TALONPOIKAINEN RATSUMESTARI.
TUOMAS TEPPOINEN.
"— — Ja että Teidän kunink. majesteettinne saisi paremman käsityksen siitä, missä tämä minun seurakuntani sijaitsee, niin mainitsen, että se on siellä, missä Tuomas Teppoinen asuu."
Muolan papin kirjeestä Juhana III:lle.
Moniksi vuosiksi oli ympäri valtakunnan riittänyt ihmisille ilonaihetta siitä, kuinka moskovalaisten tsaari oli aikoinaan kosinut nykyistä kuningatar Katariinaa ja kuinka Puolan röyhkeät herrat olivat hänelle kosiomiesten mukana lähettäneet silkkiin ja samettiin pyntätyn vanhan valkoisen tammakopukan. Mutta tämä hupaisa juttu uhkasi nyt vuosien kuluttua kasvattaa kovin karvaita hedelmiä.
Tiedettiin, että oikullinen, juonikas ja raivopäinen Iivana-tsaari, jota hänen alamaisensa olivat selän takana alkaneet nimitellä Julmaksi, oli pyytänyt Eerik kuningasta lähettämään Katariinan hänelle, mutta kuinka tästä ei tullut mitään Eerikin jouduttua valtaistuimelta tyrmään. Kun hänen sijaansa oli noussut Juhana-veli, purki Iivana kuohuilevan ja porehtivan sydämensä koko silmittömän vihan tätä entistä ja onnellisempaa kilpakosijaansa kohtaan. Heidän välillään kehittyi haukkumakirjevaihto, joka hakee vertaistaan sinuttelutaidossa. Kas tällaisen sapiskan lähetti kerrankin Iivana, kaikkien oikeauskoisten moskovalaisten oikeauskoinen tsaari Ruotsin kuninkaalle Juhanalle: "Ja se on totinen tosi, että sinä olet musikan sukua. Sano meille, kenen poika sinun isäsi Kustaa oli ja mikä oli isoisäsi nimi ja missä hän hallitsi. — Kun meidän kauppiaamme isäsi aikana toivat talia ja vahaa, otti isäsi nahkakintaat käsiinsä ja koetteli itse ja tutki talia ja vahaa niinkuin kauppapalvelija." Juhana-kuningas oli kauan ollut piittaamatta näistä itäisen naapurinsa sapenpurkauksista, mutta nyt loppui häneltäkin kärsivällisyys, hän tarttui hanhensulkaan ja kirjoitti vastaukseksi: "Olemme saaneet sinun kirjotuksesi ja siitä nyt niinkuin ennenkin huomanneet meitä vastaan osottamaasi järjetöntä, talonpoikaismaista kopeutta, valhetta ja ylenkatsetta. Ellemme olisi kuulleet sinun isäsi olleen Venäjän suuriruhtinaan, olisi meillä ollut täysi syy kirjeestäsi päättää, että joku munkki tai talonpoikaisrenki olisi ollut sinulle isänä, koska kirjotat niin häpeämättömästi niinkuin olisit kasvanut moukkain tai muun irtolaisjoukkion parissa, jolla ei mitään kunniata ole — — —."
Tällaisesta sananvaihdosta johduttiin luonnollisesti vastaaviin tekoihin. Syttyi sota, jonka vaiheista on vaikea muodostaa itselleen selvää käsitystä, siksi sekava se on ja täynnä molemminpuolisia julmia hävitysretkiä. Ensi kerran kohtasivat Suomea tämän järjettömän ja tuhoisan sodan laineet kevättalvella 1571. Silloin hyökkäsivät tsaarin laumat Tallinnasta jään yli Suomen puolelle ja riehuivat ryöstäen, murhaten ja polttaen Helsingistä aina Rajajokeen saakka. He menivät sen tiensä kuin rajuilma, mutta takaisin saattoivat he tulla milloin hyvänsä ja siksi täytyi Suomessa olla alati varuillaan.
Nämä ajan tapaukset olivat yksinomaisena keskustelunaiheena sillä kirkkorahvaalla, joka pyhäinmiesten päivän aamuna oli salojensa kätköistä hiipinyt Muolan pitäjän kirkkotarhaan. Kaikki miehet olivat aseilla varustetut ja huolestuneina kyselivät he toisiltaan, oliko nähty vihollisia ja kuuluiko mitään idästä päin. Joukon keskuksena oli roteva ja hartiakas mies, iältään jonkun verran yli kolmenkymmenen vuoden, aseenaan jousi ja raskas tappara. Hänen terävien harmaiden silmiensä ilme oli luja ja hänen koko olemuksessaan ilmeni sellainen rauhallisuus, varmuus ja voimantunto, että joukko ikäänkuin vaistomaisesti ryhmittyi hänen ympärilleen, tuntien hänen läheisyydessään olonsa turvallisemmaksi.
"Mitä uutta, Teppoinen?" kysyi tuolta hartevalta mieheltä kirkkoherra matkallaan miesjoukon ohitse sakaristoon. "Joko talosi on noussut raunioistaan?"
"Kyllä tavallaan", vastasi puhuteltu, pyyhkien härmää mahtavista viiksistään. "Mutta pirttini ja omettani eivät seiso entisellä paikallaan Punnusjärven äyräällä, vaan kaukana salolla, josta niitä ei vainolainen hevillä löydä. Sinnepä minulla oli aikomus kutsua kirkkoherraakin kun vainovalkeat taas leimahtavat palamaan."
"Hm, kiitoksia vain kutsusta. Mahtaneeko sitten vihollinen vielä uudelleen karata maahamme?"
"Varmastikin karkaa, ellei täältä päin ehätetä edelle ja korvenneta sitä omassa pesässään."
"Mitäpä auttanee sekään muuta kuin synnyttää uuden kostoretken. Niin, niin, surkeat nyt on ajat ja siellähän, herra paratkoon, viruu piispammekin vielä niiden julmurien vankeudessa. Jumala meitä vaivaisia auttakoon!"
Kirkkoherra jatkoi matkaansa sakaristoon. Pian sen jälkeen kutsui yhteensoitto miesjoukonkin herranhuoneeseen. Aseensa jättivät kaikki porstuaan ja vartioina seisoi kellotapulin luukuilla pari miestä, antaen katseidensa valppaasti kierrellä ympäri syksyharmaan aution tienoon, yksinäisten lumihiutaleiden liipotellessa alas painuneelta taivaalta…
Mutta pitkälle ei ollut jumalanpalvelus ehtinyt vielä kehittyä, kun molemmat vartiat hätkähtäen hyökkäsivät luukkujen äärestä, tarttuivat kellojen siimaan ja alkoivat riuhtoa ilman mitään tahtia. Paikalla sammuivat kirkossa virren sävelet, pappi pudotti kirjansa ja kaikki syöksyivät ulos.
Puolen virstan päässä nähtiin tiheän keihäsmetsän lähenevän hiljalleen kirkonmäkeä, häviten välistä viidakon tai metsäsaarelmain suojaan. Miehet tempasivat aseensa porstuasta ja valmistuivat hajaantumaan metsien kätköön.
"Mitä, aiotteko turvautua jäniksen passiin, ennenkuin olette edes selvillä, mitä laatua väkeä tulijat ovat?" huusi Teppoinen pilkallisesti. "Nuohan tulevat Viipurista päin ja saattavat olla meikäläisiä. Vartokaamme siis tässä kirkkotarhassa ja jos he ovat vihollisia, niin tuon kiviaidan suojassa kykenemme hyvin tekemään heille vastarintaa."
Teppoisen levollisuus tarttui miehiinkin ja he jäivät kirkkotarhaan vartomaan tulijoita.
"Ho, hoi, miehet, miksi teillä on aseet käsissänne kuin odottaisitte moskovalaista?" huusi sotamiesten päällikkö kiviaidan taakse päästyään. "Onko niistä kuultu mitään täällä rajan puolella?"
"Ei ole kuultu", vastasi Teppoinen, joka tunsi kysyjän Viipurinlinnan päälliköksi, Antti Niilonpojaksi. "Mutta varuillaanpa saa tällaisina aikoina olla joka hetki."
Uteliaana kerääntyi pelostaan vapautunut kirkkorahvas sotamiesten ympärille ja alkoi vilkkaasti udella kuulumisia. "Emme tiedä niin mitään", puheli herra Antti Niilonpoika, "vaan tulimme tänne vartavasten tietoja saadaksemme. Kuulin, että täällä löytyisi joitakin rohkeita miehiä, jotka osaavat venättä. Sellaisilla olisi nyt tilaisuus päästä kuninkaan palkkoihin, jos heillä on halua ja rohkeutta lähteä vihollismaahan urkkimaan ja ottamaan selkoa heidän puuhistaan. Mutta miehen, joka sellaiseen toimeen ryhtyy, pitää olla rohkean kuin jalopeura, liukkaan kuin ankerias ja päävärkkinsä puolesta terävän kuin partaveitsen. Ja lisäksi pitää hänen, kuten sanottu, osata vihollisen kieltä sekä tuntea kaikki tiet ja sokkelot näillä rajaseuduilla. luuletteko joukostanne löytyvän sellaista urosta?"
"Jos kukaan täällä siihen toimeen pystyy, niin tuossa on mies", sanoi kirkkoherra osottaen Teppoista, joka loi katseensa alas ja näytti hieman vaivautuneelta, kun kaikkien silmät suuntausivat häneen.
"Hm, ainakin mitä ulkopuoleen tulee, on hän mieluiseni", sanoi Antti
Niilonpoika. "Mutta osaatko venättä?"
"Melkein yhtä hyvin kuin omaa äidinkieltäni, sillä viisi vuotta olen elänyt Venäjänmaan sydämessä", vastasi Teppoinen.
"Sehän joltakin kuuluu. Mutta kuinka jouduit niin kauan moskovalaisten parissa oleskelemaan?"
"Kun venäläiset viisitoista vuotta sitten palasivat Viipuria piirittämästä, veivät he minut monen muun meikäläisen kanssa vankeuteen kauas Novgorodin taakse", kertoi Teppoinen. "Minä olin silloin viisitoistavuotias nalliainen. Kun olin puolikymmentä vuotta raatanut heidän luonaan ja saavuttanut sillä välin nykyisen mittani, sanoin eräänä päivänä, kun työnjohtaja aikoi ruveta minua kurittamaan, että tämä saa jo riittää, minusta ei tule orjaa tekemälläkään. Ja niinpä löin minä työnjohtajan kuoliaaksi, kolkkasinpa vielä hänen herransakin, rikkaan pajarin sekä joukon orjia, jotka olin saanut kimppuuni, ja lähdin suinpäin karkuun. Monen mutkan ja juonen kautta pääsin viimein tänne kotiseudulleni, jossa siitä pitäin olen elänyt rauhan miehenä. Mutta moskovalaista kohtaan minussa kytee sammumaton viha ja jos luulette minun siihen kykenevän, niin olen valmis kuninkaan palvelukseen."
"Näen ja kuulen, että sinä olet tiedustelijaksemme kuin luotu", vastasi Antti Niilonpoika. "Mutta miten aiot menetellä, voidaksesi kunnialla liikkua vihollismaassa?"
"Olen kulkevinani hevoskaupoilla ja kotoisin sanon olevani Aunuksen puolelta."
"Hyvä, hyvä, ja entä milloin olet valmis lähtemään?"
"Vaikka huomisaamuna."
"Siis päätetty", sanoi Antti Niilonpoika, ojentaen kätensä Tuomas Teppoiselle. "Tästä hetkestä sinä olet kuninkaan palveluksessa ja ensimäisen palkkaeräsi saat nostaa Viipurista heti kun palaat retkeltäsi."
Kun Antti Niilonpoika oli antanut hänelle vielä erinäisiä matkaohjeita, lähti Teppoinen taivaltamaan kotiinsa Valkiamatkan kylän saloille, valmistautuakseen vaaralliselle retkelleen.
"Uljas mies", sanoi Antti Niilonpoika seuraten silmillään hänen kulkuaan. "Hänestä tulee meillä olemaan vielä paljon hyötyä."
* * * * *
"Voi surkeutta, voi!" uikutti valkohapsinen vanhus, maaten pitkänään sohjuksi tallatulla lumella, päässään ammottava, verta vuotava piilukeihään haava. "Voi kuitenkin, ettei ajoissa muutettu salolle asumaan."
Kinoksella vaarin ympärillä makasi verissään joukko muitakin kyläläisiä, enimmäkseen vanhuksia, vaimoja ja lapsia. Toiset heistä olivat jo henkensä heittäneet, toiset valittivat vielä henkitoreissaan. Räiskyen ja hulmuten paloi heidän ympärillään puolikymmentä pirttiä ulkohuoneineen. Savun ja liekkien keskellä hääri joukko rajantakaisia rappareita, kantaen pirteistä ja aitoista viimeisiä saaliiksi kelpaavia tavaroita. Rekien luona seisoi joukko nuoriin sidottuja naisia, keskenkasvuisia poikia ja tyttöjä, jotka vihollinen oli katsonut niinikään saaliin arvoisiksi. Kauhusta typertyneinä tuijottivat he ympärilleen, kykenemättä edes valitushuudoilla tuskaansa lievittämään. Nauraen, kiroillen ja suuriäänisesti pajattaen häärivät heidän ympärillään viholliset, sulloen saalista rekiinsä ja sytytellen niitä huoneita, joihin eivät liekit olleet vielä ulottuneet.
Kuin raju tuulispää tai kuin varas yöllä oli vihollinen yllättänyt pienen Himalan kylän asukkaat, jotka paksujen kinosten keskellä viettivät sydäntalven torkkuvaa elämää metsäisellä Punnusjärven niemellä. Tosin oli kuultu, että Teppolan Tuomas, joka kuninkaan palkkaamana miehenä oli liikkunut kaukana vihollismaassa, oli joulun tienoissa palattuaan tuonut sen tiedon, että moskovalaiset puuhasivat talveksi suurta hävitysretkeä Suomeen. Mutta eihän täällä vähäisessä syrjäsopukassa arvattu niin varuillaan olla, kun viime kerrallakin oli kokonaan säästytty vihollisen huomiolta.
Tämä Himalaan tuiskahtanut joukkue oli vain pieni partiokunta suuresta venäläisarmeijasta, joko vuoden alussa oli samonnut rajan yli, levittäen hävitystä ja kuolemaa aina Olavinlinnan tienoille saakka. Tästä tulossa olevasta retkestä oli Teppoinen kyllä saanut tarkat tiedot ja tuonut ne hyvissä ajoin sotapäällystölle Viipuriin. Mutta siitä huolimatta oli vihollinen saanut miltei vastarintaa kohtaamatta suorittaa hävitystyönsä. Suomessa oli kyllä koottuna melkoinen sotavoima, jonka ylimmäksi päälliköksi kuningas oli ajattelemattomuudessaan pannut nuoren ruotsalaisen ylimyksen, Kustaa Banérin. Tämänpä oloja tuntemattoman herran saamattomuuden takia saivat moskovalaiset rauhassa panna hävitysretkensä toimeen.
Mutta Tuomas Teppoinen ei ollut ristissä käsin jäänyt odottamaan tulossa olevaa hävitystä. Hän oli kerännyt ympärilleen joukon rohkeita miehiä ja alapäällikköinään veljensä Matti sekä orpanansa Pietari Teppoinen oli hän siitä hetkestä pitäen kuin venäläistulva levisi rajan yli, ollut yhtä mittaa liikkeellä suojellen kotitienootaan ja tuhoten pienempiä vihollisen osakuntia. Hänen rohkeata sissijoukkoaan muistaen vaikeroitsi lumelle sortunut vaari:
"Voi ettei pitänyt edes Teppoisten sattua paikalle. Niin ne riehuvat kuin paholaiset, kaiken riistävät, kaikki murhaavat, Herra heidät kostakoon!"
Hän oli puhunut silmät ummessa, mutta sitten avasi hän ne yhtäkkiä ja koetti nousta kyynärpäänsä varaan, sillä hänen korviinsa oli tunkeutunut raivoisia huutoja ja ikäänkuin äkkiä virinnyt tappelun meteli. Hän näki sulkanuolien viuhahtelevan ilmassa eikä käsittänyt mistä ne tulivat. Mutta kiroten kaatui vihollisista mies tuolla, toinen täällä ja hätääntyneinä etsivät toiset aseitaan. Sitten kuuli vaari aivan päänsä takaa suksensuihketta, samalla kuin joukko rotevia miehiä tulla tuiskahti palavien rakennusten väliselle tanhualle. Pitkiä keihäitään heiluttaen viskoivat ne niitä tiheälle sulloutuneeseen venäläisjoukkoon, niin että vaari näki muutamien keihäistä surahtavan kerrassaan kahden miehen läpi. Keihäänsä viskattuaan kävivät miehet raskaita tapparoitaan heiluttaen ja hurjasti huutaen vihollisten kimppuun kuin raju tuulenpyörre.
"Jumalan kiitos, Teppoiset", huokasi vaari ja lasittuvat silmänsä selkosen selällään sekä ahnaasti ilmaa haukkoen seurasi hän taistelun menoa. Nähdessään, kuinka sissijoukon johtaja yhdellä ainoalla tapparaniskulla halkasi vihollismiehen miltei vyötäreitä myöten, välähtivät hänen silmänsä ja jälleen alas vaipuen höpisi hän:
"Niin juuri, aivan niin, kosto, kosto!"
Kauan ei taistelu kestänyt. Viimeiset venäläisistä viskasivat aseet käsistään ja polvilleen heittäytyen huusivat armoa.
"Vai armoa! Kas tässä armo rosvoille ja murhamiehille!" huusi sissien johtaja tappara koholla.
Viimeiseen mieheen hakattiin viholliset maahan ja vangit päästettiin siteistään.
"Ja nyt oikopäätä järven yli Sarkolaan, sillä siellä peuhaa toinen viholaisjoukko!" komensi Teppoinen, työntäen verisen tapparansa vyön alle ja nousten suksilleen.
Hetkinen kuului vielä suksensuihke ja he olivat jälleen tipo tiessään. Kuin rauhattomat varjot liikkuivat siteistään päästetyt vangit luhistuvien rakennusten ja kaatuneiden vihollisten keskellä. Yksi naisista kumartui vaarin puoleen, mutta tämä ei enää nähnyt häntä, vaan mumisi itsekseen:
"Tulipas… tulipas Teppoinen ja kosti minun kuolemani… Jumalan kiitos…"
* * * * *
Lämpimästi paahtoi huhtikuun päivä ja räystäistä tippui vettä kun herra Antti Niilonpoika laskeusi linnanpihalle aikeissa lähteä kaupungilla käymään. Hän ei kuitenkaan ehtinyt montakaan askelta, kun porttiholvista alkoi kuulua äänekästä sananvaihtoa ja pihalle ajoi samassa puolikymmentä rekeä. Linnanpäällikkö varjosti kädellä silmiään ja huudahti:
"Tuhat tulimmaista, siinähän on mies, jota juuri ikään kaipasimme — itse Tuomas Teppoinen ihan ilmi elävänä. No terve mieheen hyvästä aikaa. Mutta mitä uutisia sinä tuot ja mikä kuormasto sinulla on mukanasi?"
"Uutisia minulla ei tällä kertaa ole tiedossani erinomaisempia", vastasi puhuteltu.. "Mutta sen sijaan tuon minä teille tässä talletettavaksi kymmenkunnan vankia."
"Niinpä näkyy ja yksihän niistä on puettu kuin ruhtinas. Mutta missä sait käpäliisi tämän oivan saaliin?"
"Raudun kirkolla. Olin miehineni sielläpäin retkeilemässä, kun kuulin tämän pajarin joukkoineen tulleen sinne ryöstelemään. Vaaniskelin häntä pari päivää ja kun he olivat asettuneet yön viettoon Raudun kirkolle, kävin minä miehineni juoneen käsiksi ja kevensin heidät ryöstösaaliista. Tavarat palutimme entisille omistajilleen, mikäli niitä enää oli hengissä, ja pajarin alipäällikköineen toimme terveisistä tänne Viipuriin."
"Entäs pajarin muu joukko?"
"Parisen sataa heistä korvensimme erääseen pirttiin ja loput hakkasimme tantereeseen. Takaisin rajan yli heistä ei päässyt sorkkaakaan, sen takaan."
"Oivallista, sinä kunnianarvoisa Tuomas", puhkesi Antti Niilonpoika sanomaan, lyöden Teppoista olkapäälle. "Tästä on kuningas aikanansa saapa tiedon. Mutta nyt sinun on saatava kumaus reininviiniä, eikä ainoastaan yksi, vaan monta kumausta, niin että päässäsi humisee ja heiskuu. Ja sitten minä kerron sinulle omat uutisemme, jota varten sinua olemme tänne vartoneet."
Antti Niilonpoika johdatti Teppoisen sekä hänen veljensä ja orpanansa ylös omiin asuinhuoneisiinsa. Kun viinikannut oli tuotu pöytään ja niistä maistettu, kaivoi linnanpäällikkö kätköistään sinetillä varustetun paperin, levitti sen Tuomaan eteen ja virkkoi:
"Kas tässä on paperi, jossa kuninkaallinen majesteetti valtuuttaa sinut ratsumestariksi sekä myöntää sinulle verovapauden sillä ehdolla, että sinä sitoudut vakinaiseen ratsupalvelukseen ja samalla otat pannaksesi kokoon keveän ratsuväkijoukon. Siitä tulee niin sanottu tiedustuslipullinen, kaikki siihen kuuluvat miehet saavat samanlaisen verovapauden ja sinä olet heidän ratsumestarinsa. Mitäs sinä itse sanot tästä kaikesta?"
"Minä suostun ja kiitän hänen kuninkaallista majesteettiaan", vastasi Teppoinen vaatimattomasti. "Alkaahan sodankäynti muuttua jo toiseksi luonnokseni."
"Oikein, ratsumestari, ja ennustanpa sinulla olevan edessäsi monta loistavaa urotyötä", sanoi Antti Niilonpoika ja alkoi nyt sanan mukaisesti suomentaa kuninkaan kirjelmää. Päästyään loppuun lausui hän: "Tämän perusteella sinä, Tuomas Teppoinen, olet nyt melkein kuin aatelismies, ja lisäksi vielä kuninkaallinen ratsumestari. Onneksi olkoon, herra ratsumestari!"
Herra Antti Niilonpoika kohotti viinikannunsa ja tarkkasi samalla, minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät vastaleivottuun knaappiin. Mutta Tuomas Teppoisen vakavilla ja älykkäillä kasvoilla ei näkynyt minkäänlaisia liian ihastuksen tai itserakkauden merkkejä. Hänen ajatuksensa tuntuivat työskentelevän kokonaan käytännöllisissä asioissa, sillä vallan arkipäiväisesti virkkoi hän:
"Nyt tarvitsevat mieheni ratsuja, mutta hevosia heillä on kotonaan tuskin kenelläkään. Venäläisiltä Raudussa saimme saaliiksi myöskin satakunta hevosta. Niitä tuopi osa miehistäni tänne Viipuriin ja pian he, luulenma, ovat perillä."
"Mainiota, siinähän teille on valmiit rasut, ei muuta kuin nouskaa satulaan ja karahuttakaa takaisin rajamaille", huudahti Antti Niilonpoika. "Mutta tämän yön seudun me kuitenkin vietämme täällä viinimaljojen ääressä."
Teppoinen ei kuitenkaan suostunut juominkia pitkittämään, vaan kohta kun hevoset olivat tarpeeksi asti syöneet ja levähtäneet, hankkiusi hän taipaleelle Muolaan, päästäkseen tervehtimään rakasta Anniaan ja pienokaisiaan, voidakseen sitten taas heittäytyä sodan monikirjaviin seikkailuihin. Linnasta lähtiessään istui hän nyt miehineen komeiden ratsujen selässä ja hänen veljensä kantoi lippua, johon oli kuvattu tapparaa heiluttava mies takajaloilleen nousseen ratsun selässä.
"Siinä menee Teppoisen lippukunta", sanoivat kaupunkilaiset, kun he ratsastivat pitkin kapeata Karjakatua. "Hänestähän on tehty knaappi ja kuninkaallinen ratsumestari."
Ratsujoukon perässä seurasi puolikymmentä jyväsäkeillä lastattua rekeä. Siinä oli kruunun varoista suoritettu palkkio Teppoiselle ja hänen miehilleen heidän viimeisistä ansiotöistään. Siten heillä oli hyvät tulijaiset omaisilleen, jotka saivat Muolan saloilla puutteen kanssa kamppailla. Ja niinpä he kevätillan kuulteessa iloisin mielin ja rattoisasti haastellen ratsastivat kohti syntymäsijojaan.
* * * * *
Vuodet kuluivat ja yhä jatkui hävittäväinen sota. Väliin pysyttiin kummallakin puolen lähes vuodenkin päivät alallaan, mutta sitten taas riehahti sodan liekki entistä julmemmin palamaan. Yhä uudestaan kohosivat kodit tuhkastaan ja yhä uudestaan ne taas maahan tallattiin. Ja aina säästyi salojen kätköissä siemen uuteen ihmissukuun, niin ettei maa vallan autioksi jäänyt.
Siitä lähtien kuin Suomen joukkojen ylipäälliköksi oli nimitetty Pontus de la Gardie, pysyi sotaonni yhtä mittaa suotuisana suomalaisille. Kun Käkisalmen linna oli vallotettu, siirtyi Suomen raja Laatokkaan saakka. Sen jälkeen riehui sodanliekki enimmäkseen Inkerissä ja Virossa, mutta aina väliin huuhtasivat sodan laineet vielä Suomeakin ennenkuin Täyssinän rauha sai ne tyyten asettumaan.
Loppuun saakka oli Tuomas Teppoinen ratsulipullisineen uskollisesti mukana tämän pitkällisen sodan monikirjavissa vaiheissa. Milloin hän venäläiseksi hevoskauppiaaksi naamioituneena retkeili kauas vihollismaahan ja hankki tärkeitä tietoja vihollisten aikomuksista ja hankkeista, milloin taas miehineen risteili rajaseuduilla, tiedustellen ja tuhoten yksinäisiä vihollisjoukkoja. Hänen nimensä tuli vihollisten kesken laajalti kuuluksi ja pelätyksi. Mutta turhaan tavottelivat he häntä käsiinsä, sillä hän ilmestyi aina tuhojaan tekemään sinne, missä häntä vähimmin tiedettiin odottaa. Kuuluisaksi tuli hänen nimensä myöskin kotimaassa, ja itse mainio Pontus-herra mainitsi kuninkaalle lähettämissään tiedonannoissa Tuomas Teppoisen tuottaneen hänelle suurta hyötyä Karjalanmaan vallotuksessa.
Hyvillään suomalaisten sotajoukkojen saamista voitoista tahtoi Juhana-kuningas osottaa suosiotaan sille maalle, jota hän nuoruusvuosinaan oli herttuana hallinnut. Mitä laatua tämä kuninkaallinen suosionosotus oli, sen saivat muun muassa Muolan pitäjän asukkaat kuulla kirkossaan eräänä sunnuntaina heinäkuun lopulla v. 1581. Silloin luki näet kirkkoherra saarnan päätyttyä kuninkaallisen julistuksen, jossa Suomenmaa armossa ylennettiin suuriruhtinaskunnaksi.
"Mitä se nyt oikein merkitsi se kuulutus?" kysyi kotimatkalla muuan kirkkomiehistä toveriltaan.
"No, etkö sinä pitänyt korvaläpiäs auki!" vastasi toinen. "Sanottiinhan siinä selvästi, että Suomi on nyt korotettu suuriruhtinaskunnaksi."
"Niinpä niin suuriruhtinaskunnaksi, mutta kukas se sitten tulee meille siksi suuriruhtinaaksi, sitähän minä tässä vain älpin."
Sitä ei tiennyt toinenkaan ja sitä nyt seuraavina päivinä ankarasti tuumittiin Muolassa, kunnes levisi huhu, että Tuomas Teppoinen se on ylennetty Suomen suuriruhtinaaksi. Niin suuri oli jo hänen maineensa kansan kesken, että ihmiset vastaanväittämättä uskoivat tätä huhua ja pitivät sitä varsin luonnollisena. Ja kun Teppoinen retkillänsä liikkuen taas jälleen pistäysi kotonaan, varustausivat muolalaiset kunnioittamaan häntä ruhtinaanaan. Silloin Teppoinen, asian kuultuaan, purskahti kaikuvaan nauruun ja selitti miehille asian oikean laidan. Mutta siitä huolimatta pitivät ihmiset päänsä ja kuolemaansa saakka sai Tuomas Teppoinen Viipurin kannaksella kantaa nimeä Teppolan suuriruhtinas.
Tämä talonpoikainen ratsumestari, ovela tiedustelija ja rohkea sissipäällikkö säilytti päänsä kaikissa tämän pitkällisen ja tuhoisan Venäjän sodan vaiheissa. Kun se vihdoinkin päättyi Täyssinän rauhantekoon, eleli hän jälleen rauhan miehenä veroista vapautetulla syntymätilallaan Valkiamatkan kylässä. Hän saavutti korkean ijän ja kuoli vasta Kustaa II Adolfin ensimäisinä hallitusvuosina. Hänen leskensä Anni sai poikineen nauttia edelleen verovapautta. Kauan säilytti kansa muiston tästä sen omasta keskuudesta kohonneesta sankarista, joka maamme kaakkoisimmilla etuvarustuksilla asuen oli niin tehokkaasti ottanut osaa isänmaansa luonnollisten rajojen luomiseen.
Kyösti Wilkuna.