USKOLLINEN KUTSUMUKSELLEEN
TUOMAS von RAJALIN
Varsinais-Suomen ja Satakunnan mailla ovat Suomen vanhimmat pellot, siellä on suomalaisen sivistyksen kehto. Sinne johtavat useimpien sivistyssukujemme juuret ja siellä on ikivanhoja talonpoikaiskoteja, jotka aikojen kuluessa ovat antaneet ituja milloin mihinkin säätyluokkaan, ovatpa joskus kaikki neljä säätyä saaneet jäseniä yhdestä ja samasta kodista. Tarina Aaroni Perttilän jälkeläisistä ei siis suinkaan ole vailla todellisuuspohjaa.
Olipa muinoin syrjäisessä sopukassa Huittisten Rajalassa talo, ei suuren suuri eikä vallan vähäinenkään, tuollainen keskikokoinen, hyvin toimeen tuleva tila, jossa elämä kulki vakiintunutta rataansa päivästä toiseen. Sama suku oli sen isästä poikaan omistanut kenties aina niiltä ajoin, jolloin Henrik-piispa näillä main liikkui kristinoppia saarnaamassa. Suku jakaantui sitten kerran kolmeen haaraan, joista yksi jäi talonpoikana isäin ammattia jatkamaan, toinen aloitti pappissuvun ja kolmas vapaaherrallisen aatelissuvun.
Tuomaita olivat talon isännät olleet kenties aina piispa Tuomaan ajoista. Tuomas oli veljestenkin isä ja Tuomas hänen vanhin poikansa. Tästä viimeksi mainitusta piti siis sukutavan mukaan tulla isän seuraaja, mutta kohtalo oli toisin päättänyt. Tuomas-pojan saattoi kohtalo maailmalle, samoin toisen veljen ja vasta kolmas jäi kotikontua viljelemään.
Tämän häiriön vanhassa ja vakiintuneessa sukujärjestyksessä sai aikaan tiedonpuun hedelmä, jonka maisteleminen kaikkina aikoina on osoittautunut ihmislapselle vaaralliseksi. Isä-Tuomas oli näet päässyt tiedonhedelmien makuun ja sen seuraukset tulivat näkyviin pojissa. Hän oli kirjamies, joka ei ainoastaan kyntänyt ja kylvänyt, vaan luki myöskin sanaa. Talossa oli näet jykevä, painava Raamattu ja lisäksi vielä Eerikki Sorolaisen postilla. Tässä jälkimmäisessä kirjassa oli ankaran oikeaoppisuuden ohella aikamoinen määrä myöskin maallista viisautta. Siinä puhuttiin luonnon ihmeistä, tähtitaivaan äärettömyydestä ja ennen kaikkea vanhoista tapauksista sekä oman että vieraiden kansojen keskuudessa. Näitä Tuomas-isä mietiskeli pelloilla ja metsässä askarrellessaan ja hän halusi tietää lisää, saada vastauksen moniin mielessään heränneihin kysymyksiin. Tiedonlähteet olivat kuitenkin ratki rajoitetut. Mutta — eivätkö hänen poikansa voisi tulla osallisiksi siitä, mihin isä ei enää yltänyt? Kauan hän hiljaisuudessa mietiskeli asiaa ja niin kypsyi hänessä lopulta päätös panna poika opintielle.
Valinta kohdistui vanhimpaan poikaan, joka oli juuri siinä iässä, jolloin koulunkäynti on aloitettava ja jolla kaikesta päättäen oli lukupäätä. Tuomas-poika oli ujo ja hiljainen miehenalku, samaa tyyntä ja sitkeätä ihmislajia kuin isäkin. Mutta umpinaisen kuoren alla oli hengen virkeyttä. Pojan mielikuvitus oli alituisessa vireessä ja niin kaukana omissa maailmoissaan hän eleli toisinaan, että suoritti arkiset askarensa nurinkurisesti. Se oli Sorolaisen postillasta poimittujen asiain ansiota.
Mutta olipa toinenkin tiedonlähde, joka sai pojan mielikuvituksen liikkeelle. Talossa eleli vanhuuden päiviään upposokea vaari, poikien isosetä, joka nuoruudessaan oli purjehtinut merillä sekä viisi vuotta ollut ratsumiehenä Saksan sodassa. Hänelläpä piisasi ihmeellisiä juttuja matkoista ja seikkailuista, haaksirikoista kaukaisilla merillä ja upeiden linnojen valloituksesta Saksanmaalla. Hän oli nähnyt Joosefin jyväaitat Egyptissä ja ollut parin päivämatkan päässä Siinain vuorelta. Ihmeellisen muodon saivat pojan mielikuvituksessa laivat. Ne olivat jonkinlaisia suunnattoman suuren veneen ja ison talon yhdistelmiä. Hiukan samaan tapaan kuin Nooan arkki, joka oli Raamattuun kuvattuna. Isosedältä hän uteli lakkaamatta laivoista ja sai siten tuohon rakennelmaansa lisäpiirteen toisensa jälkeen. Ja entäs meri, se mahtoi olla jotakin tavatonta! Ei viikkokausiin muuta kuin rannaton ulappa edessä. Ja aallot vaari kuvasi Huittisten kirkon harjaa korkeammiksi. Pääskysten pakinaa kuunnellen ja pilvien lentoa seuraten poika makasi usein kesäisinä ehtoina pihapihlajan alla ja mietiskeli niitä ihmeellisiä asioita, joita maailma oli täynnänsä. Epämääräinen ikävä ja polttava kaipuu jonnekin kauas valtasi silloin hänen mielensä. Kun hän ummisti silmänsä, oli hän keinuvinaan aavalla merellä ja saattoi kuulla tuulen huminan ja aaltojen loiskinan. Hän oli laivapoika, joka söi vehnäkakkua ja hernerokkaa ja jolla oli oma salaperäinen kojunsa kannen alla.
Mutta silloin hänen mielikuvituksensa oli suorastaan syöksyä radaltaan, kun isä syksyn lähestyessä ilmaisi kauan harkitsemansa tuuman, jonka mukaan Tuomaan tuli lähteä Raumalle papinkouluun. Tuskin sai poika lähimpinä öinä unta silmiinsä. Nyt hän näkisi yhdellä iskulla ensinnäkin kaupungin, toiseksi meren ja kolmanneksi laivoja. Niin, ja lisäksi vielä monta muuta ihmettä. Hän oli jo kuin puolittain siinä ihmemaailmassa, josta hän oli niin paljon uneksinut, ja viimeiset päivät ennen kotoa lähtöä hän eli omituisessa huumeessa.
Hän riensi Raumalla ensi töikseen meren rannalle. Kuinka valtavasti sen kohina häneen vaikuttikaan, kun hän kyhmyisiä petäjiä kasvavan nummen takaa sen ensi kerran kuuli. Se huumasi ja veti omituisesti puoleensa, ja kun hän näki aaltojen loppumattomana sarjana ajavan toisiaan takaa, hän seisoi rantahietikolla hämmentyneenä ja vapisevin jäsenin. Tuon vihreän veden tuoksu päihdytti ja hän tunsi olevansa kuin rantaan kiinni noiduttu. Ja kun ulapan ääreltä ilmestyi hänen näköpiiriinsä valkoinen kiitävä purje, hän ei voinut siitä katsettaan irrottaa.
Sinä päivänä meri otti hänet vangikseen päästämättä häntä ikinä enää lumoistaan.
Aina vapaahetkinään hän kiiruhti satamaan tai avoimen meren äärelle. Hänen kotoinen mielikuvansa laivasta särkyi, mutta sen tilalle ilmestynyt todellinen laiva oli vielä ihmeellisempi. Siinä oli vantteja, köysitikkaita, märssykoreja, poikkiraakoja ja sen seitsemiä merkillisyyksiä, joita kaikkia hän ei ollut kyennyt mielikuvituslaivaansa sijoittamaan. Entä kun purjeet levitettiin ja laiva lähti aalloilla kiitämään? Se oli näky, joka sai hänessä aina joka hermon väräjämään eikä hän voinut paikaltaan liikahtaa, ennen kuin laiva oli kadonnut taivaanrannan taakse. Voi kuinka hän kadehti niitä miehiä, jotka saivat yötä päivää asua laivassa, kiipeillä köysistöissä ja vinhaa vauhtia purjehtia kaukaisille ihmemaille! Eikä niissä ollut ainoastaan miehiä, vaan usein hän näki laivoissa ikäisiään poikasiakin. Mitä hän olisikaan antanut saadakseen vaihtaa paikkaa heidän kanssaan. Miltei tietämättään hän jäljitteli heidän hajasääristä, keinuvaa käyntiään, piti käsiään housuntaskuissa ja pyöritteli poskessaan olematonta mälliä.
Koulussa hän sai nimen Rajalinus, sillä eihän oppineeseen säätyyn kuuluva saanut kantaa niin raakaa nimeä kuin Rajala. Ensimmäisinä päivinä hän istui koulunpenkiltä kuin puulla päähän lyötynä, sillä hänen korvissaan kaikui ruotsi ja latina, joista hän ei tietysti ymmärtänyt hölynpölyä. Mutta niin oli useimpain muidenkin oppilaiden laita. Vähitellen hän kuitenkin alkoi perehtyä ja oppiminen oli hänelle varsin helppoa. Mutta koulu ja sen ratki kuivat oppiaineet eivät tarjonneet hänelle läheskään sitä viehätystä kuin meri, satama ja laivat. Niihin hän ei koskaan voinut kyllästyä. Ne tempasivat usein koulutunnillakin hänen ajatuksensa mukaansa, niin että hän istui hajamielisenä ja saattoi antaa mitä hullunkurisimpia vastauksia. Silloin sai hän patukkaa kämmenelleen.
Lähes kaksi vuotta hän kävi koulua. Sitten meri otti hänet ainaiseksi omakseen. Se tapahtui aivan sattumalta. Vähän ennen lyhyttä kesälomaa hän liikkui eräänä iltapäivänä tapansa mukaan satamassa. Siellä hän kiipesi erään laivan kannelle, jonka lastausta juuri lopetettiin ja jonka aamulla varhain piti lähteä merelle.
— Tästähän me saammekin uuden laivapojan, kuuli hän äkkiä karhean äänen lähellään sanovan.
Laivan kapteeni ja perämies siinä seisoivat mitellen häntä katseillaan. Tuomaan ohimoita alkoi äkkiä kuumottaa eikä hän tiennyt, mitä sanoa tai tehdä.
— Vai mitä, nuori mies, jatkoi kapteeni, — eikö sinulla ole halua kehittyä kunnon merimieheksi?
Oli, oli, herra paratkoon, Tuomas-pojassa liiaksikin sitä halua. Jos hän vain muuten kelpasi?
— No tottahan nyt tuollainen pojan jollikka. Jos hän muuten vain luuli ankkuripaikastaan pääsevänsä, sopi hetimmiten muuttaa laivaan, sillä aamulla varhain piti purjeet nostettaman.
Asuntoon hän palasi kuin unissakävijä. Yhdestä asiasta hän oli aivan varma: hän lähtee huomenna merille. Kyllä hän tunsi, että asiasta pitäisi ilmoittaa koulun rehtorille ja isällekin, mutta — nepä olisivatkin voineet tehdä tenän ja silloin hän olisi tukehtunut kuin kala kuivalla maalla. Niin vahvasti veti häntä meri puoleensa.
Vasta satamasta hän lähetti erään tutun pojan mukana sanan asuntonsa emännälle, että hän on lähtenyt merelle. Niin hän jätti kotimaan rannat ja vihkiytyi koko eliniäkseen meren palvelukseen. Tietysti isä äimistyi ja suuttui aika lailla saatuaan asiasta tiedon ja äiti itki haikeat kyynelet, mutta asia ei ollut enää autettavissa. Poika ei palannut enää koulunpenkille, kuten isä alussa toivoi. Isän toiveet kouluttaa pojasta pappi olivat siis sammuneet. Mutta hän oli sitkeätä juurta eikä heittänyt mielestään tuumaa, minkä kerran oli pannut alulle. Olihan hänellä vielä kaksi muuta poikaa. Niistä sai nyt keskimmäinen astua opintielle. Tämä oli sisäisestikin tyynempää lajia kuin Tuomas, hänen mielensä ei häilähdellyt, kuurona meren houkutuksille hän istui koulunpenkillä ja ahtoi päähänsä latinaa, kreikkaa ja hepreaa. Ja niinpä hänestä määrävuosien kuluttua tuli pappi, josta papillinen sukuhaara jatkui sitten edelleen.
Vaikka uutuuden viehätys laivasta ja merielämästä ajanoloon haihtuikin, ei Tuomas koskaan katunut lähtöään eikä tuntenut ikävää takaisin manteren elämään. Monta kovaa sai hän kokea, varsinkin alussa, sillä kovakouraista väkeä olivat hänen uudet käskijänsä. Mutta hän pureutui uuteen ammattiinsa toisenlaisella sisulla kuin mitä oli koulussa osoittanut. Laivapojan tehtäviin perehdyttyään hän sai oppia kiipeämään mastoissa sekä käsittelemään purjeita ja ruoria. Hänen kätensä känsistyivät, lihakset vahvistuivat ja luonto karkeni. Ei hänen enää satamissa oltaessa tarvinnut toisia jäljitellä, sillä koko hänen olemukseensa oli kuin itsestään tullut merimiehen reilua huolettomuutta. Käyntikin oli muuttunut hajasäärisen keinuvaksi. Hänen nimestäänkin huuhtoi meri us-päätteen pois, niin että hän toverien kesken oli nyt pelkkä Rajalin.
Kaipasiko hän enää kotia ja omaisia? Totta kai. Usein hän kojussa maatessaan, kun takilassa kohisi tuuli ja laineet pieksivät laivan kylkiä, näki silmänsä ummistaessaan niin ihmeen elävänä edessään kodin, omaiset, tuuhean pihapihlajan ja harmaan asuinrakennuksen, jonka räystään alla oli kokonainen rivi tuohitötteröihin laitettuja pääskysenpesiä. Silloin valtasi hänet haikea ikävä ja omantunnon tuska, ja hän päätti käydä kotona heti kun hänen laivansa ensi kerran poikkeaisi Raumalle tai Ulvilaan. Silloin hän sopisi isän kanssa. Mutta noihin satamiin ei sattunut asiaa ja kotonakäynti siirtyi vuodesta toiseen.
Kolme vuotta hän kierteli Itämerta ja sen lahtia ehtien käydä näiden seutujen kaikissa huomattavimmissa kaupungeissa. Hän oli nyt seitsemäntoistavuotias ja täysi merimies. Oli jo aika purjehtia aavemmille ulapoille. Hän pestautui Lyypekissä englantilaiseen laivaan ja lähti maailman merille. Nyt hän sai keinua vesillä, joilla ei maata nähty viikkomääriin, nähdä auringon paistavan pystysuoraan sekä oppia tuntemaan pasaati- ja monsuunituulet. Hän näki maita, joissa vallitsi ainainen kesä, joiden värilliset asukkaat puolialastomina lepäilivät palmupuiden siimeksessä ja joissa sai syödä mitä moninaisimpia hedelmiä. Monia kaupunkeja hän näki ja tutustui lukemattomiin outoihin asioihin. Niilin virrankin hän näki ja "Joosefin jyväaitat", sai etäältä kuulla Ikuisen kaupungin humun ja ulapalta käsin katsella Etna-vuoren tulenpurkauksia. Valppain silmin hän teki kaikkialla havaintoja ja hänen tietomääränsä laajeni laajenemistaan.
Muutaman vuoden kuluttua hän vaihtoi kauppalaivan englantilaiseen sotalaivaan, uljaaseen fregattiin, jonka matruusina hän purjehti eri merillä ja perehtyi yhä syvällisemmin merimiehen ammattiin. Ja palveltuaan vielä ranskalaisessakin sotalaivassa hän oppi englannin lisäksi myöskin tämän maan kieltä. Yhdeksän vuotta näin maailman merillä risteiltyään hän palasi kokeneena ja kielitaitoisena merimiehenä takaisin Itämeren äärille.
Ruotsi oli siihen aikaan suurvaltana mahtinsa huipulla. Miltei kaikki Itämeren rannikot olivat sen hallussa ja tämän merivallan tukena oli uljas sotalaivasto, johon kuului satakanuunaisia linjalaivoja, noita sen ajan komeita merijättiläisiä, fregatteja, prikejä ja hyvin paljon pienempiä saaristoaluksia. Laivaston keskuspaikkana oli Karlskronan sotasatama Itämeren partaalla. Sinne saapui eräänä syksyisenä päivänä nuori ja tummaksi ahavoitunut Tuomas Rajalin, näytti amiraalinvirastossa Englannin ja Ranskan palveluksessa saamiaan todistuksia sekä tarjoutui palvelukseen. Tosin hän puhui ruotsia varsin ontuvasti, mutta mitäs siitä, kun mies oli saanut mainion koulutuksen ja osasi kahden suuren kansan kieltä. Hänet siis otettiin Ruotsin sotalaivastoon, ja hän sai aliupseerin arvon sekä opetusperämiehen toimen.
Hän oli nyt kuudenkolmattavuotias, paljon kokenut ja karaistunut mies. Mutta eräissä suhteissa hän oli vielä täydellinen lapsi, äärimmäisen ujo ja saamaton. Se tuli näkyviin hänen käytöksessään majapaikkansa tytärtä kohtaan. Ensi talvikausi hänen täytyi näet asua kaupungissa yksityisen luona, sillä meriväen kasarmeissa ei ollut tilaa ja laivat olivat talviteloillaan. Hän oli saanut asunnon laivuri Hallongrenin talossa. Laivurilla, joka itse oli merimatkoilla, oli yksi ainoa lapsi, yhdeksäntoistavuotias Botilla-neitsyt. Tyttö oli ruskeasilmäinen ja pyöreäleukainen veitikka, jolla oli hyvin ärsyttävät hymykuopat. Niin paljon maailmaa kuin Tuomas oli nähnytkin, tämä tyttö vaikutti häneen uuden ja oudon ilmestyksen tavoin. Ensi iltaa talossa ollessaan hän ei tiennyt, miten olla ja käyttäytyä. Hän tunsi esiintyvänsä suunnattoman kömpelösti ja siitä hänen olonsa kävi yhä tukalammaksi. Hänen ohimoitaan kuumotti, eikä hän tiennyt, mihin luoda katseensa. Tyttöä hän ei uskaltanut silmäilläkään, mutta havaitsi siitä huolimatta, kuinka tämä syrjästä tarkasti häntä ja näytti olevan joka hetki valmis nauruun pyrskähtämään.
Tietysti Tuomas hiukan kotiuduttuaan vapautui pahimmasta ujoudestaan. Mutta tyttöä hän ei uskaltanut omasta aloitteestaan puhutella ja katsoakin häntä tohti vain varkain. Milloin hän jäi huoneeseen kahden kesken tytön kanssa, nousi hiki hänen otsalleen, kunnes äänettömyys ja tytön nauruvalmius kävivät sietämättömiksi. Silloin hän mutisi jotakin kiireellisestä asiasta, tempasi lakkinsa ja riensi matkoihinsa.
Tietenkin tytön kiusoittelunhalu yltyi tästä, ja yhä useammin Tuomaan täytyi paeta kotoa. Mutta kohta kun hän oli poissa tytön ulottuvilta, jokin alkoi vetää häntä sinne takaisin. Hänen täytyi saada salaa katsella tyttöä, ja se kävi parhaiten silloin, kun tyttö hetkeksi oman itsensä unohtaen hyräili ja teki askareitaan.
Tuomas sadatteli ujouttaan ja saamattomuuttaan ja punoi yhtä mittaa suunnitelmia, miten päästä lähestymään tyttöä. Mutta ei asia kehittynyt, ennen kuin tapahtui ihme, jonka näyttämönä olivat kapeat ullakonportaat. Tuomaalla oli talon katonrajassa pieni makuusuojansa, ja ollessaan eräänä päivänä menossa sinne hän huomasi portaiden yläpäässä tytön, joka palasi ylisiltä. Tuomas yritti palata takaisin, mutta silloin sattui pieni onnettomuus, josta se ihme sitten sukeutui. Tyttö miten lie horjahtanut, tuli nurin niskoin alas ja osui — suoraan Tuomaan syliin. Nyt ei auttanut ujostella; Tuomaan täytyi kietoa vankat käsivartensa tytön ympärille ja nostaa hänet alas. Tyttö ei ollut vahingoittunut, ja kun Tuomas laski hänet lattialle, oli tyttö hämmennyksissään ja katse alas luotuna niin vastustamaton, että Tuomas käsittämättä oikein itsekään kuinka se tapahtui, kietoi uudelleen kätensä tytön ympärille ja — suuteli häntä. Tosin se tapahtui hätäisesti ja koko lailla taitamattomasti, mutta joka tapauksessa se oli selvä tapaus. Siksi sen ainakin tyttö tuntui käsittävän, sillä hän riistäytyi irti ja juoksi tiehensä. Ja Tuomas — hän juoksi myöskin tiehensä. Mutta siitä hetkestä lähtien hän oli vapautunut ujoudestaan, jota vastoin tyttö näytti nyt suorastaan joutuneen sen valtaan. Tuomaan nähdessään hän loi katseensa alas, punastui usein eikä ollut enää yhtä kärkäs nauramaan hänen hullunkurisille englanninsekaisille lauseilleen.
Sattuipa sitten kevättalven kuluessa, että tyttö toisenkin kerran joutui Tuomaan vahvojen käsivarsien syleilyyn. Tällöin hän ei riistäytynyt pakoon, vaan nojautui turvallisesti Tuomaan rintaa vasten. No, sillähän asia oikeastaan olikin lukossa. Tarvitsi vain ilmoittaa siitä Botillan vanhemmillekin. Äitihän tietysti oli jo aikoja havainnut, mihin suuntaan asiat kehittyivät eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan. Olihan Tuomas kaikin puolin luottamusta herättävä nuori mies ja lisäksi "styyrmanni" kuninkaallisessa laivastossa. Sellaisella miehellä oli kyllä tulevaisuutta. Isä puolestaan, kun hän kotiutui, mieltyi heti nuoreen opetusperämieheen, jonka hän meriasiain tuntijana huomasi mestarikseen. Niinpä hän kerran rommia maisteltuaan taputti Tuomasta olkapäälle ja lausui ennustuksen, jolle kaikki nauroivat, mutta joka vuosien kuluessa sittenkin oli toteutuva, että hänen tuleva vävypoikansa oli päättävä päivänsä amiraalina.
Nuoret saivat siis ryhtyä itselleen pesän sijaa katselemaan. Mutta ne puuhat keskeytti sota. Aluksi kierteli kaikenkaltaisia huhuja ja amiraalinvirasto alkoi tulisella kiireellä puuhata laivojen varustamista. Huhtikuun lopulla nuori kahdeksantoistavuotias kuningas saapui sitten Karlskronaan ja amiraalilaivaan asettuen komensi laivaston merille. Oli se juhlallinen näky, kun viidettäkymmentä eri suuruista alusta käsittävä laivasto levitti purjeensa ja kiiti kuin joutsenparvi merelle. Koko kaupunki oli silloin kerääntynyt rannalle. Jäähyväislaukaukset paukkuivat, liinat ja hatut liehuivat ja katkeamattomina kaikuivat hurraahuudot. Botilla seisoi sataman äärimmäisellä ulkonemalla ja näki yhden ainoan laivan, jonka peräkannella harteva aliupseeri viittoi hänelle jäähyväistervehdyksiään. Hän seisoi paikallaan ja huiskutti liinaansa niin kauan kuin laivaa vähänkin näkyi. Kun se häipyi kokonaan näkyvistä, hän puhkesi nyyhkytyksiin ja lähti allapäin kotiin astelemaan.
Muutaman päivän merellä risteiltyään kuningas palasi maihin, mutta laivasto jatkoi matkaansa Juutinraumaan. Siellä oli vastassa yhtä uljas Tanskan laivasto. Oli odotettavissa suuri meritaistelu. Mutta Kattegatissa olivat tulossa Ruotsin avuksi Englannin ja Hollannin yhtyneet laivastot. Silloin Tanskan laivasto vetäytyi kiireesti omien rannikkojensa suojaan. Ruotsin laivasto tuli Kööpenhaminan edustalle ja alkoi pommittaa kaupunkia. Muutamien päivien ajan kuului juhlallista jyrinää, mutta mitään sanottavaa ei saatu aikaan. Silloin päätti nuori, huimapäinen kuningas kuljettaa sotajoukkonsa Juutinrauman yli ja nousta maihin Tanskan maaperälle. Heinäkuun viidentenäkolmatta päivänä se saatiin laivaston tukemana onnelliseen päätökseen. Kaksikymmenvuotinen Pohjan sota oli alkanut.
Seurasi pitkä sarja maavoittoja. Yhdeksän vuoden kuluttua ne päättyivät Pultavan tappioon ja sitten seurasi yhtä pitkä ajanjakso pelkkiä tappioita, joiden johdosta Ruotsi kadotti suurvalta-asemansa ja sai voimattomana alistua nöyryyttävään rauhaan. Koko tämän pitkällisen sodan ajan oli Ruotsin laivasto ollut toiminnassa, mutta ainoatakaan huomattavampaa voittoa ei se koko aikana saavuttanut, ei se ollut osallisena missään ratkaisevassa taistelussakaan. Kesät kuluivat turhiin risteilyihin ja pieniin kaappauksiin. Talveksi vetäydyttiin aina Karlskronaan.
Suuri oli ilo laivuri Hallongrenin kodissa, kun laivasto ensimmäisen sotakesän syksynä ankkuroi Karlskronan satamaan ja Tuomas terveenä ja merituulten ahavoittamana ilmestyi taloon. Isä Hallongren ei sodan takia voinut toistaiseksi lähteä merille ja nytpä hän sai mieleistänsä seuraa. Ja kylläpä hänellä riitti kyselemistä ensi iltoina.
Kodin perustamista jatkettiin ja sitten joulun aikana Tuomaan ja
Botillan avioliitto solmittiin merisotilaiden kirkossa.
Siitä lähtien maailmaa harhaillut Tuomas Rajalin vietti täyteläistä elämää. Kesät merellä rakasta suolantuoksua hengittämässä ja talvet kotilieden ääressä herttaisen ja aina iloisen puolisonsa seurassa. Joutilaisuudessa eivät talvet suinkaan kuluneet, vaan päivät käytettiin merisotilaiden opettamiseen ja harjoituksiin sekä laivojen ja niiden varustuksien parantelemiseen. Kaiken tämän ohella Rajalin opiskeli itsekin lukien ammattialaansa kuuluvia teoksia, joita suinkin saattoi amiraliteetista käsiinsä saada. Hän oli lujasti päättänyt pyrkiä urallaan eteenpäin.
Koreanimisiä aatelismiehiä oli tukuittain niin armeijassa kuin laivastossakin ja niitä oli työläs sivuuttaa sellaisen tuntemattoman erämaanpojan kuin Tuomas Rajalinin. Mutta kunto raivaa aina väkisinkin tien itselleen ja saa ennemmin tai myöhemmin osakseen huomiota ja tunnustusta. Niinpä Rajalin viidennen sotavuoden lopulla vihdoinkin ylennettiin aliluutnantiksi. Neljä vuotta myöhemmin hän sai yliluutnantin arvon, ja vielä kaksi vuotta, niin hänellä oli kapteenin arvo sekä oma laiva komennossaan.
Kun kuningas heti ensi otteellaan oli pakottanut Tanskan rauhaan, ei Ruotsin laivastolla ollut oikeastaan minkäänlaista vastustajaa Itämerellä. Mutta itään oli kohoamassa pelottava valtakunta. Se jättiläinen, joka tätä maailman kulmaa muodosteli uudelleen, valtasi kohta ensimmäisinä sotavuosina Nevajoen suun ja alkoi sinne uskomattomin ponnistuksin rakentaa valtakunnalleen uutta pääkaupunkia. Hän rupesi myöskin tyhjästä luomaan laivastoa. Linjalaivoja, fregatteja, kaleereja — ja varsinkin kaleereja laskettiin siellä ehtimiseen vesille. Kun tämä laivasto oli kasvanut kyllin suureksi se uskaltautui merelle ja alkoi uhmata Ruotsin laivastoa.
Oli päästy kesään 1714. Rajalin, joka oli jo miehuutensa täysissä voimissa, oli aluksineen mukana laivastossa, joka ankkuroi Hankoniemen edustalle estääkseen Venäjän uuden laivaston pääsemästä Turkuun ja Ahvenan saaristoon. Toistasataa kaleeria sekä useita suurempia aluksia käsittävä vihollislaivasto lipui pitkin Suomen rannikkoa ja patoutui saarten suojaan Hankoniemen kainaloon. Pitemmälle ei se Ruotsin laivaston pelosta uskaltanut ja suuret linjalaivat eivät liioin tohtineet tulla saarten sokkeloihin sitä hätyyttämään.
Tsaari oli itse matkassa ja aina väsymättömänä ja neuvokkaana hän päätti huomaamatta livahtaa laivoineen Hankoniemen toiselle puolen. Ruvettiin rakentamaan niemen kapeimman kohdan poikki kapulasiltaa, jota pitkin kaleerit piti vedettämän toiselle puolen. Mutta amiraali Wattrang, Ruotsin laivaston komentaja sai yrityksestä tiedon ja teki sille tenän. Sillan itäpään lähistölle hän lähetti muutamia laivoja pommittamaan vihollisen sinne ahtautuneita kaleereja ja länsipuolelle lähetettiin vara-amiraali Niilo Ehrenskiöld kahdeksan aluksen kera ottamaan asianomaisella tavalla vastaan kaleerit, jos niitä alkaisi siltaa pitkin liukua sille puolen.
Kannaksen ylitys oli näin turhaan rauennut. Mutta silloin tuli sattuma venäläisten avuksi. Syntyi muutamia päiviä kestävä tyven. Ruotsin laivat eivät päässeet ankkuripaikaltaan hievahtamaankaan. Harmi ja katkeruus sydämessään täytyi ruotsalaisten toimettomina katsoa, kuinka venäläiset kaleerit loppumattomana jonona soutivat Hankoniemen kärjen ympäri. Ehrenskiöldille, joka aluksineen oli asettunut kapeaan salmeen Riilahden selällä, tarjottiin kunniallista antautumista, mutta hän kieltäytyi. Syntyi useita tunteja kestänyt verinen taistelu, jossa suurin osa Ehrenskiöldin miehistöstä kaatui ja hän itse eloonjääneiden kanssa joutui pahoin haavoittuneena venäläisten vangiksi. Tämä kalliilla hinnalla ostettu voitto, venäläiset kun taistelussa menettivät nelisentuhatta miestä, oli tsaarin ensimmäinen merivoitto, jonka muistoa hän sen jälkeen joka vuosi suurin juhlallisuuksin vietti.
Ehrenskiöld oli suomalainen samoin kuin Rajalinkin ja lisäksi he olivat ikätovereita. Mutta kuntonsa lisäksi oli edellisellä tuo komealta kalskahtava nimi, jonka hänen isänsä oli aatelisarvon mukana saanut. Niin hän olikin päässyt maanmiestään hyvän joukon pitemmälle uralla, joka nyt toistaiseksi katkesi hänen jouduttuaan vuosikausiksi sotavankeuteen Venäjälle.
Kesästä kesään jatkui risteilyä, kaappauksia, vartiopalvelusta. Mitään ratkaisevaa ei merellä tapahtunut. Näytti kuin Ruotsin ja Venäjän laivastot olisivat tahallaan sellaista välttäneet. Tanskakin oli uudelleen liittynyt Ruotsin vihollisiin ja sen laivaston kanssa sattui silloin tällöin huomattavia yhteenottoja, jotka tavallisimmin päättyivät Ruotsin laivaston tappioon. Miltei ainoana valokohtana Tanskaa vastaan käydyssä merisodassa oli eräs pienehkö meritaistelu Etelä-Ruotsin rannikolla, jossa Rajalin sai tilaisuuden osoittaa itsenäistä päällikönkuntoa.
Kapteeniksi tultuaan hän oli komentanut "Werden"-nimistä fregattia, jossa oli 52 kanuunaa ja 320 miestä. Ollessaan yksin risteilemässä Blekingen rannikolla, Karlskronan lähivesillä hänet yllätti Hanön-saaren luona tanskalainen laivasto-osasto, johon kuului kaksi linjalaivaa ja kolme fregattia. Mainittua saarta kiertäessään hän joutui miltei vihollisten syliin. Taistelu kävi välttämättömäksi. Mutta niin tyynenä Rajalin seisoi komentosillallaan ja niin varmoina kajahtelivat hänen käskynsä, että hämmingin valtaan joutunut miehistö sai uutta ryhtiä ja täytti yhtenä miehenä tehtävänsä. Nähtiin pian, mihin kuntoon entinen suomalainen maalaispoika oli laivansa saattanut. Se totteli komentajaansa kuin hyvin koulittu virma juoksija ohjaajaansa. Nopeilla liikkeillään ja äkkikäännöksillään "Werden" esti vihollisia yhtaikaa kimppuunsa käymästä, jota vastoin se itse vuoron perään iski milloin mihinkin viholliseensa. Se liikahti kuin notkea pantteri kömpelön susilauman keskellä. Kun se oli saanut ammutuksi laidallisen kahta fregattia kohti ja pitkin kantta, ne tulivat kykenemättömiksi jatkamaan taistelua ja lähtivät kiireesti pakoon. Jäljellä olevat eivät voineet estää "Werdeniä" perääntymästä Karlskronan turviin.
Tästä urotyöstään Rajalin sai ansaitun tunnustuksen ja hänet ylennettiin kommodoriksi, mikä vastasi everstin arvoa maaväessä. Hän sai nyt komennettavakseen linjalaiva "Ulrika Eleonoran", jossa oli kokonaista kahdeksankymmentäneljä kanuunaa.
— Enkös minä ole alunperin sanonut, että amiraalina hän vielä uransa päättää! virkkoi tyytyväisenä vanha Hallongren, joka vävynsä kunniaksi pani toimeen pidot ystäväpiirilleen.
Loppui vihdoin tuo pitkällinen sota, joka lopulta oli tuottanut vähän kunniaa ja vaivuttanut valtakunnan syvän nääntymyksen tilaan. Ennen niin uljaasta laivastostakaan ei ollut kuin rippeet jäljellä. Sitä enemmän tarjoutui nyt Rajalinin kaltaiselle miehelle toimintamahdollisuuksia kauppalaivaston ja yleensä merenkulun elvyttämisessä ja kohentamisessa. Seuraavat vuodet kuluivatkin yhtämittaisessa rauhallisessa työskentelyssä rakkaan meriammatin hyväksi. Opintojaan hän oli kaiken aikaa käytännöllisen työn ohella jatkanut ja niiden sekä suuren kokemuksensa pohjalla hän julkaisi kaksi tutkielmaa, toisen purjehdustaidosta ja toisen laivanrakentamisesta. Valtio palkitsi kummankin kirjoituksen ja hänestä tehtiin ekipaasimestari.
Hän oli jäänyt leskeksi rakkaasta Botillastaan, vuosien taakka alkoi painaa hartioita ja tukka hopeoitui. Mutta lepoon ei hänen sallittu vielä siirtyä. Ilmassa alkoi tuntua jälleen sodankäryä. Häikäilemätön hattupuolue lietsoi uutta sotaa Venäjää vastaan. Laivaston piti olla valmiina ja lähteä merelle jo ennen sodan julistusta. Mutta kuka laivaston komentajaksi? Ansiokkain, kunnollisin ja kokenein mies laivastossa oli Tuomas Rajalin ja häneen kiintyivät kaikkien katseet. Mutta kävikö laatuun asettaa miestä, joka oli aivan tuntematonta alkuperää, käskijäksi upseereille, joiden useimpien nimet päättyivät kenen -hjelmiin, kenen -stjernaan, kenen taas johonkin muuhun komealta kuulostavaan sanaan? Mutta ansiot, ansiot, niitähän ei kukaan voinut kieltää Rajalinilta. Ja oliko niitä muistettu ja palkittu? No, nyt se tehtiin, ja kun amiraaliksi ylennetystä Rajalinista samalla tuli von Rajalin, ei aatelisten meriupseerien tarvinnut nähdä aatelitonta miestä ylikomentajanaan.
Vanhan "Ulrika Eleonoran" hän valitsi amiraalinlaivakseen. Sen suurmastoon kohosi toukokuun 11. päivänä 1741 merkkilippu ja samoin kuin neljä vuosikymmentä sitten oli nytkin Karlskronan satama tulvillaan kaupunkilaisia, jotka hurrasivat ja huiskuttivat liinojaan poistuvalle laivastolle. Se oli vanhan merisankarin viimeinen retki. Murheita ja vastoinkäymisiä se oli tulvillaan, kuten koko onneton hattujen sota. Rajalin aavisti sen jo lähtiessään, sillä kaikki varustelut olivat tuiki puutteelliset ja hänelle annetut toimintaohjeet ahtaat ja typerät. Niiden mukaan tuli laivaston pysyä ankkurissa Perkel-saaren luona Haminan edustalla, odottaa siinä sodan julistusta ja pitää silmällä Venäjän laivaston toimia. Ankkuripaikka oli mitä sopimattomin, kun muun muassa juomavesi oli haettava monien peninkulmien päästä. Tukholman neuvosherrat eivät kuitenkaan suostuneet paikan muutokseen. Kaikki toimenpiteet olivat takaperoisia kuten aina, milloin monta päätä on hallitusta hoitamassa. Muonalähetykset laivastolle viivästyivät ja miehistö sai kärsiä puutetta. Laivoissa alkoivat riehua tuhoisat taudit. Kun Rajalin omalla vastuullaan teki purjehdusretken merelle virkistääkseen laivaston mielialaa, hän sai muistutuksen Tukholmasta. Taudit levisivät ja lopulta oli puolet laivaston miehistä sairaana. Joukkohautauksia toimitettiin joka päivä. Näin ollen ei laivasto kyennyt lähtemään liikkeelle, kun siihen sodan julistuksen jälkeen lopultakin tuli käsky.
Rajalin oli tehnyt rakkaan laivastonsa hyväksi kaiken mahdollisen. Ikä ja vastoinkäymiset murtivat hänen vahvat, meren karaisemat voimansa. Kun laivastoon saapui tieto onnettomasti päättyneestä Lappeenrannan taistelusta, se koski häneen niin, että hänen oli laskeuduttava sairasvuoteelle "Ulrika Eleonoran" kajuutassa. Pian sen jälkeen amiraalinlaivan puolitankoon vedetty lippu ilmoitti, että vanhan amiraalin elämänjuoksu oli päättynyt.
Kaksi poikaa oli Botilla lahjoittanut miehelleen ja nämä palvelivat jo molemmat luutnantteina laivastossa. He saattoivat nyt isänsä ruumiin takaisin Karlskronaan, jossa se suurin juhlallisuuksin haudattiin.
Molemmat nämä pojat kohosivat aikoinaan nopeasti arvoasteissa.
Nuoremmasta, josta myöskin tuli amiraali, tehtiin lisäksi vapaaherra.
Hänenkin poikansa kohosi amiraaliksi ja saavutti Ranskan merisodassa
suurta mainetta.
Ruotsi sai, paitsi Tuomas Rajalinin henkilökohtaisen panoksen sotalaivaston hyväksi myös hänen perintönään Suomesta kokonaisen voimakkaan merisuvun, jonka jälkeläisiä vieläkin elää paroneina Ruotsissa. Monella tavoin ja moninaisten korkojen kanssa Suomi on siis aikojen kuluessa maksanut Ruotsille velan länsimaisesta sivistyksestään ja oikeusjärjestyksestään.
Eräs Tuomas Rajalinin aikainen upseeri on hänestä lausunut seuraavan koruttoman arvostelun: "Hän oli peloton mies ja ammatissaan meidän merimiehistämme taitavin ja perehtynein siihen aikaan."
Tuomas Rajalin oli kuin pienoiskuva kansastaan: ei mitään häikäiseviä loistotekoja, mutta koko elämä uupumattoman tarmon kannattamaa jäyhää pyrkimystä eteen- ja ylöspäin. Vaikkakin hän oli varjossa elänyt ja vaatimatonta sukuperää, hänen miehekäs kuntonsa oli kuitenkin sitä lajia, jota ajanoloon on mahdoton huomiotta sivuuttaa. Ja niinpä hän, itse koskaan esille pyrkimättä, päätti päivänsä yhteiskunnan huipulla. Kunpa tulevaisten aikojen historia voisi merkitä lehdilleen samanlaisia piirtoja koko siitä kansasta, jonka poikia merisankari Tuomas von Rajalin oli.
Kyösti Wilkuna