III.
Teeskennetyllä vaatimattomuudella, josta kumminkin loisti läpi kehahtelevaa mielihyvää, näytteli nimituomari Eemeli Holm vieraalleen uutta, juurikaan valmiiksi kalustettua huoneustoaan. Se oli kaikin puolin muhkea ja moitteeton: kolmannessa kerroksessa se oli, hienoimmassa kerroksessa, neljä huonetta paitsi kyökkiä ja kylpyhuoneita. Paksut uutimet verhosivat korkeita kaksoisovia, askeleet tuskin kuuluivat pehmosilla laattiamatoilla ja jokaisen huoneen kalustossa oli oma värilajinsa sovitettu sopusointuun huoneen seinä- ja kattomaalausten mukaan. Suuret kattolamput ja jykevät kukkaisjalustat tekivät täyteläämmän näköisiksi huoneet, joista kaiken komeuden ohessa kumminkin vielä lehahti vastaan asumattomuuden kylmyys.
— Kaikki on vasta näinä päivinä sisällemuutettu eikä aivan paikoillaankaan vielä, puhui Holm itse noin puolittain anteeksipyytävästi, siirtyessään taas näyttelemään toista huonetta. — Täytyy täydentää sitten vähitellen.
— Täällähän on jo kaikki hyvinkin täydellistä, vallan muhkeata, virkkoi ihailunsekaisella ihmetyksellä Heikki, sillä hän siellä nyt oli vieraana. — Tällaisen kodin perustaminen mahtaa tulla hyvinkin kalliiksi.
— No niin, tuleehan se, mihinkäpä siitä pääsee, — arvaamattoman paljo se tulee maksamaan. Mutta kun kerran perheen mielii perustaa, ottaa eukon, niin täytyyhän myöskin katsoa että sillä on missä elää. Oikein päätä huimaa, kun ajattelee miten paljo kaikkiin pienimpiinkin kapineihin menee, mutta ei auta, täytyy sitten myöskin koettaa korvata ne menot.
He pistäysivät makuuhuoneen ovella, jonka tummat ikkunaverhot tekivät salaperäisen hämäräksi, ja vetäysivät siitä taas takasin päin Eemelin omaan huoneeseen, jossa isäntä istahti mukavaan kirjoitustuoliinsa, vieras vastapäätä sohvannurkkaan. Eemeli nautti ilmeisesti siitä vaikutuksesta, minkä hänen muhkea kotinsa oli tehnyt tuohon hiljaiseen maaseutuylioppilaaseen.
— Tämmöinen pesähän tämä nyt on, jutteli hän hetken kuluttua tupruutellen sikaarista haikuja kattoa kohden. — Eilen juuri oli Ester täällä katsomassa ja määräilemässä järjestyksestä. No, hänkin oli varsin tyytyväinen, vaikka hän kyllä on tottunut isoisempiinkin oloihin.
— Teillä on aikomus jo joulun alla viettää häänne?
— Niin, kuukauden perästä. Heti häitten jälkeen emme kuitenkaan vielä aijo tähän asettua, meillä on hankkeessa tehdä pieni häämatka, pieni vain, viiden, kuuden viikon retki. Minun täytyy näet vuoden vaihteissa taas olla täällä, tulen, kuten ehkä olet kuullut, hoitamaan täällä erästä virkaa.
— Niin, siitähän sulle taitaa paisua paikka pitemmäksikin ajaksi.
— No, saa nyt nähdä, onhan niitä toiveita. Mutta silloin uudelta vuodelta alkaa kova työ, ja sitävarten olen jo ennakolta tahtonut järjestää kodissani kaikki valmiiksi.
Heikin silmissä ja kasvoissa värähteli omituisia ihmettelyn ja ihailun, mutta samalla selvän kateuden väreitä. Näin varmalle ja mukavalle kannalle oli tuo hänen lapsuutensa tuttava ja toveri jo ehtinyt järjestää elämänsä. Ei se ollut kuin kolmisen vuotta häntä itseään vanhempi, mutta se olikin ymmärtänyt käyttää aikansa ja pitää huolen tilaisuuksista. Sillaikaa kuin toiset juoksivat puoluekokouksissa ja intoilivat, luki hän lainopillisia tutkintojaan, suoritti ne harvinaisen lyhyessä ajassa ja antautui heti palvelemaan senaatissa, jossa hän pian sai siaisuuksia. No, hänellä olikin hyviä suosijoita, mutta sittenkin… Eemelillä oli nyt jo varmat tulot, lupaava tulevaisuus, oli tämmöinen komea koti ja hän oli menossa naimisiin korkean esimiehensä tyttären kanssa. Niin sitä pitää…! Voi jos hänkin, Heikki, olisi alkujaan ymmärtänyt käyttää oikein aikansa, hän olisi paljo lähempänä sitä päämäärää, jonka Eemeli jo noin nuorena oli saavuttanut. Mutta nyt hän aikoikin ponnistella, ei oikeaan, ei vasempaan … hän tahtoi myöskin hankkia itselleen tällaisen kodin ja tällaisen aseman yhteiskunnassa.
Näitä mietiskeli Heikki kun siinä hetkinen ääneti istuttiin. Ja aivan kuin olisi Eemeli voinut seurata Heikin ajatusten kulkua, kysäsi hän äkkiä:
— Sinä suoritat kai pian kandidaattitutkintosi?
— Valmistun jouluksi…
— Hyvä. Ja sitten alat paahtamaan lakitiedettä. Se on oikein. Yhteen pohteeseen sitä täytyykin painaa eteenpäin, puuttumatta syrjätoimiin ja harrastuksiin, sitten sitä johonkin ehtii.
Jutun jatkuessa livahdettiin ikäänkuin sattumalta keskustelemaan siitä uudesta aikakauskirjasta, »Kyntäjästä», jota muutamat nuoret miehet olivat ruvenneet: puuhaamaan ja josta nyt todellakin näytti tolkkua tulevan. Heikki johti tahallaankin keskustelun tähän aineeseen; Juuso oli näet käynyt pyytämässä häntäkin mukaan avustajaksi tuohon hommaan, vaan Heikki oli vielä vähän epävarma. Hän oli siksi kauan ollut Helsingistä poissa, ei luottanut vielä oikein omiin havaintoihinsa ja hänen arvostelukykynsä häilyi tässä kohden osottamatta suoraan, mikä oli viisasta, mikä ei. Ja siksi tahtoi hän hiukan kuulla vanhemman miehen arvelua, sitä varten hän oli oikeastaan lähtenytkin Holmin luo.
— Uutisia on siitä jo näkynyt lehdissä, se alkaa vuoden alussa.
— Hm. Onko sulla sen homman kanssa mitään tekemistä?
— Eipä juuri… Eli minuakin on pyydetty siihen avunantajaksi, mutt'en tiedä varmaan olisiko tuohon syytä yhtyä. Olisikohan tuosta mitään hyötyä vai voisiko olla vahinkoa?
Eemeli souteli edestakaisin kirjoitustuolissaan ja hänen kasvonsa vetäytyivät hienoseen hymyyn. Saakelin viisas mies, arveli hän itsekseen Heikin tuumia tunnustellessaan, tarkka ja varova. Hiukan naiivi vielä epäilyksiään esittäessään, mutta hyvät oireet… Olisiko hyötyä vai vahinkoa? siitä tahtoo hän ensiksi päästä selville, kun on uusi homma kysymyksessä, ei anna mieliteoilleen eikä tunteilleen määräävää valtaa eikä laske innostusta itseään sokaisemaan. Juuri sille kannalle täytyy nuoren miehen asettuakin, jos mieli kauas päästä; kun vain se kysymys aina on ensimmäisenä, niin kyllä sitten maailma aukiaa. — Eemeliä miellytti erityisesti tuo järkevä katsantotapa, joka Heikin kysymyksestä oli kuultanut, siinä oli jotain hauskaa vastakohtaa hänen aikansa nuorison sokealle rientoilemiselle, siitä sitä voipi vielä jotain tulla.
— Vahinkoa, — tuskin, vastasi hän verkalleen kääntyen Heikkiin päin ja karkottaen pois kasvoillaan leikkineen hymyn. — Jos ei sitoudu mihinkään ahtaaseen ohjelmaan eikä aikaa vievään työhön, niin mitäpä vahinkoa siitä juuri voisi olla. Onhan tässä kysymyksessä vain nuorisolehti, joka harrastaa kaikkia hyviä asioita.
— Kunhan ei olisi koko homma liian lapsellinen?
— Alku on ehkä vähän sitä, vaan voisihan siihen yhtyä jonkunlaisella välipuheella, että kukin vastaa vaan omista sanoistaan. Kuten olen kuullut, on puuhalla koko joukko suosijoita ja luvassa apua, — voisihan siinä olla mukana eikä sitä tiedä, vaikka sillä tulisi olemaan vähän merkitystäkin. Onhan nyt tapahtumassa jokin käänne ajassa, pelkkä entinen hurjastelu ei enää tyydytä, nuorisokin tarvitsee jo jotain enemmän sormiintuntuvaa, suoranaista vaikutusalaa. On vaikea sanoa, mihin päin se tulee kääntymään, varmaa vain on, että ylioppilaspolitiikan loistoajat ovat lopussa ja pian raivautuu toisia teitä, jotka hakeutuvat julkisuuteen. Onhan silloin sen, joka tahtoa pyrkiä eteenpäin, hyvä olla mukana ja pitää itseään esillä, vaikka tällaisissa oloissa onkin tarpeellista olla varovainen ja tunnustella eteensä.
— Tuota olen itsekin ajatellut, virkkoi Heikki, kun huomasi Eemelin katsovan asiaa aivan samalta kannalta kuin hän itse omissa hiljaisissa tuumissaan. — Ja Vilho ja Juuso ovat siksi taipuvia miehiä, että heihin kyllä voi vaikuttaa, jos se kävisi tarpeelliseksi.
— Aivan niin, voihan jos tahtoo käydä itsekin määräämään suuntaa.
Mutta nuo miehet — miten heidän lukujensa käy?
— Aikovat jatkaa siinä sivussa.
— Ai, ai, ai! Mutta koetelkoot!
Eemeli mainitsi vielä, että jos ei hän olisi niin monissa hommissa kiini, niin hänkin ehkä antautuisi vähän lähemmältä noita oloja seuraamaan. Sillä hän oli todellakin utelias näkemään, mitä suuntaa se tämä nyt nouseva polvi rupeaa seuraamaan ja mitä etupäässä harrastamaan. Muutamat merkit osottavat tosin jo, että useat vetäyvät syrjään kaikista harrastuksista, lukevat ja ajattelevat pääasiallisesti omia asioitaan. Vaan hän epäili, tokko tuo suuri räyhäävä joukko jo olisi niin viisastunut… No, sitä ei tiedä, kun suunta kerran muuttuu, niin silloin ovat kyllä useimmat mukana ja se käy aivan huomaamatta.
Hetken vielä keskusteltua nousi Heikki lähteäkseen, mutta seisattui vielä vähän puhumaan, ikäänkuin hänellä vieläkin olisi ollut joku asia sydämmellään. Hän sanoi illalla menevänsä taas kerran osakunnan kokoukseen, siellä oli esillä se vanha riita-asia 19:nestä pykälästä.
— Vai tuo vanha juttu, todellakinko ne sitä vielä jauhavat? arveli Holm. — Minä jo luulin, että noihin vanhoihin kiistajuttuihin olisi väsytty jo kyllästytty.
— Väsyttyhän siihen jo onkin. Useat vanhemmista miehistä ovatkin arvelleet tehdä lopun koko jupakasta peruuttamalla tuon riidanalaisen pykälän.
— Entä toiset, nuoremmat? Vieläkö ne ovat vanhalla äkäsellä kannalla?
— Tavallaan, eivät tahdo olla entistä sukupolvea huonommat…
— Eivätkä huomaa, että aika on muuttunut. No, sen ne tulevat pian huomaamaan. Tuo on vain jälkimuistoa kuluneilta taisteluajoilta; kunhan hiukan pääsevät tolalle, niin on sekin poissa. — Onhan muuten makuasia miten tässä kysymyksessä esiintyy, mutta minään vanhojen voittojen loukkaamisena ei voi pitää sitä, jos tässä asettuukin itsenäiselle kannalle.
— Kukapa sitä taistelua enää jaksaisi pitää vireillä. Ja kun pykälä nyt kumminkin on tuomittu, niin olen minäkin arvellut…
— Liittyä vanhempiin miehiin, niin minäkin tekisin. Sillä osottaa ainakin ymmärtävänsä aikaansa.
Juuri tuota lausuntoa se oli Heikki halunnutkin kuulla ikäänkuin vahvistukseksi omille arveluilleen ja hän lähti sangen tyytyväisenä itseensä pois Holmin luota. Hän oli ollutkin vähän epävarmana kun aamulla oli saanut sen agitatsioonilipun, että olisi »välttämättä saavuttava kokoukseen puolustamaan osakunnan vanhaa mainetta.» Nyt oli epäilys poissa, — sekös hitto tässä rupesi tappelemaan tuulimyllyjä vastaan…! Ja Heikki oli yleensäkin tyytyväinen käyntiinsä Holmin luona. Olihan se osottanut, että hän aivan täsmälleen oikein oli osannut arvostella tätä nykyhetken käännettä ja sen tapahtumia. Olot olivat juuri sillä kannalla, kuin hän siellä maalla, yksinäisyydessään oli arvioinut niiden olevan. Mutta hänestä se oli tuntunutkin aivan luonnolliselta, — peijakas soi! tässähän voi jo ruveta varmemmin luottamaan vainuunsa, haistelee vain ja tunnustelee sormenpäillään ja kulkee turvallisesti eteenpäin!
Ja hän laskeusi iloisena saavuttamastaan itseluottamuksesta alas Holmin kolmannesta kerroksesta kadulle ja yhtyi siellä valtaväylää pitkin valuvaan ihmisvirtaan. Vaan Eemeli Holm puolestaan sulki yhtä hyväntuulisena eteisen oven lähteneen vieraan jälestä ja käveli sitten muutamia kierroksia huoneensa mattopeittoista laattiaa edestakaisin hykerrellen käsiään ja hymyillen itsekseen: Saakelin hyviä oireita, tuntosarvet tarkat ja makua peukalon päissä, — siinä on mies joka nousee nopeasti ja nousee korkealle! —
Heikki käveli kotiinsa, aikoi lukea vielä tunnin ajan ennen kokoukseen menoaan. Siinä hänellä oli edessään pöydällä kirjojen lomissa joukko papereita ja vihkosia, joista hän nytkin valitsi muutaman ruveten sitä tutkimaan. Hän oli järjestänyt lukunsa varsin viisaalla ja järkiperäisellä tavalla. Sekös hitto rupesi taivaltamaan läpi kaikkia monen tuhannen sivun pituisia kirjoja, joita muka tutkintoja varten vaadittiin, siihenhän menisi vuosia, uhratkoot tuhmemmat aikaansa sellaiseen; hänellä ei ollut siihen halua, kun kerta vähemmällä pääsi ja saavutti saman tarkotuksen. Olipa onneksi olemassa näitä luentovihkoja, kokoonvetoja ja papereita, joissa ei ollut sivumäärää kahdettakymmenettä osaa, mutta joihin siltä tärkein sisältö mahtui. Kuivempiahan ne olivat lukea eikä niistä niin perinpohjaista käsitystä saanut, mutta saipa tietoonsa tärkeimmät tosiasiat, — muusta viisi. Tutkikoot muut tarkemmin tieteitä, Heikillä oli kiire valmistumaan.
Mutta eipä nyt tänä iltana oikein työnteko vedellyt, ajatukset eivät pysyneet koossa. No, eipä tässä enää juuri ole aikaakaan, olkoot paperit siinä aamuun asti, Heikki lähti ulos kävelemään. Hän päätti ennen kokousta käydä Juuson luona, hänelle ilmoittamassa päättäneensä sittenkin ruveta »Kyntäjän» avustajaksi. Ja olihan tuo muutenkin taas hauska tutkiskella mitä se mies taas kouhottelee, — se se ei ainakaan ole kovin tarkka tunnustelemaan eteensä eikä punnitsemaan puuhiaan.
Hilda tuli Almissa avaamaan hänelle ovea; Heikki oli perheessä vanhastaan Juuson kautta tuttu ja Hilda tervehti häntä nytkin tuttavallisesti. Mutta Juuso ei ollut kotona… Eihän se nyt enää pysyttele kotosalla kuten ennen vanhaan, valitti Hilda, sillä on jos joitakin juoksuja ja puuhia.
— Nythän meillä on niitä lintuja kaksikin, eräs serkkuni, nuori tyttö asuu näet myöskin täällä, ja ne lentelevät siellä avarassa maailmassa päivät pitkät, mene tiedä heidän tiensä! Ja kun Ottokin on koko päivät työpaikoillaan niin saan minä olla enimmäkseen aivan yksin kotona.
— Yksissäkö ne lentelevät?
— Enimmäkseen yksissä. Tietääpä sen: nuoruutta ja elämäniloa!
Tuo Hildan puhe oli nyt puoleksi leikillistä panettelua, sillä eihän Juuso toki niin aivan paljo lennossa ollut, päinvastoin teki hän ahkerasti työtä, istui kotona uskollisesti kaiket aamupäivät. Ja päivällisen jälkeenkin hän aina vielä oli pari tuntia työssä, mutta silloin tuli aina vastustamaton halu mennä ulos kävelemään. Eikä hän tavallisesti kävellyt kuin pikkuisen aikaa, niin jo tuli häntä vastaan valkotukkanen tyttö, jonka rinnalle hän lyöttäytyi. Se oli Elna, joka silloin palasi käsityökoulustaan. Tämäkin oli jo niin tottunut näkemään Juuson tulevan vastaansa jossakin kadunkolkassa, että tuntui vallan kummalliselta, jos häntä joskus ei näkynyt. Ei heistä kumpanenkaan ajatellut miksi se tuo oli niin luonnollista, he nyt yhtyivät siinä vain ja tekivät yhdessä milloin kävelymatkan Kaisaniemeen katsomaan polkupyörijöitä ja pallonheittäjiä, milloin alas satamaan, milloin pistäysivät leivoksia syömään, milloin mitähän hauskuutta keksivät. Ja muutaman tunnin kuluttua palasivat he yhdessä kotiin.
Sellaisella iltakävelyllä oli Juuso nytkin, oli taas tavannut Elnan ja he olivat lähteneet tekemään tavallista kiertokulkuaan. Matkan kulussa he tavallisesti rupattelivat minkä mitäkin kevyttä leikkipuhetta, mutta tänä iltana he puhelivat Juuson suuresta, salasesta tuumasta, hänen näytelmästään. Juuso oli tänään ensi kerran uskonut Elnalle mitä hän siellä huoneessaan illoilla ja öillä niin ahkerasti kirjoitteli ja kuvaili nyt juuri kuinka hän tuosta tekisi ehyen, suuren, kelvollisen teoksen, jolla hän hämmästyttäisi maailman. Ja Juuso lupasi joskus vasta, sittenkuin hän olisi saanut näytelmänsä aivan valmiiksi, lukea siitä Elnalle kappaleita, vaikkapa kokonaankin. Ja Elna otti Juusolta lupauksen, että tämä ei lukisi sitä kellekään muulle ennenkuin hänelle.
Heidän tuosta juuri innokkaasti keskustellessaan tuli Heikki, joka Almilta palasi, heitä vastaan. Hän huomasi heidät jo etempää ja katseli pitkään ja tutkivasti Juusoa ja hänen toveriaan. Kohdalle tultuaan tervehti hän Juusoa ja kysyi:
— Tuletko kokoukseen illalla?
— Tulen toki äänestämään isänmaan puolesta. Kävitkö meillä?
— Kävin, mutta kokouksessapa tavataan.
Heikin ohimentyä nojautui Elna melkein peljästyneenä Juuson puoleen ja kysyi kuiskaten:
— Kuka se oli, Juuso, hänellä oli tuolta etempää meitä tarkastaessaan niin omituinen katse, sellainen kylmä kiilto kuin käärmeellä?
— Todellakin?
— Niin, huomasitko sen sinäkin?
— En nyt, mutta on se minustakin joskus siltä tuntunut. Kumma miten samanlainen mielikuva meillä on syntynyt tuosta… Vaan hän on vallan vaaraton, on minun vanha toverini ja ystäväni…
— Ystäväsi, ei, Juuso, ei hän sillä tavalla katsellut. Ei kukaan ole hänen ystävänsä.
— Sinä hupakko, hänellä on tietysti paljokin ystäviä. Eivät kaikki huomaa säikähtää hänen katsettaan niinkuin sinä.
Juuso saattoi tytön kotiportille ja palasi itse siitä takasin kokoukseen rientääkseen.
Ylioppilastalon eteinen ja kokoushuone olivat täpösen täydet nuorta väkeä. Sen näki selvästi, että miehet olivat tarkoin koolla ja että tärkeä asia oli ratkaistavana, tavallisissa oloissa näihin aikoihin ei juuri enää käynyt monta miestä kokouksissa. Ja näiden koossaolevain kasvoista jo saattoi melkein lukea, mitä mieltä mikin oli ja mihin ryhmään hän kuului. Nuo, jotka voitonvarmoina ja uhkamielisinä tuossa kävelivät ääneensä puhellen ja melkein kuin vahingonilolla vilhuen ympärilleen, ne olivat ruotsinmielisiä. He olivat pitäneet tarkat laskut, lukeneet miehet yksin päin ja tiesivät, että nyt vihdoinkin monivuotisen taistelun jälkeen oli voitto heidän. Nuo toiset taas, jotka nurkissa keskenään supattelivat, joiden silmät noin vihasina kiiluivat ja jotka puheittensa sekaan purasivat hammasta, ne olivat niitä suomenmielisiä, jotka viimeisiin asti olivat vannoneet puolustavansa tuota edesmenneiltä polvilta perittyä, kunniakasta pykälää. Mutta heidän oli syytä peljätä, että heidän ponnistuksensa nyt menisivät turhaan — »oli pettureita joukossa» —, ja siksi eivät he vastustajiaan tervehtineetkään, »Efialteita» eivät tahtoneet nähdäkään. Näitä viimemainittuja ne olivat juuri nuo, jotka rauhallisina, välinpitämättöminä ja varmoina kävelivät toisten joukossa, puhuttelivat milloin toisen, milloin toisen puolen miehiä ja toisilleen laskivat leikkiä näistä vanhoista »pykäläriidoista» varmassa tiedossa, että he nyt esiintyivät itsenäisinä ja kypsesti arvostelevina miehinä.
Nämä samat ne juuri nyt olivat aikeessa omalla esiintymisellään ja edesvastuullaan halkaista koko tuon vanhan riitaomenan ja tehdä lopun tästä kuluneilta taisteluajoilta peritystä ja mieliä kiihoittavasta jupakasta. He aikoivat haudata koko 19:nen pykälän päästääkseen rauhan maahan.
Tuon kuuluisan pykälän historia ulottui kymmenkunnan vuotta ajassa taaksepäin. Sen syntyminen oli niiden ensimmäisten, loistavimpain voittojen seurauksia, joita saavutettiin siihen aikaan, jolloin suomalaisuuden innostus ylioppilaspiireissä taisteli nuoruuden kauniimpia, voimakkaimpia taisteluitaan. Suomenkieli piti saada isännöiväksi tässä maassa; alku piti tehtämän, esimerkki näytettämän, nuorison omissa piireissä, ylioppilasosakunnissa. Suomi piti julistaa ainoaksi viralliseksi, hallitsevaksi kieleksi. Ja kiivaan kamppailun jälkeen se tulos tässä osakunnassa saavutettiinkin; suomenkieli määrättiin ainoaksi viralliseksi kieleksi ja sen määräsi juuri sääntöjen 19:s pykälä.
Mutta vastapuoluekaan ei ollut masentunut tappiosta. Se oli säännöllisesti kerran vuodessa tehnyt ryntäyksen tuota 19:ttä pykälää vastaan, aluksi voittaakseen ruotsinkielelle tämän menettämän ylivallan takasin, sittemmin saadakseen tämän kielen edes tunnustetuksi yhtäarvoiseksi suomenkielen rinnalla. Puolueet olivat melkein tasaväkiset. Vaan tarmokkaasti, hievahtamatta ja uinahtamatta olivat suomenmieliset vartioineet voittamaansa aarretta, keränneet joka kerta miehensä kokoon ja lyöneet rynnäkön takasin yhtä säännöllisesti kuin se tehtiin.
Ja tätä taistelua oli leppymättömällä kiivaudella jatkunut ohi senkin ajan, jolloin kuumimmat puoluetaistelut ylioppilaspiireissä jo olivat tauonneet ja jolloin suomenkielen oikeuksien tunnustamisen jälkeen taistelujen tärkein aihekin oli poistunut. Yhä oltiin haarniskassa. Mutta nyt oli kumminkin jo ruvennut tuntumaan toisia tuulia, tuo yleinen väsähdys oli vallannut mieliä ja mies sieltä, toinen täältä rupesi tuumimaan, että olisi ehkä parasta peräytyä ja rakentaa rauha. Jo vuosi sitten oli näitä tuumia kuulunut, mutta silloin niiden edustajat olivat joutuneet surkeasti häpeälle. Vaan nyt oli vuoden kuluessa yhä useampia ruvennut tuota rauhan politiikkaa kannattamaan. Heitä kyllä toiset halveksivat, heitä haukuttiin pettureiksi ja Efialteiksi, vaan he eivät siitä välittäneet; heillä nyt oli se vakaantunut mielipide, he eivät antaneet joukon johtaa itseään, he olivat itsenäisiä…
Ja näitä itsenäisiä oli nyt siksi monta, että he saattoivat ratkaista koko riidan. Ja siksi ilkkuivat ruotsinmieliset ja siksi puivat vanhan innostuksen suomenmieliset housuntaskussa nyrkkiään.
Kaikki olivat jo koolla, kun Juuso saapui »taloon», mutta kokous ei ollut vielä alkanut. Heikki tuli kohta siellä häntä puhuttelemaan, kertoi »Kyntäjää» koskevasta päätöksestään ja rupesi sitten puhumaan illan merkkiasiasta:
— Jokohan se haudattiin nyt 19:s pykälä?
— Niin, huolestuneen näköisinä täällä ovat miehet. Mutta en usko toki omain miesten valmistavan puolueelle sellaista häpeää.
— Sinä vanhan ajan intoilija! Mutta kyllä se nyt taitaa mennä.
— Kuule, ethän sinäkin vain…? Sinäkinkö Brutukseni?
Samassa soitettiin kokous alkavaksi. Tiheänä joukkona peittivät ruotsinmieliset niinkuin tavallisesti kokoushuoneen oikean sivustan. Mutta vielä tiheämmässä oli miehiä vasemmalla seinustalla, suomenmielisten puolella, aina keskilaattialle asti. Siellä oli voima — mutta saattoiko siihen luottaa?
Väleen suoritettiin muut juoksevat asiat ohi ja pääkysymys otettiin esiin. Oikealta sivustalta tehtiin vaatimus lyhyesti, vasemmalta vastattiin yhtä lyhyesti, — asia oli jo ennen monituisiin kertoihin pohdittu. Nuo keskustassa istuvat itsenäiset vain pitivät velvollisuutenaan itsekukin perustella kantansa. On jo aika tauota tämän pitkän taistelun, sanoivat he, eihän maksa vaivaa tällaisen asian vuoksi yhä uudelleen ärsyttää mieliä. Tällaisesta leikkisodasta ei ole vastaavaa hyötyä, on jo totisemman toiminnan aika. Onhan vastapuolueella sitäpaitse puolta vaatimuksilleen, eikä saa se puolue, joka on taistellut sortoa vastaan, itse sortaa. — Heikki puhui viimeiseksi. Hän otti esimerkin Viron kansan vaiheista, viittasi mihin joudutaan kun pikkuasiain vuoksi takerrutaan keskenäisiin riitoihin niin ettei metsää nähdä puitten vuoksi…
Kuta useampia noita esiintyi, sitä lannistuneemmaksi kävi mieliala vasemmaisella sivustalla. Jo huudettiin äänestystä. Vaan vielä vaadittiin puheenvuoroa ja Juuso nousi puhumaan:
»Vastapuolueeseen en aijo koettaakaan vaikuttaa», lausui hän aluksi matalalla, mutta vähitellen vilkastuvalla äänellä, »enkä paljo niihin suomenmielisiinkään, jotka nyt ovat asettuneet vastapuolueen riveihin. Mutta tämä on tavallaan historiallinen hetki osakunnassamme enkä soisi, että tässä tilaisuudessa tulisi ilman vakavatta vastalauseetta tehdyksi päätös, jota aina tullaan merkitsemään taantumissuunnan voitoksi. Mitä kaikkia vaikuttimia tässä lieneekin lueteltu syiksi siihen, että nyt muka olisi aika peruuttaa se suomenkielen voitto, jonka meitä edelläkäynyt sukupolvi saavutti, yksi seikka mulle ainakin on selvillä, nimittäin se, että tässä on kasvamassa taantumissuunnan uupumustila. Siinä koko syy ja sitä valitan. Totta on, että niin kansojen kuin pienempäinkin yhdyskuntain kehitystaisteluissa seuraa jokaista edistyskautta aina seisahdus ja vastaisku. Mutta silloin on aina edistytty liian nopeasti, riennetty liian pitkälle. Tässä meidän yhdyskuntataistelussa en voi nähdä sellaista tapahtuneen ja tämä taantuminen on minusta siitä syystä keinotekoista ja raukkamaista, koska se johtuu puuttuvasta innosta jatkuviin ponnistuksiin. Reaktiooni on aina uninen aika ja nuorukaispiireissä on uneliaisuus vielä sitäkin onnettomampaa, koska se kuolettaa nuorisolta kaiken halun toimia aatteiden palveluksessa. Sanotaan, että nämä jatkuvat taistelut ovat joutavia. Se ei ole totta, sillä taistelulla jonkun aatteen puolesta jo itsessään on merkityksensä: se jalostuttaa mieliä. Ja tällaisessa asiassa, jolloin on taisteltava oman äidinkielen oikeutetun arvon ja aseman puolesta, on häpeällistä sanoa taistelua turhaksi, se on päinvastoin kunniakas ja pyhä taistelu, se on sitä kunniakkaampi, kuin me sen puolesta taistellessamme sodimme kasvavaa taantumista ja vetelää velttoutta vastaan, joka ennustaa unteluutta ja henkistä kuolemaa…»
— Hyvä! hyvä! huudettiin vasemmistolta, vaan keskustasta vaadittiin »äänestystä!» Siellä ei välitetty vastasyistä, mielipiteet olivat vakavat ja varmat.
Juusokin istahti paikalleen ja äänestys alkoi. Hiiskahtamattomassa hiljaisuudessa istui koko parisatainen joukko odottamassa äänten laskemista. Se oli niin rajoilla, vanha kaarti oli vahvempi kuin oli luultukaan, kaikki riippui parista äänestä… Jo kolahtaa vasara, puheenjohtaja julistaa: 94 ääntä puolustaa 19:ttä pykälää, 98 vaatii sen kumoamista…
Niinpä siis!
Kunniakas pykälä oli haudattu. Taantumissuunta oli päässyt voitolle. Keskuspöydän äärestä kuului muuan pilkallinen »aamen», muuten vallitsi huoneessa vielä tuokion ajan syvä hiljaisuus, kunnes yhtäkkiä äänekäs riemu remahti oikealta seinämältä päättyen voittoisaan »hurraan». Vaan vasemman seinän miesten mielissä liikkui katkeruuden ja häpeän tunteita, joku karkeampi sana »pettureista» kuultiin siellä lausuttavan, ja noloina lähtivät nuoret miehet yksitellen kokouksesta pois. Heiltä oli särkynyt niin rohkaiseva unelma: se, että hekin vielä, kuten edelliset polvet, taisteleisivat yhtenä miehenä voittoisaa taistelua. Näistä puolin oli taisteleminen todellakin turhaa.
Kokouksen päätyttyä jäi vielä tavallisuuden mukaan muutamia istumaan ylioppilastalon ravintolan puolelle juttelemaan illan tapahtumista. Alakuloinen ja masentunut mieliala vallitsi siinä pöydässä, jossa Vilho ja Juuso istuivat. Olihan tämän illan tulos yleisemmältä kannalta katsoen verrattain vähäpätöinen tapaus, vaan Juuson mielestä se oli huono enne erittäinkin siksi, että se oli niin kylmentävä, niin omiaan viemään nuorilta miehiltä kaiken halun taistella aatteidensa puolesta ja yleensä särkemään kaikki yhteiset harrastukset. Välinpitämättömyys tarttuu kuin rutto, nuorisokin jäähtyy, laimenee jalompia pyrintöjä kohtaan, tulee jo nuorena vanhaksi…
Vilho istui Juuson näitä kuvaillessa kauan ääneti mietteissään ja hämmenteli lusikalla tuutinkia, joka hänellä oli edessään. Sitten lausui hän verkalleen:
— Tämä ei vielä niin vaarallista ole, suuren innostuksen aika nyt on kumminkin lopussa ja hyvä on, että tulee todenperäisemmänkin työn aika. Taantumistahan tämä on, mutta eihän sitä voida välttää. Vaan on tässä muuan mutka jota en ymmärrä: Kun vanha innostus näin revitään alas, niin mitä annetaan sijaan, — sillä jotain nuoriso tarvitsee innostuakseen. Kunhan se ei vain tulisi olemaan jotakin keinotekoista, innostusta politiikan palveluksessa… Voi jospa me »Kyntäjällämme» voisimme hiihtää hienosenkaan uran opastaaksemme nousevan polven innostumaan vilpittömään ja rehelliseen työhön…
Hän puhui matalalla äänellä, melkein kuin itsekseen. Juuso hänet hyvin ymmärsi, ymmärsi hänen epäilyksensä ja toiveensa, vaan oli siksi masennuksissaan hänkin, ettei voinut rohkasta häntä eikä itseäänkään.
Viereisessä pöydässä oli Heikki istunut ja juonut lasin olutta ja nousi sen juotuaan kotiin lähteäkseen. Juuson pöydän ohi mennessään hän pysähtyi ja päästi naurun:
— Mitä, noin syvästikö te surette vainajata — ei se kannata, se oli jo ikäloppu. Tämähän oli jo aikoja edesmenneen ritariajan viimeinen ponnahdus — kukas hullu nyt enää viitsisi taistella osakuntapykäläin puolesta. Ei, nyt menee jokainen kotiinsa lukemaan läksyjään, ja se on oikea suunta se.
Hän meni ja hetkisen kuluttua lähtivät Vilho ja Juusokin. He kävelivät kauan ääneti, vaan vihdoin virkahti Juuso:
— Mitähän jos mekin ruvettaisiin lukemaan läksyjämme ja jätettäisiin kaikki muut.
— Mitä, jänestääkö sinua? Nythän sitä meidän vaikutusta vasta tarvitaankin, saatpa nähdä kuinka me keräämme joukkoa ympärillemme. Ja me luemme läksyjämme siltä.