XI.
Valtiopäiväaika Suomessa läheni lähenemistään. Syksyn kuluessa olivat enimmät vaalit toimitetut, ainoastaan joku uusi ja muutamia valituksenalaisia oli siinä jouluneellusviikkoina enää jälellä. Niinkuin ainakin säätykokousta valmistettaessa oli valtiollinen elämä syksykauden ollut tavallista virkeämpi koko maassa ja pääkaupungissa varsinkin. Esille tulevia asioita pohdittiin ahkerasti sanomalehdissä, kannat ja suunnat selvenivät. Sitä varten olikin klubeissa ja muissa kokouspaikoissa ahkerasti keskusteltu ja rakennettu suunnitelmia, ehdokkaita valtiopäiville oli asetettu ja ehdokkaita hyljätty, oli punnittu ja arvosteltu jokaista uutta ehdotusta ja uutta esiintyjää. Oli sovittu ohjelmista ja menettelytavoista ja ikäänkuin isketty viittoja, miten alkavassa ottelussa milloinkin oli kuljettava.
Pääkaupungin suomalaisessa klubissakin oli tähän aikaan miltei joka ilta ollut tavallista runsaammin väkeä ja tavallista virkeämpi elämä. Milloin pitivät vanhemmat herrat sisähuoneissa yksityisiä kokouksia, joll'aikaa nuoremmat miehet ja muut sellaiset, joita ei laskettu kaikkia salaisimpia tuumia kuulemaan ja joiden tietoon ainoastaan katkelmia saapui, väittelivät etuhuoneessa ja laskettelivat arvelujaan, sen mukaan minne heidän näköpiirinsä ulottui. Milloin taas keskustelivat kaikki yksissä suuren juomapöydän ympärillä, arvokkaimmat ja mahtavimmat äänenantajina pöydän yläpäässä, muut siitä asteettain alaspäin, kunnes pöydän äärimmäinen sivusta, jota voitiin melkein rajattomasti jatkaa, päättyi rakennusmestareihin, kansakoulunopettajiin ja käsityöläisiin. Paljoa nuoremmat miehet, kuten nuoret maisterit ja vastaleivotut lainoppineet, istuivat jo arvossa ylempänä, — sen vaikutti heidän toivorikkautensa.
Heikki oli tänä syksynä ensi kerran tullut suomalaiseen klubiin ja päässyt perehtymään sen elämään ja rientoihin. Nyt oli hän jo sinne hyvin koteutunut ja juurtunut, tunsi enimmät puolueen mahtavimmatkin ja muita hän useimpia jo kutsui veljikseen. Kohta alussa oli hän klubissa saavuttanut verrattain huomattavan sijan, olipa melkein kuin luonnollista, että mies hänen kyvyllään ja hänenlaisella maailmankatsannolla sen tulisi tuohon aikaan tekemään. Häntä esitettäessä oli jo huomautettu, että hän oli tuon pirteän nuorisolehden »Kyntäjän» varsinainen sielu … luki muuten lakitiedettä, valmistui piakkoin kandidaatiksi; mainittiin erittäinkin eräästä äkäsestä kieliartikkelista, jonka alla oli ollut nimimerkki H.G. Vanhemmatkin miehet supattivat väliin toisilleen, että sillä on ikäisekseen harvinaisen kypset ja terveet mielipiteet ja ihmeellisen tarkat tuntosarvet.
Taas eräänä iltana oli ukkomiehillä tärkeänlainen kokous sisähuoneessa ja saliin keräytyi nytkin illan kuluessa tavallisuuden mukaan kaarti nuorempia politikoitsijoita. »Kyntäjää» oli äsken uusi numero ilmestynyt ja siitä tällä kertaa keskusteltiin. Huomautettiin taas, kuten monasti ennenkin, kuinka sen sisällys nyt uuden hallinnon aikana oli muuttunut. Sen kirjallinen puoli ja kirjoitukset kaikenmoisista yhteiskunnallisista reformikysymyksistä ja kansanvaltaisuuden aatteista olivat jääneet pois ja sen sijaan oli siihen tullut hetken politiikkaa koskevia artikkeleita. Niissä milloin vaikeroitiin, että maan kaikki raha- ja liikeolot olivat vielä ruotsikkojen käsissä, terotettiin, kuinka tärkeää olisi, että puolue paisuisi mahtavaksi ei ainoastaan vallan ja hallinnon puolesta, vaan myöskin varallisuudessa, ja kuinka aika jo vaati, että omat miehet kaikkialla astuisivat eturiviin. Siinä oli suurpolitiikkaa! Heikille tuli tuon käänteen johdosta kehumista vasten silmiä.
— Aika vaatii sitä, sen olen jo kauan huomannut ja koetin terottaa sitä Vilholle ja Juusollekin, vaikka turhaan, selitti Heikki. — Nykyjään täytyy kieli-innostusta pitää vireillä, se on tärkeätä itse kansan vuoksi. Sillä nyt vasta alkaa se herätä käsittämään, minkälaista vääryyttä se on kärsinyt ja nyt on se vihassa.
— Niin juuri, toistivat toiset, nyt on rauta kuumaa, nyt täytyy takoa ja lietsoa ja puhaltaa nuorisoonkin tuhatta vinhemmin tulta. Se on muuten tärkeätä itse miestenkin vuoksi…
— Se on ollut meidänkin mielipide. Mutta Juuso näkyy yhä olevan toista mieltä, ei politiikkaa nuorisolle, sitä vatkuttaa hän.
— Hm, hänestä on tainnut tulla siellä ulkomailla »eurooppalainen» muun hyvän lisäksi.
— Hän kirjoittaa mulle sieltä sekä yksityisesti että lehteen pantavaksi … niin, täällähän mulla sattumalta onkin hänen kirjeensä mukanani. Luen ehkä palasen siitä.
Heikki otti taskustaan Juuson kirjeen ja silmäili sitä ensin, ennenkuin rupesi lukemaan.
— Niin, tässä alussa hän puhuu Vilhon kuolemasta, hänen aatteistaan ja hänen »jättämästään perinnöstä»…
— Vilho, niin, hänhän olikin »Kyntäjän» varsinainen isä, huomautti joku joukosta. — Vahinko miestä, jonka piti kesken töittensä keikahtaa.
— Vahinko kyllä, myönsi Heikkikin. — Vaan kenties se oli hänelle itselleen parasta. Hänkin oli noita haaveksijaluonteita, jotka ajattelevat kauniisti ja aikovat suuria, mutta joille pettymys käytännössä juuri siksi onkin kahta katkerampi. Ja hänkin olisi epäilemättä monasti elämässään tullut pettymään; tarmoa hänellä kyllä oli ja toimintakykyä, mutta ei hän sittenkään ollut se mies, joka todellisuuden kovassa koetuksessa olisi teräksenä pitänyt.
— Sitä ei tiedä; hänessä oli tosin paljo tunnetta, oli ehkä liiaksikin, hänestä melkein voisi sanoa, että hän oli »tähän maailmaan liian hyvä.» — Mutta se Juuson kirje?
— Niin, hän jatkaa sitten: »Meidän, Vilhon ja minun, alkuperäinen aije oli tehdä siitä — 'Kyntäjästä' nimittäin — vaatimaton rauhan työkalu suomalaisuuden perusaatteiden palveluksessa, ei mitään sota-asetta eikä liekkiä lietsovaa tulisoihtoa.» — Juuso rakastaa, kuten kuulette, vielä tällaista vertauksellista kukkaiskieltä. — »Kyllä meillä siellä kotoisissa oloissa kiihoitusta on, on niitä, jotka pitävät huolta, että intohimot hehkuvat. Tottuu meidän nuoriso kyllä muutenkin pienuudesta pitäin katsomaan asioita puoluekannan valossa, tottuu kiihkoilemaan ja vihaamaan, mutta sen pitäisi myöskin oppia tuntemaan itse niitä aatteita, jotka ovat kauniimpia puolueen kilvessä, ja saada halua työskentelemään niiden puolesta. Tottahan on, että kun on puolueita, täytyy myös olla taisteluja. Mutta varsinkin tänne etäämmälle tuntuvat ne asiat, jotka siellä kotona nykyjään ovat puoluetaistelun esineinä, siksi vähäpätöisiltä ja yksityisluontoisilta, ettei niihin toki kaikkea pitäisi perustaa. Varsinkin nuorten mielet ja harrastukset olisivat ensiksi taivutettavat tähtäämään ylemmäs, ymmärtämään ihmisyyden korkeampia, yleisempiä pyrintöjä, kyllä he elämän koulussa vielä ehtivät takertua noihin jokapäiväisiin pikkuriitoihin ja joutua piekselehtämään mieskohtaisten intohimojen laineikossa.
»Minusta tuntuu, syrjästäkatsojana ollen, muutenkin, että noissa meidän nykyisissä puolueoloissa on jotakin epätervettä ja teeskenneltyä. Siinä suomenmielisyydessä, josta te nykyjään kirjoitatte niin tulisia paloartikkeleita, ei ole enää sitä vilpitöntä, sitä puhdasta aatteellista tuoksua, jota oli ennen. Ne aatteet, jotka ennen jalostivat taistelua ja olivat sen korkeimpana päämääränä — kansallisuusaatteet, kansanvalistusaatteet ja kansanvaltaisuusaatteet — ovat joko jääneet varjoon päivän pikkutapahtumain tieltä tai näyttää siltä, kuin niistä, ainakin viimemainituista, tahdottaisiin aivan peräytyäkin. Noita merkkejä seuratessani on mulle niin elävästi muistunut mieleen, kuinka minä kolmisen vuotta sitten jouduin sydämmestäni inhoamaan paria raittiutta huutavaa ja raittiusaatteen nimessä intoilevaa nuorta miestä. Tulin näet tuntemaan heidät lähemmin ja huomasin, — kahdenkesken he eivät sitä viitsineet niin tarkoin salatakaan —, että he koko ehdottoman raittiuden hyödystä eivät olleet ensinkään sen syvemmin vakuutetut, oikeastaan välittivät he siitä viis. Vaan he olivat tulleet huomaamaan, että nuoren miehen arvo ja merkitys yleisön silmissä kasvaa, jos hän muiden hyvien avujensa lisäksi vielä on raittiusmies, — ja siitä heidän innostuksensa. Kansallisuusasialla on todellakin korkeampi ja pyhempi tarkotus, kuin että siitä tuohon tapaan olisi tehtävä jonkinlainen reklaamikyltti taikka sivuelinkeino. Eikä missään tapauksessa ole terveellistä tyrkyttää nuorisoon tuollaisia oppeja, sitä on etupäässä opetettava ajattelemaan rehellisesti ja oikein…»
— Kuule, sehän on Dagbladia tämä, sitä lipilaarisuutta…
— Niin no, hän on nyt sellainen ijankaikkinen uneksija, hän ei ole ennen voinut ymmärtää aikaansa ja nyt tekee hän sen vähemmin kuin koskaan. Hän on siellä ulkomailla yksinäisyydessään rakentanut itselleen tällaisen järjestelmän »ylevämmältä kannalta» ja tahtoo nyt tyrkyttää muillekin haaveilujaan.
— Merkillistä! Nythän hän on jonkunlaisella rauhan kannalla ja ennen hän oli punasempiakin punasempi. Muistatko silloin, kun hän piti puheensa 19:nen pykälän muuttamista vastaan sättien alkavaa reaktioonia?
— Niin, hän tahtoo aina seistä akkana virtaa vastaan.
Heikki yritti siitä sukkelasti kääntämään keskustelun toisille aloille, mutta joku joukosta ennätti kumminkin naureskellen pistämään väliin:
— Mutta miten se olikaan, Heikki, silloinhan sinä taas olit sovinnon miehiä?
— Olin kyllä, silloin oli aika vähän toinen, ylioppilaspolitiikka teki kuitenkin kuolemaansa. Eikä ihmisen ole tarvis koko elämäkseen olla kiintyneenä yhteen ajatustapaan, mielipiteiden ja käsityskantain tulee kehittyä olojen mukaan ja olojen mukaan on kullakin ajalla asetuttava kannalleen…
— Ja Juuso taas, hän on kehittynyt ajastaan ja oloista aivan päinvastaiseen suuntaan.
— Niin, nykyjään vaatii aika toisenlaista esiintymistä, tätä nykyä eivät tuollaiset mielipiteet vetele. Juuso on nyt noiden tuumainsa mukaan kirjoittanut »Kyntäjään» pitkän kirjoituksen, vaan ei sitä minun mielestäni voida painaa. Vai mitä arvelette?
— Ee-ei, eipä juuri. Se nostaisi hirmuisen metelin, joka ei olisi eduksi »Kyntäjälle» eikä sen miehille.
— Paperikoriin siis. Juuso saarnailee siinä »nuorison aatteellisuudesta», vaan en käsitä miksei nuoriakin jo ajoissa olisi opetettava taistelemaan, taisteltavahan heidän kumminkin on. Vesana vitsa väännettävä.
— Oikein, anna torven soida vain!
Uusia tulokkaita saapui klubiin ja keskustelu livahti toisille aloille. Tyytyväisenä pisti Heikki kirjeen taskuunsa; se ei ollut aivan sattumaltakaan tullut hänelle mukaan, hän oli jo edeltäpäin laskenut, että hänellä ei voi olla muuta kuin hyötyä siitä, että hän sen lukee julkisesti, — hän tunsi kyllä miehensä ja tiesi miten häntä tämän jyrkkyytensä vuoksi nykyjään arvostellaan. Kohta kun vanhat herrat saapuivat yksityishuoneestaan, kerrottiin heillekin Juuson kirjeestä ja Heikin arveluista sen johdosta ja he nyökäyttivät hyväksyen päätään.
Siitä tuli taas yhteinen illanvietto, jossa uusimmat päivän tapahtumat olivat käsittelyn alaisina ja jossa mielipiteitä pantiin alulle, pantiin leviämään ja kasvamaan yleisiksi mielipiteiksi. Yhteisen illallisen jälkeen jatkoi suuri osa seurasta vielä yhteisistuntoa ja myöhemmin illalla innostuttiin kuten tavallisesti puheita pitämään. Luonnollisesti liikkuivat puheet enimmäkseen alkavain valtiopäiväin asioissa, kysymyksissä, mitä niiltä toivottiin ja miten niiden aikana olisi käyttäydyttävä.
Ja Heikkikin piti nyt myöhemmin illalla puheen. Hän ei tavallisesti ollut puhujamiehiä, hänen puhelahjansa oli huono ja kieli kangersi. Vaan tänä iltana oli hänestä hetki sopiva, joten hänkin, kuten sanoi, tahtoi lausua muutamia mietteitä.
Hän puhui siitä asemasta ja tehtävästä, mikä nyt nousevalla ja miehistyvällä polvella on ja on oleva isänmaan nykyisessä ja lähimmän tulevaisuuden kulttuuritaistelussa. Siitä on vieläkin olemassa jonkunverran hämmennystä käsitteissä, muodot ja suunnat eivät ole vielä täydellisesti vakaantuneet tuon suuren innostusajan jälkeen. Se aika vielä monessakin »istuu kiini» — kuten ruotsalainen sanoo —; he eivät ole voineet vapautua kuluneen ajan käsitystavasta, vaan katselevat nykyisiä oloja vielä silloisten silmälasien läpi. Se aika oli aatteellisuuden aika, suurten ja yleväin pyrintöjen aika; nyt on käytännön aika, niin sanoakseni jokapäiväisten pikkutapausten aika, ja sitä eivät kaikki huomaa. He eivät huomaa, että on toista suunnitella piirustukset, toista muurata itse rakennus. Kaikki kunnia suotakoon kuluneelle ajalle ja sen suurille aatteille. Mutta se aika on nyt kumminkin mennyt, toinen on tullut, joka vaatii miehiltään toisenlaista työtä, toisenlaisia edellytyksiä, jolloin nuo suuret aatteet saavat levätä käytännön tieltä. Voisi ehkä kuvata tuota mennyttä aikaa lausumalla: »eläköön isänmaa ja suomenkieli ja kaikki kansallisuus- ja kansanvaltaisuusaatteet, jotka siihen kuuluvat». Se miespolvi, joka nyt on nousemassa jatkamaan vähitellen väistyvän, edellisen työtä, se tarvitsee jo esiintymisensä ohjeeksi toisenlaisen tunnuslauseen, ja minä olisin valmis kirjoittamaan sen kilpeen sanat: — »valpas, viisas, varova.» Puolueen nopea kohoaminen ja valtaan pääseminen edellyttää meiltä kaikilta taitavata työtä pitkin rintamaa; jokaisen on tiedettävä, missä hänen rivinsä on ja siinä on hänen oltava. Nyt ei enää auta touhuta ummessa silmin, nyt on rakennettava, ladottava tiilet limittäin toistensa rinnalle, että rakennus siitä vähitellen ja varmasti kohoo, ja rakentajat rakennuksen mukana. — — — Heikki esitti maljan sille muurarintyölle, joka nyt on alkanut ja jota kyllä voitanee pitää halvempana kuin edelläkäypää piirustuksen tekoa, mutta joka juuri on sitä todellista työtä, joka kohottaa puolueen mahtavaksi ja suureksi.
Juotiin innolla se malja. Tunnustettiin, että tuossa oli todellakin selvästi lausuttu se, mitä aika vaatii nousevalta polvelta ja joku huomauttikin erityisessä puheessa, että siinä se on syy, miksi nykyinen nuoriso melkein pienuudesta pitäin on kasvatettava ymmärtämään aikaansa ja tehtäväänsä siinä.
— Tuo puheesi sinun täytyy kirjoittaa ja painaa »Kyntäjään», kehotti yksi joukon nuoremmista.
— Peijakas, sitäpä voisi miettiä, huudahti Heikki, ikäänkuin jos hän ei sitä olisi tullut ennen ajatelleeksikaan. — Vaan Juuson artikkelin minä työnnän paperikoriin.
Hetkisen puheensa jälkeen hiipi Heikki klubista pois, — myöhään kapakassa istuminen ei kuulunut hänen ohjelmaansa ja hänellä oli se hyvä puoli, että hän raski erota kesken kuumimmankin innostuksen, sillä itse ei hän oikeastaan innostunut koskaan, hänen arvostelukykynsä ei nukahtanut hetkeksikään. Muut jäivät vielä jatkamaan, — jatkakoot!
Ulkona pyrysi, jäinen viima puhalsi katuja pitkin, vinkui telafoonilangoissa ja liehutti katulyhtyjen liekkejä vuoroin leimuamaan, vuoroin tupsahtamaan. Heikki nosti turkinkaulustan pystöön, pisti kädet taskuihin ja purjehti niin laitatuuleen puiston poikki ja kotiaan kohden. Hän oli iltaansa tyytyväinen; olihan hän esiintynyt niin, että saattoi sen tileihinsä merkitä varmaksi »vastaavaksi». Saa nähdä, eikö siitä jo välemminkin rupea näkymään jälkiä. — Heikki hymyili itsekseen kävellessään. Hän ei ollut puhunut mitään siitä, että jokainen koettakoon tiiliä latoessaan pysyä toisia ylempänä, eikä siitä, että se mies on, joka niin taitavasti latoo, että onnistuu pääsemään rakennusmestarien huomioon… Mutta vetäköön sen johtopäätöksen jokainen itse, jolla siihen älyä riittää…
* * * * *
Valtiopäivät joutuivat, edusmiehiä saapui pääkaupunkiin ja siellä heidät jo kohta tutustutettiin niihin suunnitelmiin ja ohjelmiin, joita oli valmiiksi laadittu. Tähän aikaan, valtiopäiväin alkaessa ja alettua, olivat ahkerasti juoksussa ne lukuisat nuoret miehet, varsinkin lakitieteilijät, jotka valtiopäiväin suuresta runsaudensarvesta aina pyrkivät kilvan kahmasemaan itselleen siitä vuotavia pisaroita, mikä valiokunnan sihteerin tai tulkin viran muodossa, mikä muussa toimessa, tilapäisessä tai vakinaisessa. He juoksivat asianomaisten luona kumartelemassa, tiedustelivat toiveitaan ja panettelivat kilpailijoitaan. Mutta se kannatti, palkka oli hyvä sille, joka paikan sitten saamaan sattui.
Heikkikin oli päättänyt hankkia itselleen tuollaisen sihteerin toimen ja hänellä oli varmat toiveet saadakseen sen, — paljo tuttavuuksia ja hyviä puoltajia. Johan yksin tulotkin ansaitsivat vähän ponnistella, vaan Heikki ajatteli vielä etemmäskin. Siitä on meriittiä, tulee huomatuksi ja saa olla kaikkialla mukana. Ja vielä enemmän: sai tilaisuutta rakentaa hyviä tuttavuuksia, ottaa osaa virattomampiinkin kokouksiin ja neuvotteluihin ja päästä siten perehtymään sisimpiin vaikuttimiin, etäisimpiin tuumiin ja tarkoituksiin. Olihan siitä työtä, vaan hyvä puoli oli toki siinä, että saattoi sitä teettää muillakin, maksaa mitä ilkesi ja itse kantaa täyden määrän. Se oli jo esimakua siitä virkamahtisuudesta, jonka omistajaksi sitä kumminkin tuli joutumaan.
Hän sai toimen ja tunsi olevansa siinä oikealla paikallaan. Tällä valtiopäiväajalla hänen itseluottamuksensa suuressa määrin kasvoi ja hän rupesi tuntemaan itsensä kypseksi ryhtyäkseen suoranaisemmin toteuttamaan omia aikeitaan. Hän juoksi miesten asioita, välitteli eri ryhmäin välillä ja teki sen taitavasti kuten lupaava valtiomiehen alku ainakin. Ja hänen terävä silmänsä ja tarkka henkilöjen tuntemuksensa tuli pian yleisemminkin huomatuksi.
Näiden valtiopäiväin aikana pidettiin suomalaisessa puolueessa useita yksityisiä kokouksia, joissa erityisesti neuvoteltiin, mitä olisi tehtävä sen yhä selvemmin huomatun epäkohdan johdosta, että maan kaikki raha- ja liikeolot olivat melkein yksinomaan vastapuolueen käsissä, joka siis näillä taloudellisilla aloilla yksin isännöi, yhä ävertyi ja pysyi mahtavana. Tämä oli Heikin mieliaine, tuo tuuma, että puolueen varallisuusoloja ruvettaisiin parantamaan, oli hänestä koko liikkeen tukevin kohta, sen huippu ja kukka. Se oli jo muuten laajalle levinnyt mielipide maassa, että pitäisi ruveta perustamaan omia liikkeitä ja yhtiöitä ja tämä into voitti myötään yhä enemmän alaa. Noissa kokouksissa tehtiin siitä syystä nyt jo suunnitelmia eri laitoksia varten, neuvoteltiin koottavista pääomista, jopa käytettävistä miehistäkin. Näitä neuvotteluja seurasi Heikki suurella tarkkuudella, korvat höröllään, ne avasivat hänelle aivan uusia näköaloja ja herättivät uusia tuumia ja toiveita. Ne toiveet muodostuivat valtiopäiväin kuluessa yhä selvemmiksi ja tarkkapiirteisemmiksi ja säätykokouksen lopulla oli hänellä suunnitelmansa valmis. Hän ei puhunut siitä kellekään, teki vain hiljaisuudessa valmistuksiaan. Mutta yksinään ollessaan ja suunnitelmiaan rakennellessaan hän joskus itsekseen kuiskaili:
— Nyt täytyy joutua, nyt ehtiä mukaan näille alkaville apajoille! Tässä on tie, jota voi suorimmin ja nopeimmin viskautua yhteiskunnalliseen arvoon ja asemaan, — pitää vain olla ajoissa paikalla!
Ja kohta valtiopäiväin loputtua jätti hän yhtäkkiä kaikki muut hommansa ja ansionsa, luovutti ne muille tarvitseville ja katosi pois pääkaupungista, lähti maalle lukemaan, viimeistelemään tutkintojaan. Hän poistui ajaksi näyttämöltä, mutta mennessään jo riemuitsi hän ajatellessaan, kuinka hän sieltä taas kerran ja piankin pulpahtaisi esiin, ponnahtaisi ohi toisista, jotka jäisivät katsomaan ällistyneinä ja tyhmistyneinä.