — vasta tämän saavuttua oli lähdettävä retkelle Etelä-Ruotsiin, herttuata kukistamaan! Se sanoma näet kertoi, että kuningas ja herttua ovat jo tehneet sulan sovinnon, lyöneet ystävän kättä! Juuri se ratkaisu oli Kurjen mieleen, hän iloitsi siitä vilpittömästi. Hänen sotatoverinsa kiukuttelivat, että näin ollenhan ei siis päästäkään uneksitulle voittoretkelle, mutta Kurki huudahti kuin vapautuksella:

— Napisetteko! Vihdoinkinhan palaa taas rauha rikkirevittyyn maahan!
Terve sinä hyvän viestin tuoja!

— Setä ja veljenpoika palaavat nyt siis herttaisina sukulaisina Tukholmaan, ihmetteli Antti Boije alakuloisempana. — Kaunista nähdä, — mutta olisipa se saanut tapahtua vasta sen jälkeen, kuin me olisimme päässeet miekkaamme paljastamaan!

— Me olemme kyllä, Antti, osaltamme siihen ratkaisuun vaikuttaneet, joskin verta vuodattamatta. Anna nyt vain miekkasi levätä, kelpo soturi, näin on parempi!

Sigismund oli kärsinyt tappion herttuata vastaan Stångejoen taistelussa ja sen jälkeen oli hän taipunut rauhansovitteluihin setänsä kanssa. Tämä oli siihen myös suostuvainen, menetettyään suuren joukon kannattajiaan ja tietäen suomalaisten saapuneen kuninkaalle avuksi. Siitä se riemun sanoma.

Mutta lyhyeksi jäi se riemun aika. Pari viikkoa odotti Suomen väki Tukholmassa kuningasta tuon uuden mielialan humussa. Silloin saapui taas uusi viesti Etelä-Ruotsista: Kuningas Sigismund ei tulekaan Tukholmaan! Hän on pettänyt herttualle antamansa lupauksen, syönyt sanansa, rikkonut sopimuksensa — niinkuin monasti ennen. Hän ei täytäkään maalle antamiaan valoja, hän on Kalmarissa noussut laivoihinsa ja purjehtinut pois vaalivaltakuntaansa, jättäen auttajansa alttiiksi herttuan kostolle.

Suomalaiset olivat siis saapuneet turhaan, odottaneet suotta. Heidän oli tuota viimeistä viestiä vallan vaikea uskoa. Mutta pian he sen uskoivat. Aksel Kurki sai näet poistuneelta kuninkaalta käskyn purjehtia heti miehineen takaisin Suomeen, puolustamaan sitä kuninkaan nimessä herttuata vastaan.

— Yhä siis jatkuu sisäistä sotaa, huoahti Kurki. — Ja sen päättyminen peittyy ainaiseen hämärään!

— Kun olisi saatu edes tapella! kiukutteli Antti Boije. — Tähän noloon peräytymiseen hupeni nyt kaunis voittomme!

— Niin, ei ole hauska taistella petollisen herran puolesta. Mutta muu ei auta…

Katkeralla mielellä palasi suomalainen sotajoukko lokakuun myrskyissä Tukholmasta takaisin kotimaahansa. Retki oli rauennut tyhjiin kuninkaan epäluotettavaisuuden vuoksi, eikä Aksel Kurki voinut, väkensä keskuudessa liikkuessaan, olla huomaamatta, että sen ruhtinaan sanapattoisuus, jonka puolesta oltiin aseissa, vaikutti siihenkin hyvin masentavasti, — olihan tuosta kuninkaan luonteen huikentelevaisuudesta, josta Kurki itse oli jo niin kauan kärsinyt, nyt saatu liian kouraantuntuva kokemus. Hän koetti ylläpitää kuria ja rohkeutta joukossaan, mutta huomasi sen yhä vaikeammaksi. Kuri höltyi, usko petti. Ja se ristiriita, joka jo niin kauan oli hänen omaa rintaansa riuduttanut, se kävi taas uudella voimalla häntä kalvamaan. Usein heräsi hänessä halu luopua kokonaan pois Sigismundin asiaa ajamasta, riisua sotisopansa ja vetäytyä perheensä kanssa hiljaiseen Anolaan. Mutta hän ymmärsi, että se oli jo myöhää sekin. Herttua, jota vastaan hän oli noussut, ei luovu taistelustaan "suomalaisten sammakkojen" kukistamiseksi, ja hän pitää kyllä mielessään tämänkin Tukholman-retken…

— Siksi täytyy meidän pysyä aseissa ja yhä vain varustautua, vaikka emme enää voisikaan sitä ilomielin tehdä, virkkoi hän lankomiehelleen, kun he jälleen laskivat Turun linnan satamaan ja siellä ryhtyivät asettumaan talviteloilleen.

— Kaikki liukenee, valitti nyt Antti Boijekin, jonka reippaan rohkeuden tuo Tukholman pettymys oli pahasti taittanut. — Väkemme ei enää luota siihen asiaan, jota me ajamme, emmekä siihen luota itsekään!

— Mutta taistella täytyy kuitenkin, sitkeästi ja hellittämättä, se on soturin velvollisuus, vastasi Kurki vakaasti ja rehellisesti, ja ryhtyi rauhallisesti toisten päällikköjen kanssa varustautumaan siihen, mikä tuleva oli.

* * * * *

Puolaan palannut kuningas ei säästänyt lupauksia eikä avun toiveita kannustaakseen Suomen miesten miehuutta. Hän lupasi itse tulla talvella Suomeen sotaa johtamaan, lupasi lähettää sinne Puolasta suuret sotajoukot, paljo muonaa ja paljo rahoja. Lähettejä, jotka näitä valoisia viestejä kuljettivat, saapui tuon tuostakin Turkuun Aksel Kurjen luo, jonka Sigismund nyt juhlallisesti nimitti kaiken Suomen sotaväen päälliköksi. Mutta talvi meni ja kevät tuli, eikä saapunut kuningas, ei kuulunut sotaväkeä, ei raha-apua. Kurki, joka vähillä varoillaan ponnisteli varustustöissä, lähetti nyt hän vuorostaan viestin toisensa perästä Puolaan, vaatien kuninkaalta vakavasti vihdoinkin apuväkeä. Mutta hän oli koko ajan selvillä siitä, että tuo "huomispäivän kuningas" jättää kyllä lupauksistaan huolimatta taaskin lopulta suomalaiset yksin taistelemaan.

Niin kävikin.

Jäät sulivat, vedet aukenivat, ja herttua, joka ei rikkonut lupauksiaan, toi suvella suuren sotajoukon Suomeen. Kurki ja Stålarm koettivat vielä järjestää puolustuksen mahdollisimman tehokkaaksi, — ei ollut epäilys taittanut heidän tarmoaan. Aksel herra ei kuitenkaan enää jäänyt Turun linnaan, jonka miehistön mielialan hän liian hyvin tunsi, vaan vetäytyi kenttäjoukkoineen sisämaahan päin, jonne hän yhä viimeisiin asti odotti Sigismundin apuväkeä. Mutta maihin noussut herttua ehätti voitonvarmoine joukkoineen kiireesti hänen kintereilleen. Ratkaiseva taistelu syntyi Marttilan kirkolla, eikä siellä suomalaisten vastarinta kestänyt.

Aikakirjoista näkyy, että Aksel Kurki tuossa ratkaisevassa taistelussa johti joukkoansa taidolla ja taisteli sankarina. Mutta hänen väkensä väisti jo melkein ensimäistä iskua, sillä sitä vaivasi uskon puute. Se peräytyi, jätti tykkinsä ja ampumavaransa, olipa jättää päällikkönsäkin vihollisten jalkoihin.

Sitä Aksel Kurki, tuo monet taistelut kunnialla kestänyt soturi, häpesi. Mutta hän tunsi samalla joukkonsa herpautumisen ydinsyyn ja siksi tuntui hänestä kahta raskaammalta ratsastaa hajoitetun väkensä perästä Hämeeseen päin, jossa talonpoikainen kansa ei salannut vihaansa näitä pakenevia herrain huoveja kohtaan.

— Mitään tekoani en kadu niin, virkkoi hän vieressään ratsastavalle Hartikalle, — kuin että en, huoviemme paettua, jatkanut Marttilan maantiellä taisteluani yksin, kunnes olisin tantereelle kaatunut. Se olisi ollut paljo helpompaa…

— Mutta olethan itse aina opettanut, että päällikkö ei saa ajatella itseään eikä omaa kunniaansa, vastasi toveri, joka sentään aina säilytti toivosta kipinän. — Voihan tappiota seurata voitto, jos vain johtaja on hengissä.

— Se on oppini, sitä kai noudatinkin, auttaakseni joukkoni tähteitä. Mutta sittenkin… toivottomissa tapauksissa se oppi ei kestä. Mihin kykenee enää tuo luottamuksensa kadottanut lauma, — samat Suomen miehet, jotka kuitenkin urhoina taistelivat Virossa ja Inkerissä, peräytymättä pirujakaan! Asiamme on menetetty, siinä on vika, — se olisi meidän jo ennen ollut oivallettava. Ja juuri siksi tahtoisin nyt olla vainaja!

Halki maan Itä-Suomeen asti kulki nyt surullinen pakoretki. Kurjassa tilassa, aseettomana ja avuttomana, sulkeutui Kurjen väki vihdoin Viipurin muurien sisäpuolelle. Vaikka jokainen tiesi, että tämä vanha varustus oli aikojen varrella kestänyt paljo mahtavimpienkin sotajoukkojen piiritykset, ei kukaan nyt sen kestämiseen ollenkaan luottanut. Ja kun Kaarlo herttua pian saapui väkineen Viipurin edustalle, saartaen sen parilta kulmalta, olikin puolustajain vastarinta heti taittunut. Porvarit avasivat salaa kaupunginportit piirittäjille, Torkkelin linna antautui miltei miekan iskutta, — se Sigismundin sodan loppunäytös oli tosiaankin miehuuton ja maineeton.

Siellä oli nyt Aksel Kurkikin vihdoin satimessa, petolliselle kuninkaalleen omistamansa uskollisuuden uhrina. Hänet vietiin herttuan vankina ensiksi Turun linnaan, joka Stålarmin käsistä oli samalla tavalla joutunut herttuan haltuun, ja siellä nyt voittajista asetettu tuomioistuin tuomitsi hänet monen muun Suomen herran ohessa kuolemaan.

Ratkaisu oli tapahtunut. Mutta tyrmän levossa tuntui ristiriitain raatelemasta soturista olo helpommalta kuin sitä ratkaisua odotellessaan. Ja kun hän siellä pitkinä, yksinäisinä öinä kävi sydämessään hiljaisia käräjiä, koettaen tutkia omat erehdyksensä, oli hän kyllä itselleen vielä ankarampi tuomari kuin se tutkijakunta, jonka eteen hänet päivillä niin usein kuljetettiin kiusallisiin kuulusteluihin. Mutta lopputuloksena näistä öisistä käräjistä oli kuitenkin aina, että ritari Aksel Kurki on, laillista kuningastaan uskollisesti puolustaessaan, menetellyt niin, kuin ritarin ja soturin tulee.

— Ja palkka on nyt sen mukainen, pyrki hänessä joku napinaääni ilkahtamaan. Mutta sille hän aina vastasi:

— Niin. Soturin ammattihan on taistella ja kuolla…

Turun vankityrmään tuotiin Aksel-herralle ilkkuvia viestejä, miten herttua oli, antamistaan lupauksista välittämättä, mestauttanut hänen uskolliset asetoverinsa, Suomen parhaat miehet. Mutta itselleen Kurjelle samoinkuin Stålarmille oli se ilo säästetty tapahtuvaksi vasta Ruotsissa, jonne herttua, Suomesta purjehtiessaan, vei vankinsa.

Toisenlaista oli nyt Anolan herran vastaanotto Tukholman rannassa kuin vuotta aikaisemmin, jolloin häntä sen linnassa oli vapauttajana juhlittu. Nyt tuli Gripsholman synkkä linna hänen monivuotiseksi tyyssijakseen, eikä hän arvellut sieltä koskaan hengissä lähtevänsä. Kolmesti julistetun kuolemantuomion toimeenpano, johon nuo Suomen miehet jo niin kauan olivat valmistautuneet, viipyi tosin ja lykkäytyi, mutta sen hetkeä oli heidän aina odotettava, yöllä ja päivällä. Neljästi kuljetutti herttua Aksel Kurjen jo mestauslavallekin katsomaan, miten toisten Sigismundia kannattaneiden ylimysten päät putosivat piilun iskusta, mutta neljästi hän palautti hänet sieltä takaisin vankilaan. Kuoleman haamu ei siis ollut Kurjelle näihin aikoihin harvinainen vieras, päinvastoin hän juuri sen seurassa vietti aikansa. Ja vaikka hänen polvensa eivät tutisseet lavalle noustessaan ja vaikka hänen katseensa siellä tyynesti seurasi piilukirveen heilahdusta, niin kerta kerralta puhalsi kuitenkin kalman henki yhä kylmemmin hänen sydämeensä ja kerta kerralta hän yhä hartaammin toivoi, että kirves jo edellisellä käynnillä olisi katkaissut hänenkin kaulansa. Kuoleman hyväily on tuskaa sillekin, joka siihen on taistelutantereella tutustunut. Mutta karaistu soturi kesti sen pitkän kidutuksen.

Kerrotaan, että kun Stålarm ja Kurki kerran, jolloin oikein valtakunnan säädyt olivat vahvistaneet heidän kuolemantuomionsa, olivat mestauslavalta katselleet niiden valtaneuvoksien viimeistä polvistumista, joiden perästä heidän oli vuoro laskea päänsä pölkylle, niin ratsasti siihen silloin herttuan sihteeri julistamaan mestauksen keskeytettäväksi, — sitä jo verenvuodatukseen kyllästynyt kansakin vaati. Tyyneesti silloin Suomen herrat käännähtivät ympäri, kaivoivat taskustaan kultarahan pyövelille, joka näin oli menettänyt osan tuloistaan, — hänen palkkansa laskettiin näet pääluvun mukaan, — ja läksivät rauhallisesti kävelemään takaisin vankilaansa. Mutta ennenkuin he sen ovella erosivat eri koppeihinsa, virkahti aina iloinen Stålarm vakavalle kohtalotoverilleen:

— Mitähän arvelevat nyt herrat valtaneuvokset tullessaan taivaaseen, kun ei meitä rupea sinne kuulumaankaan?

— Ihmettelevät kai meidän suomalaisten sitkeää henkeä, vastasi Kurki.

— Elleivät epäile, että me olemme petoksella itsellemme armon hankkineet.

— Ei, sitä he eivät voi epäillä, vakuutti Kurki, toverinsa kättä puristaen. — He tietävät kyllä oman kohtalonsa johtuneen juuri siitä, että he väliin pitivät kuninkaan, väliin herttuan puolta, — viimemainittu ei heihin luottanut. Me taas emme ole vaihdelleet isäntiä. — Mutta, lisäsi hän huoahtaen, melkeinpä kadehdin noita viittä ylimystä. Heidän kärsimyksensä ovat nyt lopussa. Meidän jatkuvat!

— Rohkeutta, veikko! Kun on henkeä jälellä, silloin on vielä toivoakin. Näkemiin!

— Näkemiin, — ehkä samalla lavalla…

Vieläkin tapasivat toverukset todella toisensa mestauslavalla, mutta lopuksikin säästi kuninkaaksi kruunattu herttua heidän henkensä. Varsin todennäköisesti siihen vaikuttivat Aksel Kurjen olettamat syyt, mutta ponnistivatpa vankien kotona olevat maamiehetkin parhaansa pelastaakseen nämä Suomen jaloimmat soturit. Näinä sorron aikoina olivat Suomen vallassuvut entistä lujemmin liittyneet yhteen. Kun Kaarlo kuningas sitten, melskeiden lakattua, taas kerran kävi rauhan miehenä Suomessa, piti hän Helsingissä kokouksen maan aateliston kanssa. Siellä nämä muistivat vangittuja entisiä johtajiaan, todistivat heidän hyväkseen ja anoivat heidän vapauttamistaan. Vielä pysyi kuningas kyllä ankarana, mutta lopultakin hän heltyi.

Kolmatta vuotta vankilassa viruttuaan ja mestauskirveen iskua yhtä kauan odotettuaan pääsi sitten Aksel Kurki sieltä vihdoin lähtemään vapaana miehenä. Ja taas kerran hiveli raikas merituuli Ahvenan selällä karaistun soturin nyt kalpeita kasvoja, kun hän jälleen keinuvan laivan kannelta suuntasi hyrskyvien laineitten ylitse ikävöivät katseensa kotimaan lähenevää rannikkoa kohden.

* * * * *

Tähän voisikin jo päättyä Aksel Kurjen tarina. Hänen toimeliasta ja vaiherikasta elämäänsä jatkui kyllä vielä lähes 30 vuotta ja soturinakin oli hän vielä mukana monilla tuimilla retkillä Liivinmaalla ja Venäjällä. Ratsastelipa hän vielä lähes 60-vuotiaana ukkona opettajansa Pontuksen pojan, Laiskan Jaakon, vaivaloisilla matkoilla kauas Novgrorodiin ja Moskovan tienoille asti, usein voittoisana lipullistaan johtaen, usein häviöllekin joutuen. Mutta nämä retket kävivät jo toisten, nuorempain sankarien nimessä. Kaarlo kuningas pysyi näet edelleen verrattain kylmänä ja karsaana tätä entistä vastustajaansa kohtaan, kutsuttipa hänet vieläkin pari kertaa Ruotsista, vastaamaan häntä vastaan tehdyistä kapinahankkeista, jotka kuitenkin osoittatuivat perättömiksi. Ja sen verran epäluuloa asui aina Kaarlo herttuan jaloluontoisessa pojassakin niitä Suomen miehiä vastaan, jotka Sigismundin horjuvaa valtaistuinta olivat tukeneet, ettei heille enää Kustaa Aadolfin sodissakaan ylipäällikkyyttä uskottu. Sotajohdossa kelpasivat kyllä edelleen monia kokeneen Aksel Kurjen neuvot, ja kun hän rohkeine suomalaisine ratsumiehineen karautti taistelutantereelle, niin he olivat vielä kuin nuoria urhoja kaikki. Mutta vähitellen rupesivat sentään monissa liemissä keitetyn sotavanhuksen voimatkin pettämään, ja Novgrodista, jossa Jaakko Delagardie kävi kovin pitkään viipymään, sai hän vihdoin "ruumiinsa raskauden ja sairauden takia" luvan palata kotimaahansa.

Vihdoinkin rauhassa ja levossa Anolan ja Tottijärven kotoisilla mailla! Sieltä päin suoritti hän kyllä vielä monia pienempiä, Kustaa Aadolfin hänelle uskomia, luottamustoimia Suomessa ja oli kokeneena neuvonantajana mukana kaikissa Suomen miesten silloisissa neuvotteluissa. Mutta paljo käytetyt sotavarustuksensa ripusti hän nyt kunniapaikalle suurtupansa seinälle ja niitä hän sitten usein, istuessaan vanhana ja jalkavaivaisena räiskyvän takkavalkean ääressä, katseli menneisiin muistoihinsa vaipuneena. Hän katseli niitä kaipauksella, kun sotatorvet soivat ulkona maailman tappotantereilla, joihin hän ei enää kyennyt mukaan, mutta katseli niitä myös aina tyynellä ylpeydellä, sillä hän tiesi, että niihin liittyi tahraton soturikunnia.

Vihdoin, juuri kun uusien, suurten sotain torvet taas rupesivat yhä rajummin soimaan, vetäytyi Aksel Kurki pois elävien mailta (vuonna 1630). Hänen luunsa kätkettiin Ulvilan kirkon sillan alle, missä hänen kuvitettu hautakivensä vieläkin osottaa monivaiheisen soturin lepopaikan.

Santeri Ivalo.