III.
Kaksi viestintuojaa.
Häitä Vääksyssä kesti ajan tavan mukaan katkeamatta kolme päivää. Toisena hääpäivänä tapahtuivat vihkiäiset. Koko juhlayleisö lähti saattokulussa Kangasalan kirkkoon, joka oli lehväsillä vihannaksi puettu ja johon seudun koko rahvas oli näitä muhkeita juhlamenoja saapunut katsomaan. Tämä rahvas ruokittiin sitten vihkiäisten päätyttyä häätalossa; kuka tahtoi, oli sinne tervetullut eikä loppunut kesken olut eikä lihakeitto, joita Vääksyn pihoilla runsaissa mitoissa tarjottiin. Vaan sisässä väljissä asuinhuoneissa tanssivat morsiuspiijat ja rengit taidokasta, siroa häätanssia, huilut soivat ja häälaulut kaikuivat. Morsiamen ja sulhasen, jotka puoliväkisin vietiin rinnakkain istumaan häävuoteelle, oli siinä koko vierasjoukon edessä yhteisestä hopeasarvesta juotava häämalja, jolloin Kangasalan kirkkoherra, »isoherra», Georgius Henrici, luki sepittämänsä latinalaisen häärunon vastanaineiden kunniaksi. Näitä häätemppuja, joissa osaksi oli iloista ilvettä, osaksi vakavaa uskonnollista vivahdusta, kesti iltaan saakka, jolloin morsiuspari laululla ja soitolla saatettiin makuuhuoneeseensa. Sillävälin olivat vanhemmat ja sukulaiset tehneet lopulliset sopimukset myötäjäisistä ja huomenlahjoista ja Kustaa Stenbockin oli ollut nimitettävä, mitkä hänen tiloistaan olivat hänen vaimonsa omiksi luettavat.
Tanssin hyörinässä ja talon vankkoja varusteita kulutettaessa oli niin jo päästy kolmannen hääpäivän iltapuoleen saakka ja seuraavana aamuna piti sekä nuoren pariskunnan että häävieraiden lähteä Vääksystä. Kesäinen ilta oli herttaisimmillaan ja ikäänkuin oikein uhasta käyttääkseen hyväkseen yhdessäolon viimeisiä hetkiä jatkoi nuoriso karkeloimistaan entistään suuremmalla innolla. Ja nuorten ilot olivat vanhoissakin herättäneet haihtuvia muistoja heidän nuoruudestaan raikkaina henkiin ja hekin nauttivat kasvavan polven leikkejä katsellessaan.
Siinä lähti taaskin muuan pari nuorten piiristä juoksemaan pitkin laajaa pihanurmea. Nuoren Henrik Hornin oli pyydettävä kiinni karkuun päässyt tyttönsä ja hän pani ilmeisesti parastaan tavatakseen edessään nopeana lentelevän Anna Flemingin. Tyttö mutkitteli sukkelana ja pyytäjäänsä hilpeästi härnäillen tikapuiden takana ja vinttikaivon ympärillä, oli monasti ansaan joutumaisillaan, vaan väisti kumminkin aina notkealla liikkeellä tavottelijansa. Hänellekin näytti jo käyneen kunnia-asiaksi olla kiinni joutumatta, sillä koko hääyleisö, sekä nuoret että vanhat, olivat tuota juoksua kääntyneet katsomaan. Läähättäen paransi nuori Horn vauhtiaan.
— Kas noin, nyt hän on vangittu, virkkoi Ebba-rouva vanhalle Hornille, joka siinä hänen vieressään istui sukkeluuksillaan naisväkeä naurattamassa.
— Ei vielä, Ebba-rouva, näettekös, hän väisti. Kumpasellakin on tahtonsa, voitto riippuu lopuksikin sitkeydestä.
— Sitkeys on naisissa harvinainen avu, ei se Annassakaan kauan kestä.
— Vaan kun naisella on oikkunsa, ei hän siitä vähällä luovu. Toivon toki pojanpoikani voittavan, hänellä näkyy olevan halu harras.
— Ja vastarinta näennäinen. Noin … no nyt…
— Eipä sittenkään, siinä lentää tyttö vapaana.
— Ihme kyllä. Mutta saatte pian nähdä.
Vaikka palavissaan ja väsyneenä oli Anna vielä kerran luiskahtanut pyytäjänsä käsistä. Nuorukainen ponnisteli hänen kintereillään. Ratkaiseva hetki oli lähellä, Anna oli juuri pääsemäisillään sovittuun suojapaikkaan, jännityksellä kaikki tulosta odottivat. Silloin pysähtyi neitonen yhtäkkiä, veräjän ohi juuri juostessaan, kuin kivettyneenä ja jäi seisomaan paikalleen tuijottaen kujatielle, väistämättä enää ensinkään tavottelevaa nuorukaista.
— Mitä minä sanoin, — hän antautui, kehui Ebba-rouva hymyillen
Horn-ukolle.
— Nyt on minun vuoroni ihmetellä. Mutta sanokaapa, miksi hän yhtäkkiä pysähtyi?
— Siksi, että hän on nainen. Ettekö ole tyytyväinen tulokseen? — Sitä sanoessaan vilkasi Ebba-rouva hiukan arasti miehensä puoleen, joka istui hänen takanaan.
— Olen kyllä, jos sitä oikein uskoisin, vastasi Horn päätään puistellen.
Mutta kaikkien katseet kääntyivät nyt tähystämään sinne veräjälle päin, jonne Anna yhä liikahtamatta seisoen katseli. Sieltä maantieltä oli hän nähnyt jotakin, joka hänet oli pysäyttänyt ja ennen pitkää sen näkivät muutkin. Taloa kohden ajoi sieltä pölynen, hiestynyt ratsastaja, vaan jo kujalta oli Annan katse tarttunut noihin kasvoihin, jotka hän joskus, mutta melkein kuin unessa, muisti nähneensä. Vaan tuo silmien hilpeä hymy oli niin painunut hänen mieleensä, että kun hän sen taas yhtäkkiä näki ilmielävänä edessään, hän aivan säpsähti ja pysähtyi, koettaen mielessään selittää, miksi nuo kasvot häneen niin vaikuttivat.
Vaan ratsastaja saapui pihalle, viskausi veräjällä hevosensa seljästä, sitasi sen suitsista patsaaseen kiinni ja käveli nopeasti kokoontunutta häärahvasta kohden. Leikki oli pysähtynyt, kaikkien huomio kiintyi airueeseen, joka virallisena virkkoi:
— Haen marski Klaus Flemingiä, Viikin vapaaherraa, jolle mulla on kirjeitä.
Äänettömyys vallitsi koko hääjoukossa, josta marski rivakasti astui esiin.
— Minulleko kirjeitä. Mistä?
— Ruotsista, hänen ruhtinaalliselta armoltaan Södermanlannin herttualta.
— Seuratkaa minua.
Nopein askelin astui marski päärakennukseen ja salpausi sinne huoneeseensa sanantuojan kanssa. Pihalle jääneet seisoivat supatellen pienissä parvissa ja uteliaina he tarkastelivat sanantuojaa, kun tämä kotvasen kuluttua astui ulos marskin luota, ja talonväki kiirehti toimittamaan hänelle ja hänen hevoselleen ruokaa ja hoitoa. Vaan marski itse viipyi vielä huoneessa, ikkunasta vain nähtiin hänen kävelevän ankarannäköisenä edestakasin lattiata pitkin, niin että siltapalkit soivat hänen askeleinsa alla. Mitähän on tapahtunut, minkälaisia viestejä on marski herttualta saanut? Kyselevinä katselivat Suomen herrat toisiaan ja eräs joukosta virkkoi hiukan ivallisesti:
— Eikö tee kenenkään mieli lähteä kyselemään marskilta Ruotsin kuulumisia?
Toiset hymähtivät. Suomen karhu näytti olevan vihassa, ei ollut sinne nyt lysti mennä.
— Näyttää siltä, kuin herttua ei olisi aivan leppoisia terveisiä Suomeen laittanut, jatkoi tuo sama veistelijä. Mutta yleensä eivät mielet olleet leikinlaskuunkaan taipuvaisia, epävarma jännitys rasitti kaikkia, tuntui kuin ukkosta olisi ollut ilmassa.
Mutta hetken kuluttua näkyi toinen pölypilvi tuprahtavan maantieltä ja häärahvas kiirehti veräjälle kummeksuen katsomaan, kun jo toinen ratsastaja täyttä neliä lasketti pihalle, ja kysyi, ennenkuin satulastakaan nousi, oliko marski vielä Vääksyssä.
— Tulen Puolasta, tuon kirjeitä kuninkaalta.
Suoraa päätä vietiin tämäkin airut marskin luo ja hän viipyikin siellä pitemmän hetken. Äänettöminä katselivat nyt toisiaan pihalla olijat Suomen herrat, nyt ei enää supateltukaan, kukaan ei osannut arveluita laskea. Saattoihan otaksua mitä tahansa: viestit herttualta, viestit kuninkaalta samalla tunnilla — mitähän myrskyä tämä taas tiesikään? Mutta marski viipyi yhä huoneessaan eikä Suomen herrain uteliaisuus tuntikausiin tullut tyydytetyksi.
Vaan kun myöhemmin tullut sanantuoja saapui ulos ja vietiin aterialle samaan huoneeseen, jossa edellinen sitä jo lopetteli, jäivät nämä tuokioksi sanattomina toisiaan katsomaan ja purskahtivat sitten nauramaan.
— Mitä hittoja, sinäkö täällä, lankomies? Mistä sinä tulet ja kenen asioilla?
— Ruotsista, herttuaallisena sanansaattajana. Vaan entäs sinä, mistä sinä tänne lennät?
— Puolasta, airueena kuninkaan luota. Vaan hittosoi, sinunhan pitäisi olla kotonasi Saksassa opettelemassa papiksi — ja nyt ratsastelet täällä herttuan käskyläisenä.
— Kuten näet. Vaan kuka opettaa nyt Turun pojille latinaa, teetkö sen sinä ratsastusmatkojesi välillä?
— Minä veisasin viisi latinalle ja olen nyt Flemingin väkeä, kuten näet.
— Väärällä tolalla, sen pahempi. Vaan eipä siitä riitaa.
— Eipä riitaa mitään. Vaan sinä Suomessa herttuan asioissa, — ai, ai, lankomies: vaarallisella tiellä!
Talonväki kuunteli kummissaan ja ymmärtämättä paljo mitään nuorten sanansaattajain keskenäisiä pakinoita ja kauan saivat nämä toisilleenkin selitellä, ennenkuin pääsivät asemasta aivan selville. He olivat todellakin ystävykset ja langokset, vaikka eri maista kotosin ja nyt niin eri asioilla. Ensiksi tullut heistä, tuo hymykatseinen nuorukainen, jonka tulo oli pysäyttänyt Anna Flemingin hänen juoksussaan, oli syntyjään saksalainen, vaan oli kolmisen vuotta sitten sattumalta tullut Suomeen ja löytänyt työalansa Ruotsista — nimeltään hän oli Hieronymus Birckholtz. Hänen ylioppilasaikanaan Heidelbergissa oli sinne näet tullut nuori suomalainen opiskelija Kaspar Gröning, papin poika Paraisista, joka oli osunut asumaan hänen vanhempainsa kotiin. Gröning, tuo myöhemmin tullut sanantuoja, oli yliopistovuosinaan niin tutustunut Birckholtzin perheeseen, että oli sieltä lähtiessään tuonut vaimonaan mukaansa Suomeen Hieronymon sisaren, ja olipa silloin nuori, seikkailuhaluinen Hieronymus itsekin lyypekkiläisellä kauppalaivalla seurannut lankomiestään tämän kaukaiseen maahan. Siellä talven viivyttyään ja maan kieliä jo vähän opittuaan oli hän Ruotsin kautta lähtenyt paluumatkalle kotimaahansa, vaan jäänytkin Tukholmaan, jossa Kaarlo-herttua juuri silloin tarvitsi kielentaitoisen airueen ja kirjurin. Gröning taas oli kyllästynyt latinan opettamiseen, johon hän ensiksi ulkomailta palattuaan Turun lukiossa ryhtyi, ja kun Klaus Fleming, joka itse ei ollut mikään kynämies, halusi taitavan ja luotettavan sihteerin, oli hän isänsä välityksellä tullut siihen toimeen ja matkusteli väliin tärkeissä asioissa marskin airueenakin.
— Ja mitäs uusia sinä nyt Ruotsista tuot? Paljo vehkeitä tekeillä, vai miten?
— Niitä varokaa! Vielä joudutte herrasi kanssa lujille, minä tuon sellaisia terveisiä. — Entä Puolassa — siellä kai torkutaan?
— Elkää luottako siihen, siellä pian herätään teidän tuumia tarkastelemaan. — Vaan mitäs me molemmat niistä! Tässä on satuttu häätaloon, tule, käydään hääiloa katsomaan.
Hilpeällä mielellä astuvat airueet pihalle, jossa Suomen herrat yhä kasvavalla jännityksellä ja epävarmoina odottelivat tietoja niistä molemmista kirjeistä, jotka äsken olivat saapuneet. Mutta Fleming viipyi kauan huoneessaan. Kun hän vihdoin astui sieltä ulos, oli hän kylmän tyyneen ja ankaran näköinen, niinkuin ainakin, vaan siltä näytti, että hänellä, aatelisherrain joukkoon kuistille kävellessään, oli pää tavallista pystömmässä ja varressa vielä entistä enemmän arvokkuutta. Hän istahti rauhallisesti portaille ja piirteli ääneti miekkansa huotralla kuvioita hiedikkoon. Ei kukaan virkkanut sanaakaan. Vihdoin käännähti marski katsomaan kokoontuneita herroja ja naurahti:
— Te olette uteliaita tietämään mitä maailmalle kuuluu, eikö niin? No, kuulumiset eivät ole mitään odottamattomia, mutta siltä varsin hauskoja. — Marski viivähti hetkisen, ikäänkuin tahallaan vielä kiduttaakseen odottavia herroja, ja otti sitten poveltaan kaksi paperikääröä. — Tässä on kirjeitä kahdelta taholta. Lukekaa itse, hyvät herrat, tämä mytty on Ruotsista, tämä Puolasta. Lukekaa, me emme tahdo salata mitään.
Hän avasi paperikääröt, ojensi ne herroille ja laskeusi itse mukavasti selkänojoon tarkastamaan, minkä vaikutuksen kumpanenkin kirje, kiertäen kädestä käteen, teki ahmiiviin lukijoihin.
Herttuan kirjeessä vilisi uhkauksia ja syytöksiä ja haukkumasanoja, eikä ainoastaan Flemingiä, vaan koko Suomen aatelistoa kohtaan, joka ei ollut yhtynyt hänen Upsalan kokouksessa teettämiinsä päätöksiin, vaan lykännyt kaikki valtakunnan hallintoa ja maan uskontoa koskevat asiat kuninkaan kotiintultua ratkaistaviksi. Klaus herraa herttua vaati — arvaten, ettei Stenbock ollut kyennyt vaikeaa tehtäväänsä suorittamaan, — luopumaan kaikista viroistaan ja vallastaan Suomessa ja »heti paikalla saapumaan Ruotsiin vastaamaan teoistaan».
Tämä kirje pani Vääksyn vieraat miettiväisiksi. Toiset näyttivät loukkautuneilta, varsinkin kun herttua kutsui Suomen aatelisia nimellä »rebelles», kapinoitsijat, vaan toiset teki kirjeen jyrkkä, uhkaava muoto aroiksi. Tuli sitten toisen kirjeen vuoro. Kuningas Sigismund kiitti Suomen aatelisia, jotka olivat kieltäytyneet yhtymästä mihinkään kuninkaan oikeuksia rajoittaviin toimiin ja yleensä vastustaneet Ruotsista häntä vastaan viritettyjä juonia. Syyskesällä hän lupasi tulla perintövaltakuntaansa itse järjestämään sen hallintoa ja kutsui Flemingin laivastolla häntä noutamaan. Klaus herralle hän oli vielä erityisesti suosiollinen, vahvisti hänet uudella valtakirjalla kaikkiin hänen virkoihinsa Suomessa, käskien hänen siellä pitää sotaväkensä koossa ja totella ainoastaan kuninkaalta suorastaan tulevia käskyjä.
Äänettöminä laskivat aatelismiehet, yksi toisensa perästä, nuo kirjeet käsistään. He olivat ymmärtäneet niiden sisällön, vaan heidän oli vaikea käsittää, miten ne olivat sovellettavat toisiinsa.
— No, mitäs arvelette? kysyi Klaus herra hiukan pirullisesti kääntyen Kurki-veljesten puoleen. — Ne ovat hieman vastakkaisia nuo kirjeet. Te näette, molempia emme voi totella, täytynee kai siis valita.
Neuvottomilta näyttivät aatelismiehet ja surumielisesti vastasi vanha
Laukon herra:
— Kiista on kehittynyt liian pitkälle, voineeko siitä enää sopua syntyäkään kuninkaan ja herttuan välillä.
Marski käännähti kärsimätönnä:
— Mitä se meihin kuuluu. Mutta meidän on toteltava toista tai toista.
Kumpaako?
— Siitä ei liene epäilystä, virkkoi Sten Fincke, Peipotin herra, joka nyt katsoi turvallisesti voivansa täydelleen kannattaa marskia. — Kuninkaan tahtohan on selvä.
— Selvä on, selvä, matki mietteissään Anolan herra.
— Ja selvä on herttuankin kirje.
— Siitä herttua itse vastatkoon, väitti Sten herra — Mutta me olemme liian halpoja kuninkaan käskyjä vastustaaksemme.
Se näytti olevan yleinen vaikutus saapuneista viesteistä ja, vaikka tämä ristiriita muutamia hyvinkin arvelutti, olivat kaikki valmiit tunnustamaan, että Klaus herraa heidän nyt ainakin vastaiseksi on seurattava — ei ole siinä valitsemisen varaa. Mutta ne nuoremmat miehet, joista kaikkien suomalaisten kannan olisi pitänyt jo ennakolta olla niin selvänä, olivat ihastuksissaan tästä uudesta käänteestä.
— Olisipa sekin, jos me suomalaiset vasten kuninkaan nimenomaista käskyä lähtisimme ruotsalaisten perässä juoksemaan, intoili Särkilahti nuoremmille tovereilleen. — He vastatkoot teoistaan, me olemme valinneet, me olemme heistä irti!
Mutta yksin syrjässä istui sanaa puhumatta vanha Kankaisten herra kuunnelleen näitä uutisia ja arvosteluja. Siinä oli nyt Suomen aatelisto väistymässä yhä edemmäs siltä kannalta, joka oli hänen sukunsa oma. Ukko tunsi, että tapaukset valmistivat ja kehittivät mieliä Suomessa yhä enemmän Flemingin eduksi, hänen asemansa vahvistui, hän oli nousemassa itsevaltiaaksi Suomessa, ja Kankaisten suvun merkitys siitä samaa rintaa laskeusi. — Mutta tämä käänne voi olla hetkellinen, tuumi ukko toisakseen, pian saattaa taas tuulla Flemingillekin vastaan. Suomikaan ei ole yksinomaa Suomen aatelisto, — vielä ei ole Klaus-herran asema varma… Olipa koko joukko uhkaa ukon varressa, kun hän nousi ja, eroten toisista herroista, yksin käveli kuistilta pois.
Tuota katseli Klaus Fleming ja siitä taas synkistyi hänen äsken niin kirkastunut muotonsa. Tuossa on vielä paha kanto kaatamatta; niinkauan kuin Hornin suku on vastassa, on Flemingein valta Suomessa epävarma. Tuo sitkeä suku täytyy kukistaa … ellei sitä ehkä voisi voittaa hyvällä…
Koko suureen häärahvaaseen olivat nämä äsken saapuneet uutiset, jotka nopeasti suusta suuhun levisivät, yleensä varsin rauhoittavasti ja rohkaisevasti vaikuttaneet. Mieliala, joka tietoja odotettaessa oli ollut alakuloinen ja raskas, virkistyi ja keveni, kun taas tiettiin, että kuningas oli yhä edelleen uskonut tämän maan johdon ja heidän kaikkien turvallisuuden Klaus Flemingin varmoihin käsiin. Rauhoittava ratkaisun tunne vallitsi siis Vääksyn vieraissa, kun illan suussa vielä lähdettiin yhteiselle kävelymatkalle kappaleen matkan päässä talosta olevalle kauniille Sarsakoskelle, jota myöten Längelmävesi vielä siihen aikaan laski vetensä Roineeseen — vasta ykstoista vuotta myöhemmin »ilkeä Iharinkoski saattoi Sarsan vaivaiseksi».
Nuorten mieliä vain näytti jonkinlainen kaipuu painavan lähellä olevan eron johdosta; nämä iloiset yhdessäolon päivät olivat liian nopeasti kuluneet, ne tuttavuuden liitot, joita oli solmittu, katkaistiin nyt taas tiesi kuinka pitkiksi ajoiksi. Sarsakosken rannalla levättäessä haki siis kukin toverikseen sen, johon hänen mielensä näinä lyhyvinä juhlapäivinä syvimmin oli kiintynyt, ja niinpä istuttiin enimmäkseen parittaisin siellä kosken kuohuja ihailemassa. Nuori Hornkin lenteli yhä vain perhosena Anna Flemingin ympärillä, kakskymmenvuotiaan avomielisyydellä salaamatta mieltymystään ja lämmenneitä tunteitaan. Vaan senkäänvertaista myötätuntoisuutta, jota hän edellisinä päivinä oli luullut tytön puolelta tapaavansa, ei hän enää löytänyt. Annasta oli taas hilpeys ja vallattomuus poissa, hän oli jälleen suljettu ja kylmä, ja vastaili seuralaiselleen hajamielisesti, ikäänkuin omain mietteidensä keskeltä. Nuori Henrikki ei voinut käsittää, mikä hänet nyt äkkiä oli muuttanut, vaan, ryhtymättä sitä aprikoimaankaan, rakenteli hän itse yhä vain suunnitelmia, miten hän kotiin tultuaan asettaisi asiat niin, että Kankaisten ja Kuitian väet vielä tapaisivat toisensa.
— Monenko viikon perästä olette te Kuitiassa? kysyi hän harvasanaiselta neitoselta, jota hän ei oikein saanut mukaan tuumiinsa.
— Tuskinpa tänä kesänä ollenkaan. Me matkustamme sedän mukana syksyllä
Ruotsiin, kuninkaan kruunajaisiin.
— Oh, sepä vahinko, olin jo pian aikonut purjehtia veljieni kanssa Paraisiin. Vaan sama se, me tavataan Ruotsissa, minä tulen myös syksyllä sinne, isäni luo.
— Tavataanko? Missä?
— Missä tahansa. Ei Tukholma niin suuri ole, ettei siellä toisiaan löytäisi, jos tahtoo.
— Niin, olette oikeassa, tässä maailmassa kyllä löytää sen, jonka tahtoo.
Anna lausui sen entistä vilkkaammin, mutta nuoresta Hornista tuntui sittenkin, ettei se ollut hänelle oikein rohkaisuksi sanottu. Näytti siltä, kuin Annan silmät olisivat jotakin hakeneet, ja ensimmäisten parvessa lähtikin hän jo paluumatkalle Sarsakoskelta, yhtyen Elina Fincken seuraan.
Vaan Ebba-rouva, joka miehensä rinnalla siinä takana asteli, virkkoi veitikkamaisesti tälle:
— No, mitä arvelet noista valtiollisista vehkeistä?
— Hm, lasten ilveitä. Eikä Anna näytä liioin rohkaisevan liehakoitsijaansa.
— Kas, sinä et tunne kaikkia naisten metkuja.
Kävelyretkeltä palattua lausuttiin jo yleiset jäähyväiset; marskin perheineen piti näet jo aamun koitteessa lähteä matkalle laivastonsa luo, jonka kuntoonpanoa nyt täytyi kiirehtiä, ja toisten etelään päin, Hämeenlinnaan ja Helsinkiin matkustajain, kuten Finckein ja Tottien, tuli seurata heitä. Turkuun päin kulkijat aikoivat äskenvihityn pariskunnan seurassa lähteä päivemmällä. Aikusin hankkiusi siis tänä iltana koko Vääksyn hääseura levolle, kukin hänelle määrättyyn suojaansa.
Anna ja Elina sanoivat myös jäähyväiset häävieraille ja astelivat yhdessä pihan poikki siihen suureen vaateaittaan, jossa yhteinen sisarvuode oli laitettu kaikille morsiustytöille. Vaan tällä lyhyellä taipaleella heille molemmille vielä ehti jotakin merkillistä tapahtua. Pihalla tulivat näet ensiksi vastaan molemmat päivällä saapuneet airueet ja näistä toinen tervehti heitä kohteliaasti, toivottaen hyvää yötä armollisille neitosille. Eihän siinä mitään outoa ollut, vaan Annan poskille se tervehdys kumminkin nosti helakan punan eikä hän sitä kätkiessään voinut vastata mitään. Vaan Elina vastasi ystävällisesti:
— Hyvää yötä teillekin. Joko huomenna matkustatte takasin Ruotsiin?
— En. Marski on käskenyt minun seurata mukanaan, saadakseni vastauksen.
— Tervetullut siis matkatoveriksi.
— Niin, tervetullut matkatoveriksi! sai nyt Annakin sanotuksi, silmäillen vielä taakseen, kun Elina jo oli kääntynyt poispäin. Vaan hänen äänessään oli tavallista hellempi kaiku, joten Elinakin kääntyi ympäri katsomaan, ja näki nyt veren liekkivän serkkunsa poskilla ja veitikan näki hymyilevän tervehtivän nuorukaisen silmästä.
— Mitä, tunsitko sinä entuudestaan tuon airueen? Mikä on hänen nimensä?
— En tiedä, en tosiaankaan…
— Vaan sinä tunsit hänet kumminkin, tunnusta pois.
— Tunsin ja en. Kerran olen hänet nähnyt, silloinkin kaukaa. Ensi kerran hän nyt minua puhutteli.
— Ja kumminkin…! Osaako vakava Anna Flemingkin seikkailla? Vai mitä?
— Elä kysy, Elina, en tiedä mitään, en ainakaan vielä. Tule!
Hän juoksi edeltä aittaan, — eikä Elina tullutkaan jälestä. Anna näki Liuksialan rouvan tarttuvan toverinsa käteen ja taluttavan hänet keskustellen rannalle päin. Ja kauan viipyi Elina poissa yhteiseltä sisarvuoteelta. Siellä nuoret tytöt vallattomina vielä hetken pelihtivät ja kertoivat toisilleen naureskellen pikkusalaisuuksiaan, kunnes yksi toisensa perästä vaikeni ja hymy huulillaan vielä nauruunsa nukahti. Vaan Anna makasi valveilla odotellen serkkuaan rinnalleen ja mielessään uudistellen sitä sanatonta, salaista tarinaa, joka hänelläkin oli muistonaan vietävänä näistä upeista Vääksyn häistä.
Vihdoin saapui Elinakin sisarvuoteelle, hiipi hiljaa Annan viereen. Vaan nyt paloivat hänelläkin posket kuten äsken Annalla ja hänen äänensä värähti kuiskatessaan serkkunsa korvaan:
— Anna, nyt olen keksinyt unelmaini ruhtinaan. Nyt on minulla tilaisuus tehdä jotakin suurta ja sankarillista…!
— Ja mitä sitten?
— Se on salaisuus, suuri salaisuus, suurin maailmassa. Mutta tehkäämme eräs luja liitto, Anna, … sinulla on myös salaisuutesi … onhan?
— Salaisuusko — en tiedä. Vaan tehdään liitto.
— Liitto, että säilytämme toistemme salaisuudet kuin omamme — tehdäänkö?
— Ja autamme toisiamme, — tehdään, Elina.
Peiton alla puristivat serkukset toistensa kättä. Vaan vielä kauan makasi Elina valveilla, ajatellen suurta salaisuuttaan, ja hänen rinnallaan lepäsi Anna omaan pikku salaisuuteensa vaipuneena, — muut aatelisneitoset uinuivat jo aikoja sitten sisarvuoteella vaateaitassa nuoruuden tervettä unta, hääilojen muistoja uneksuen.
Yön hiljaisuus vallitsi pian suuressa häätalossa. Vielä kuului kumminkin askeleita päärakennuksen suurimmasta vierashuoneesta, johon Klaus Fleming puolisoineen oli sijoitettu. Ebba-rouva oli jo käynyt vuoteelle, vaan marski mitteli vielä pitkin askelin lattiata, pysähtyi väliin, virkkoi jonkun sanan itsekseen ja käveli taas. Kulunut päivä oli ollut hänelle tärkeä päivä, hänen asiansa oli harpannut reippaammin eteenpäin, kuin hän koskaan oli voinut aavistaakaan. Herttuan ja kuninkaan kirjeiden saapuminen yhteen aikaan oli ollut onnen oikku, mutta hänelle erittäin edullinen, varsinkin siksi, että hän kokoontuneelle aatelistolle oli saattanut näyttää nuo molemmat kirjeet. Asema oli selvennyt, ohjakset kokoontuivat yhä kiinteämmin hänen käsiinsä, eikä Suomen aatelisto pian voinut muuta, kuin seurata häntä. Muutamat tosin vielä epäilivät … yksi on paha solmu — Hornin suku. Sillä on vielä paljo vaikutusta aatelistoon, sillä on kansan suosio ja se käyttää vaikutuksensa aina Flemingejä vastaan… Marski pysähtyi tuokioksi, nosti käden otsalleen, — mutta riuhtasi seuraavassa tuokiossa taas käsivartensa suoraksi… Se on ruhjottava tuo suku, sen täytyy taipua, lisää rautaa vain…!
Vaan sittenkin — marski seisattui taas, — voisiko sen sovinnolla suosittaa? Viha on vanha, katkera ja syvä. Vaan jos se suku tahtoo pysyä suomalaisena, on sen käytävä toisten kanssa sovintoon… Marski sukasi pari kertaa levottomasti sormillaan sankkaa, harmahtavaa tukkaansa ja seisattui sitten yhtäkkiä rouvansa eteen vuoteen reunalle:
— Arveletko todellakin, Ebba, että naimisliittoa voisi syntyä Annan ja
Kankaisten pojan välillä?
— Kas noin, johan olet sinäkin kääntänyt huomiosi tuohon minun valtioviisauteeni. Päivällä vielä puistelit päätäsi.
— Niin, katsos, sillä voisi olla merkityksensä. Tuo suku tulisi sen kautta meitä lähemmäs, ikäänkuin sidotuksi … ainakin näennäisesti … olisi häitä ja sukulaispitoja … muuta ei paljoa tarvittaisikaan.
— Ja Anna on järkevä tyttö, — kunhan vain suostunee, lisäsi
Ebba-rouva, nyt hän vuorostaan vähän epäillen.
— Jos minä tahdon, täytyy hänen suostua. Minä tarvitsen Hornit, niiden täytyy joko olla puolellani taikka kukistua.
— Tahdotko siis, että puhun asiasta Annalle?
— Ei sanaakaan, ei kellekään, muista se, Ebba, huudahti marski melkein kiivastuen. — Antaa asian kehittyä, — enkä ole vielä varma, olisiko se edes viisasta. Ja nyt on meillä ensiksi suuremmat tuumat kysymyksessä; ensiksi on kiirehdittävä laivaston luo Uudellemaalle, sieltä kuningasta vastaanottamaan ja sitten Ruotsiin… Niin, Ruotsissa, siellä tulee vielä kuumasti oteltavaksi, oteltavaksi tuimasti … mutta malttia vain, me ollaan sitkeitä suomalaisia.
Näin monenlaiset mietteet ja suunnitelmat päässään laskeutui marskikin vihdoin vuoteelleen.
Vaan sittenkin vielä kuului Vääksyssä ääniä, kuului ullakkokamarista juuri marskin huoneen yläpuolelta. Airueille oli sinne laitettu yösijat ja nämä, jotka jo iltapäivällä olivat ensi väsymykseensä ottaneet pienet unet, keskustelivat siellä nyt vuoteillaan yhteisistä muistoistaan.
— Etkö käynyt tullessasi meillä Paraisissa sisartasi tapaamassa? kysyi
Gröning.
— Sekös hitto olisi joutanut, vastasi Birckholtz. — Tyyneet ilmat pidättivät laivaamme monta päivää siellä saaristossa ja kun vihdoin Turkuun päästiin, kuulin, että marski jo oli matkoilla. Mutta sitä ei kukaan uskonut, että hän täällä olisi, Stenbockin häissä. Vihdoin sain siitä toki varmuuden ja silloin ei muu auttanut, kuin nouse hevosen selkään ja aja synkimpään Hämeeseen. Vaan niitä matkavaivojani en enää kadu, kuuletko lankomies, en kadu…
— Kunhan ei vielä sittenkin tule katuminen, — ajelet herttuan asioilla Suomessa! Etkö sinä huomaa, että herttua turhaan niskottelee laillista kuningasta vastaan; me pidämme kuninkaan puolta ja meidänhän siis täytyy voittaa. Tule pois Suomeen, taikka matkusta kotiisi Saksaan!
— En tee kumpastakaan, olen päässyt onneni kynnykselle ja nyt multa kaikki luistaa kuin lipeässä. — Ja »tekö» muka voitatte … teillä ne juuri ovat yritykset vaaralliset. Olette nyt kuninkaan puolella, vaan luulenpa, että »te» puuhailette päästäksenne irti ensiksi yhdestä ja sitten toisesta, — tiedättehän »tekin», että laillinen kuningas voi pian olla perintömaastaan varsin löyhässä… No niin, mutta samahan se meille on, ollaan ystävykset siltä ja langokset. Minä tulen usein Suomeen, siihen päätökseen olen nyt tullut, olen keksinyt täällä mainion aarteen ja se on oleva minun, minun, minun…
— Minkä aarteen? Elä sinä vain vehkeile täällä meidän selän takana, vähemmästä tässä maassa on aatelismiehiäkin hirtetty.
— Ei meitä niinkään hirtetä, meillä on täällä hyviä puolustajia … on meillä…
Nyt Gröning vasta keksi, mitä hänen lankonsa tarkotti. Olihan hän nähnyt, kuinka Anna oli Birckholtzin tervehtiessä punastunut, vaikkei ollut siihen silloin suurempaa merkitystä pannut. Mutta nyt hän puolittain halveksuen, puolittain säälien naurahti.
— Voi poika parka, miten haaveksitkaan, yhteen silmäniskuun rakennat kokonaisia ilmalinnoja ja kuvittelet mahdottomuuksia. Varo vain, ettet vedä päällesi marskin vihoja.
— Ehei, lankomies, meistä tulee marskin kanssa hyvät tuttavat ja ehkä vielä muutakin, — ehei, lankomies! Mutta se mulle lupaa: elä käy ennen aikojasi kieliä kantelemaan, jos mitä huomaatkin.
— Minä en lupaa mitään, mutta sinä hupsit, lankomies, vai unissasiko puhut?
— Perästä kuuluu, miten minä hupsin. Meidän pojilla on suuret aikeet ja hyvät toiveet. Vaan ei nyt puhuta — nyt nukutaan.
— Nuku pois houreet päästäsi, lankomies, parasta on.
Niin vaipuivat viimeisetkin valvojat Vääksyssä uneen.