SELKÄPUOLEN VARTIJA
OLLI TIAINEN
Eräänä kevättalven kirkaspaisteisena sunnuntaina v. 1808 oli jumalanpalvelus Pielisjärven kirkossa jo päättynyt. Mutta kirkkorahvas, joka tavallisesti "aamenen" paukahdettua heti kiirehti kuin kilvaten rekiinsä ja suksilleen joutuakseen ajoissa kukin kotikyläänsä murkinoimaan, viipyi tänään vielä kirkkotörmällä. Naiset istuivat jo rekilöissään odottamassa taikka rupattelivat lähtöä tehden tiellä, mutta miehet seisoivat sankkana parvena kirkonoven seutuvilla, portailla ja porstuassa, seisoivat vakavina kasvoiltaan, silmäkkäin toisiinsa ja keskustelivat vakavista asioista.
Suntio saapui jo sulkemaan kirkkoa, mutta eräs ryhdikäs, roteva talonpoika, jonka tuuheiden kulmakarvojen alta välähtelivät vilkkaat silmät, astui hänen eteensä, virkkaen:
— Annahan olla vielä hetkinen…
— Kirkkoko sulkematta? kysyi suntio kummissaan.
— Niin… tässä vielä vähän tuumataan…
Miehet pitivät siinä näet ankaraa neuvottelua, ja näytti siltä, että heillä oli vieläkin asiaa kirkkoon. Äsken päättyneissä kirkonmenoissa ei kyllä ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, saarnakin oli aivan tavallinen, mutta sitten lopuksi oli kuulutusten joukossa luettu eräs tiedonanto, joka oli pannut mietteitä miesten päähän ja pysäyttänyt heidät tähän törmälle tuumiskelemaan.
Johan muutamia viikkoja sitten oli tännekin Pohjois-Karjalan kulmakunnalle lennähtänyt sana, että sota on syttymässä Ruotsin ja Venäjän välillä, — elettiin vuoden 1808 alkupuolta — ja sitten tuli jo tieto, että venäläiset olivat hyökänneet Kymijoen yli Etelä-Suomeen. Näistä sotaisista uutisista oli miesten kesken ollut paljon tarinaa jo silloin, varsinkin niiden kesken, jotka olivat eläneet entisen sota-ajan parikymmentä vuotta sitten. Muutamaan viikkoon ei näillä syrjämailla ollut sitten asiasta sen enempää kuulunut, mutta nyt yhtäkkiä kuulutusten lopuksi vanha kirkkoherra luki väräjävällä äänellä erään hänelle äsken virkateitse toimitetun paperin, jossa joku venäläinen sotapäällikkö kehotti koreasanaisesti seudun väestöä alistumaan nöyrästi uuteen asiaintilaan, Venäjän valtaan, ja ilmoitti, että niitä, jotka muodossa tai toisessa ryhtyivät vastarintaan, pidettiin kapinoitsijoina. Kuolemanrangaistus uhkasi jokaista, joka tavattaisiin ase kädessä…
Tämä kuulutus oli tänään pysäyttänyt pielisjärveläiset kirkon ovelle.
— Nuo siis tahtovat pitää meitä jo Venäjän alamaisina, vaikkei mitään valloitusta ole tapahtunut, ihmetteli muuan joukosta.
— Eikä se niin helpolla tapahdukaan, lisäsi siihen tuo tuuheakulmainen mies, joka oli käännyttänyt suntion ovelta. — Entä sitten se väite, että meitä pidettäisiin kapinoitsijoina, jos ryhdymme kotiseutua ja isänmaata puolustamaan, — ketä vastaan me silloin kapinoimme!
— Onhan sitä ennenkin vastaanotettu vihollisia ase kädessä, kun ovat tänne rajan yli yrittäneet, — kapinoitsija lienee kai se, joka vastarinnatta luovuttaa maansa. — Näin virkahti kumeasti eräs vanhempi mies.
— Tämän kuulutuksen takaa kuultaa toinen ajatus, puhui silloin äskeinen roteva, keski-ikäinen mies. Vihollinen tahtoisi tulla muitta mutkitta tänne ja ottaa kaikessa rauhassa maakuntamme haltuunsa. Se kai tietää, että tällä kulmalla ei ole sotaväkeä vastassa, ja aikoisi siten ilman miekan iskua marssia tänne peloteltuaan meidät toimettomiksi ja aseettomiksi, — ehkä kaartaakseen täältä Savossa olevan sotaväkemme selkäpuolelle. Mukavaahan se olisikin…
— Mutta siihen ei suostuta, innostui nyt eräs nuorempi mies joukosta.
— Eihän me vihollista tänne isännäksi oteta!
— Ei mielisuosiolla, — eihän niitä ole huolittu tänne ennenkään!
— Eikä ainakaan tappelematta!
Vähitellen mielet kuumenivat keskusteltaessa ja eräs vanha isäntämies rupesi jo muistelemaan:
— Onhan meillä täällä kirkossa pyssyjä ja muita aseita entisten sotain ajalta talletettuina. Ne pitäisi jakaa ajoissa miehille, ennen kuin vihollinen tulee ja korjaa ne.
Hän lausui julki ajatuksen, joka jo oli kytenyt monen muunkin mielessä. Pielisten niin kuin muidenkin Pohjois-Karjalan kirkkoihin oli aikoinaan koottu ja talletettu joukko kruunun aseita, joilla väestö ennen rajasotien aikana oli puolustanut maitaan, mutta jotka hallitus sitten rauhan taas palattua oli halunnut haltuunsa. Ne olivat kyllä sangen vanhanaikaisia, raskaita ja ruostuneita kiväärejä, mutta niillä oli torjuttu vihollista jo yli 50 vuotta sitten Roivaksen ja Sallisen aikoina, joiden sitkeät taistelut kotikulmansa puolesta tämän seudun kansa vielä hyvin muisti, ja vielä ne asian vaatiessa laukesivat nytkin.
Siekailematta sen enempää miehet palasivat kirkkoon ja kantoivat kätköpaikasta alttarin alta sylittäin vanhoja tuliluikkuja jakaen ne siinä paikassa eri kyläkuntien kesken. Paljonhan niitä ei ollut eikä ruutia eikä lyijyä ollut niihinkään, mutta rekiin ne kuitenkin kannettiin ja peitettiin raanujen alle. Nyt sai suntio vihdoin sulkea kirkon.
Mutta miesten vielä puuhatessa kirkonmäellä ajoi Sarkkilan isäntä Isak Stenius, joka äsken jo oli kirkolta lähtenyt, oriinsa täydellä höyryllä takaisin. Hän oli juurikään tavannut taipaleellaan matkamiehen, joka oli Pälkjärveltä, ja tämä oli kertonut, että ryssät kokosivat joukkoja Sortavalasta päin rajalle Ruskealaan — Suomen ja Venäjän välinen raja kulki silloin isonvihan ajoista asti Ruskealan ja Kiteen pohjoispuolitse Savonlinnaa kohden, joka oli venäläisten hallussa —, aikoen ilmeisestikin samota Pohjois-Karjalaan.
— Sitähän tässä juuri epäiltiin, huudahti silloin se ryhdikäs, tuuheakulmainen mies, joka äsken oli ensimmäisenä aseita jakamassa. — Viholliset yrittävät pelottaa kuulutuksillaan kansan nöyräksi ja sitten marssia sotaväkineen maakuntaan. Tässä taitaakin tarvita näitä kiväärejä pikemmin kuin luultiin, jos ei todella tahdota venäläistä tänne isännäksi. Sotaväkeä täällä ei ole, meidän talonpoikien on tartuttava aseisiin kotejamme puolustamaan, ja se on tehtävä heti!
Tämä ruskeatukkainen, kookas mies, jonka silmät paloivat hänen näin puhuessaan, oli Olli Tiainen Nurmeksesta, mies parhaissa voimissaan — lähes neljänkymmenen ikäinen — ja entuudestaan jo pitäjänsä johtomiehiä, vaikkei ollutkaan isäntämies. Hänen isänsä oli muuttanut sinne Pohjanmaalta uudisasukkaaksi. Oltuaan nuorena miehenä mukana Kustaan sodassa hän oli nainut talontyttären Ylikylän Reittulasta ja muuttanut sinne kotivävyksi, — siellä hänen perheensä eli. Jo poikana hän oli oppinut lukemaan, vieläpä kirjoittamaankin, ja oli sitten sodan jälkeen tehnyt monia matkoja ja usein ajanut pitäjäläisten asioita maaherran luona Kuopiossa taikka piispan puheilla Porvoossa. Hän kuunteli erityisen tarkkaavaisena Sarkkilan isännän tuomaa uutista julistaen päättävästi, että venäläisten tulon varalta on varustauduttava ja ryhdyttävä vastarintaan.
— Mutta aseita on liian vähän, ei puolta sataakaan, näillä emme viholliselle paljoa mahda, puheli eräs harkitseva talonpoika.
— Totta on, niitä on hankittava lisää, totesi Olli säikähtämättä. — Niitä on pyydettävä Kuopiosta, maaherralta taikka kenraalilta, ja samalla ilmoitettava sinne Pielisen talonpoikien päätöksestä. Sillä olemmehan me nyt päättäneet joka mies lähteä vihollista vastaan.
— Joka mies kuin sotamies! Ja tieto päätöksestä on vietävä kaikkiin kyliin näiden vesien varsilla. Niin miehet innostuneina lupasivat ja toisiaan kehottivat.
— Mutta kuka asialle Kuopioon?
— Kukas muu kuin Tiaisen Olli. Ja tässä onkin nyt kiire, ala vain nousta rekeesi, Olli, kyllä me viemme sanan akallesi Nurmekseen!
Niin päätettiin asiat kirkontörmällä ja ennen pitkää Olli Tiainen istui reessään ajaen Kuopiota kohti pitäjäläistensä ankaralle asialle. Siinä hän vasta oikein ennätti itsekin miettiä, kuinka laajakantoinen ja vakava se yritys todella oli, johon Pielisen talonpojat olivat yhtäkkiä pitemmittä valmisteluitta, ilman ammattitaitoista johtoa, ilman varoja ja varastoja päättäneet ryhtyä: aseelliseen taisteluun vihollisen harjoitettua sotaväkeä vastaan. Mutta niin oli tehtävä, totesi Olli aprikoituaan asiaa perusteellisemmin; valitsemisen varaa ei nyt ole, kotikulmaa ei voi jättää puolustamatta periviholliselle… Itse hän oli taas joutunut siinä yrityksessä ensimmäisenä aisoihin… hän aavisti kyllä, että johto ja vastuu oli jäävä hänelle, — siihen olivat pitäjäläiset jo vanhastaan tottuneet. Hän ei ollut ehtinyt käydä omalle perheelleen hyvästiäkään sanomassa… siellä vaimo ja lapset odottivat isää kotiin. Mutta nyt ei ollut aika ajatella yksityisasioita, yhteinen, suuri asia vaati kokonaan miehen mielen ja mietteet. —
Kuopiossa Tiainen tapasi Savon prikaatin päällikön, kenraali Cronstedtin. Pääjohdolta saamansa määräyksen nojalla Savon osasto oli näet vähitellen perääntynyt Varkaudesta talvitietä pohjoiseen päin, majaili nyt Kuopiossa ja odotti siellä ilmoitusta, olisiko sen sieltäkin vetäydyttävä yhä pohjoisemmaksi vai saisiko se ryhtyä taisteluun jäljessään seuraavaa venäläisarmeijaa vastaan. Olli Tiaisen viesti oli tälle kelpo kenraalille silloin juuri hyvin tervetullut, Pielisen talonpoikien päätös ilahdutti häntä suuresti. Sillä jos, niin kuin hän toivoi, voitaisiin käydä vastarintaan, oli kovin tärkeää, että vihollinen kohtaisi vastarintaa Pohjois-Karjalassakin eikä pääsisi sieltä Enon ja Kaavin kautta kiertämään hänen selkäpuolelleen, jolloin hänen olisi hajotettava vähät joukkonsa kahdelle rintamalle.
Lyhyesti ja selvästi Nurmeksen talonpoika esitti asiansa ylhäiselle sotaherralle ja tämä lupasi hänelle heti aseita, — niitä oli, varsinkin vanhempia, melkoinen määrä varastossa. Olli sai heti rekeensä kuorman ja kehotuksen lähettää kohta rahtimiehiä hakemaan lisää pyssyjä ja ampumatarpeita.
— Mutta kuka teitä harjoittaa ja johtaa siellä?
— Ei ole ketään, saamme itse yrittää.
— En voi täältäkään antaa teille apua, pahoitteli kenraali. — Mutta sinähän olet vanha sotilas, astu rohkeasti johtoon, minä annan sinulle siihen nimityksen. Olet tästä hetkestä Pohjois-Karjalan rajakapteeni.
Olli kiitti luottamuksesta, mutta epäili sen edesvastuun taakkaa, tahtoahan häneltä ei puuttunut.
— Nyt ei ole lupa epäillä kenenkään pyrkimyksiä, isänmaa vaatii ja kutsuu, lausui kenraali silloin. — Päällikkyytesi merkiksi annan sinulle tämän miekan ja lakkiisi kiinnitettäväksi kuparisen kapteeninsoljen, jossa onkin kuvattuna Karjalan vaakuna… Jumalan haltuun vain, pitäkää uljaasti puolianne siellä Karjalassa, älkää laskeko vihollista läpi — ehkä mekin täällä vihdoin jotakin yritämme…
Niine viesteineen Tiainen palasi Pielisjärvelle laittaen jo matkan varrelta rahtimiehiä hakemaan kuormia Kuopiosta. Kevät oli jo ehtinyt pitkälle, mutta sittenkään ei ollut varmuutta, yrittäisivätkö rajalle kerääntyneet venäläiset vielä talvikelillä, ennen kelirikkoa, hyökkäystä Pielisjoelle. Kaikessa hiljaisuudessa talonpojat varustautuivat kaiken varalta Olli Tiaisen ja Sarkkilan isännän Isak Steniuksen johdolla, jonka Olli oli pyytänyt apulaisekseen. Tämä oli entinen ylioppilas, mutta oli jättänyt lukualan viljelläkseen tilaansa ja oli täysin sulautunut kansan mielialaan ja ajatusmaailmaan, Karjalan mies kauttaaltaan.
Eväitä koottiin Pielisjoen niskaan, vakoojia laitettiin rajalle, ja oli sovittu, että kun tulipatsas kohoaa Kolin korkeimmalta harjalta, merkitsi se sitä, että nyt vihollinen oli lähenemässä ja Karjalan miesten oli aseineen kokoonnuttava Ahvenuksen salmeen, minkä kautta Pielisjärvi on yhteydessä Ruhoveden kanssa. Lähtövalmiina siinä odoteltiin. Mutta kelirikko tuli, jäät lähtivät, eikä vainolaista kuulunut. Nuotiota ei sytytetty Kolivaaran laella.
Vakoojat toivat kuitenkin pian Pielisiin ja Lieksaan, missä Tiainen ja Stenius olivat lähiseudun miesten kanssa koolla, tietoja, että vihollinen edelleen teki valmisteluja Ruskealassa, ja eräänä päivänä lennähti sitten sanoma, että nyt ne ovat kenraali Aleksejevin johdolla lähteneet liikkeelle rajan yli Pälkjärvelle.
Olli Tiainen antoi sytyttää viestitulet ja lähetti sovitut sanomat kaikille tahoille, ja ennen pitkää rupesi suuria kirkkoveneitä ja pieniä nuottaveneitä näkymään seliltä, kaikkien suuntautuessa Ahvenuksen salmeen. Toisia miehiä tuli jalan pyssyineen, joilla ampumista he olivat kotisaloilla harjoitelleet, ja kontteineen, joissa heillä oli kuulat ja kalakukot, ja kysyivät, että missä se vihollinen on.
— Tulossa se on, mutta täällä kotinurkilla sitä ei ruveta odottamaan, vastasi Tiainen reippaasti. — Astutaan sitä vastaan kappaleen matkaa.
— Astutaan vain, myöntyivät sisukkaat miehet.
Talonpoikia oli kertynyt lähes kolmesataa ja he marssivat veneensä jätettyään maantietä myöten Kaltimoon päin, marssivat vakava ilme karkeilla kasvoillaan, mutta askelissa oli varmaa päättäväisyyttä — oli oltava valmiina taisteluun, missä vain vihollinen vastaan tuli. Kaltimon niskassa, jossa joukko lepäili päivän, ei tavattu vielä venäläisiä. Tiainen oli täältä lähettänyt heinäkuun viime päivänä etujoukon edellään Mönnivaaraan, ja sieltä tulikin seuraavana aamuna sanantuoja kertomaan että Pälkjärveltä samoava kenraali Aleksejev oli äsken jakanut joukkonsa kahteen osaan. Pääjoukko, jota kenraali itse johti, oli nyt kulkemassa Joensuuhun, mutta toinen, pienempi osasto suuntautui Mönnivaaraan. Viimeksi mainittua paikkaa kohti Tiainen lähti nyt joukkoineen rohkeasti marssimaan, — tuo pienempi osastohan se ilmeisesti pyrki Pielisiin.
Lähellä Mönnivaaraa tuli jo karjalaisten lähettämä etujoukko vastaan. Se oli ollut kosketuksissa vihollisen kanssa, mutta perääntynyt, ja tiesi kertoa, että vihollisen parin kolmen sadan miehen osasto oli juuri tulossa maantietä pitkin. Silloin Tiainen pysäytti joukkonsa, asettui sen eteen silmät palaen ja huusi:
— Tässä, pojat, tässä tulee nyt ensimmäinen koetus. Tässä annetaan viholliselle tervehdys ja nahkapojille tulikaste!
— Tässäkö maantiellä? kyselivät miehet.
— Ja maantien laidassa. Lasketaan vihollinen tulemaan lähemmäksi.
Siinä oli harjun rinne, jolle maantie nousi, alangossa kasvoi tiheää vesakkoa maantien kahden puolen. Sinne Tiainen sijoitti väkensä leveään rintamaan, asettui itse komentajaksi maantien toiselle puolelle ja määräsi Isak Steniuksen toiselle. Jännittyneinä odotettiin toista tuntia, silmä kovana maantielle tähystäen.
Jo rupeaa kumu kuulumaan etäältä, jo jyskää sorainen tie. Kasakat ajavat edellä etujoukkona, mutta kohta niiden jäljessä kulkee jalkaväki raskaat reput selässä. Tiainen oli käskenyt miestensä odottaa suokurpan kurnutusta, ennen ei saa ampua, ja ratsuväki pääsee siten jo kulkemaan vaanivien talonpoikien ohi saapuen harjun rinteelle.
Silloin kuuluu sovittu kurpan ääni ja samassa pamahtaa sata pyssyä — kohta perästä toinen sata maantien molemmilta puolilta. Vihollinen, joka oli luullut edessään olevan vain pienen partiojoukon, hämmentyy ja hätääntyy. Miehiä kaatuu, ammuttuja hevosia sätkyttelee tiellä, metsässä paukkuu, eikä kuitenkaan näy vihollista, mitä vastaan hyökätä! Mutta se on lähellä, se on joka paikassa, joka pensaasta pamahtaa.
Venäläisjoukko kääntyy kiireesti takaisin, miehet sotkeutuvat toistensa jalkoihin, juoksevat henkensä edestä. Silloin karjalaisetkin astuvat esiin vesakosta, lähtevät ajamaan takaa pakenevia, iskevät ja ampuvat oikein vanhan vihan voimalla.
Olli Tiainen karjalaisineen saavutti tässä riidattomasti ensimmäisen voittonsa, Mönnivaaran voiton, ja iloitsi siitä vilpittömästi. Sillä siinä nyt miehillä luonto karaistui ja usko kasvoi. Mutta Olli oivalsi kyllä voiton saadun liian helposti, vihollinen oli tässä kovin vähälukuinen ja sekin yllätettiin. Hän oli aivan varma, että vihollinen palaa piankin takaisin suuremmalla joukolla ja käy silloin toisella tavalla taisteluun, ja siihen uuteen otteluun ei tällainen suojattoman maantien mukainen avomaasto ollut sopiva. Sitä paitsi oli vihollisen pääjoukko edessäpäin, ehkä jo Joensuussa, ja saattoi sieltä pian nousta jokivarrelle. Vastoin uskaliaimpien kehotuksia, että oli lähdettävä väistyneen vihollisen takaa-ajoon, Tiainen päätti peräytyä ja valita turvallisemman taistelupaikan. Osan miehiään hän jätti Kaltimon solaan etuvartioksi, mutta pääjoukkoineen hän palasi Ahvenukseen, jonne hän kaivautti rintavarustukset ja keräsi koko rannikolta kaikki veneet — vihollisilta piiloon.
Täällä karjalainen talonpoikaisjoukko, joka nyt oli antanut vihollisille selvän tiedon olemassaolostaan, saikin viipyä kauan, sai odottaa ikävystymiseen asti. Vihollinen ei enää moneen viikkoon rynnännyt sinne päin, se varoi näitä saloseutuja ja koetti sen sijaan päästä Joensuusta Kuopiota kohti.
Tänä odotusaikana Tiainen kävi itse parin miehen kanssa Joensuussa ottamassa tilanteesta selkoa. Pielisensuussa, nykyisen kaupungin paikkeilla, ei silloin vielä ollut paljon asutusta, mutta eräänlainen kylä jo sentään oli. Oli kruunun viljamakasiini, josta viljat kumminkin jo oli tyhjennetty, oli kruunun viinanpolttimo ja pari kolme taloa, joista suurin oli tuomari Martti Steniuksen talo. Tänne oli Aleksejev joukkoineen majoittunut aikoen marssia eteenpäin. Mutta hän jäikin sinne odottamaan kuten talonpojat Ahvenukseen, ja monesta painavasta syystä, — siitä pääsi Tiainen nyt perille.
Hänen oikea sivustansa ei ensinkään ollut turvattu, talonpojat uhkasivat siellä. Ja Savon armeija peräännyttyään jo kauas Pohjanmaalle oli Siikajoen ja Pulkkilan taistelujen jälkeen vihdoin palannut takaisin Kuopioon asti eversti Sandelsin johdolla ajaen venäläiset siitäkin melkoisesti etelämmäksi. Vihdoin venäläiset kuitenkin lujittivat asemansa Kuopion pohjoispuolella ja Aleksejev sai käskyn marssia sinne auttamaan omiaan ja kiertämään Sandelsin Toivalassa olevat varustukset. Sandels oli sen vuoksi lähettänyt sieltä majuri Malmin pienellä osastolla Joensuuhun päin tätä siipeään suojelemaan, ja tuo parin sadan miehen osasto oli Aleksejevin nyt ensi töikseen tuhottava.
Venäläisten päällikkö oli Joensuussa rakentanut tällaista retkeä varten jo pitkin kesää lauttoja, joilla viedä miehensä — niitä hänellä oli puoliväliin toista tuhatta — ja kuormastonsa yli, ja hän tarkasteli itse eräänä iltapäivänä heinäkuun jälkimmäisellä puoliskolla noita uusia kuljetusneuvojaan, joilla huomenissa oli siirryttävä salmen taa. Hän istui komean ratsunsa selässä alipäällikköjensä ympäröimänä salmen rannalla ja antoi lauttamiehille viimeisiä ohjeitaan. Silloin tuli luoti salmen takaa ja tappoi hevosen hänen altaan — kenraali suistui suulleen hiekkaiselle ahteelle. Samassa sieltä tuli useampiakin luoteja iskien päällikkönsä ympärille keräytyneiden upseerien parveen, — näille tuli kiire lähtö rannalta. Ja sen sijaan että Aleksejev olisi johdattanut joukkonsa salmen yli pohjoiseen päin, hän lähti hyvässä järjestyksessä mutta kovaa kyytiä perääntymään etelään, Pälkjärvelle, josta hän kevätkesällä oli tullut.
Hän oli näet tuon uhkaavan laukauksen syitä tutkiessaan saanut selville, että Joensuun tienoillekin oli kerääntynyt melkoisia aseellisia talonpoikaisjoukkoja, jotka vain odottivat majuri Malmin osastoa yhtyäkseen siihen ja ahdistaakseen Joensuuhun pesiytyneet venäläiset kuin nuotan pohjukkaan.
Tämäkin talonpoikien nousu oli suurelta osalta Olli Tiaisen työtä. Hän oli Joensuun tienoille saavuttuaan tavannut sen puolen talonpoikia, kertonut heille Mönnivaaran voitostaan ja innostanut nämäkin miehet aseisiin. Kuultiin majuri Malmin olevan tulossa pohjoisesta ja päätettiin toimia yhdessä hänen kanssaan. Tiaisen neuvo oli, että talonpojat odottaisivat salmen takana, ja sinne he kerääntyivätkin sataisena joukkona. Malmin toivottiin saapuvan perille tänne jo seuraavana päivänä — silloin oli vihollinen vastaanotettava lämpimästi heti kun se lauttoineen oli saapunut salmen yli.
Talonpojat vaanivat nyt rantalepikossa odottaen ratkaisevaa huomista päivää ja katsellen, kuinka venäläiset salmen takana viimeistelivät lauttojaan, jotka loistivat valkoisina päivänpaisteessa. Mutta muutamat malttamattomat nuoret miehet eivät silloin jaksaneetkaan kestää houkutusta. Tuo kimonsa selässä istuva rehevä upseeri oli liian sopiva maalitaulu. Yksi nuorista miehistä tähtäsi kauan ja tarkasti kiven varasta, — jo liikahdutti liipaisinta, pyssy laukesi… Kenraali suistui maahan, ja kun eräät toiset talonpojat myös ensi laukauksen kuultuaan kävivät ampumaan, syntyi edellä kerrottu hälinä ja pakokauhu lauttarannalla.
Nuoret miehet olivat laukauksistaan mielissään, mutta Tiainen torui heidän malttamattomuuttaan. Ja kun majuri Malm miehineen seuraavana päivänä saapui salmen rannalle, toruskeli hänkin, sillä ampujat olivat pilanneet hyvän apajan, riistäneet varman, suuren saaliin suomalaisten käsistä. Kuten saattoi arvata, vihollinen lähti nyt perääntymään Joensuuhun.
Täällä autioksi jääneellä leirillä tapasivat toisensa Tiainen ja Malm, joka viimeksi mainittu jo oli kuullut Ollin toimista ja saavutuksista. Pitkään siinä talonpoikaispäällikkö ja kansan suosima armeijanupseeri neuvottelivat keskenään. He päättivät toimia yhdessä ja yhteisen suunnitelman mukaan. Malmin joukko olikin liian heikko ahdistellakseen yksin vihollista, mutta aseellisten talonpoikien avulla saatettiin toki saavuttaa hyviäkin tuloksia.
Liitettyään joukkoonsa joen suulle kertyneet talonpojat Malm aikoi lähteä viipymättä ajamaan takaa peräytyvää Aleksejevin armeijaa. Mutta Tiaisen oli palattava oman joukkonsa luo Ahvenukseen suojelemaan sen puoleisia teitä ja estämään siellä venäläisiä etenemästä.
— Terve mieheen, ehkä tavataan taas jossakin yhteenotossa, virkkoi majuri hyvästiksi.
— Voikaa hyvin, majuri, toivotti Tiainen. — Kyllä Pielisen puoli koetetaan selvänä pitää.
* * * * *
Syyskuun alussa lähtivät vihdoin venäläiset, jotka tällä välin olivat jo vetäytyneet kokonaan Suomen alueelta, liikkeelle Ruskealasta taas pohjoiseen päin — niin kertoivat tiedustelijat lisäten, että heillä oli nyt uusi, nuori ja ylhäinen ylipäällikkö, ruhtinas Dolgoruki; vanha Aleksejev oli näet kykenemättömänä pantu viralta. Pielisen puolellakin oli siis alkava uusi toiminnan aika.
Näihin aikoihin, elokuun lopussa ja syyskuun alussa, täytyi melkoinen osa Ahvenuksen vartiojoukosta laskea kotiin elonkorjuuseen ja pikaviesti laitettiin nyt keräämään miehiä kokoon. Pienempi venäläisosasto, joka yritti edetä maantietä, käännytettiin kyllä heti takaisin, mutta voima ei riittänyt vastaanottamaan isompaa. Tiainen lähti silloin itse Nurmekseen saadakseen siltä kulmalta lisää väkeä, — somahan oli samalla pistäytyä kotonakin. Sillä aivan heti ei venäläisiä suuremmin joukoin odotettu Pielisen puolelle, he tekevät tietysti taas ensi hyökkäyksensä majuri Malmia vastaan Joensuun suunnalla. Isak Stenius johti vartiostoa sillä aikaa Ahvenuksessa.
Mutta venäläiset ryntäsivätkin odotettua pikemmin kasakat etunenässä, ensin Kaltimonniskaan, josta karjalaisten etuvartiot perääntyivät taistelun jälkeen, ja sitten Ahvenukseenkin. Jo etujoukkojen hyökkäyksen voimasta saattoi päätellä, että supistuneen karjalaisjoukon oli vaikea puolustaa Ahvenuksen varustuksia. Samalla Stenius sai eri tahoilta tietoja, että häntä vastaan samosi nyt kokonainen vahva venäläinen armeijaosasto, parituhatta miestä kaikkia aselajeja. Viholliseen oli näet syöpynyt se käsitys, että täällä Pielisen puolessa vaani melkoinen joukko varsinaista suomalaista sotaväkeä, jota ei sopinut jättää sivustauhaksi. Talonpojat olivat Ahvenuksessa joutessaan kiertäneet hattuihinsa tuohesta tai kankaasta samanlaiset valkoiset nauhat, kuin Savon jääkäreilläkin, ja eräät luulivat tämän tempun erehdyttäneen vihollisia. Mutta luultavampaa oli, että heidän väkivahvalla yrityksellään oli nyt laajempi tarkoitus: kiertää Nurmeksen ja Sotkamon kautta Suomen armeijan selkäpuolelle. Joka tapauksessa melkoinen armeija alkoi eräänä päivänä piirittää Steniuksen pariasataa talonpoikaa Ahvenuksen salmessa, ja silloin tämä huomasi parhaaksi vetäytyä ajoissa Pielisen itäpuolelle yhtyäkseen siellä Tiaisen tuomiin vereksiin miehiin.
Näin talonpoikaisjoukko joutui syyskuun puolivälissä lähelle Pielisjärven pitäjän rajaa, Vornan sillalle, keskelle laajaa suoperäistä erämaata. Siellä Stenius päätti eräänä sateisena päivänä ainakin viivyttää perässään tulevaa vihollista, vaikkei Tiaista vieläkään kuulunut. Siinä sillan korvassa oli maa loivaa aavikkoa, eteenpäin pääsi kulkemaan ainoastaan maantietä. Mutta korkeat harjut kohosivat kapean joen vastakkaisella rannalla ja sinne talonpojat asettuivat väijymään aavikolta tulevaa vihollista. Osan väkeään Stenius sijoitti särkemänsä sillan taa, ikään kuin ylimenopaikkaa puolustamaan, mutta muun joukon hän kätki ylängölle murrosten suojaan.
Vihollinen tuli, mutta älysi nyt ajoissa väijytyksen jo ennen sillalle menoaan ja lähestyi paikkaa illan suussa syyskuun 9. p:nä aluksi varovasti. Sitten päällikkö komensi rakuunansa ryntäämään joen yli ja murroksia kohti. Talonpoikien tarkka tuli pakotti kuitenkin uljaasti hyökkäävän venäläisen ratsuväen perääntymään, — toisen ja kolmannenkin kerran. Lujasti siinä oteltiin ja kuumaa taistelua käytiin koko sateinen iltapäivä aina yöhön asti. Venäläiset hyökkäsivät yhä uudelleen hurjasti, heitä kaatui joukoittain maantielle ja suomättäille. Vereksin joukoin he siitä huolimatta ahdistelivat talonpoikia, mutta turhaan — he eivät saaneet sillan puolustajia murroksistaan karkotetuksi. Ja yöpimeällä heidän oli vihdoin paljon väkeä menetettyään peräännyttävä pääjoukkonsa luo Kelvän kylään. Vornan silta jäi karjalaisten käsiin.
Mutta talonpoikain aikomuksena ei ollut tässä sen pitempään puolustautua. Pääsihän tuon kapean puron yli toisesta paikasta ja Steniuksen oli yhdyttävä Tiaisen osastoon. Hän jatkoi siis vielä samana yönä peräytymistään ja Jouhiansalmella tulikin Tiainen seuraavana päivänä vastaan. Siinä salmen pohjoisrannalla varustauduttiin heti tiukempaan vastarintaan; mielet olivat taas äskeisen ottelun johdosta reippaat ja toiveikkaat. Olihan jo Vornan sillalla nähty, että suurikin vihollisjoukko voidaan näillä erämaantaipaleilla pysäyttää, ehkä tuhotakin, ja olihan Olli Tiainen, johon seudun väestö niin varmasti luotti, taas johdossa, itse käskijänä.
Tämä hyörikin nyt toimekkaana ja väsymättömänä monenmoisissa valmisteluissa. Hänen kookas vartalonsa nähtiin kaikkialla, hänen ruskea tukkansa hulmusi tuulessa, kun hän kulki miesjoukosta toiseen, lähetti tiedustelijoita metsäpolkuja myöten seuraamaan vihollisen liikkeitä, asetti osastojaan väijyksiin ja puhutteli niitä rohkaisten:
— Tässä annetaan nyt ryssille se viimeinen selkäsauna, että tietävät käyneensä Pielisen takana.
Ja tarkaten valitsemaansa taistelupaikkaa hän selitti miehiään innostaen:
— Tässä ajetaan ryssät joko salmeen tai takaisin, kunhan vain meidän miehet pitävät paikkansa.
Suurella joukolla ja suurella pauhulla vihollisjoukko pian tulla törmäsi etelästä päin. Tiaisella oli päävarustuksensa Jouhiansalmen pohjoisrannalla, mutta sen eteläpuolellekin, metsän rintaan, hän oli sijoittanut muutaman osaston, jota hän itse johti. Venäläisten lähestyessä Jouhian salmea maantietä myöten, Olli teki osastoineen metsästä hyökkäyksen sitä vastaan, ampui, ja peräytyi salolle. Teki siellä kierroksen taaksepäin, ryntäsi taas metsästä maantielle, missä venäläisten jälkijoukko kulki, ja säikäytti samalla tavalla sitä…
Venäläisissä vahvistui käsitys, että heillä oli täällä suuri, ylivoimainen vihollinen vastassaan. Ja kun se saapui salmelle, jonka ylitse ei näyttänyt olevan mitään mahdollisuutta päästä, ei ollut lauttoja, ei veneitä —, niin rupesi vihollista huolestuttamaan sellainen sodankäynti. Heillä oli tosiasiassa moninkertainen ylivoima, oli harjoitettua väkeä, tykkejä ja ratsumiehiä, mutta he tunsivat itsensä sittenkin avuttomiksi talonpoikien sisukkaita joukkoja vastaan. Näitä hääri heidän ympärillään joka taholla, he hyökkäsivät milloin mistäkin, ampuen joka vesakosta, eikä niitä saanut kiinni. Ja tuolla leveän salmen takana heillä on lujat varustukset…
Yön venäläinen ylipäällikkö viipyi siinä Jouhiansalmen rannalla alituisen ammunnan jatkuessa, mutta aamulla hän lähti koko osastoineen palaamaan kiireesti takaisin. Eikä vihollinen enää pysähtynyt tappelemaan talonpoikaisjoukon kanssa, vaikka tämä kiusoitellen pyöri sen kintereillä.
Pakosta oli venäläisten lopulta täytynyt luopua yrityksestään kiertää Pielisjärvi sen itäpuolelta. Taistelut olivat olleet tulisia, talonpoikienkin riveistä oli tuoni niittänyt paljon saalista, moni mies oli haavoittunutkin. Toiset hoitelivat heitä kylissä, toiset lepäsivät niissä, mutta Tiainen nurmeslaisineen hyökkäsi yhä väistyvän vihollisen jäljessä antaen sille vielä kyytiä matkalle. Ja niin pian kuin Tiaisen hattu välkkyvine päällikönmerkkeineen näkyi metsän reunassa, tuli viholliselle aina kiire — häntä he eniten pelkäsivät ja vihasivatkin. Vasta ajettuaan viholliset loitolle Nurmeksen sankari palasi Jouhian salmen rannalle sitä vielä vartioivien miestensä virittämälle nuotiolle, ja tempasi päästään hattunsa, jossa vaakunavaski kimalteli. Hän paljasti päänsä vilvoittaakseen kuumaa otsaansa, jossa hiki helmeili, mutta paljasti sen myöskin kiittääkseen Korkeinta hänen armostaan ja avustaan näissä kovissa koettelemuksissa.
Viikon Tiainen vartioi miehineen vielä Nurmekseen menevää tietä, mutta vihollista ei enää kuulunut. Tiedustajiensa kautta, jotka milloin kerjäläisukkoina, milloin naisten puvuissa liikkuivat vihollisten leiripaikoilla, hän tulikin siihen käsitykseen, että viholliset kohtaamansa sitkeän vastarinnan johdosta jo olivat luopuneet aikomuksestaan kiertää Sotkamon ja Kajaanin kautta Savossa ja Pohjanmaalla taistelevan suomalaisen armeijan selkäpuolelle. Asema siellä suuremmilla sotatantereilla oli näet tällä välin jo taas muuttunut suomalaisille surkeaksi, ja ryssät laativat nähtävästi sen johdosta nyt aivan uudet suunnitelmat jättäen joukkonsa Karjalassa paikoilleen.
Tätä ei Tiainen silloin vielä tiennyt, mutta hän päätti joka tapauksessa, kun vihollista ei enää kuulunut, siirtyä äskeisiltä taistelumailta uusille. Hän lähti nyt joukkoineen Enoon estääkseen venäläisiä sen kautta kulkemasta Iisalmelle, jossa Savon armeija Sandelsin johdolla edelleen taisteli.
Täälläkin hän suoritti tärkeää vartiopalvelusta pitkin koko syksyä. Suuremmat ja pienemmät venäläisjoukot yrittivät kyllä kulkea sitä kautta monta kertaa, mutta aina hän karkotti ne ja kaappasi niiden kuormastot. Monta kertaa lähetti vihollinen Joensuusta ja Kuopiostakin, jonne se jo tällä välin oli etelästä päässyt etääntymään, erityisiä retkikuntia vangitsemaan Tiaista ja hänen vapaajoukkoaan… tiukalle siinä usein otti, mutta sitkeästi ja tarmokkaasti Olli yhäti puolustautui Enon erämailla säilyttäen joukkonsa ehjänä.
Venäläiset olivat kuitenkin olevinaan isäntiä Savossa ja Karjalassa ja asettivat sinne jo oman maaherransakin. Mutta Tiainen näytti heille pian, minkälaista heidän isännyytensä oli. Uusi venäläinen maaherra saapui eräänä päivänä kasakkajoukon mukana Enon rajallekin ja oli siellä pitävinään komentoaan. Tiainen sai vihiä asiasta, hiipi miehineen kylään, saartoi kasakkajoukon, nujersi siitä melkoisen osan ja otti maaherran vangikseen. Se temppu huvitti enolaisia kovasti, ja "maaherra" vietiin saattue mukanaan Sandelsin haltuun Iisalmelle.
Varsinkin Tiaista itseään venäläiset näiden kolttosten johdosta vihasivat yhä katkerammin — hän oli tuottanut heille liian monta pettymystä ja vahinkoa, — ja erityisesti sen vuoksi he koettivat pyydystää häntä käsiinsä. He yrittivät siihen peliinsä houkutella karjalaisiakin, lupasivat 500 ruplan palkinnon sille, joka surmaisi Tiaisen tai toisi heille vankina. Sen tiesi Olli hyvin itsekin, ja eräässä tiukassa paikassa, jolloin hänen joukkonsa pelastuminen näytti epävarmalta, hän virkkoi suoraan:
— Minua ryssä himoitsee, teidät se jättäisi rauhaan. Tahdotteko, että antaudun heille — vähät yhden miehen hengestä!
— Ei koskaan! huusivat siihen miehet.
— Mutta muistakaa, kukin saa silloin palata kotiinsa, vaimonsa ja lastensa luo, ja se, joka minut luovuttaa viholliselle, saa vielä 500 ruplaa.
— Ei koskaan! kaikui joukosta suuttunut ja raivokas huuto. — Jos ken siihen kauppaan kävisi, hänet me hirttäisimme lähimpään puuhun!
Taistelua jatkettiin silläkin kertaa ja pelastuttiin taas pälkähästä.
Ja viholliselle tehtiin uusia kolttosia, minne he vain yrittivätkin.
Mutta Tiaisen ponnistellessa täydellä voimalla näissä puuhissaan varmana siitä, että talven tullen vihollinen taas ajettaisiin rajan taakse, saapui eräänä joulukuun päivänä Enon erämaille sanoma, että välirauha venäläisten kanssa oli tehty Pohjanlahden rannalla, Olkijoella, ja että Suomen armeijan tähteet olivat jo peräytymässä taikka peräytyneet pois koko maasta, jonka ne sitten luovuttivat voittaneelle viholliselle. Sitä ei Tiainen ensiksi uskonut, hän jatkoi yhä edelleen omaa pientä sotaansa. Mutta tuo tieto varmistui, siitä kuulutettiin pian kirkossa, sodankäynti kiellettiin molemmin puolin.
Silloin Olli Tiainen masentui. Hän valmistautui juuri eräässä syrjäkylässä hyökkäämään valtatiellä majailevan venäläisjoukon kimppuun, hänellä oli talveksi taas monet rohkeat suunnitelmat. Hän masentui ja suuttui:
— Näinkö maa hylätään! Meitä vihollinen ei kuitenkaan ole kukistanut.
— Pääjoukot eivät ole kestäneet, apua ei tullut Ruotsista, selitti sanantuoja.
— Mikseivät kaikki miehet siellä muualla nousseet aseisiin niin kuin me, miksi kököttivät raukkoina kodeissaan!
Hänen oli vaikea tottua ja tyytyä tähän ajatukseen. Ja kun sanoma saapui, että kaikki talonpojat, vaikka ovatkin olleet aseissa, saavat nyt palata rauhassa kotiinsa, kukaan ei heitä ahdista, ei Tiaisen luonto taipunut siihen. Häntäkään ei ollut kyllä pantu poikkeusasemaan, mutta hän ei luottanut venäläisten lupaukseen — siksi synkästi hän tiesi heidän häntä vihaavan — eikä hän kärsinyt elää heidän alaisenaan. Laskettuaan menemään miehensä, jotka murtuneina ja myrtyneinä kätkivät maahan rakkaat aseensa ja kyynel silmässä hyvästelivät Tiaista, hän nousi itse suksille, — oli jo tullut talven ensimmäinen lumikeli. Yksin hän painui saloille.
Niitä kierrellen Olli pistäytyi pikimmiltään Nurmeksessa heittämässä perheelleen hyvästit, mutta hiihti sitten yhteen menoon yhä pohjoisemmaksi. Hän ei voinut vannoa Venäjälle sitä uskollisuuden valaa, jota nyt uuden vuoden (1809) pyhinä vaadittiin kirkoissa kaikilta, hän hiihti Paltamon korpien halki Pudasjärvelle, sieltä saloja pitkin Kemijoelle ja sen yli Tornioon ja edelleen Suomen armeijan tähteiden viimeiseen sijoituspaikkaan.
Ruotsissa kutsuttiin Olli Tiainen, jonka taistelut Karjalassa tunnettiin, uuden kuninkaan luo ja hänelle annettiin siellä eläke ja kunniamerkki rintaan ja luvattiin maata Ruotsissa viljeltäväksi. Näin tahtoi Ruotsin kruunu palkita hänen ansionsa siitä, että hän oli puolustanut maata tärkeällä paikalla ja varjellut armeijan selkäpuolta.
Tiainen jäikin muutamiksi vuosiksi sodan jälkeen Ruotsiin. Mutta siellä ei Karjalan mies tietenkään viihtynyt. Ruotsin alamaisena ja Ruotsin passilla hän teki ensiksi vierailumatkan kotiseudulleen, tervehtimään perhettään sekä lapsuutensa ja taistelujensa rakkaita maita, palasi vielä Ruotsiin, mutta muutti sieltä vuonna 1818 kokonaan Nurmekseen eläen vielä puolentoista vuosikymmentä hiljaisena, vanhenevana miehenä ja vaatimattomana maanraivaajana Ylikylän Reittulan tutuilla tanhuvilla. Karjala, jonka puolesta hän oli elänyt ja sotinut, veti urhean poikansa luokseen ja kätki hänet vihdoin poveensa. Mutta Venäjän keisarille ei Olli Tiainen koskaan vannonut uskollisuuden valaa.
Santeri Ivalo