II.
Häät Vääksyssä.
Uteliasta kylänväkeä aherteli ja tungeskeli niiden puisevain, jykeäin vaunujen ympärillä, jotka ilman etupyöriä keulallaan kehottivat tien varrella erään Pirkkalassa, Pyhäjärven rannalla, olevan talon kohdalla. Useimmat noista maalaispojista ja eukoista näkivät nyt ensi kerran pyörillä kulkevat ajopelit ja ihmettelivät sen vuoksi suuresti niiden rakennetta, niiden valjaita ja niiden mukavuutta. Mutta mitään neuvoa tapahtuneen tapaturman auttamiseksi he eivät osanneet antaa, särkyneitä ajopelejä ei sanottu voitavan korjata.
Käsittämättöminä ja neuvottomina seisoivat matkustajat vähän syrjemmässä tien varrella. Ebba rouva, — tuo vanhempi, lihavanpuoleinen, kookas nainen, joka seisoi siinä ojan partaalla jäykkänä kankeassa pystykaulustassa ja ruumiinmukaisessa umpipuvussa, jonka pussihihat palloina pullottivat, oli näet Ebba Fleming, — katseli jommoisellakin levottomuudella tuota kihisevää väkijoukkoa, jonka pakinoista hän oli ymmärtävinään huonosti peitettyjä pistopuheita, ja huovien ja talonpoikain välillä vaihdetut kiihkeänlaiset sanansutkaukset tekivät hänet vieläkin rauhattomammaksi. Hän tiesi etteivät talonpojat lempeillä silmäyksillä katselleet Klaus Flemingin perhettä eikä huoveja. Ja suutuksissaan hän sen vuoksi lohdutuksekseen toruskeli vanhaa, uskollista Eenokkia, joka kyllä oli viaton sattuneeseen tapaturmaan, mutta joka ei hänkään keksinyt, miten tästä nyt olisi matkaa jatkettava.
— Minä varotin jo lähdettäessä, — niin puolusteli vanha huovipäällikkö itseään —, näillä raivaamattomilla, kuoppaisilla teillä tuskin lie ennen koskaan muuta pyöräpeliä kulkenut kuin sotilaskuormastoja. Niinpähän viskasi nyt tuossa mäessä eräs kannon kärki etuakselin poikki.
— Niin, niin, vaan meidän täytyy päästä matkaa jatkamaan, emmehän me tänne voi jäädä noiden pahansuopain talonpoikain luo, riiteli Ebba-rouva. — Ja Vääksyssä alkavat häät huomenna, meillä on sinne vielä kolme peninkulmaa, sinne meidän täytyy tänä iltana ehtiä vaikka miten.
Kuitian mahtava emäntä, joka muuten ei ollut niitä naisia, jotka vähällä joutuvat neuvottomiksi, tunsi nyt olevansa ikävässä pälkäässä. Hän oli kiukuissaan itselleen siitä, että hän, kun ratsastaminen oli hänen ijälleen ja lihavuudelleen jo työlästä, oli vastoin vanhan palvelijansa neuvoa lähtenyt matkalle vaunuillaan, joilla hän tavallisesti kulki Turun ja vapaaherrakuntansa väliä. Mutta vahinko oli nyt kerran tapahtunut…
— Jos teidän armonne suvaitseisi nousta ratsun selkään, olisi täällä yksi vanha, puinen naissatula, — se oli Eenokin ainoa neuvo.
— Yksi vanha puinen! — ja miten Anna sitten kulkee, miehen satulassako? Ja mistä otat ratsuhevoisia, näilläkö talonpoikain laiskoilla koneilla minun pitäisi lähteä ajamaan, vaiko huovien hurjilla hevosilla? Olisipa sekin arvokas tapa Klaus Flemingin puolison saapua veljensä häihin.
Ebba-rouva oli selvillään siitä, että hänen tuli esiintyä kaikella sillä arvokkuudella, jonka hänen miehensä asema Suomen käskynhaltijana vaati, nyt varsinkin enemmän kuin koskaan. Juonia oli vireillä, joilla tahdottiin syrjäyttää Klaus Fleming hänen asemastaan Suomesta, niitä viritettiin Kaarlo-herttuan, kuninkaan sedän, toimesta Ruotsista päin myötään, olipa herttua aivan äsken määrännyt hänen oman veljensä, Kustaa Stenbockin, Klaus herran sijaiseksi, eikä Ebba vielä tiennyt, miten tämä riita oli sovittu. Ja talonpojissa kiehui kiehumistaan tyytymättömyyttä marskin ankaruuden takia. Näihin asti oli Klaus Fleming jäntevyydellään ja kuningas Sigismundon suosioon nojaten hajottanut nuo vehkeet, mutta juuri sen vuoksi täytyi sekä aatelisiin että talonpoikiin arvokkuudella vaikuttaa, sen Ebba-rouva hyvin oivalsi.
— Sinäkin Anna istut siinä niin tyyneesti, kuin ei mistään olisi kysymys, pauhasi rouva kääntyen neitosen puoleen, joka oli istahtanut ojan reunalle odottamaan. — Etkö ole kysellyt noilta ihmisiltä neuvoa, sinä, joka heidän kieltään puhut? — Anna näet osasi paremmin suomea kuin Ebba-rouva, joka oli Ruotsista kotosin.
— Olen. He sanovat, että osan taipaleesta pääsisi venheelläkin, vaan sitten on taas maamatkaa.
— Venheellä ja maitse, — siitä ei tule mitään.
— Täytyy kai sitte jäädä tänne odottamaan.
— Tänne odottamaan, sehän se juuri on mahdotonta. Täällä ei ole meidän turvallistakaan kauan viipyä, etkö tiedä, että talonpojat ovat vihamielisiä meille. — Ebba-rouva tunsi, kuinka kovasti kansa kärsi hänen miehensä määräämän sotaväenmajoituksen takia, tiesi sen siis syystäkin napisevan, ja siksi vielä soimaava omatuntokin lisäsi hänen kärsimättömyyttään ajatellessaan, että hänen täytyisi vuorokausiksi jäädä tänne tuon kansan armoille. Hän polki jalkaa vihasena ja kääntyi taas Eenokkia torumaan.
Pari tuntia oli niin jo neuvottomina tuumailtu sinne ja tänne, kun taas kylän pojat, jotka olivat keräytyneet siihen töllistelemään vieraita ja heidän ajopelejään, yhtäkkiä päästivät uuden ihmettelyn huudahduksen. Tien käänteestä näkyivät näet ajavan toiset samanlaiset parihevosten vetämät vaunut ja se oli jo jotakin kovin merkillistä näillä mailla. Väkijoukko syöksähti uusia tulokkaita vastaan, jotka myös pysähtyivät talon kohdalle, ja uteliaina katselivat heitä Flemingin vaunujen matkustajatkin, arvaten, että siinäkin tuli muitakin Vääksyyn menijöitä, vaan ketä?
Äkkiä kävivät Ebba-rouvan katseet, jotka saapuvan avun toivosta jo olivat vilkastuneet, taas kylmiksi ja ankaroiksi ja hänen vartalonsa oikeni entistään jäykemmäksi. Hän oli tuntenut Kankaisten kilven vaunujen kyljessä; saapujat olivat siis Horneja, tuota Fleming-suvun kilpailijaa, mahtavaa heimoa, jonka kanssa Klaus herra jo kauan oli ollut katkerassa riidassa. Siltä taholta ei Klaus Flemingin puolison sovi pyytää mitään apua, se oli Ebba-rouvan ensimmäinen päätös. — Vaunuista hyppäsi niiden pysähdyttyä ensiksi noin 20-vuotias nuorukainen, joka auttoi alas valkohapsisen, kumaraselkäisen miehen, ja kuin kevät ja syksy seisoivat he siinä tuokion rinnakkain, isänisä ja pojanpoika, toinen isä, toinen poika sen miehen, Kaarlo Hornin, joka Suomen aatelisista oli Klaus Flemingin vaarallisin valtiollinen vastustaja, Kaarlo-herttuan uskollisin kannattaja.
Liikahtamatta seisoi Ebba-rouva paikoillaan, kun molemmat tulokkaat kävivät häntä tervehtimään, ja kankeasti, kaavamaisesti kumartaen vastasi hän heidän tervehdykseensä. Vaan siitä huolimatta istahti vanhus, Henrik Klaunpoika Horn, hänen viereensä pölkylle tarinoimaan ja pojanpoika, nuori Henrik, Henrik Kaarlonpoika, joka jo kohta oli saanut tiedon Flemingin matkueelle sattuneesta tapaturmasta, rupesi heti innokkaasti ehdottelemaan, miten matkaa yhdessä olisi jatkettava. Tällainen ystävällisyys tuntui Kuitian rouvasta ensiksi rasittavalta eikä hän saanut mielestään karkotetuksi kiusallista tunnetta, että tuo puuhaava nuorukainen tuossa oli sen miehen poika, joka Klaus Flemingin toimesta oli vuosikausia istunut vankikopissa, jopa käynyt mestauslavallakin. Vaan pula ja pakko sulattelivat vähitellen Viikin ankaran vapaaherrattaren mielen ja ennen pitkää oli jo sovittu, että Ebba-rouva nousisi vanhan Henrikin viereen Hornein vaunuihin, jotavastoin nuoret, Anna ja Erik Fleming sekä nuori Horn, kulkisivat ratsastamalla.
— Siis on tehty välirauha, rouva Ebba, virkkoi vanhus leikillisesti, kävellen Flemingin puolison rinnalla vaunujensa luo.
— Niin, minun on ollut pakko suostua ehtoihin, vaan te olettekin jalomielisesti laatineet ne mulle varsin edulliseksi, vastasi Ebba-rouva samaan leikilliseen tapaan.
— Ja sotilakon aikana lepää taistelu kokonaan, eikö niin?
— Se on sovittu. Ja noiden nuorten siitä tuskin tarvinnee sopiakaan.
Matkueen etupäässä ratsastavista nuorista oli tämä matkavaihtelu näet hyvin mieleenkin ja rattoisaksi heidän seurustelunsa kävi jo kohta alussa. Anna oli saanut tuon ainoan naissatulan ja ohjasi nyt kulkueen etupäässä varmalla kädellä outoa ratsuaan. Pienuudesta pitäin olivat siihen aikaan kaikki aateliset, niin pojat kuin tytötkin, harjautuneet ratsastamaan, koska se vielä oli kesäisin maalla matkustettaessa miltei ainoa kulkuneuvo ja Anna Flemingikin oli täydellisesti tämän taidon omistanut; sulavasti ja notkeasti hän satulassa istui. Nuori Henrik Kaarlonpoika, joka itse enemmän oli kiintynyt kirjallisiin harrastuksiin kuin urheiluihin, — hänen kotiin jääneen nuoremman veljensä Evertin laita oli aivan toinen, — katseli ihaillen neidon notkeaa ratsastusta ja rupesi siitä yhä suuremmalla mielihyvällä itse neitostakin katselemaan. Annan rinnalla ratsastaen pani hän pian alulle hienostelevan keskustelun Tukholmassa oppimaansa ajan kaavamaiseen tapaan. Ja Anna itse oli parhaalla tuulellaan, virkistävä ratsastus ja sydänmaan vapaa luonto irroittivat hänet kokonaan hänen tavallisesta ujosta äänettömyydestään ja häntä huvitti tahallaan kiertää nuoren aatelisherran pikkuisen pihteihin.
— Ja nyt pieni kilpa-ajo tuonne järven rantaan, virkkoi Anna, kun he tulivat aukealle, hienosti luisuvalle kankaalle, jonka takaa pienen lammen silmä siinsi, ja samassa hän nykäsi hevosensa menemään täyttä neliä. Somer soi ja risut raskuivat kavioiden alla.
Nuori Horn nelisti jälestä ja ponnistamista hänellä oli perässä pysyäkseen; neidon hevonen pölisti hiekkaa vasten hänen silmiään, joten hän tuskin mitään näkikään, — täytyi laskettaa vaan. Vaan rannalle tultaessa pysäytti Anna yhtäkkiä hevosensa ja antoi sen sitten kahlata lammikkoon juomaan. Nuorukainen karauttaa perästä ja hevonen kiitää yhtä kyytiä aina veteen saakka eikä puutu paljoa, ettei ratsastaja singahda hevosen pään yli satulasta alas liejakkoon, kun vauhti yhtäkkiä pysähtyy.
Neito heläytti helakan naurun. Vaan nuorukainen virkkoi hiukan häpeissään, juottaen hevostaan hänkin:
— Jospa tiesin teidät matkalla tapaavani, niin jo totta tosiaan harjoittelinkin itseni vielä taitavammaksi ratsastajaksi, kuin on nuorempi veljeni.
— Olisitte tulleet Kuitiaan sopimaan matkatoveruudesta.
— Kautta kunniani, enpä ole tiennyt Kuitiassa teidänlaista impeä olevankaan, muuten kyllä olisin tullut.
— Hm … ettekö tiedä, että Kankaisista Kuitiaan on sangen pitkä ja vaikea matka?
— Vaikka olisi vielä vaikeampi. Meillä on Maskussakin kepeitä purjeita. Ja tokkohan Kuitiaa kumminkaan olisi tarvinnut piirittää?
— Ehkä, se on linnoitettu.
— No hyvä, minä tahdon sen valloittaa, vaikka ammattini ei olekaan soturin.
— Koettakaa, löydettävissä se on. Oma syynne, jos pommitatte turhaan.
— Ei hätää: minä olen sitkeä suomalainen.
— Niinpä olen minäkin, vastasi Anna veitikkamaisesti, kääntäen hevosensa tielle, johon juuri vaunutkin myötämaata saapuivat. Ja matkaa jatkettiin entiseen tapaan.
Vaan vaunuissa olijat katselivat hymysuin nuorten elkeitä, eivätkä voineet välttää katseitaan tapaamasta toisiaankin. Olihan tuo kisailu tuossa niin omituista: nuo hilpeät ratsastajat edustivat hekin Flemingejä ja Horneja, jyrkästi toisistaan eroavia puolueita, vaan hyvin he siltä näyttivät sopivan. Ja vaunuissa istujat tulivat tuumineeksi, että ehkä olisi terveellistä hyvälle naapurisovulle, jos varsinaisetkin edustajat näistä molemmista suvuista voisivat näin sovinnossa rinnakkain kulkea. Ja kuinka olikaan, nopeasti kului matka vaunuissakin. Vanha Henrikki herra, joka oli paljo maailmaa kokenut, osasi keveillä pakinoillaan pitää vierustoverinsa hilpeällä tuulella ja olivatpa he jo kuin hyvät ystävykset, kun Kangasalan kauniit vesistöt aukenivat esiin ja he ajelivat sen korkeita harjuja ja lehteviä laaksoja pitkin Vesijärven rannalle.
Vaan vanha Eenokki, joka herrasväkensä jälestä huovien päällikkönä ratsasti ja näiden tuumia seurasi, puisteli päätään ja virkkoi:
— Ovatpa hyvillään nyt nuo kaikki kärryjen pyöräin särkymisestä, vaan mitähän Klaus herra sanoo?
— Mitäpä hän noista pyöristä paljo välittäisi, tuumi toinen huovi.
— Ka sitä et sinä ymmärrä. Vaan minäpä luulen, että jos mieli Kankaisten ja Kuitian väen välien pysyä näin hyvinä, täytyisi särkeä paljo pyöriä, hyvin paljo pyöriä, veljeni. Vaan sitä nyt et sinä ymmärrä.
Iltapäivä ei ollut vielä pitkälle ehtinyt, kun matkue saapui Huutjoen rannalle, jossa metsästä aukeni viljelty kylä ja tuokion kuluttua oltiin jo häätalossa, Vääksyssä, joka sijaitsi rannalla tuuhean puiston keskellä ja joka juhlan kunniaksi oli lehvillä ja köynnöksillä vihannaksi puettu. Portin pielistä kohosi kaksi korkeaa juhlariukua ja niiden välitse ajoi matkue väljälle pihalle.
Siellä oli pihoilla ja kuisteilla jo suurin osa häävieraista koolla ja nämä nyt saapuivat uusia tulokkaita vastaanottamaan, useat kumminkin oudoksuen ja ihmetellen, miten tämä riitaisten sukujen yhteensulautuminen oli ollut mahdollista. Ensiksi saapuu tänne Klaus-herra Stenbockin kanssa ja sitten Ebba-rouva Hornein seurassa, mitähän tämä tietää…? Muiden jälestä asteli sieltä saapuneiden vaunujen luo Klaus Fleming itsekin hiukan rypistellen kulmakarvojaan. Hän oli nyt juhlapuvussaan, päässä sulkaniekka hattu ja vyöllä leveä hirvennahkainen vyö, josta raskas miekka riippui; väljät ratsusaappaat ja takki, joka teki hartiat tavattoman leveän näköisiksi, suurentivat vielä hänen mahtavaa varttaan. Kun Ebba-rouva kiirehti häntä tervehtimään, kysyi hän hiljaa:
— Mitä tämä on, Ebba?
— Niin, katsos, minäkin olen ruvennut toimimaan valtiollisella alalla, kuiskasi Ebba-rouva leikillisesti, yhä vieläkin äskeisen hilpeän mielialansa vallassa.
— Ne eivät ole naisten toimia ne, — kunhan sinä et tee erehdyksiä, vastasi marski nyt leppeämmin.
— En minä, — jos eivät muut, lisäsi rouva vilkasten syrjäsilmällä ratsuiltaan nousseiden nuorten puoleen, jotka lämpimissään ja vallattomina siinä vielä hevosiaan taputtelivat. Klaus Fleming siirsi myös katseensa sinne päin ja se viivähti siellä kotvasen aikaa, sillävälin kuin Ebba-rouva kertoi hänelle Pyhäjärvellä sattuneesta vaunutapaturmasta. Mutta sanaakaan virkkamatta marski sitten kääntyi pois ja astui takasin rakennuksen väljälle kuistille, jossa joukko muita suomalaisia aatelisherroja istui.
Vaan Vääksyn toimekas emäntä oli jo myöskin taloustoimistaan ehättänyt vieraita vastaan ja saatteli Ebba-rouvan lepäämään talon väljään vierastupaan. Huoneet kuhisivat siellä täynnänsä väkeä, palvelijoita juoksi edestakasin ja tottuneen emännän silmällä katseli Ebba-rouva mielihyvällä, kuinka ketterästi ja tarkasti Vääksyn emäntä, Kaarina Hannuntytär, itse valvoi ja järjesti kaikkia moninaisia häävarustuksia. Hän oli jo yli 50-vuotias nainen, vaan vielä komea ja ryhdikäs, ja aivan ihmetellen näkivät vieraat, etteivät ne monet, kirjavat elämänvaiheet, joiden läpi tämä nainen oli kulkenut, olleet riistäneet hänen kasvoiltaankaan niiden entistä, nuorteaa suloa.
Kaarina Hannuntytär, Vääksyn toimekas emäntä, oli aatelitonta alkujuurta, papin tytär Tukholmasta, joskin äitinsä puolesta mahtavaa ja sitten onnetonta Sturen sukua. Hän oli aikoinaan elänyt hovipiireissä hänkin ja jo aivan nuorena synnyttänyt kolme lasta, joiden isä oli Kustaa Vaasan toinen poika, Suomen herttua Juhana. Rikkaana ylhäisen rakastajansa suosiosta oli hän Juhanan loistoaikoina Turussa mennyt naimisiin Juhanan hovipalvelijan Klaus Vestgöthen kanssa, joka oli suomalaista aatelia, ja elänyt hänen puolisonaan pari onnellista vuotta Suomen herttuan iloisessa hovissa Turussa. Vaan Eerik kuninkaan kukistettua veljensä loppui se onnellinen elämä; Turun valloituksen jälkeen v. 1563 mestattiin Klaus Vestgöthe Juhanan kannattajana ja Kaarina rouvan koko omaisuus, kalleudet, vaatteet, kaikki, ryöstettiin niin puhtaiksi, ettei hänelle jäänyt riepua, mihin kääriä silloin vastasyntyneen tyttärensä Birgitta Vestgöthen, vaan täytyi hänen esiliinaan kapaloituna kantaa pois pienokaisen isävainajan kodista. Köyhyydessä ja puutteissa eli Suomen vangitun herttuan entinen lemmikki senjälkeen seitsemän pitkää vuotta työllään elättäen lapsiaan, kunnes hän, Juhanan noustua valtaistuimelle, sai tältä eläkkeekseen Vääksyn kartanon Kangasalla. Täällä oli hän mennyt toisiin naimisiin kuninkaan voudin ja läänitysmiehen Lauri Hordellin kanssa, joka nyt kumminkin muutamia vuosia sitten hänkin oli kuollut. Tämä näin monien vaiheiden läpikäynyt Vääksyn rouva naitti nyt pois tuon äskenmainitun, avioliitostaan Vestgöthen kanssa syntyneen tyttärensä Birgitan, jonka oli puolisokseen pyytänyt nuorin mahtavaa Stenbock sukua, Kustaa, leskikuningatar Katarinan ja Ebba Flemingin veli. Se oli ylhäinen liitto ja siksi olivat häät Vääksyssä päätetyt vietettäviksi kaikella ajanmukaisella komeudella ja siksi oli sinne Suomen aatelisto niin lukuisasti kutsuttu ja saapunut.
Väsymättömänä hyöri nyt toimekas emäntä viimeisissä varustuksissa käyttäen häävieraiksi saapuneita naisia apunaan.
— Elina, lapseni, vartioi sinä tätä hillokeittoa, sillaikaa kuin minä pidän seuraa viimeksi tulleille vieraille, kuiskasi hän Elina Finckelle, joka jo edellisenä päivänä oli saapunut häätaloon, tavattuaan vanhempansa Hämeenlinnassa.
— Oi, Elina tarvittaisiin täällä, hän on niin taitava seppeleen punoja. Ehkä voi Sigrid paremmin hoitaa hillokeittoa.
Se, joka näin puuttui puheesen, oli arvokkaan näköinen, keski-ikäinen rouva, joka naisten huoneessa johti nuorten neitosten iloista parvea, kun se siellä viimeisteli morsiamen hääkoristeita.
— Kiitos, kaimaseni, kiitos, vastasi Vääksyn emäntä sydämmellisesti. — Käytä sinä vain nuoria apulaisiamme mihin he parhaiten sopivat. Ah, kuinka sinä Kaarina meitä paljo autat!
— Siitä elä puhu, naapuri, sinä autoit meitä Sigridin häiden aikana
Liuksialassa paljo enemmän.
Liuksialan emäntä oli näet tämä puhuja, Vääksyn läheinen naapuri, Ruotsin kruunattu kuningatar, onnettoman Eerik XIV:nen leski. Kaarina Maununtytär oli jo lähes 16 vuotta sen jälkeen, kuin hänen kuninkaallinen puolisonsa oli syönyt kuolettavaa hernerokkaa Örbyhusin linnassa, asunut syrjäisenä ja unhotettuna täällä Liuksialan kartanossa, jonka Juhana kuningas oli hänelle eläkkeeksi antanut. Vaan vieläkin oli hän kuningattaren näköinen: pystössä kantoi hän solakan vartalonsa, jonka pehmoisesti peitti musta samettipuku, — hän kulki aina mustiin puettuna ja sitä vastaan kuvastuikin vielä hienonen hipiä sitä valkosemmalta ja katseen surumielisyys sai sitä syvemmän ilmeen. Vaatimattomana, mutta samalla arvonsa tuntevana, liikkui hän siellä aatelisrouvain parissa.
Omituinen sattuma oli tuonut nämä kuningasveljesten nuoruudenlemmet molemmat tänne vierekkäin Suomen sydänmaalle. Heidän välinsä oli kauan ollut kylmä ja kireä — kiinnittiväthän heitä heidän tunteensa niin vastakkaisille tahoille, — vaan yhteinen syrjäytyminen, yhteinen kohtalo, on omiaan lähentämään sydämmiä ja niin olivat molemmat Kangasalan Kaarinat vähitellen sulaneet hyviksi naapureiksi ja nyt oli jo, sittenkuin kumpastenkin kuninkaalliset suosijat olivat kuolleet, herttainen ystävyys heidän välillään solmiutunut.
— Sigrid, vaihda paikkaa Elinan kanssa, virkkoi Liuksialan emäntä vieressään olevalle tyttärelleen. Tämä kuninkaantytär oli nykyjään Kirkniemen emäntä, sillä jo kuusi vuotta sitten oli Sigrid Vaasa mennyt naimisiin silloin 18-vuotiaan suomalaisen aatelismiehen, Kirkniemen herran, Henrik Tottin kanssa.
— Meillä on harso valmis, huutelivat nuoret äänet pöydän toisesta päästä. — Mihin me nyt ryhdymme?
— Seppeleitä sulhaspojille, — se kai lie teille mieluinen tehtävä.
— Niin, vaan se työ on tehtävä ummessa silmin, — peitot silmillenne tytöt!
Hilpeä parvi siellä niin iloisena kuhisi Kaarina-rouvan ympärillä naurellen ja ilkamoiden hupaisessa työssään. Tämmöiset hääpidot ne olivat juhlahetkiä varsinkin aateliston nuoremmille jäsenille, jotka niissä saivat tavata toisensa ja pitkän yksitoikkoisuuden lomaan viettää muutamia rattoisia päiviä yhdessä. Vaikka näet tässäkin neitosten parvessa useat olivat sukujakin toisilleen, tapasivat he nyt täällä vasta ensi kerran toisensa, — siksi hajaallaan asui aatelisto ympäri laajan Suomenniemen ja hankalat kulkuneuvot tekivät matkat vaikeiksi. Siksi olikin tällaisten hääpitojen merkitys heille sitä suurempi. — Vaan pojat ja nuoret miehet, jotka pihalla ja törmällä odottelivat kauan sisässä viipyviä neitosia, kurkistivat toisinaan sisään oven raosta ja silloin kirkasivat peittosilmäiset neitoset juosten ovea sulkemaan, — ei ollut lupa epäpyhäin katseiden nähdä tätä neitseellistä työtä.
Taas komenti Kaarina-rouva nuoret apulaisensa viimeiseen tärkeään työhön, morsiuskruunua sitomaan, ja kuin pääskysparvi kuhahti naurava lauma hänen ympärilleen iloiten ja viserrellen. Niin jatkettiin kukkaista työtä. Vaan tuota nuorten iloa katsellessaan kävi Kaarina-rouva itse hetkeksi surumieliseksi ja hänen täytyi väliin nuorten ilottelijain huomaamatta pyyhkästä kyyneleen pois silmäkulmastaan. Yksi neitosista sen kumminkin huomasi, tummasilmäinen tuttavamme Paraisten selältä, joka hänen vieressään istui. Elina Fincke oli nyt ensi kerran tutustunut Ruotsin entiseen kuningattareen, jonka vaihtelevat vaiheet niin usein olivat hänen mieltään jännittäneet, ja tutkien olivat hänen katseensa nyt Kaarina-rouvaa tarkanneet. Tuossa oli siis se nainen, joka katukauppiaasta oli kohonnut kuningattareksi ja siitä taas suistuttuaan ajautunut Suomen sydänmaiden kätköön, — Elinan mainetta ja seikkailuja intoileva mieli ei voinut tuosta ajatuksesta irtautua. Ja kun hän nyt näki kyyneleen kuningattaren silmässä aavisti hän sillekin syvemmän lähteen.
— Miksi pyrkii kyynel silmäänne, täti? kysyi hän hiljaa, kun toiset tytöt olivat vetäytyneet kauemmas supattelemaan ja nauramaan.
— Oi, se on vain karkulainen, siitä elä välitä lapseni. Muistot viettelevät toisinaan mielen pois keskellä ilojakin.
Vaan Elina ei tyytynyt tuohon ylimalkaiseen selitykseen, hän tarttui
Kaarina-rouvan käteen, katsoi hänen silmäänsä ja kuiskasi:
— Te muistelitte poikaanne, täti, eikö totta?
— Luethan ajatuksiani, lapseni, vastasi Kaarina ihmetellen. — Niin, häntä muistelen; kun näen neitosten sitovan kukkia sulhaspojilleen, kun näen ympärilläni nuoruutta ja iloa, en voi olla muistelematta häntä, joka ei koskaan ole saanut nauttia nuorison iloista eikä tuntea perhejuhlain hauskuutta, — ja hänkin on vasta 24-vuotias! — Rouva huoahti, vaan jatkoi sitten: — Mutta kuinka tulit sinä häntä ajatelleeksi, Elina?
— Ajattelen häntä usein, tahtosin hänet kerran nähdä. Milloin olette te hänet viimeksi nähnyt?
— Hän oli kuusivuotias silloin, kun hän eräänä yönä vietiin luotani Turusta. Niin, niin, minä olen paljo kokenut, vaan kaikki tahtosin kokea, jos saisin lapseni luokseni. Vaan minä en saa: hän on kuninkaanpoika, hän ei saa tuntea iloa eikä onnea … eikä edes äitiäänkään. — Kaarina-rouva kätki hetkeksi kasvonsa käteensä, vaan oikasihe sitten taas suoraksi ja virkkoi reippaasti, varoen ettei hänen mielialansa tarttuisi neitosiinkin: — Vaan minun muistoni eivät saa ilojanne häiritä. Kuinka joutuu morsiuskruunu?
— Se on kohta valmis, kas siinä, kuului iloisia ääniä vastaan. Eikä Elinakaan nyt rohennut Kaarinalta enempää kysellä tuosta maanpakolaisena kiertelevästä Kustaa Eerikinpojasta, joka kerran oli ristitty Ruotsin kruunua varten ja Ruotsin toivoksi ja jonka kohtalo niin usein oli pyörinyt hänen mielessään. Vaan hän päätti käyttää ensi tilaisuuden puhuakseen äidin kanssa enemmän tuosta kovaonnisesta nuorukaisesta. Nyt hän yhtyi neitosten joukkoon, joka työnsä lopetettuaan oventäydeltä syöksähti pihalle ja törmille jatkamaan keskeytettyjä karkeloita siellä odottavain kanssa. Vaan Anna Fleming, joka hänkin vielä matkalta perityllä rattoisuudellaan oli yhtynyt toisiin aatelisneitosiin, tarttui käsipuolesta serkkuunsa, joka siinä ääneti ja ajatuksissaan kulki, ja virkkoi:
— Sinä olet niin miettiväinen tänään, Elina. Ethän vain ole keksinyt unelmiesi ruhtinasta?
— Eipä tiedä. Vaan sinä … taisit tuoda hänet mukanasi. Katsoppas tuossa!
Siinä kulki nuori Henrikki Horn hakevin katsein, eikä ollut vaikea arvata, ketä hän tyttölaumasta haki. Vaan Anna teivasi serkkuaan vyötäreiltä ja juoksutti hänet jo edeltä törmälle, kuiskaten:
— Erehdys, Elina. Vaan tule, ollaan iloisia tänään! Ja ilon ääni kajahti kohta heleänä Huutjoen vihannalta törmältä.
* * * * *
Vaan sillävälin kuin Vääksyssä hääaattona emännät taloushommissaan touhusivat ja nuoret rakensivat tuttavuuksia, istuivat häihin saapuneet suomalaiset aatelisherrat päärakennuksen väljällä kuistilla tarinoiden niistä hetken valtiollisista tapauksista, jotka pitivät heidän kaikkien mieliä vireillä ja pakostakin joutuivat puheeksi, missä vain kaksi tai kolme sattui yhteen. Aika oli epävakava ja levoton, ei kukaan tiennyt, minnepäin suunnat lähtisivät ohjautumaan; tärkeitä käänteitä saattoi tapahtua minä hetkenä tahansa. Ruotsin kuningas, jesuiittain lankoihin kietoutunut, heikko Sigismund, oleskeli kaukana vaalivaltakunnassaan Puolassa, mutta häntä odotettiin perintövaltakuntaansa, järjestämään sen, isänsä jo lähes vuosi sitten tapahtuneen kuoleman kautta, varsinaista päätä vaille jäänyttä hallitusta. Yhä suuremmalla päättäväisyydellä kokosi Ruotsissa kuninkaan setä, Södermanlannin herttua Kaarlo, ohjaksia käsiinsä ja moni aavisti jo tapahtuvaa räjähdystä tämän tarmokkaan protestanttisen ruhtinaan ja kavalan katoolisen kuninkaan välillä. Vaan syrjässä Ruotsin hallituksen vaikutuksesta, omilla hoteillaan, alkoi jo olla Suomi, jota isännöivä kuninkaan käskynhaltija Klaus Fleming totteli ainoastaan niitä suoranaisia käskyjä, joita hän sai Puolasta. Klaus Flemingin anastama itsenäinen asema Suomessa epäilytti kumminkin vielä monta eikä Suomen aatelistokaan tahtonut uskaltaa häntä seurata. Tosin oli Klaun asema entisestään vakaantunut äsken Venäjälle tekemänsä onnellisen sotaretken ja solmimansa edullisen välirauhan kautta, vaan Suomen aatelisto tiesi myös, että syvällä kansassa kyti synkkää katkeruutta marskia vastaan juuri sen sotaväen vuoksi, johon hän valtansa rakensi.
Vähän kaartelemalla kävi senvuoksi aluksi keskustelu Vääksyn kuistilla;
Suomen aateliset lausuivat varoskellen arvostelujaan hetken
tapahtumista, joista he eivät niin tarkoin tunteneet toistensa mieltä.
Fleming oli itse saapuvilla, vaan olihan siellä myöskin Horn-vanhus,
Kaarlon isä, ja sitäpaitse Stenbock…
Varsinkin eräs merkillinen seikka kummastutti näet Suomen herroja.
— Miten on oikeastaan selitettävä, että Klaus herra on saapunut näihin Stenbockin häihin? — se kysymys kulki kuiskeena miehestä mieheen ja kaikki puistelivat päätään.
— Onko lankomies peräytynyt, vai aikoisiko marski todellakin taipua…?
Kaikki näet tiesivät, että Stenbockilla oli Suomeen tullessaan ollut herttualta nimenomainen käsky erottaa Klaus Fleming kaikista hänen viroistaan ja arvoistaan Suomessa ja itse ruveta armeijan ja laivaston päälliköksi. Ja nyt…! Aksel Kurki, Anolan herra, arvossaan ylimpiä Suomen aatelisista, päätti vihdoin kautta rantain tiedustella sulhasmieheltä itseltään tuota asiaa. Silloin Kustaa Stenbock katsoi parhaaksi suoraan ja julkisesti selittää koko jutun.
— Minä olen tullut Suomeen häitäni viettämään ja tahdon viettää ne sovinnossa ja rauhassa sukulaisten kanssa, sanoi hän. — Minulle annettiin lähtiessäni toimeksi ottaa haltuuni Suomen sotaväki ja Suomen laivasto. Minä tulin tänne, tapasin ne virat miehen käsissä, jolle kuningas ne itse on uskonut ja joka niitä ymmärtää paremmin kuin minä, — minä olen tottumaton tämän maan oloihin. Siksi minä vietän täällä hääni ja palaan takasin tiloilleni Ruotsiin.
Suomen herrat ymmärsivät yskän: ei ollut Stenbockissa ollut miestä riistämään Suomea Klaus Flemingin käsistä. Mutta vähän hämillään kysyi Anolan herra vielä:
— Entä herttua?
— Hän kyllä käsittää aseman, — tulkoonpa itse ottamaan ne virat!
Suomen herrat eivät voineet olla ääneen hymähtämättä tälle selitykselle ja Klaus Fleming, joka oli syrjästä kuunnellut keskustelua, päästi rämäkän naurun ja astui lankonsa luo taputtaen häntä olalle:
— Siinä teet viisaimmin, lankomies, vietät hääsi ja palaat kauniin
Birgittasi kanssa kuhertamaan Ruotsiin. Koetammehan me täällä sinun
avuttasikin hoitaa Suomen asiat, sano niin herttualle, — vai miten
Suomen herrat?
Mutta Suomen herrat eivät vastanneet mitään, eivät nauraneetkaan enää tuolle leikinlaskulle, joka heistä tuntui vaaralliseltakin. Stenbock itse käveli jo poispäin herrain seurasta naisten joukkoon, jossa hän näki morsiamensa. Vaan Klaus herrakin vilkasi nurkkasilmällä vanhan Hornin puoleen, joka siinä rappusilla ääneti istui, ja jatkoi nyt vakavalla äänellä:
— Niin, leikittä puhuen, meidän tulee täällä pysyttää olot aivan ennallaan ja odottaa kuninkaan kotiintuloa, siitä en minä peräydy. Hän on täällä parin kuukauden perästä ja hänen, eikä kenenkään muun, on määrättävä valtakuntansa viroista. Sillä hänelle olemme me kaikki valamme vannoneet.
Marski vaikeni, eikä kokoontuneilla herroillakaan ollut siihen mitään sanomista. Vaan portailla istunut Horn-vanhus nousi ja lähti sauvansa nojassa hiljaa köpittämään pihamaan poikki törmälle, josta kajahti nuorison iloinen ääni. Jonkinlainen painostava mieliala vallitsi portailla eikä Fleming voinut olla huomaamatta, kuinka Suomen herroja epäilytti hänen niskottelunsa herttuaa vastaan. Tuokion vaijettuaan hän senvuoksi vielä jatkoi:
— Pienimmätkin mullistukset olisivat juuri tähän aikaan sitä vaarallisemmat, kuin kaikenlaisia huhuja ja vehkeitä maassa on pantu vireille. Hämeenlinnassa kerrottiin, että muka Kustaa Eerikinpoika olisi täällä Suomessa.
— Hän Suomessa? Ja missä tarkotuksessa?
Kaikki katsoivat kysyvin silmin nuorta Henrik Tottia, joka äänettömänä istui seurassa. Hänhän oli naimisissa maanpakolaisen prinssin sisaren kanssa, — oliko hänellä tietoa tällaisista uhkarohkeista tuumista? Tott kalpeni ja näytti peljästyvän, mutta vakuutti, että Kirkniemessä ei ainakaan tietty siitä mitään eikä hän sitä uskonut.
— Hm! — Marski käännähti vähän epäilevänä. — Tuollaiset pelkät huhutkin ovat omiaan herättämään kansassa vääriä, haitallisia käsitteitä, jotka lankeavat sitä hedelmällisempään maahan, kun tänne saapuu käskyjä oikealta ja vasemmalta.
Hän käveli pitkillä askelilla edestakasin kuistia pitkin ja kokoontuneet herrat katselivat äänettöminä, kuinka synkkänä varjo kuvastui hänen tuuheista kulmakarvoistaan. Silloin Sten Fincke, Peipotin herra, muuten Klaus-herran uskollinen kannattaja, lausui ikäänkuin kaikkien yhteisenä huokauksena:
— Kunpa kuningas tulisi pian! — Hän siemasi haarikasta kulauksen olutta ja kääntyi sitten Flemingin puoleen. — Mutta tuskalliselta sekin tuntuu, kun noita jesuiittoja taas rupee maassa liehumaan.
Klaus-herra huiskasi kärsimättömänä kädellään, — häntä kiusasi aina, kun noita uskon asioita sotkettiin hetken valtiollisiin kysymyksiin.
— Ole hupsimatta jesuiitoista, virkkoi hän, tännehän ne nyt tulevat meidän rämeitä kääntämään! Noista opin asioista vastatkoon muuten hänen kunnia-arvoisuutensa piispa Ericus, eikä hän teitä jesuiitoilla uhanne.
Ja kääntäen keskustelun taas toisille tahoille, kertoi marski jo muutamain viikkojen perästä lähtevänsä laivastollaan, jota parastaikaa varustettiin Pikkalassa, Uudellamaalla, noutamaan kuningasta Danzigista.
— Sinä kai seuraat mukana, Ivar, virkkoi hän kääntyen nuoren, pulskan ritarin puoleen, joka sattui hänen rinnalleen. Se oli Ivar Tavast, Viipurin linnapäällikön Arvid Tavastin poika, reipas soturi, jonka marski tiesi uskolliseksi kannattajakseen. Hän oli naimisissa Sten Fincken vanhimman tyttären Katariinan kanssa, Elinan sisaren, ja kuului siten hiukan Flemingin heimoonkin.
— Lähdenpä tietysti, kun vain tietäisin, mihin saan sijoitetuksi kaiken sen sotaväen, jota tuolta Venäjän rajalta tulvii ja jolla ei ole elatusta.
— Mitä, etkö vielä ole majoittanut osastoasi talonpoikain luo, kuten olen käskenyt?
— Olen oman osastoni, vaan noita pohjolaisia ja ruotsalaisia ratsumiehiä ei saa mihinkään mahtumaan, talonpojat eivät enää enempiä jaksa elättää.
Marskin silmä salamahti taas ja hänen kasvonsa värähtivät, — hänen nuori ystävänsä oli juuri arimpaan kohtaan koskenut.
— Mutta heidän täytyy, huudahti hän ankaralla äänellä, — sotaväen täytyy saada elatuksensa!
— Tiukalle ottaa, väitti vanha Knuutti Kurki, Laukon herra, Akselin veli, puheeseen puuttuen. — Talonpojat ajavat korennoilla huoveja pellolle.
— Ole huoletta, kyllä huovit aina talonpojista suoriutuvat. — Ja mitä on meidän tekeminen? Linnaleiriä täytyy kestää, se on kuninkaan käsky.
Marski tahtoi päättää tämän keskustelun siihen, sitä oli hyödytön jatkaa, se kiihotti vain mieliä. Hän tiesi, kuinka Suomen aatelisetkin yleensä säälivät noita sotilasmajoituksen tuottamia suuria rasituksia, jotka tekivät rahvaan tilan aivan sietämättömäksi, mutta helpottaahan sitä ei voinut, hänen täytyi pitää sotaväen koolla Suomessa, maksoi mitä maksoi. Sen Suomen herratkin oivalsivat, eivätkä tahtoneet äkästä marskia enää ärsyttää. Aksel Kurki, Anolan herra, vain virkkoi huoahtaen:
— Se on kuninkaan käsky, vaan Jumala auttakoon Suomea sitä kestämään.
Se voi nääntyä tämäkin kansa.
— Se ei näänny, on se kummempiakin kokenut, vakuutti marski. — Ja sitäpaitse: meillä ei ole valitsemisen varaa!
— Niin, niin, sepä ehkä juuri onkin pahinta. — Ja Anolan herrakin laskeusi portaita alas, kävellen törmälle keräytyneiden rouvien luo, jonne toisetkin vanhemmat herrat äänettöminä vetäysivät. Vaan Klaus Fleming jäi kuistille seisomaan synkästi silmäillen eteensä. Hän tunsi, että tuossa talonpoikain rasituksessa se oli hänen valtansa heikoin kohta, se se siirsi Suomessa suosion Horneille ja herttualle ja kaiversi ontoksi hänen asemansa. Mutta ei auta, kansan täytyy kärsiä. Rautaa, enemmän rautaa, hänen täytyy olla kovan, kovan kuin isänsä, kovan kuin oman maineensa!
Vaan muutamat nuoremmat, kuistille jääneet aatelismiehet olivat sillävälin keskenään tarttuneet vilkkaaseen keskusteluun ja ennen pitkää kääntyi marskinkin huomio heidän tuumiaan kuulemaan. Siinä oli Ivar Tavast, Maunu Iivarinpoika Särkilahti (Stiernkors) ja muutamia muita, kaikki marskin innokkaita kannattajia. Se oli Särkilahti, pitkä, vankka, tulinen nuorukainen, joka enin oli äänessä ja marski kuuli, kuinka hän tovereilleen soimasi Kurkien ja noiden muiden epäilyksiä ja huokauksia raukkamaisuudeksi ja pelkuruudeksi.
— Mitäs jesuiitat ja talonpoikain ruikutukset tällaisen kysymyksen rinnalla merkitsevät. Tässähän on kysymys siitä, pitääkö meidän suomalaisten ijänkaiken tahdottomina kulkea Ruotsin herrain talutusnuorassa, vai uskallammeko joskus astua omaa tietämme. Hitto soi, emmekö me ole yhtä hyviä aatelismiehiä kuin nuo Ruotsissa, pitääkö meidän aina virua heidän vanavedessään, vaikkapa itse kuningastakin vastaan! Ei, nyt se on valittava.
Klaus Flemingiä tuo keskustelu huvitti, hänestä oli hauska nähdä, että olipa niitä sentään uskaltajiakin jos oli arkojakin. Ja noissa nuorukaisten puheissa tuntui piilevän tuumia, joista hänen teki mieli tietää, mitenkä he niitä oikeastaan olivat ajatelleet. Sen vuoksi hän yhtäkkiä kääntyi nuorukaisten puoleen ja kysyi hymähdellen:
— Omaa tietä, sanot sinä Särkilahti. Oletko ajatellut, minnekkä se veisi?
Nuorukainen kävi ensiksi vähän hämilleen tästä mahtavan marskin kysymyksestä, mutta varsin reippaasti ja avomielisesti hän sitten vastasi:
— Olisihan se tie suora ja selvä. Olemmehan me suomalaiset yhtä hyviä kuninkaan alamaisia kuin ruotsalaisetkin. Mutta kuningas, laillinen hallitus, on Puolassa, — sieltä asti ei meitä kumpiakaan voida suorastaan hallita. Olkoon hallitus Ruotsissa, mutta olkoon samanarvoinen myöskin Suomessa — kuningas yhteinen.
— Ja minkälainen olisi Ruotsin ja Suomen väli?
— Kuin kahden vapaan aatelismiehen. Omin voimimmehan meidän kuitenkin täytyy täällä tulla toimeen ja me tulemme, — yhteinen mieli vain ja voimakas johto, niin me voimme olla Ruotsista riippumattomia suomalaisia!
Klaus Flemingin kasvot olivat nuorukaisen selityksen aikana käyneet vakaviksi ja kun Särkilahti lopetti, seisoi hän hetkisen äänettömänä.
— Riippumattomia suomalaisia, matki hän sitten, — te käytätte uusia, koreita sanoja, vaan onko niillä vastakohtaa todellisuudessa? Kuka on suomalainen? Nuo herrat tuossako? Vaiko tuo napiseva kansa? Ei, sinä haaveksit, Särkilahti, ja meidän ei pidä koskaan haaveksia, ainoastaan toimia. Mutta toimia miehinä.
— Ja suomalaisina miehinä! lisäsi Särkilahti.
— Hm, oletko sinä varma, että me olemme edes ensi kädessä suomalaisia?
— Mutta mitä me sitten olisimme?
Marski ei vastannut, seisoi vaan siinä ja naputti sormellaan kuistin kaidepuuhun. Hän oli aavistanut tuollaisia tuumia liikkuvan Suomen nuorimpain aatelismiesten joukossa, eikä hän ollut niistä pahoillaankaan, mutta aivan yleiseen huutoon ei hän kumminkaan tahtonut noiden tuumain leviävän. »Ruotsista riippumattomia suomalaisia», tuo ajatus ei ollut niinkään uusi, kuin marski oli sanonut noille nuorille, huimapäille aatelismiehille, sen käsitteen ilmauksia oli jo kuluneina aikoina Suomessa joskus pilkistänyt. Marski muisti, kuinka hänen isänsä, Eerik Fleming, aikoinaan, jouduttuaan Kustaa Vaasan epäsuosioon, oli ollut kirjeenvaihdossa Preussin herttuan Albertin kanssa, joka oli koettanut saada Suomen johtavia miehiä tähän ajatukseen mieltymään. Ja Juhana herttuan itsenäinen hallitus Suomessa, hänen 7-vuotias hovinpitonsa Turun linnassa, olihan sekin ollut omiaan tuota samaa käsitettä suomalaisille tutustuttamaan. Entä hänen oma hallitusaikansa Suomessa… »Yhteinen mieli ja voimakas johto», oli nuori innottelija sanonut… Vaan marski katkasi tuon ajatuksensa: ei saa haaveksia, ainoastaan toimia…
Ilta oli tullut, nuorison leikki törmällä oli valjennut ja Vääksyn lukuisat vieraat olivat ruvenneet keräytymään talon suureen ruokahuoneeseen, johon illallinen oli katettu. Klaun vanhin poika, tuo hoikkanen ja hento Eerik, juoksi pihan poikki ilmottamaan isälleen, että Vääksyn emäntä kutsui häntä illalliselle. Marski, tuo voimakas, roteva, rautanen mies, katseli melkein säälien hentoa poikaansa, jonka poskille leikki ja juoksu oli nostanut kelmeät ruusut, ja taas eräs ajatus, joka oli lähtösin nuoren Särkilahden sanoista, vilahti hänen mieleensä. Vaan hän karkotti sen, siveli poikansa pehmyttä tukkaa ja virkkoi leikillisesti, ikäänkuin jatkoksi edelliseen keskusteluun:
— Mitä arvelet sinä, Erkki, asiasta? Olemmeko me suomalaisia?
— Mutta mitä me sitten olisimme, isä?
— Kas, jo toinen tekee saman kysymyksen. No, olkaamme sitten suomalaisia!
Hän käveli poikansa rinnalla pihan poikki ruokahuoneeseen, jossa toiset vieraat jo häntä odottivat, — sillä niin epäilevällä kannalla kuin Suomen aatelisto vielä olikin seuratessaan marskin tuumia, tunnusti se kumminkin empimättä hänet ensimmäiseksi joukostaan. Kunniapaikalle, pöydän päähän, oli hänelle sija varattu. Vaan siinä vieressä istui jo Henrik Horn, Kankaisten herra — Horneilla oli aina yhä sijansa Flemingein rinnalla.