ILOINEN KUOLEMAN PORTEILLAKIN.
ARVID STÅLARN.
Harmaina ja ikävystyneen näköisinä olivat Turunlinnan muurit jo vuosisatoja seisoneet siinä virran suulla, eikä kummakaan, sillä eiväthän ne olleet sisällään nähneet muita kuin synkeitä linnanvouteja yrmyine palkkasotureineen. Toista se oli nyt, kun elämänhaluinen Juhana herttua iloisine hovineen oli asettunut niiden suojiin. Siellä leikittiin, tanssittiin, kuiskutettiin ja armasteltiin aamusta iltaan, siellä kaikuivat sekaisin suomen, ruotsin ja puolan kielet ja helähtelivät iloiset naurun purkaukset. Ahtaissa käytävissä ja kiertoportaissa kohisivat silkkihameet ja porttiholveissa kajahtelivat torven toitaukset, kun nuoret ritarit huojuvin töyhdöin ajoivat metsästysretkelle tai saattelivat herttuallisia vaunuja Katarinanlaakson ihanaan tammipuistoon.
Sellaiseksi oli äkkiä muuttunut elämä Turunlinnassa, ja saaristolaisista, jotka Airiston selän yli soutaen tulivat kalojaan myömään, näyttivät nuo vanhat muurit ikäänkuin elpyneen ja menettäneen entisen jäykkyytensä.
Mutta syrjässä tästä nuorekkaasta ja iloisesta elämästä vietti päivänsä vanha Gunilla-muori. Hän oli herttuan entinen imettäjätär, oli seurannut häntä Suomeen ja asuen siinä vanhan linnan porttiholvin päällä olevassa huoneessa, jota nykyään kutsutaan Jordanin kamariksi, hoiteli hän niitä kolmea pienokaista, jotka kaunis Kaarina Hannuntytär oli herttualle synnyttänyt. Kaiken aikansa vietti hän huoneessaan kutoen sukkaa, nyökytellen päätään ja puhuen itsekseen. Hänen sanottiin tietävän tulevaisia ja ahkerasti käyttivät hovinaiset häntä ennustajanaan.
Kerran iltahämyssä, kun kynttilöitä ei oltu vielä sytytetty ja herttuan huoneista kaikuivat kaihomieliset luutun sävelet, pujahti joukko hovipoikia Gunillan huoneeseen.
"Hyvä, kiltti Gunilla, ennustakaa meille", pyytelivät he valkoisia kämmeniään ojentaen.
"Hm, hm, noin paljon nuoruutta ja iloa ja suuria toiveita", hymisi Gunilla päätään nyökyttäen. "Miksi tahdotte nähdä tulevaisuuteen. Elämä kyllä haihduttaa ilonne ja särkee toiveenne ja parempi on olla siitä edeltäpäin tietämättä."
Kuitenkin tarttui hän etummaisena seisovan hovipojan käteen ja alkoi selvitellä kämmenen viivoihin kätkettyjä salaisia asioita. Mutta ennenkuin hän ehti loppuun, kiintyi hänen katseensa poikaan, joka seisoi toisten keskellä, kujeillen ja vallattomasti silmiään vilkuttaen. Se oli noin kaksitoistavuotias, kaunis, ruskeakiharainen ja sirovartaloinen veitikka, joka ei hetkeäkään pysynyt alallaan. Kun Gunilla oli lopettanut, ojensi ruskeakiharainen häikäilemättä kätensä isompien toveriensa ohitse muorin eteen. Gunilla tarttui siihen oitis ja alkoi kämmenviivoja silmäillen hiljaa viheltää ja päätään kallistella.
"No sanokaa nyt toki jotakin", hoputti poika kärsimättömästi, "enhän minä vihellyksestä mitään ymmärrä."
"Siinä on niin paljon iloa, niin paljon, että sitä riittää vielä kuoleman portaillakin", puhkesi viimein Gunilla.
"Ja sitä te ette raskineet heti sanoa."
"Mutta sillä ilolla on synkät varjonsakin ja parasta on, etten niitä sinulle paljasta."
Nyt tuli koko poikajoukko kärsimättömäksi ja alkoi yhteen ääneen vaatia
Gunillalta selitystä.
"Sinulle on Herramme antanut iloisen ja kevyen luonteen, mutta siitä huolimatta peittyy taivaasi usein synkkiin pilviin ja sinä saat osaksesi niittää katkeria hedelmiä toisen miehen kylvöstä. Viidesti saat sinä katsoa kuolemaa silmästä silmään" —
"Enkä kuitenkaan kuole, sepä oivallista", keskeytti hänet poika iloisesti.
"Hohoi, miksi lasket leikkiä niin vakavista asioista. Niin, niin, nuorihan sinä vielä olet ja iloinen. Entäpä sinun nimesi, enhän ole sinua ennen täällä nähnytkään?"
"Arvid Eerikinpoika Stålarm. Mutta ettehän ole vielä sanonut, miten kuolen ja vanhanako?"
"Miksi tahdot kaikki tietää? No niin, kas tähän on kirjoitettuna Arvid Eerikinpojan kuolema. Rauhassa vuoteellasi sinä kuolet iäkkäänä miehenä, mutta synkkä pilvi verhoo elämäsi viimeisiä vuosia."
"Ei, minä tahdon kuolla taistelutantereella torvien soidessa ja voittohuutojen kaikuessa ja elämäni parhaassa kukoistuksessa. Huonostipa ennustitte, Gunilla-muori. Mutta kiitoksia kuitenkin", ja poika kumarsi veitikkamaisen sirosti.
"Ihminen päättää, Jumala säätää, niin, niin."
Kun pojat telmien ja meluten olivat poistuneet huoneesta, puhui Gunilla itsekseen ja päätään nyökytellen:
"Niin kaunis ja niin iloinen, että vanhakin tuntee häntä katsellessaan nuortuvansa. Ja kuitenkin oli hänen elämänviivaansa merkitty niin synkeitä kohtaloita. Kyllä hän tarvitseekin kaiken iloisuutensa niitä kantaessaan. Niin, niin. Jumala hänen askeleensa siunatkoon."
* * * * *
Kuumasti paahtoi elokuun aurinko ja santa pöllysi hiekkaisella tiellä, kun nääntynyt sotajoukko ponnisteli eteenpäin. Mutta siinä ihan edessä oli jo kyläkin, pieni viheliäinen inkeriläiskylä olkikattoisine autioksi jätettyine hökkeleineen. Siinä oli yksi ainoa kaivo tanhualla kylänraitin päässä ja sen ympärillä syntyi suuri tungos, kun janoon nääntyvät miehet ja hevoset tahtoivat yhtaikaa päästä osallisiksi virkistävästä vedestä. Siinä huudettiin, riideltiin ja tyrkittiin ja päälliköt ärjyivät käheät äänensä vieläkin käheämmiksi.
Sitä mukaa kuin miehet saivat janonsa sammutetuksi, heittäysivät he herpaantuneina tanhualle. Pian makasi koko sotajoukko sikin sokin maassa, hevosten hajaantuessa kaluamaan kuivia ruohonkorsia.
"Eipä jumaliste nyt viitsisi jäsentäkään väräyttää, vaikka itse paholainen karkaisi niskaamme", sanoivat sotamiehet.
"Mutta pian tässä alkaa hiuka entistä vimmatummin likistellä ja silloin on pakko panna töppösensä jälleen liikkeelle", lisäsivät toiset.
Ja muonan puutteen mieleen muistuessa levisi ärtynyt mieliala yli maassa makaavan sotajoukon. Karkeita haukkumasanoja lausuttiin päällystöä ja esivaltaa vastaan ja äkäisimmät viittailivat jo kapinan mahdollisuuteen, samalla kun toiset palauttivat mieliin viimetalvisen kurjan retken Novgorodia kohti, jolloin tuhansia miehiä paleltui kuoliaaksi.
"Siihen ei kuitenkaan meidän Arvidimme ollut syypää, yhtävähän kuin tähän nykyiseen kurjuuteemmekaan", kuului ääniä joukosta.
"Eipä ei, mutta jokuhan tähän kuitenkin on syypää."
"Kuka joku?"
"Tietysti se vanha hamppuparta Tukholmassa."
Hamppuparralla he tarkottivat Juhana kuningasta, joka tuiki puutteellisista varustuksista huolimatta itsepäisesti ja sovitteluihin taipumatta jatkoi sotaa Venäjää vastaan. Tyytyväisinä siitä, että olivat päällikköjen läsnäollessa uskaltaneet hieman sättiä kuningasta, vaikenivat miehet, heittäytyen velttoon horrostilaan. Kuului vaan kuorsausta täältä ja ähkimistä tuolta ja etäämpänä pärskyivät ratsuhevoset.
Niin kului jokunen hetki. Silloin kajahti yhtäkkiä kaivon luota mitä iloisinten luritusten koristamana "kukku-luu-luu!"
Uupuneiden ja äkämystyneiden sotamiesten suut vetäytyivät väkisinkin naurunhymyyn. He kohosivat kuka istualleen, kuka kyynärpäänsä varaan ja käänsivät katseensa kaivolle. Sen kannella seisoi pölystä valkeissa ratsassaappaissaan heidän päällikkönsä, herra Arvid Eerikinpoika, päivän paahtamilla pyöreillä kasvoillaan mitä iloisin hymy ja ruskeissa silmissään ainainen vallaton veitikka. Hänen koko olemuksensa aivankuin säteili hyväntuulisuutta, mikä vastustamattomasti tarttui myrtyneeseen miehistöönkin.
"Mihinkähän se nyt aikoo meitä puijata?" kuiskasi muuan palkkasoturi toverilleen.
"Se aikoo kai taas täyttää meidän maarumme kokkapuheillaan ja kiitokseksi seuraamme me häntä vaikka helvetin porstuaan", vastasi toveri.
"Hyvät veljet ja taistelukumppanit, voitteko arvata, miksi minä tällä haavaa olen niin hyvällä tuulella?" alkoi Stålarm ja uteliaisuus sai viimeisetkin miehistä kohoamaan istualleen. "Siksi, miehet, että meillä on asiat niin paljon paremmin kuin niillä venäläisillä, jotka kymmenen vuotta sitten puolustivat Paatisten linnaa. Olettehan kuulleet, kuinka he saivat syödä heiniä, olkia, saappaita, satuloita, ja — hyi olkoon! — kuolleita tovereitaan."
"Kohta kai tässä mekin saamme ruveta saappaitamme nakertamaan, sillä pehmeämpää muonaa meistä ei ole kukaan sitten eilispäivän suuhunsa pistänyt", kuului miesten joukosta uhkaava ääni ja hymynoireet hävisivät kaikkien kasvoilta.
"Olkoon se kaukana meistä, että me moskovalaisten tavalla rupeisimme tässä saapasnahkaa hillomaan, kun yhden ainoan päivämarssin päässä vartoo meitä pitkät vankkurijonot, täynnä suomalaista ruisleipää, palvattua lihaa ja kuohuvia oluttynnyreitä."
Tässä pysähtyi Stålarm ja tarkkasi hymyillen, kuinka miesten silmiin syttyi odottava hehku ja kuinka monet heistä nielivät tyhjiä nielauksia.
"Onkohan tuo totta vai aikookohan se ravita meitä pelkillä tarinoilla?" huomautti puoliääneen äskeinen palkkasoturi.
"Tässä on mies, joka todistaa sanani oikeiksi", ja Stålarmin viittauksesta astui esiin repaleihin puettu inkeriläinen talonpoika.
"Anna kuulua, mitä sinulla on tiedossasi", kehotti Stålarm ja mies alkoi tehdä selkoa, kuinka yhden päivämatkan päässä tästä Narvaan päin oli leirissä marski Klaus Fleming, joka vasta oli sotajoukon sekä suuren muonakuormaston kanssa saapunut Suomesta ja odotti nyt Virosta saapuvaa Arvid Stålarmia.
"Mutta asialla on toinenkin puolensa", lausui nyt Stålarm, "ja ennenkuin pääsemme tuosta muonakuormastosta osalliseksi, on meidän tehtävä huikea nappaus. Mutta mitä sanovat siihen teidän tyhjät vatsanne?"
"Me hajotamme vaikka kohonaisia vuoria maahan, päästäksemme ruokaan käsiksi", huusivat miehet.
"No sitten ei hätääkään ja meidän asiamme ovat kuin ovatkin paremmin kuin niiden Paatisten linnan venäläisten."
"Mutta mitä meidän on tehtävä?" utelivat sotamiehet maltittomasti.
"Pyyhkäistävä tieltämme venäläinen sotajoukko, joka on kiilana tunkeutunut meidän ja Flemingin väliin, estääkseen meitä pääsemästä siunatun leivän kimppuun."
Stålarm viittasi sanantuojalle, joka kertoi omin silmin nähneensä ison venäläisen sotajoukon muutaman tunnin matkan päässä tästä Flemingin leiriä kohti.
Siinä tuokiossa oli koko sotajoukko jalkeillaan. Raivostuneet äänet huusivat:
"Pois edestä tien tukkeet! Hiiteen ryssät! Maahan joka sorkka!"
"Te olette siis valmiit taisteluun?" kysyi Stålarm.
"Vaikka pirua vastaan tässä tapauksessa", vastasivat sotamiehet. "Ei muuta kuin eteenpäin vaan!"
Hetken kuluttua alkoivat rummut päristä, päälliköt ja ratsuväki asettuivat satuloihinsa ja nälän vimmaama sotajoukko lähti liikkeelle täydessä taistelujärjestyksessä.
"Enpä olisi uskonut, että muonan puute ja nälkäkin voivat väliin näin suuria matkaan saattaa, sillä ilman sitä olisimme varmaankin paljon pienemmillä voiton toiveilla marssineet tähän taisteluun", virkkoi Stålarm rinnallaan ratsastavalle Otto Ykskylälle.
"Mutta oikeasta langasta sinä osasitkin nykiä heitä taisteluun", vastasi Ykskylän parooni.
Äskeinen palkkasoturi taasen virkkoi vieruskumppanilleen, heidän marssiessaan pölyistä tietä eteenpäin:
"Arvasinhan minä, että jotain tällaista sillä oli mielessä, kun se sieltä kaivonkannelta alkoi meille kompailla."
"Ja arvasinhan minäkin, että me olemme heti valmiit häntä seuraamaan", kehasi hänen kumppaninsa.
Taistelu ei kestänyt kauan, mutta se oli sitä raivoisampi. Kun aurinko oli painunut puiden latvojen tasalle oli venäläinen sotajoukko hajoitettu ja kokonaista kuusituhatta miestä makasi heistä kaatuneina tantereella. Heidän päällikkönsä, ruhtinas Wladimir Dolgoruki, oli joutunut vangiksi ja voittajain haltuun oli myöskin jäänyt venäläisten kuormasto, jonka kimppuun nyt Stålarmin sotamiehet kävivät nälkäisen ihmisen koko silmittömyydellä.
Tämän loistavan voittonsa saavutti Arvid Stålarm elokuussa v. 1591. Hän oli silloin neljänkymmenenkahden vuotias ja oli kokenut jo monia soturivaiheita sekä maalla että merellä. Jo vähän päälle parinkymmenen vanhana oli hän ratsumestarina ottanut osaa Venäjän sotaan, kohoten sen jälkeen aste asteelta yhä ylempiin sotilasarvoihin. Vuosi tämän Inkerissä saamansa voiton jälkeen hänet nimitettiin Narvanlinnan komentajaksi. Mutta niistä ajoin alkoivat hänelle ne vastatuulet ja pilviset säät, joista vanha Gunilla-muori Turunlinnassa oli ennustanut.
"Kaalia ja limppua! Limppua ja silavaa!" huutelivat ryssät Ivangorodin eli Jaanin linnan muureilla, ärsyttääkseen niitä suomalaisia palkkasotureita, jotka joen takana Narvan linnan muureilla käyskelivät vartioina.
"Koira syököön teidän viheliäisen kaalinne, te saapasnahkan nielijät!" huutaa rämähytti pitkäviiksinen arpipää suomalainen. "Jollei teillä ole sen parempaa suuhun pantavaa, niin tulkaa tänne, täällä saatte mahanne täyteen häränpaistia ja hernerokkaa ja kurkkunne saatte viruttaa ruskealla oluella."
"Mitä, vieläkö teillä on jälellä sitä homehtunutta leipää ja niitä mädäntyneitä sillejä?"
"Suus kiinni, koirankuonolainen, ja muista, että sinua odottaa illalliseksi vanhoista satulavöistä keitetty liemi."
Vuotta aikaisemmin kuin Stålarm tuli Narvan linnan isännäksi oli vieressä oleva Jaaninlinna pakkosovinnon kautta joutunut venäläisille. Milloin ammunta ja muut sotatoimet aselevon tai muiden seikkojen takia olivat seisauksissa, silloin kuluttivat sotilaat kummallakin puolen aikaansa härnäilemällä ja haukuskelemalla toisiaan joen yli. Se kuvasi pienoiskoossa koko tätä Juhana kuninkaan pitkällistä ja tuhoisata venäläissotaa. Vuorotellen tehtiin kummaltakin puolen laajoja hävitysretkiä toistensa alueille, sitten oltiin uupuneina joitakin aikoja alallaan ja sillä aikaa vaihtelivat molemmat hallitsijat, Juhana kolmas ja Iivana Julma, sapekkaita haukkuma- ja sinuttelukirjeitä.
"Hitostako nuo koirat tuolla toisella puolen tietävät, että meillä on syötävänä homehtunut leipä ja mädäntyneet sillit?" murahti pitkäviiksinen suomalainen toverilleen.
"Kysyä sitä", vastasi toinen, "kun meiltä miltei joka yö lähtee miehiä karkuun. Ja mitä siihen homehtuneeseen leipään sekä silleihin tulee, niin kuulinpa kuiskeita, että sitäkään herkkua ei ole enää moneksi päivää jälellä."
"Ja palkkamme on kohta puolelta vuodelta saamatta. Saatana, jollei tästä pian tule loppua, niin tuonne kaalikeiton ja limpun ääreen tästä minäkin livistän, sen totta jukolisti teenkin, ennenkuin rupean niiden Paatisten ryssäin tavalla järsimään vanhoilla saappailla höystettyjä heiniä."
Kun pitkäviiksinen tovereineen palasi vartiovuoroltaan, tapasi hän linnanpihalla miltei koko varusväen hyvin kiihtyneessä mielentilassa. Sotilaat olivat saaneet kuulla, että se viheliäinen muona, jolla heitä oli viime viikot ruokittu, oli loppumaisillaan. Turhaan kokivat saapuvilla olevat alemmat päälliköt saada heitä tyyntymään lupauksilla pian saapuvista muona- ja rahalähetyksistä. Nälistyneet ja ärtyneet miehet huusivat kiroillen, että heitä oli jo tarpeeksi asti syötetty tyhjillä lupauksilla. He uhkasivat huomispäivänä jättää joka sorkka linnan, ellei heille siihen mennessä maksettaisi saamatta olevia palkkoja sekä hankittaisi parempaa muonaa. Ja siten hetken huudettuaan ja meluttuaan ryhtyivät he keskuudestaan valitsemaan miehiä, joiden piti mennä esittämään linnankomentajalle nämä heidän vaatimuksensa.
Tällä kertaa istui komentaja paksuseinäisessä tornikammiossa, jonne ei pihalta kaikuva melu päässyt tunkeutumaan. Hän istui laajan kirjoituspöydän ääressä ja sinetöitsi parhaillaan kolmea kirjettä. Suuren uunin lähellä toisella puolen pöytää istuivat hänen veljensä Akseli sekä tämän ikätoveri Klaus Boije, jotka palvelivat linnassa Stålarmin alapäällikköinä.
"Kolmas toden tekee, sanotaan, ja tässä on nyt lähdössä kolmannen kerran kolme kirjettä kolmelle eri henkilölle, siis kolmikertainen kolmen luku", alkoi Stålarm. "Kolme kertaa kolme on yhdeksän, ja niin monella naulallahan meidän Herramme, joka on yksi jäsen kolmiyhteydessä, kiinnitettiin ristinpuuhun. Meillä on siis kaikki syyt odottaa mitä suosituimpia tuloksia avunhuudoistamme. Jos vanha kolmiluku pitää paikkansa, niin me saamme apuvaroja oikein koron kanssa ja silloin nämä paastopäivät ovat lopussa."
"Luulenpa, että nälkä on tehnyt sinut taikauskoiseksi", huomautti nuorempi veli. "Mutta oletko laatinut kirjeesi kyllin tepsivään muotoon?"
"Niinpä luulisin. Kas tässä ensimäisessä, joka on osotettu Noki-Klaulle — sillä nimellähän talonpojat siellä kotona häntä hemmottelevat — kerron minä, että meillä parin päivän perästä on syötävänä saapasnahka ja satularemmit ja ellei tänne toimiteta pikaista apua, tahdon minä mieluummin elää susilaumassa kuin olla nälästä kiukkuisen ja kapinallisen linnan väen päällikkönä. Tässä toisessa taas, joka menee herttualle Ruotsiin, minä kuvailen hätäämme yhtä synkeäksi sekä samalla nurisen, ettei Fleming Suomesta ole toimittanut meille minkäänlaista apua. Ja kolmannessa, joka on kirjoitettu hänen korkeasti katoliselle majesteetilleen Puolaan, minä jatkan nurinaa siitä, ettei meidän herttua Ruotsissa ole välittänyt mitään meidän auttamisestamme. Tämä minun nurinani se on, hyvät herrat, johon minä kaiken toivoni perustan."
Hän hymyili ja katsoi vuoroin kumpaakin silmiin.
"Mutta jospa he joskus lukisivat toisilleen nuo kirjeesi, niin saisitpa totisesti laittaa kaulaluusi valmiiksi", huomautti hänen veljensä.
"Sitä he eivät tässä elämässä tee, sillä siksi suuri juopa on heidän välilleen asetettu, ja toisessa elämässä taas heillä itsekullakin lienee siksi paljon tilitettävää, etteivät he jouda muistelemaan erään piskuisen herra Arvidin kirjeitä."
"Mutta entäpä joku jälkeentulevaisistamme saisi käsiinsä nuo kaikki kolme kirjettä, niin kyllä maar hän pudistaisi päätään ja arvelisi, että olipa siinä kiero mies."
"Kun vatsamme on pintehissä, niin emmepä jouda juuri jälkimaailman arveluita ottamaan laskuihimme. Ja tämä oli kaiketikin paras keino saada heidät liikkeelle, sillä paljon mieluisampaa heille on saattaa harmia toisilleen kuin muistaa meitä poloisia täällä maailman nurkkapielessä. Nyt sinun on toimitettava nämä kiiruimmiten matkalle ja sitten meillä ei ole muuta tehtävää kuin viskata sääremme seinälle ja odottaa avuntuloa."
Stålarm ojensi kirjeet veljelleen. Samassa kuului kolinaa oven takaa ja sisään astui viisi palkkasoturia, joista jokainen edusti eri kansallisuutta. Stålarm kohotti kysyvästi kulmiaan, mutta ennenkuin miehet ennättivät suutaan avata, alkoi hän hymyillä ja virkkoi:
"Minä arvaan, että te tulette pyytämään eroa palveluksestanne. Sen te saattekin kahden viikon perästä, sillä silloin saapuu tänne apuväkeä, muonaa ja rahaa. Ja koska teillä on monen kuun palkka saamatta, niin tahdonpa tehdä jotakin siinä suhteessa, että tulisitte vielä nämä kaksi viikkoa toimeen."
Hän poistui kiiruusti huoneesta ja sotamiehet alkoivat hämillään kuiskailla keskenään.
"Kas tässä", virkkoi Stålarm palattuaan ja viittasi leveään tarjottimeen, jonka hänen perässään tullut palvelija laski pöydälle. "Tässä ovat kaikki minun pöytähopeani ja muut kalleuteni. Niitä katselemalla minä viime aikoma olen ravinnut itseäni, mutta nyt luovutan minä ne teille. Viekää ne kaupunkiin, vaihettakaa rahaksi ja jakakaa rahat keskenänne. Sillä te tulette kaksi viikkoa hyvin toimeen. Kas niin, menkää nyt toverienne luokse ja onneksenne olkoon."
Hän työnsi tarjottimen etumaisen miehen syliin ja avasi oven.
Neuvottomina ja mutisten poistuivat sotilaat.
"Sic transit gloria mundi", virkahti Stålarm ja istahti pöydän viereen. "Siellä menevät nyt kilisten ja kalisten minun aarteeni ja tämän jälkeen me saamme syödä tyhjää tinavadeista. Mutta käyhän se laatuun sekin, luulen ma."
Hänen silmistään vilkkui ainainen hymy ja toiset katsoivat häneen ihmeissään.
"Mutta entäpä kahden viikon kuluttua kaikki onkin ennallaan ja nuo samat miehet ilmestyvät jälleen tuohon oven suuhun, mitä sinä silloin heille tarjoat odottajaisiksi?" kysyi hänen veljensä.
"No vaikkapa esimerkiksi pääni, ja elleivät siihen tyydy, lähtekööt, sitten herran nimeen matkoihinsa. Minä itse pudistan myös Narvan tomut jaloistani ja lähden Warsovaan tekemään herralleni kuninkaalle tiliä toimistani."
Stålarm sai kun saikin hyvissä ajoin apua ja vaikka nuo avunlähetykset aina olivatkin puolinaiset ja riittämättömät, voitiin Narvanlinnassa, kiitos päällikön liukkauden ja keinokkuuden, jotenkuten elää kihnutella päivästä toiseen. Puutetta ja sotaväen kinasteluja jatkui edelleenkin, mutta aina tiesi niistä Stålarm joustavuudellaan selviytyä.
Rauha Venäjän kanssa oli tehty Täyssinässä v. 1595, mutta se ei suurestikaan lieventänyt Stålarmin ja hänen linnaväkensä asemaa niinkauan kuin rauhanehtoja ei Ruotsin puolelta täytetty luovuttamalla Käkisalmen linnaa läänineen takaisin venäläisille. Kun Stålarm odotukseen kyllästyneenä vihdoin kevättalvella 1597 lähti itse Suomeen, jouduttaakseen Käkisalmen luovuttamista, kohtasi häntä Viipurissa sanoma Klaus Flemingin kuolemasta. Turkuun rientäessään tapasi hän siellä Suomen aateliston neuvottelemassa asiain tilasta. He eivät laskeneet Stålarmia enää takaisin Narvaan, vaan pyysivät häntä asettumaan marski-vainajan tilalle johtamaan Suomen asioita. Niin oli myöskin kuninkaan tahto, sillä myöhemmin kesällä saapui häneltä kirjelmä, jolla Stålarm määrättiin Suomen käskynhaltiaksi ja ylimmäksi sotapäälliköksi.
"Nyt alkoi siis se aika, jolloin minun on korjattava karvaita hedelmiä toisen miehen kylvöstä", virkkoi Stålarm tämän määräyksen saatuaan. "Mutta eipä minua ole Narvassa juuri makean leivän päiville totutettu."
* * * * *
Oli sydänyö syyskuun yhdeksättä päivää vasten vuonna 1599. Turunlinna, jonka muureilla pitkin päivää olivat tykit jyrähdelleet, lepäsi äänetönnä pimeän peitossa. Uuden linnan pihaa valaisivat kuitenkin useat lyhdyt ja siellä paukkuivat vasarat sekä kitisivät sahat, kun sotilaat rakensivat puisia varustuksia siltä varalta, että herttuan väen onnistuisi tunkeutua linnan etuvarustusten läpi. Pihan reunasta kohosi vanhan linnan pääty jylhänä ja pimeänä, lukuunottamatta yhtä tornihuoneen ikkunaa, josta pilkotti tuli.
Mainitussa huoneessa olivat koolla Arvid Stålarm, marski-vainajan poika, Juhana Fleming, skotlantilaisten palkkasoturien päällikkö William Rutwen, sekä joukko muita päälliköitä. Stålarm istui pöydän ääressä ja kiidätti kuumeisella kiireellä hanhenkynää leveällä paperiarkilla. Toiset keskustelivat kuiskaamalla.
"Amen!" virkkoi Stålarm ja laski kynän kädestään. "Kuulkaahan nyt tätä viimeistä avunhuutoamme."
Hän luki kuningas Sigismundille osotetun kirjeen, jossa tehtiin selkoa heidän tukalasta asemastaan ja luvattiin, jos Viipurista käsin odotettu apujoukko piammiten saapuisi, puolustaa linnaa, kunnes hänen majesteettinsa suuremmilla voimilla ehtisi heidän avukseen. Kun kaikki olivat hyväksyneet kirjeen, kirjoittivat he toinen toisensa jälkeen nimensä sen alle.
"Ellei apua ajoissa saavu, niin —"
"Silloin me räjähytämme linnan ilmaan, kuten olemme päättäneet", täydensi nuori Fleming Stålarmin lauseen.
"Niin juuri."
Kaikkien kasvoilla näkyi synkkä päättäväisyys. Tällöin kuului oven takaa arka koputus. Stålarmin käskystä astui sisään jalkamiesosaston päällikkö Sipi Sipinpoika, kasvoillaan hätääntynyt ilme. Hänen kintereillään seurasi kalpea ja nääntyneen näköinen huovi.
"Akseli Kurjen ratsupalvelija!" huudahti Stålarm. "Kuinka sinä tänne olet päässyt ja minkälaisia sanomia sinä tuot?"
Ratsumies kertoi, kuinka herttua toista viikkoa sitten oli Marttilassa voittanut ja hajoittanut Akseli Kurjen johtaman suomalaisten pääjoukon. Itse Kurki oli paennut Viipuria kohti ja hän, palvelija oli monien yritysten jälkeen onnistunut piirittäjäin läpi hiipimään tänne linnaan.
"Kurjen häviö Marttilassa oli siis sittenkin totta", lausui Stålarm synkästi ja kaikkiin heihin näkyi tieto vaikuttavan herpaisevasti.
"Entäs apujoukko, eikö sinulla sen saapumisesta ole mitään tietoa?" kysyi Stålarm hetken kuluttua.
"Sellaisesta minä en ole mitään kuullut", vastasi huovi, "ja jos se olisikin tulossa, niin ei se voisi tänne päästä, sillä herttua on sotaväellään tukkinut kaikki Viipuriin johtavat tiet."
Seurasi painostava äänettömyys. Yhtäkkiä kohotti Stålarm päänsä ja sanoi Sipi Sipinpoikaan kääntyen:
"Ovatko työt linnanpihalla päättyneet vai miksi moukaroiminen ja sahaaminen on yhtäkkiä laannut."
Puhuteltu riensi ulos ja kun hän jälleen ilmestyi ovensuuhun, oli hänen kasvoillaan askeistakin hätääntyneempi ilme.
"Sotamiehistä on osa karannut piirittäjäin puolelle ja toiset ovat työnsä jättäen kokoontuneet neuvottelemaan", ilmoitti hän. "Päällikköjen käskyistä eivät he ole millänsäkään."
Stålarm nousi seisomaan ja alkoi vihellellä. Hän otti kuninkaalle aiotun kirjeen ja punnittuaan sitä hetken kädessään kysyi Juhana Flemingiltä:
"Eikö teistäkin rex crastinus ole sattuva nimitys kuningas Sigismundille? Kuningas huomispäivä eli huomispäivän kuningas, sillä hän myöhästyy aina ja joka paikasta. Meitä poloisia, jotka olemme niin uskollisesti palvelleet sellaista etanamajesteettiä!"
Flemingin hienopiirteisille ja kalpeille kasvoille levisi heleä puna ja hän oli antamaisillaan kiivaan vastauksen, mutta Stålarmin silmiin ilmestynyt synkkä tuli, jota niissä ei oltu ennen nähty, pidätti häntä. Mitään puhumatta repi Stålarm kirjeen pieniksi palaisiksi, minkä jälkeen hän rauhallisesti lausui:
"Hyvät herrat, käykää levolle, sillä muuta tekemistä meillä ei tässä enää ole. Minä itse menen alas puhuttelemaan sotamiehiä."
Saatuaan miehiltä lupauksen pysyä uskollisesti asemillaan huomiseen saakka, palasi Stålarm huoneeseensa ja vietti koko loppuyön kävelemällä edestakaisin lattialla. Kun hän päivän valjetessa tuli ulos vilvotellakseen raskasta päätään, osui hänen katseensa ensimäisenä Salomon Illen mestattuun päähän, joka näkyi seipään nenässä Korpolaisvuorella. Samassa paikassa oli kuusi muuta päätä. Ne olivat Kastelholmassa aikaisemmin vangiksi joutuneita päälliköitä, jotka amiraali Scheel muutamia päiviä sitten oli herttuan käskystä mestauttanut ja asettanut päät tuonne vuorenlaelle linnalaisten pelotteeksi.
"Kas siinä viittaus, mikä palkka meitä poloisia odottaa uskollisuudestamme kuningasta kohtaan", virkkoi Stålarm itsekseen.
Kun linnan puolustamista ei käynyt enää ajatteleminen, ryhdyttiin samana päivänä keskusteluihin piirittäjäin kanssa. Tuloksena oli, että linnan puolustajat toista viikkoa kestäneen aselevon jälkeen antautuivat herttuan armoille.
* * * * *
Seuraavan maaliskuun 20:tena päivänä astui Lindköpingin linnanportista ulos surullinen saattue. Sen muodostivat joukko ruotsalaisia valtaneuvoksia, jotka Sigismund Stångjoen tappelun jälkeen oli jättänyt uhriksi Kaarlo-herttuan vihalle, sekä suomalaiset Arvid Stålarm ja Akseli Kurki. Tiheän piikkimetsän saartamana kulkivat he kohti kaupungin toria, jossa heitä odotti punapukuinen pyöveli apureineen ja leveäteräisine miekkoineen. Saattuetta seurasivat valtakunnan säädyt, jotka herttuan painostuksesta paria päivää aikaisemmin olivat tuominneet edellämainitut herrat kuolemaan. Kun mitkään esirukoukset ja kyyneleet eivät olleet saaneet herttuata taivutetuksi antamaan armon käydä oikeuden asemesta, piti tuomio tänään pantaman täytäntöön.
Tämä oli jo neljäs kerta, kun Stålarm sai keihäsmetsän keskellä astua mestauspaikalle. Ensi kerran oli hänet tuomittu kuolemaan Turussa linnan antauduttua. Hän oli silloin herttuan eteen polvistuen pyytänyt, että herttua tyytyisi yksinomaan hänen päähänsä, sillä toiset Suomen herrat olivat ainoastaan noudattaneet hänen, ylimmän päällikön, käskyjä. Tästä huolimatta oli heidät kaikki tuomittu kuolemaan ja telotettu — paitsi Stålarmia ja Kurkea, jotka oli vankeina kuletettu Ruotsiin enempiä tutkimuksia varten. Kahdesti heidät oli sitten Tukholmassa viety mestauslavalle, mutta kummallakin kerralla olivat he niine hyvineen saaneet palata takaisin vankilaan. Jälkimäisellä kerralla oli Stålarmin vanha iloisuus odottamatta pulpahtanut esiin. Nähdessään kaikissa ikkunoissa katsomaan kerääntyneitä naisia, oli hän ottanut hatun päästään ja sirosti kumarrellen lausunut: "Minä olen aina etsinyt naisväen suosiota. Jos te nyt esirukouksillanne hänen ruhtinaallisen armonsa edessä voisitte minut pelastaa tästä pälkähästä, niin olisin minä ikäni kaiken teidän nöyrin palvelijanne."
Mutta saattue saapui pienen kaupungin torille, joka oli ääriään myöten täynnä katsojia. Rukoiltuaan, veisattuaan ja hyvästeltyään onnettomuustoverinsa polvistui maahan levitetylle punaiselle vaatteelle ensimäisenä vanhin valtaneuvoksista, Gustaf Banér. Kerrotaan, että kun hänen päänsä putosi, teki hänen ruumiinsa liikkeen ikäänkuin tahtoen kavahtaa vielä kerran seisoalleen. Kun neljäs valtaneuvoksista, komea ja uljas Tuure Bjelke, joka ilman pienintäkään pelonvärettä kasvoissaan tai äänessään piti kauas kaikuvan puheen omansa ja toveriensa syyttömyyden puolesta, oli päätönnä vaipunut punaiselle matolle, oli Arvid Stålarmin vuoro astua esiin. Mutta kun hän vuorostaan varustausi puhetta pitämään, astui herttuan kirjuri Erik Göransson esiin ja luki herttualta juuri saapuneen kirjelmän, jossa Stålarmille ja Kurjelle luvattiin armahdus, jos säädyt siihen suostuvat. Silloin huusi ympärillä seisova kansanjoukko: "On jo kylliksi verta, kylliksi verta! Armoa! Armoa!" Stålarm otti hatun päästään ja kumarrellen joka puolelle kiitti kansanjoukkoa. Sitten pisti hän kätensä taskuun ja ojentaen pyövelille kymmenen taaleria lausui:
"Kas tässä ystäväni, pieni korvaus siitä ansion vähennyksestä, mikä sinua kohtasi, kun et saanut minun päätäni listiä."
Astellessaan suomalaisen kohtalotoverinsa kanssa vartiain keskellä takaisin linnaan, tähysti Stålarm kohti keväisiä pilviä ja puhkesi yhtäkkiä surumielisen iloisesti sanomaan:
"Siellä mahtavat nyt herrat valtaneuvos-vainajat ihmetellä, että minnekä se Stålarm jäi, kun ei tullutkaan meidän perässämme taivaaseen."
* * * * *
Kaksi vuotta vielä vankeudessa istuttuaan pääsivät Stålarm ja Kurki Suomen aateliston esirukousten johdosta vihdoin vapaaksi ja edellinen sai Itä-Suomen laamannin viran. Mutta kun hän vähän sen jälkeen toimi sotapäällikkönä Liivinmaalla, joutui hän erään onnettoman taistelun takia uudestaan herttuan vihoihin ja kuljetettiin vankina Tukholmaan, jossa hänet nyt viidennen kerran tuomittiin kuolemaan. Tällöin pyysi Stålarm, ettei häntä, vanhaa soturia telotettaisi, vaan annettaisiin sotaväenosaston hänet ampua ja että hänen ruumiinsa pääsisi silpomatta hautaan. Niinikään pyysi hän, ettei hänen omaisuuttaan anastettaisi kruunulle, vaan että se käytettäisiin hänen velkojensa maksamiseen. Kuolemantuomiota ei kuitenkaan pantu tälläkään kertaa toimeen, vaan muutettiin se elinkautiseksi vankeudeksi.
Kokonaista kuusitoista vuotta sai hän sitten virua Gripsholman linnassa — samassa, jossa onneton Eerik-kuningaskin oli vankina istunut. Elämä kulki edelleen, maailman tapaukset seurasivat toisiaan, ankara Kaarlo-kuningas muutti manan majoille ja hänen poikansa Kustaa Adolf hankki sotapäällikön taitonsa niillä samoilla kentillä, joilla Arvid Stålarm nuoruusvuosinaan oli iloisena ja riehakkana miekkaansa heiluttanut — mutta yhä virui Stålarm yksinäisenä ja unhotettuna Gripsholman muurien sisällä. Vasta seitsenkymmenvuotiaana harmaapäänä tuo lahjakas ja iloinen ylimys, joka polveutui Tavastien ikivanhasta ja supisuomalaisesta suvusta, pääsi ikuiseen lepoon. Kuten monen muunkin kuuluisan suomalaisen, sai Ruotsinmaa kunnian kätkeä poveensa Stålarminkin maalliset jäännökset. 28 p. toukok. 1620 haudattiin hänen ruumiinsa Keruban kirkkoon.
Kyösti Wilkuna.