TAISTELEVAIN VALTAKUNTAIN RAOSSA.
ROPONITSA JA RÄSÄNEN.
Tuskin olivat hämäläisten ja savolaisten väliset katkerat heimotaistelut, taistelut Sisä-Suomen erämaista ja kalavesistä, keskiajan loppuessa talttuneet, kun Saimaan ympäristön savolainen asutus joutui uuteen, sitkeään veljesvihaan itäistä naapuriaan ja vielä lähempää heimolaistaan, Karjalan väestöä, vastaan. Nämäkin uudet vainot johtuivat osaksi takamaiden ja kalavesien omistamista koskevista riidoista, sillä rintamaa-asutuksen laajetessa molemmilta puolilta karahtivat sen latvat usein vastakkain pohjoisilla saloilla.
Mutta nämä uudet vihat ja kahakat johtuivat kuitenkin etupäässä niiden valtakuntain välisistä kiistoista ja sodista, joiden kesken Savon ja Karjalan rajaheimot olivat pilkotut. Ruotsin hallitusherrat isännöivät Savossa ja olivat sinne perustaneet Savon uuden linnan seutuun, jota Nowgorodin ruhtinaat väittivät omaksi alueekseen ja josta he tahtoivat työntää tungeksijat pois. Mutta Savonlinnan isännät selittivät päinvastoin itäiset ja pohjoiset takamaatkin omaan valtapiiriinsä kuuluviksi ja pyrkivät savolaisen asutuksen mukana laajentamaan sinne vaikutustaan. Ja kun hyökkäysretkiä ehtimiseen tehtiin molemmilta tahoilta, hävitettiin vuoroin karjalaisten, vuoroin savolaisten asutusmaat.
Siten tempautui näiden rajaseutujen väestökin mukaan noihin valtakuntainvälisiin taisteluihin. Kun Karjalasta oli, Käkisalmen venäläisten johtaessa karjalaisia suksimiehiä, käyty Savoa ryöstämässä, silloin täytyi Olavinlinnan soturien johtamain savolaisten aina saada kostaa — ja päinvastoin. Rajakahakat, joissa velat maksettiin samalla mitalla kuin ne oli annettu, muuttuivat siitä piankin talonpoikaisten partiojoukkojen välisiksi ryöstö- ja kostoretkiksi, joita jatkui pitkin 16:tta vuosisataa ja aivan riippumatta siitä, oliko asianomaisten valtakuntain välillä sota vai rauha. Ja mieliin iskostui katkera viha.
Tästä vuosisatainmittaisesta heimovainosta oli kuitenkin kauan säästynyt syrjässä Pohjois-Karjalan etäinen kulmakunta. Ryöstö- ja hävitysretket tehtiin tavallisesti Laatokan rannoilta Saimaan rannoille ja päinvastoin, jolloin näiden "merien" välimaat yhä uudelleen poljettiin autioiksi, mutta Pyhäjärven pohjoispuoliset tienoot jäivät siitä valtareitistä sivuun; vainolaisjoukot eivät pikaretkiltään ehtineet ulontaa tihutöitään sinne asti. Nämä Höytiäisen ja Pielisen rannat olivatkin vielä harvaan asuttuja metsäseutuja, joiden raivaajia, karjalaisia uudisasukkaita, valtakuntain veronottajainkaan käsivarsi harvoin tapasi. Ne olivat lähempänä itäistä, paisuvaa suurvaltaa, josta näihin metsäkyliin oli tuotu uskonto, papit ja kirkot, mutta sangen höllät olivat välit sillekin taholle. Miltei riippumattomana, omavaraisena yhteiskuntana oli tuo hajalleen levinnyt pohjoiskarjalainen uudisasutus elänyt vesistöjensä varsilla monet vuosikymmenet suurten, keskenään kiisteleväin valtakuntain raossa, ja tottunut turvautumaan vain itseensä. Se oli niissä oloissa oppinut panemaan arvoa verottomuuteensa ja riippumattomuuteensa ja käynyt vapaudestaan araksi.
Näin olivat asiat, kunnes kuudennentoista vuosisadan loppupuoliskolla ruotsinpuoleiset sotajoukot, tehdessään valloitusretkiä Etelä-Karjalaan ja venäläisten siellä olevaa keskuspaikkaa, Käkisalmea eli "Korelaa", piirittäessään, rupesivat laajentelemaan valtaansa Pohjois-Karjalaankin, Pyhäjärven takaisille maille. Sekä etelästä että varsinkin lännestä, Savonlinnasta päin, suunnattiin sinne nyt useita valloitus- ja hävitysretkiä, ja sotajoukkojen jäljissä saapuivat suomenpuoleiset veronkantajat pian Tohmajärvelle, Liperiin, Ilomantsiin ja Lieksaan saakka. Tulivat kyliin ja veivät väkisin, mitä ei heille mielisuosiolla annettu. Se oli outoa, se oli rajua. Erämaanlaidan rauhassa elänyt, vapauteensa tottunut väestö hätkähti ja tuskastui ensin, sitten suuttui ja sydäntyi. Se kokoontui kalarannoilleen, ajoi miesvoimalla verottajat kylistään, upotti ryöstäjät venheineen järveen, mutta se aavisti samalla pahinta.
— Mitenkäs nyt? Ruotsi palaa varmasti takaisin.
— Mitenkä sitten? Alistutaanko, vai käydäänkö kotikulmaa puolustamaan?
Näin nousivat katkerat, huolenalaiset kysymykset toistensa turvaa hakevain mekkomiesten parvesta, eikä siinä aluksi kukaan osannut toiselleen varmaa, tepsivää neuvoa antaa.
* * * * *
Liperin kirkonkylä, jossa oli Pohjois-Karjalan vankin ja väkirikkain asutus, muodostui pian erämaanlaitalaisten neuvonpitojen keskuspaikaksi, ja sinne palasi nyt pyyntimatkoiltaan eräs tämän kylän miehiä, jota hänen naapurinsa jo olivat kaivanneetkin. Hän oli Roponitsa nimeltään — etunimen on historia unhottanut — reipasluontoinen, roteva karjalainen, uuttera metsänkävijä, haluttomampi maanraatajaksi. Hän oli jo kerran ennen, muutamia vuosia sitten, koonnut kotikulmansa miehet partioretkelle. Ruotsinpuoleinen sotaväki oli näet jo silloin, heti Käkisalmen valloitettuaan (v. 1580), kulkenut Pyhäjärven rannoille ja uhannut samota niiden salotaipaleiden poikki, jotka erottivat nämä seudut pohjoiskarjalaisten kylistä. Näille metsätaipaleille ja vesistöjen välisille kannaksille oli Roponitsa silloin sissijoukkoineen asettunut vartiaksi ja ruvennut siellä valloittajaa vastustelemaan. Hänen joukkonsa oli kyllä ollut liian heikko kyetäkseen häätämään ruotsinpuoleisia pois niistä pitäjistä, Tohmajärveltä ja Pelkjärveltä, joihin he jo olivat valtansa ulottaneet, mutta pohjoisemman kotikulmansa oli hän silloin kuitenkin saanut valloittajilta säästetyksi. Siksi keräytyivät liperiläiset nytkin tämän neuvokkaan päällikkönsä ympärille.
Roponitsa, joka oli neljänkymmenen korvissa oleva, vakavakatseinen, ruskeapartainen uros, mutta liikkeiltään vielä ketterä ja tuumiltaan nopsa, kuunteli kotvan kyläläistensä hätääntyneitä tarinoita vihollisen sotaväen hurjasta menosta ja sen veronkantajain vierailusta, ja virkahti sitten:
— Nyt on syksy käsissä, ennen talvikeliä ei Ruotsi palaa. Mutta siihen mennessä pitää meidän ollakin häntä vastassa, — taikka jo hänen omilla maillaan!
— Vastarintaako siis mietit, kyselivät levottomat miehet sangen epäilevinä.
— Tietysti, mitenkä muuten. Ruotsin väki on kyllä meitä voimakkaampi, mutta sen ei ole helppo pitää tätä metsäkulmaa vallassaan, ellemme siihen valtaan itse alistu. Vai alistummeko?
— Ei alistuta, vastasi heti voimakas kaiku.
— No niin, mutta silloinpa onkin meidän häädettävä vainolainen pois rannoiltamme. Ja sen teemme parhaiten ahdistaessamme häntä hänen omilla maillaan, — verotamme nyt me kerran Ruotsia.
— Miten siihen kykenemme? kyselivät uteliaina ja jo rohkeampina salokulman miehet.
— Kengästämme keihäämme, nousemme lumen tultua miesjoukolla suksille, hiihdämme sinne, mihin meitä ei odoteta, — eivätköhän lakanne silloin vieraat meidän kyliämme hätyyttämästä.
Pian mielistyivät siihen ajatukseen huolissaan kulkeneet mutta helposti innostuvat karjalaiset ja huusivat jo kohta vastaan:
— Se on miehen tuumaa ja miehen puhetta, sinua seuraamme, Roponitsa! Peritään tosiaankin vainolaisilta velat takaisin ja eletään kerran mekin heidän varoillaan!
Niin jo uhmailivat sapettuneet miehet ja heidän äsken lamautuneisiin mieliinsä palasi uusi elämänusko. Kotikulman vapautta voidaan toki puolustaa — se oli heistä pääasia. Saapuipa siihen neuvottelemaan kapulan kutsumia salolaisia kaukaisemmistakin kylistä ja useimmat heistäkin yhtyivät heti Roponitsan rohkeisiin tuumiin.
Mutta oli sentään joukossa epäilijöitäkin. Niiden karjalaisten mukana, jotka olivat saapuneet Ilomantsista ja Pielisjärveltä saakka, — mitkä kyläkunnat olivat lähinnä venäläistä vaivutusta, — oli mies, ovelaksi ja taitavaksi tunnettu kaupankävijä ja teidentuntija, joka kohta asettui vastahankaan vetämään. Se oli Räsänen nimeltään, Luukas Räsänen, "Liukas Räsänen", mies varova ja viisas, jota itäisen kulmakunnan väki aina oli tottunut neuvojanaan kuuntelemaan, ja hän nyt kävi kokoontuneessa miesjoukossa esittämään toisenlaisia, varottavia, ajatuksia.
— Ette tunne Ruotsia, puhui tuo laihahko liuhuparta harvakseen ja ikäänkuin kuiskimalla. — Ei ole meistä yksin sen kanssa paininottoon, se meidät väljään kurkkuunsa nielasee. Meillä on keihäämme ja jousemme, he tulevat tänne pyssyineen ja tykkeineen ja nujertavat meidät maan tasalle. Ja jos vielä vastarintaa yritämme, hävittävät he kylämme sukupuuttoon ja tuovat savolaisia sijaan, niinkuin ovat jo tuoneet etelän kulmille.
Miehet kuuntelivat Luukasta epäillen eikä heidän äskeinen innostuksensa ottanut talttuakseen.
— No mitä siis Räsänen neuvoo? kysyivät he. — Pitääkö vain heittäytyä
Ruotsin veronmaksajaksi?
— Ehkä niinkin ajaksi, jos nuo vainolaiset nyt taas heti käyvät kimppuumme.
— Ajaksi, urahti Roponitsa syrjemmästä pilkallisesti. — Mikä meidät sitten heidän valtansa alta nostaa, jos kerran siihen olemme taipuneet.
Molemmat johtomiehet silmäilivät toisiaan syrinkarin ja käännähtivät sivuttain ikäänkuin toisiaan vältellen. Mutta kun heidän katseensa sittenkin tuokioksi sattuivat yhteen, näyttivät ne ihan tulta iskevän. Saattoipa jo syrjäinenkin huomata, että siinä oli vihaiset miehet vastakkain, kilpailu johdosta ja vallasta. Mutta salaten sisunsa vastaili Luukas entiseen tasaiseen sävyynsä:
— On toki toisiakin keinoja, jotka meidät saattavat pelastaa Ruotsin alle sortumasta. Yksin olemme liian heikot, mutta me voimme saada apua.
— Apua keneltä?
— Siltä, joka sitä kykenee antamaan, joka muutenkin sotii Ruotsin valtaa vastaan. Novgorodin ja Moskovan ruhtinaat lähettävät kernaastikin sotaväkeään tänne Ruotsia sodittamaan, jos vain sitä avuksemme pyydämme.
— Onko sitten parempi sortua sen auttajan apuun! — Näin sähähti
Roponitsa, ja kääntyi nyt kokonaan selin kilpailijaansa.
Karjalan miehet jäivät hetkeksi vaijeten miettimään tuota uutta ehdotusta. He tunsivat Räsäsen kokeneeksi, älykkääksi mieheksi ja monesta hänen sanansa nytkin olivat järkevät. Tiesivätpä he myös, että se suuri itäinen valtakunta, joka isännöi heidän maanseläntakaisia naapurikyliään Repolassa ja Aunuksessa, oli sodassa Ruotsia vastaan ja että sieltä siis todella saattoi pyytämällä saada sotaväkeä avuksi. He jäivät epätietoisiksi, ikäänkuin kahden neuvon välivaiheille.
Roponitsa huomasi sen, kääntyi taas miesjoukkoon päin ja virkkoi äänekkäämmin:
— Muistammehan me vanhemmat miehet, kuinka täällä takavuosina itäiset verottajat kävivät aittojamme tyhjentämässä. Kutsukaa nyt taas samat Novgorodin voivatat tänne — tiedätte sitten myös, minkä he avustaan palkaksi ottavat. Minä en huoli toisten enkä toisten avusta.
— Nouset suksille joka tapauksessa?
— Niin nousen, tulkoon mukaan ken tahtoo saloa omanamme puolustaa. Me olemme täällä kahden taistelevan valtakunnan raossa, siinä on meidän pysyttävä omina miehinämme.
— Mukaan lähden minä!
— Ja minä myöskin.
Näin kaikui törmältä vastaus kilpailevain johtajain vastakkaisiin esityksiin. Vieraaseen apuun turvautumatta päättivät Pohjois-Karjalan nuoret miehet ruveta itse kotikulmaansa puolustamaan, lähteä itse sortajiaan sortamaan. Kaikki olivat sen kyllä oivaltaneet, että tässä samalla oli ollut katkera kiista kahden johtomiehen vaikutuksen välillä, joiden hankkeet eivät käyneet yhteen, vaan Karjalan miehille ei enää ollut vaali vaikea. He asettuivat ehdottomasti rohkean ja suorasukaisen Roponitsan puolelle, vetäytyen syrjään liukkaan Räsäsen tarjoamasta, arveluttavasta avusta. Sydäntyneenä ja jäähyväisiä sanomatta läksi viimemainittu uskollisimpine miehineen soutamaan pois kokousrannalta, vetäytyäkseen itäisemmille erämailleen.
Mutta Roponitsa määräsi partioihin lähteville miehille yhtymisen ajan ja paikan, käski varustaa aseet ja eväät ja lisäsi leikkisästi:
— Emmekä eväitä paljoakaan tarvitse, niitä otamme itse vainolaisten varoista!
* * * * *
Talven tultua läksi siten karjalaisten suksijoukko liikkeelle, aluksi rankaisemaan savolaista asutusta siitä, että se oli auttanut Ruotsin valtaherroja, kun nämä yrittivät laajentaa valtaansa ja isännyyttään Pohjois-Karjalan kaukaisiin, ennen vapaina säilyneisiin kyliin. Se teki jo tänä ensi talvena monta retkeä, hävitti armotta Savon köyhät uudiskylät ja porhalsi sieltä taas selkien poikki Etelä-Karjalan vanhemmille, vauraammille asuinmaille, jättäen raunioita, verta ja tuskaa jälkeensä. Väliajoin vahti tämä melkoiseksi kasvanut sissijoukko oman asutuksensa rajoilla, estäen sapettuneita vihollisiaan samoamasta salotaipaleiden taa kostotöihin.
Roponitsan nimi tuli pian pelätyksi laajan raja-asutuksen kaikilla kulmilla. Sitä kammoi Saimaan saariston talonpoikaisväki, joka koska tahansa saattoi odottaa häntä vieraakseen, sitä pelkäsi Laatokan ranta-asutus ja Ruotsin hallitusherroillekin se kävi alituiseksi kiusaksi, heidän kun aina täytyi olla varuillaan häätääkseen tuon uskalikon partiomiehen yöllisiä hyökkäyksiä.
Ja vuosikausiksi palautti todella Roponitsa näin turvallisen elämän ja vanhan vapauden Pohjois-Karjalan pitäjiin. Pienet vihollisparvet eivät enää uskaltaneet hyökätä Pyhäjärven taa eikä sinne Käkisalmesta eikä Savonlinnasta näinä vuosina sotajoukkoja joutanut. Vieraat verottajat pysyivät varovasti loitolla koko pohjoisesta Karjalasta. Kotikulmansa puolustajana saavutti Roponitsa siten pian rakastetun, ihaillun sankarin maineen. Ylvästellen häntä kehuivat Liperin miehet itäisille naapureilleen, joiden kylistä nyt rupesi tulemaan sissijoukkoon yhä enemmän apuväkeä. Talonpojat kulkivat turvallisina kalavesillään ja pyyntimaillaan tietäen, että heidän saalistaan ei nyt tule vieras riistämään, ja talojen emännät rauhoittivat marjaan lähtevää lapsiaan, virkkaen: — Käykää vaikka etempänäkin, Roponitsa meitä vartioi!
* * * * *
Mutta eteläisempiä Karjalan pitäjiä painoi yhä raskaasti vieraan ies. Pitkin koko 1580-lukua ja seuraavankin vuosikymmenen alkua jatkui keskeytymätöntä sotaa noiden suurten valtakuntain, Ruotsin ja Venäjän, välillä, ja sitä käytiin usein kyllä Karjalankin mailla. Hyökkäyksiä tehtiin yhtäältä Laatokan rantoja pitkin Aunukseen saakka, toisaalta Vuoksen virran yli Viipurin rintamaille asti. Ruotsalaiset olivat jääneet pitämään valloittamansa Käkisalmen, ja sieltä he vähinerin laajensivat valtaansa pohjoiseen ja itään. Niin joutuivat ne Pohjois-Karjalan eteläisemmät pitäjät, jotka ennen olivat, vaikka heikosti, tunnustaneet Novgorodin ja Moskovan yliherruutta, heidän vaikutuksensa alaiseksi, ja näiden seutujen väestön oli isoksi osaksi pakko, mikäli se ei paennut asuinsijoiltaan, alistua tuohon uuteen valtaan. Paenneiden tilalle taas muutti Suomen puolelta, Savosta, uusia asukkaita, joilla oli sama uskokin kuin heidän isännillään ja verottajillaan, jotka sinne kirkkojaan rakensivat ja jotka siten yhä lujittivat siellä läntistä vaikutusta.
Tätä kehitystä katselivat pohjoisten pitäjäin miehet huolella ja pelolla, aavistaen, että heitä lopultakin uhkaa naapurien kohtalo. Pakolaisia saapui ehtimiseen heidän kyliinsä valitellen "Ruotsin ryöstöä", ja eräänä talvena tulvahti näitä joukottain Tohmajärveltä, joka siihen asti oli ainakin osaksi säästynyt vapaiden pitäjäin joukossa, kertoen, että nyt sielläkin Käkisalmesta tullut väki oli ruvennut tuhotöitä tekemään. Se on pannut talonpojille uuden, raskaan veron ja häätää armotta talostaan kaikki, jotka eivät mielisuosiolla maksa. Hätääntyneet olivat turvautuneet niihin venäläisiin pajareihin, joita takavuosina oli asettunut näihin kyliin. Mutta ruotsalaiset verottajat olivat savolaisten uudisasukasten avulla hyökänneet pajarien kimppuun, surmanneet heidät ja ryöstäneet talot ja tavarat sekä heiltä että heihin turvautuneilta karjalaisilta.
— Ruotsin voima yltyy, valittivat pakolaiset. — Tulkaa ajoissa avuksi!
— Kun olisi Roponitsa kotosalla! — Roponitsa oli partiomiehineen parastaikaa Savon retkillä, ja hänen poissaollessaan olivat kotiseudun miehet aina neuvottomat.
— Tulkaa, kehottivat vain pakolaiset, ja varottivat samalla: — Sama tuho uhkaa teitä kuin meitäkin, ellette ajoissa apuun käy.
Tähän hätään saapui Liperin kirkolle pakolaisten kutsumana Pielisjärveltä Luukas Räsänenkin ja hän nyt heti pani uuteen vireeseen vanhan tuumansa turvautua itäisen valtakunnan apuun. Hänen mieltään oli kauan kaivellut tuonaan kärsimänsä tappio ja hän tahtoi nyt osottaa silloin kuitenkin olleensa oikeassa. Ja nyt kallistivat Karjalan vanhat miehet hänen tuumilleen korvaansa paljo enemmän kuin silloin edellisellä kerralla, sillä uhka oli nyt heidän kotikulmiaan paljo lähempänä.
Roponitsa palasi Savosta, kuuli jo taipaleella kotikulmansa karvaat viestit ja Räsäsen neuvot, mutta hän varotti vieläkin karjalaisia vieraaseen apuun turvautumasta. Eiköhän vainolaisista taas ominkin voimin selvittäne, lohdutti hän. Siinä tarkoituksessa teki hän harjaantuneine, joskin harvoine, partiomiehineen heti verekseltään tuiman hyökkäysretken metsätaipaleen taa Tohmajärvelle, karkoittaakseen ruotsit sieltä liian läheisestä naapuruudesta. Mutta näillä oli siellä jo siksi paljo varsinaista asestettua sotaväkeä, että Roponitsan partiojoukon äkkihyökkäys tehottomana kilpistyi takaisin. Hän poltti sormensa, menetti monta miestään ja hänen täytyi rauennein toivein hiihtää takaisin kotiinsa metsätaipaleen taa, kintereillään julmistunut, kostoa janoava sotaväki. Jo paloi taloja Pyhäjärven pohjoisrannalla ja odotettavissa oli, että ruotsit kesän tultua palaavat vielä suuremmalla väellä täydentämään valloituksensa.
Silloin Räsänen lopultakin voitti. Oma apu ei enää tepsi, pakko on vedota vieraaseen, — se oli pohjoiskarjalaisille tämän viimeisen yrityksen tulos. Ja samaan aikaan, kuin hätääntyneet perheet kiireellä pakenivat kotikylistään metsiin ja kaukaisiin kalasaunoihin, läksi Luukas Räsänen parin muun pielisjärveläisen kanssa tekemään taivalta kauas Venäjälle, pyrkien Suureen Novgorodiin ja Moskovaan saakka. Luukas oli kauppiaana ennen paljo kulkenut näillä kaukaisilla mailla, tunsi tiet ja taisi kielen, ja ajettavaan asiaansa oli hän sydäntään myöten innostunut. Liukkaasti hän siis nyt liikkui sotaherrain ja virkamiesten parissa, pääsi yhä peremmäs ja yhä ylempäin puheille. Heille hän kuvaili ruotsalaisten laajenevia pyyteitä Karjalassa, kertoi, miten tämän maakunnan pohjoinen perukkakin jo oli liukumassa Ruotsin valtaan ja uskoon, sekä todisteli, että tungeksijat vielä voidaan vaivatta työntää sieltä takaisin talonpoikain avulla, jotka eivät tahdo taipua tuon uhkaavan anastajan alle. Sitä varten hän nyt pyysi venäläisiltä apua, sotaväkeä. Ylhäiset hallitusherrat kallistivat kohta korvansa Karjalan lähetystön pyyntöön, joka itse asiassa oli heille hyvin mieluinen, ja lupasivat apua.
Tuskin oli Luukas tovereineen palannut kotiin pitkältä retkeltään, kun jo kesän alussa hänen jälkiään saapui pohjoiseen Karjalaan venäläisen voivoodin Feodor Vasiljeffin johtama sotaväenosasto, joka oli pyydetyksi apujoukoksi lähetetty ja joka sopimuksen mukaan vaati talonpoikia mukaansa retkelle. Oudostellen ja hämillään katselivat karjalaiset tuota vierasta väkeä, jonka kieltäkään he eivät ymmärtäneet, vaan he käsittivät, että sellainen liitto oli nyt tehty ja että heidän nyt oli lähdettävä auttajainsa matkaan. Kysellen kääntyivät he kyllä vielä Roponitsan puoleen:
— Miten nyt, lähdetkö mukaan sinä, siitä riippuu kaikki?
Roponitsa katseli selälle ja näytti käyvän käräjiä sisässään, vaan vastasi sittenkin:
— Lähtöhän on luvattu, sanassa kai on pysyttävä! — Siksi sotaisa oli hänen luontonsa, ettei hän tahtonut syrjäänkään jäädä. — Miehet koolle nyt uusiin partioihin!
Entisiä sotaisampi, suurempi ja kirjavampi, oli se partiojoukko, joka tänä kesänä lähti Pyhäjärven takaa liikkeelle ruotsalaisten anastamaan Karjalaan, ja monet, kuten varsinkin Räsänen miehineen, toivoivat siitä retkestä ratkaisevaa ja pysyvää apua. Voitollisena tämä väki nyt retkeään tekikin. Ruotsin verottajat ja asemiehet ajettiin pois Tohmajärveltä ja Pälkjärveltä ja heidän kannattajansa, Savosta tulleet uudisasukkaat, saivat kokea ankaran rangaistuksen. Pois ajettiin lännen miehet Kiteeltäkin ja Kesälahdelta ja läheltä hipaistiin taas Laatokankin lahtien latvoja. Rohkeus kasvoi, toiveet nousivat ja rajulla riemulla jatkoivat pohjolan miehet tätä voittoisaa retkeä etelämmille maille.
Mutta retken yhä jatkuessa pitkin kesää talttui karjalaisista sentään vähitellen se riemu ja into. Heidän olisi jo, työnsä suoritettuaan, vihollisensa loitommas karkoitettuaan, tehnyt mieli palata kotikulmalleen ja ryhtyä sitä vartioimaan. Vaan heidän avukseen tullut venäläinen voivatta jatkoi menestyksellistä retkeään, ulontipa sen Salmiin ja Suojärvelle asti, jossa ei mitään vihollisia ollut, ja teki ryöstäen ja polttaen kaikkialla puhdasta. Roponitsan partiomiehet olivat kylläkin tottuneet säälimättöminä liikkumaan Savon ja Etelä-Karjalan kylissä, joista vaino oli heille kulkeutunut, mutta he eivät kuitenkaan olleet koskaan tehneet sellaista julmaa jälkeä, kuin se apujoukko, jonka mukana he tänä kesänä kulkivat. Asutus hävitettiin nyt kuin kitkemällä pois kylä kylältä, ihmiset surmattiin, olivatpa ystäviä tai vihollisia, naisia tai lapsia, — se ellotti ja karmisti pian Roponitsankin mieltä. Kun tällä retkellä saavuttiin takaisin Tohmajärvelle, jonka asukkaita alkujaan oli auttamaan lähdetty, ja sielläkin taas samaan tapaan luotiin erämaata, pysäytti Roponitsa talonpoikaisen partioparvensa ja virkkoi vihaisena Räsäselle:
— Ilmoita voivatalle, että tätä menoa en halua enää jatkaa.
— Kun kerran mukaan lähdit, saat mukana pysyä, ilkkui siihen Luukas.
— En pysy, kiivaili liperiläinen. — Tämä on mieletöntä, me ryöstämme ystäviämme, omaa heimoamme. Minne aikoo voivatta nyt?
— Ilomantsiin kuuluu aikovan.
— Ryöstämään sitäkin, — seuraatko häntä sinnekin, Räsänen, naapureitasi ryöstämään?
— Mikä auttanee. Eläkä eroo sinäkään, muuten koituu kosto sinunkin omiin kyliisi.
— Neuvo siis apumiestäsi jo herkeämään ryöstöretkestään!
— Ei hän herkeä…
Niin olikin laita. Karjalan miehet kehottivat kyllä auttajaansa jo keskeyttämään tämän tällaisen voittokulun, mutta hänpä käsittikin tehtävänsä toisin. Hänestä oli koko Karjalan kulma vihollismaata, jonka väestö oli väkinensä luopunut venäläisestä isännyydestä ja joka nyt senvuoksi oli masennettava ja kuuliaisuuteen taivutettava. Siksi hän, kerran vauhtiin päästyään, tahtoi jatkaa valloitustaan, välittämättä liittoväkensä neuvoista. Siitä sukeusi pian kiivas riita hänen ja Roponitsan välillä ja vihamiehinä he lopulta erosivat.
Liperin miehet kiirehtivät silloin suoraan taipaleitten taa kotikyliään varoittamaan, poistuivat partiojoukosta äskeisten auttajainsa uhkausten seuraamina. Ja taas tuli siellä kotona pikainen pako kalasaunoille, taas hätä ja hälinä sitä suurempi, kun kotimiehet eivät aluksi ymmärtäneet, että heillä oli äskeisten auttajainsa taholta jotakin peljättävänä.
Mutta Roponitsa asettui partiomiehineen vartioväeksi oman pitäjänsä rajalle samoihin vanhoihin murroksiin, joissa ennen oli Ruotsin vainoojaa vahdittu. Nyt oli tuonnainen auttaja torjuttavana. Ja tosiaan sinne saapuikin voivatta Feodor Vasiljeff sotaväkineen, — kiivas taistelu syntyi äskeisten liittolaisten kesken. Roponitsan täytyi heikompana kuitenkin väistyä syvemmäs erämaahan, ja voittaja poltteli nyt Liperin autioiksi hyljättyjä kyliä, kunnes hän vihdoin äskeisten liittolaistensa, talonpoikaississien, ahdistamana väistyi sieltä Pielisjokea ylöspäin.
Kaikki toiveet olivat nyt Karjalassa rauenneet, kaikki käsitteet käyneet sekasin. Avuttomuuteen vajonnut, toiveissaan pettynyt väestö ei osannut enää luottaa mihinkään — koko pohja oli pettänyt!
Mutta Roponitsa ei sittenkään toimettomaksi heittäytynyt. Hän ahdisteli yhä äskeisiä auttajiaan. Ja väistyvää vainolaistaan häädellessään joutui hän siten eräänä päivänä venevalkamaan, josta venäläisjoukko juuri oli lähtenyt soutamaan. Räsänen, joka vielä kulki "apujoukon" matkassa, teki juuri harventuneine miehineen viimeisenä venekuntana lähtöä kaislikon rinnasta. Vihaa kiiluvin silmin, katkera kiukku sydämessään, seisoivat siinä nyt molemmat karjalaispäälliköt tuokion vastakkain, — välimatka vain esti heitä asein toisiaan vastaan hyökkäämästä. Mutta törmän ja venheen väliä lentelivät edestakaisin katkerat, syyttelevät sanat:
— Sinä meidät petit, kun yhteiseltä retkeltä luovuit, huusi Räsänen venheestään. — Siitä nyt kotikulmasi palkan sai!
— Sinä olit alunpitäin karjalaisten kavaltaja, karjasi Roponitsa vastaan. — Ryöstäjän tänne auttajaksi toit.
— Ei minua ole ryöstetty eikä meidän kyliä. Olisit viisaammin liikkunut sinäkin!
— Vielä sen apusi tunnet sinäkin, niin liukas kuin lienetkin. Itke sitten!
Katkera oli se karjalaispäällikköjen jäähyväistervehdys. Roponitsa palasi siitä yhtymästä paljaiksi ryöstettyihin kotikyliinsä auttamaan niiden paenneita asukkaita taas elämisen alkuun. Räsänen taas seurasi yhä "auttajaansa", sen nyt samotessa itään päin, niinkuin hän toivoi, pois omille mailleen.
Mutta retken jatkuessa Pieliseen päin ja sen lähetessä hänen omia kylärantojaan, rupesi kamala aavistus, Roponitsan jäähyväissanojen synnyttämänä, kalvamaan hänen äsken vielä ilkahtanutta mieltään. Sillä hävitys ja ryöstö jatkui ennallaan pitkin jokivartta karjalaisten kylissä, eikä ollut apua, vaikka hän ne voivatalle yhä uudelleen kuvasi ystävien ja liittolaisten asuinmaiksi. Mies toisensa perästä karkasi jo hänen omasta joukostaan, kiirehtiäkseen edeltä varottamaan omaisiaan ja naapureitaan ja auttamaan heitä pakosaunoille. Hätä ja tuska levisi siten yhtäkkiä tämänkin vesistön varsille. Karjalaiset hajaantuivat, kaikki oli sekasortona.
Ja Räsäsen pahinkin aavistus toteutui. "Apujoukko" kulki edelleen, mutta siitä vihdoinkin syrjään jättäytyneenä seisoi Luukas Räsänen eräänä iltana yksin ja avutonna muutaman Pielisjärven rantavaaran laella, katsellen verestävin silmin, kauhu ja katumus mielessään, kuinka hänen oman kotikylänsä talot lahden takana paloivat, punaten hohteellaan syysillan synkän, harmajan taivaan…
* * * * *
Vuosia sai kuluneeksi. Pohjois-Karjalan kyliin, sekä Pyhäjärven että Pielisen puolelle, oli elämä hitaasti ja vaivaloisesti palannut entiselleen tuon suuren vainokesän jälkeen, joka oli tehnyt koko Karjalasta autiomaan. Roponitsa oli näinä vaikeina vuosina vanhentunut, hänen ruskea partansa oli käynyt harmaaksi, mutta vilkkaana ja neuvokkaana liikkui hän siltä edelleen kotikulmalaistensa keskuudessa, koettaen heissä ylläpitää elämän rohkeutta ja toivoa. Hän suojeli sissijoukkoineen yhä edelleen kaukaista maakuntaansa ryöstäjiä ja verottajia vastaan ja hänen olikin taas onnistunut pitää hätyyttäjät loitommalla, yrittivätpä he sitten tulla idästä taikka lännestä. Sillä heimosota jatkui yhä.
Eräänä talvena oli taas Savosta päin saapunut varottava sanoma, että siellä uuden linnan seutuvilla varustaudutaan uuteen veroretkeen, ja kapula oli pantu kiertämään kaikkien vesistöjen varsille, että miehen talosta tuli saapua metsäkannakselle, vanhoille murroksille, vastustamaan saapuvaa vihollista. Miehiä kertyikin joka kulmalta torjumaan uutta, uhkaavaa vaaraa, ja Roponitsa järjesti kokeneena päällikkönä puolustuksen, hyökätäkseen murrostensa takaa ilveksenä lähenevän vainolaisjoukon niskaan.
Viimeisenä hiihtokuntana saapui siihen joukko Pielisen miehiäkin ja Räsänen oli taas niiden johtajana. Ensi kerran näkivät nyt karjalaiset päälliköt toisensa tuon suuren surmakesän jälkeen. He tervehtivät toisiaan loitolta jo kylmästi; puhekkain eivät käyneet, eivät vanhoja välejään selvittämään. Ahersivat vain kumpikin tahollaan varustustöissä ja lähettivät miehiään eri suunnille vakoilemaan.
Eräänä päivänä osuivat he kuitenkin hiihtämään samaa vastamaata ylöspäin ja silloin virkahti Roponitsa kuivasti:
— No ei sieltä teiltäpäin nyt enää muuta apuväkeä tule?
— Ei ole tiedossa, vastasi Räsänen sävyisästi ja pistoksesta suuttumatta.
— Taisi tulla tarpeeksi teillekin silloin viime kerralla?
— Tarpeeksi tuli.
Se myönnytys erehtyneen puolelta sulatti sydämistä jään, sen he molemmat tunsivat, vaikkei siitä sen pitempään puhuttu. Mutta heidän rinnakkain eteenpäin hiihtäessä saapui heitä vastaan hiestynyt suksimies, jonka kasvoilta säteili vilpitön ilo. Hän kertoi huohottaen vakoilemalla saaneensa selville, että Savonlinnan joukko oli, muutamassa Pyhäjärven saaressa päiväkauden levättyään, lähtenyt palaamaan takaisin. Savolaiset olivat saaneet vihiä siitä, että karjalaiset olivat varustautuneet lujaan vastarintaan, eivätkä he senvuoksi uskaltaneetkaan nyt hyökätä metsäkannaksen taa.
Roponitsa ja Räsänen katsahtivat pikaisesti toisiinsa, ymmärsivät heti toisensa mietteet ja heidän mielensä tuntui herahtavan äskeistäkin sulemmaksi. Kotvan kuluttua Roponitsa virkkoi:
— Jos näin varamme pidämme, eivät vainon miehet ehkä tule tänne toistekaan. Ja jos yhdessä pysymme…
— Yhdessä pysymme, se on minunkin sanani, vastasi Luukas siihen innolla, ikäänkuin hän koko ajan olisi tahtonut saada juuri tuon sanan toverilleen lausutuksi.
Ja rinnakkain hiihtivät he murrokselle ilmoittamaan kotikulmalaisilleen tuon iloisen sanoman.
Santeri Ivalo.