IV.
Helsingissä vuonna 1593.
Suomen nykyisen pääkaupungin paikka eli n.s. Estnäsin niemi oli vielä kolmisen vuosisataa sitten autio, jylhä, karu kivikkokangas, jossa kallioisten vuorten rinteillä kasvoi harvaa, huonoa näreikköä ja jossa kukkulain välisissä laaksoissa olevain lampien matalat, liejuiset savikkorannat vieroittivat asutusta luotaan. Meren lahtien varsilla, siellä, missä ystävällisempi ruohokkoranta katkasi tylyn ja kylmän kivikko-ahteen, samoin kuin suuremmissa saarissa, oli siellä täällä kalastajain mökkejä, vaan ei ollut siihen aikaan vielä kukaan ajatellut kaupungin rakentamista näille niemekkeille eikä mikään tähtienlukijakaan ollut ennustanut sinne Suomen vastaista pääkaupunkia. Asutus keskittyi yleensä noihin aikoihin jokisuihin ja jokivarsille ja niinpä oli Vantaanjoen suistokin jo vanhastaan seutunsa asutuksen keskustana, kaupan ja liikkeen välityskohtana. Ja siellä se oli kertomuksemme aikoina jo nelisenkymmentä vuotta sijainnut se kaupungintapainen, joka siihen aikaan kantoi Helsingin nimeä.
Kustaa Vaasa se oli aikoinaan tämän kaupungin sinne perustanut ja koettanut väkisinkin luoda siitä vahvaa kauppapaikkaa, vaan Helsingillä ei ollut Vantaan suussa minkäänlaisia edellytyksiä paisuakseen merkittäväksi kauppakaupungiksi. Joen matala, soinen ranta ei houkutellut asukkaita luokseen, satama joen suussa oli matala, suojaton ja huono, etäisemmät kauppalaivat sinne harvoin uskalsivat eikä kaupungin harvalukuisella porvaristolla ollut laajaa maakuntaakaan kauppa-alanaan, niinkuin maan muilla kaupungeilla. Toiselta puolelta näet Porvoo, vanha, suosittu kauppapaikka, ja toiselta Tammisaari tunkivat sen ahtaalle alalle. Kustaa Vaasa oli tosin, tavallisen käskijäluonteensa mukaisesti, Helsinkiä perustaessaan antanut määräyksen, että Porvoon ja Tammisaaren asukkaiden pitäisi muuttaa tähän uuteen kaupunkiin, jolle aijottiin suoda laajempia etuoikeuksia, ja jotkut tammisaarelaiset olivat sen tuhmuuden tehneetkin, muuttaneet Helsinkiin. Vaan nuo molemmat vanhemmat kaupungit pysyivät kumminkin, kuninkaallisesta kuolinkäskystä huolimatta, pystössä ja Helsinki riutui. Ruunun viranomaisetkin olivat jo ruvenneet huomaamaan, että koko kaupunki oli sopimattomalla paikalla ja että se olisi siirrettävä kauemmas merelle päin, — olipa ehdotettu m.m. Sandön saarta nykyisen Helsingin edustalla uudeksi kaupunkipaikaksi —, vaan vielä ei niistä tuumista mitään tullut ja Helsingin siirtäminen lykkäytyi vielä puolensataa vuotta tuonnemmaksi kreivi Pietari Brahen aikoihin. Ensimmäinen Helsinki siis elää kitkutti edelleen siellä Vantaa-joen varrella, joka nykysille pääkaupunkilaisille on tunnettu Vanhankaupungin nimellä, mutta jossa tuskin muuta kuin muutamia muinaisen kirkon perustusraunioita enää on vanhaa kaupunkia muistuttamassa.
Kosken yläpuolella, kaupungin ainoan kadun varrella, kohosi tähän aikaan komeimpana talona kaupungin yhdistetty raatihuone ja kievari, ja tämän talon pihalla nähtiin eräänä kesäpäivänä 1593 Ebba Flemingin raskaat, viime tapaturman jälkeen jo korjatut vaunut. Marski Klaus Fleming oli näet perheineen, huoveineen, pari päivää sitten saapunut tänne Vääksyn häistä, jatkaakseen Helsingistä vesitse matkaansa Pikkalan satamaan, joka oli hänen oman vapaaherrakuntansa aluetta ja jossa hänellä oli valtakunnan laivasto koolla. Marskin perhe ja huovit olivatkin vielä Helsingissä, itse oli hänen täytynyt kiirehtiä edeltä laivastoonsa.
Kohta hänen Helsinkiin tullessaan oli marskilla näet ollut pahoja viestejä vastassaan. Hänen poikansa Olavi, Olavi Klaunpoika, ennen hänen Ebba Stenbockin kanssa solmittua avioliittoaan aviottomasti syntynyt, mutta hänen kodissaan siltä kasvatettu nuorukainen, oli näet Pikkalasta rientänyt isäänsä vastaan kertomaan, että laivastossa liikkui Kaarlo-herttuan Ruotsista laittamia lähettiläitä, jotka koettivat houkutella laivojen päälliköitä luopumaan Flemingistä, lähtemään Suomen rannikolta ja purjehtimaan Tukholmaan. Eikä ollut päällikköihin paljokaan luottamista, kapina saattoi puheta minä hetkenä tahansa.
— Vai sellaiset vehkeet! huudahti marski synkästi kirasten tuon viestin kuultuaan. — Ja eikö sulla ollut laivastossa riittävästi köyttä hirttääksesi niitä roistoja?
— Sitä vaadin, isä, vaan mieliala on laivastossa semmoinen, etten voinut mitään tehdä. Lähettiläillä oli turvakirjeet herttualta ja sitäpaitse käskykirjeet tuoda laivasto Tukholmaan, josta sen muka pitäisi lähteä kuningasta vastaanottamaan.
— Mutta olenhan siitä minä antanut laivastolle selvät määräykset.
— Vielä on toinenkin seikka. Laivaväki ei ole saanut palkkaansa…
— Kyllin, minä riennän sinne itse. Vai veisit multa laivani, herttua, parhaan tukeni, oho! On kai laivasto nyt vielä Pikkalassa?
— Toivottavasti, jos sinne pian ehdimme.
Hätimittäin ehti marski rannalta lähettää Ebba-rouvalle terveiset, että perhe odottaisi häntä Helsingissä, kunnes hän laivoilla tulisi heitä noutamaan, sekä käskyn huoveille ehtimiseen ratsastella ympäristössä ja vangita kaikki epäilyttävät kulkijat, — marski näet tiesi, että paitsi näitä laivaston viettelijöitä herttuan lähettiläitä oli muutenkin maassa liikkeellä kiihottamassa kansaa häntä vastaan. Samassa hän jo istui venheessä, soutajat kiskoivat kolmessa hangassa ja venhe kiiti hyvää vauhtia länttä kohden.
Tällä matkallaan hän jo oli viipynyt kaksi päivää ja perhe oli sillaikaa odottanut Helsingissä. Mutta kaikille perheen jäsenille ei tuo odotusaika ollut käynyt kovinkaan pitkäksi. Elina Fincke, joka vielä sai oleskella marskin perheessä kunnes tämä matkustaisi Ruotsiin, käytti hurmaantuneena tätä joutoaikaa hyväkseen, saadakseen harjoittaa mielityötään, ratsastella vanhan Eenokin mukana maita ja mantereita pitkin huovien hurjimmilla hevosilla, ja hän panikin toimeen siellä sellaisia kilparatsastuksia, että pienen Helsingin porvarit sitä kummissaan katselivat. Ja Anna Fleming taas, hän säilytti nämä Helsingin päivät kauan mielessään herttasimpina muistoina ilottoman nuoruutensa ajoilta.
Jo matkalla Hämeestä Helsinkiin oli sitä pikaista tuttavuutta, minkä hän Vääksyn pihalla oli tehnyt herttuan sanansaattajan, nuoren Hieronymon kanssa, salasesti jatkettu ja Annan herkkä mieli, joka Paraisten selällä kerran oli nuorukaisen hymyileviin katseisiin niin omituisesti kiintynyt, oli sen jälkeen yhä lämmennyt ja sulamistaan sulanut. Hieronymus Birckholtz oli aikansa oloihin nähden ja varsinkin Suomen puolisivistyneeseen aatelistoon verraten oppinut ja hieno mies, oli saanut kotonaan huolellisen kasvatuksen ja oli itse maailman koulussa, pitkillä matkoillaan ja seikkailuillaan, oppinut tuntemaan ihmisiä ja kohtelemaan heitä. Hänen isänsä oli oppinut mies, lakitieteen tohtori Heidelbergin yliopistossa ja oli antanut pojalleen huolellisen kasvatuksen. Suvun sanottiin kuuluvan johonkin sivuhaaraan Meklemburgilaista aatelistoa, mutta vanha Hieronymus oli siirtyessään yliopiston opettajaksi toiseen valtioon tiedemiehen halveksumisella laiminlyönyt valvomasta aatelisoikeuksiaan Brandenburgin vaaliruhtinaskunnassa, ja siksi ei nuorella Hieronymollakaan ollut aateliskilpeä. Mutta miellyttävällä persoonallisuudellaan ja runsailla lahjoillaan oli Hieronymo Ruotsissa pian osannut voittaa ylhäistenkin suosion ja hän nautti jo Kaarlo-herttuan erityistä luottamusta, ollen hänen kamaripalvelijansa. Hänellä oli hyvä pää ja iloinen mieli, kaksi ominaisuutta, joita herttua piti suuressa arvossa, hän oli sukkela ja leikillinen ja valloitti niillä avuillaan helposti ihmisten suosion. Niillä hän pian oli voittanut Anna Fleminginkin taipuvan mielen ja, huomatessaan tehneensä neitoseen tavallista syvemmän vaikutuksen, pani hän parastaan sitä vaikutusta yhä vahvistaakseen. Se huvitti hänen seikkailijaluonnettaan ja hilpeästi virkkoi hän Gröningille, joka väliin varottaen puisteli hänelle sormeaan:
— Miksi emme valloitteleisi aatelisneitosia, onhan se niin hauskaa ajanvietettä ikävillä pikaratsastusmatkoilla ja viatontahan se myöskin on.
— Viatonta — panna hulluja tuumia neitosten päähän.
— Mitä hulluja, mulla on rehelliset aikeet!
— Sinun aikeesi…!
Mutta leikin sekaan tuli Hieronymon mieleen pian todempiakin tuumia; nuori seikkailija rupesi miettimään valloitustaan ja ne mietteet valtasivatkin hänen mielensä. Odotuspäiviään Helsingissä käytti hän tavatakseen neitosen niin usein kuin suinkin, eikä se vaikeata ollutkaan. Annan serkku, nuori Eerikki, oli vähän sairaana ja Ebba-rouva oleskeli siis enimmäkseen huoneessa häntä hoitelemassa. Sillävälin tapasivat aatelisneito ja nuori airut usein toisensa Vantaajoen varsilla ja kävelivät ahdetta myöten pitkiä matkoja keskustellen ja leikkiä laskien. Hieronymo esiintyi koko ajan käytökseltään nöyränä, alamaisena ja kunnioittavana, niinkuin vennon ylioppilaan sopi ylhäistä aatelisneitoa kohtaan, kertoili hauskasti matkoistaan ja seikkailuistaan ja kuvaili sattuvasti valtiollisia henkilöitä ja luonteita, jotka hän jo pohjoismaissa tunsi melkein kaikki. Ja aina väliin levättiin törmillä, piirrettiin nimiä koivun runkoihin ja ihailtiin sydänkesän kauneutta.
— Ettekö tunne ikävätä kotimaahanne, kysyi Anna eräänä iltapäivänä, kun he yhdessä olivat istahtaneet joen rannalle pienen putouksen kohdalle katselemaan veden vaahtoavia leikkejä, saman putouksen, jonka viattomia kevättulvia katsomaan sen jälkeen niin monet sukupolvet helsinkiläistä nuorisoa on kokoontunut.
— En. Jos minua koti-ikävä vaivaisi, en olisikaan se mikä olen, vapaa
ja huoleton luonnonlapsi, aina ilonen ja tyytyväinen missä olenkaan.
Luulenpa, että voisin elää ikäni aivan yhtä onnellisena Suomessa kuin
Saksassa, — niin, ehkä paljo onnellisempanakin.
— Viihdytte siis meidän kylmässä maassamme?
— Ei ole kylmä — nuorukainen kuivasi hattuaan, joka äskeisellä kävelyllä oli hiestynyt — enkä muuten tiedä, viihdynkö erityisesti täälläkään. Kun ensi kerran tänne tulin, tuntui siltä, että johan joutunenkin jäisten peikkojen maahan. Vaan täällä olen tavannut parhaita ystäviäni; — eihän onnellisuus riipu paikasta, vaan siitä mitä siellä löytää, niistä vaikutuksista, niistä ihmisistä, joita kussakin paikassa tapaa. Ja minä olen varma, että mulle olisi onnenmaani Suomi…
— Josta ehkä huomenna lähdette, tuskin koskaan enää palataksenne.
— Monasti, neitiseni, monasti palaan vielä. Tännepäin on aina asioita ja onneni on, että ne asiat tavallisesti koskevat marski Klaus Flemingiä. Ja sitäpaitse…
Nuorukainen keskeytti lauseensa, hiukan epävarmana, uskaltaisiko hän sitä jatkaa siihen suuntaan, johon oli aikonut. Vaan neitosessa ei näkynyt minkäänlaista suuttumuksen eikä vierottavaisuuden merkkiä. Hän siis jatkoi rohkeasti:
— Ja sitäpaitse: tehän seuraatte marskin mukana Ruotsiin, kruunausjuhliin, eikö niin?
— Niin on aikomus.
— Silloinhan en tarvitse Suomeen tullakaan… Ei, elkää suuttuko suoruuttani, korkea-arvoisa neiti. Mutta sen luvan minä pyydän, että saan nähdä teidät sielläkin.
Anna loi auki suuret, vakavat silmänsä.
— Miksi suuttuisin, te sillä minulle ilon teette.
— Hei, tuohon käteen: me olemme ystävät sielläkin, niinkö?
— Niin…
Poski hehkui jo nuoren neitosen ja povi kohoili, vaan hän ei tahtonutkaan sitä salata eikä peitellä, avonaisesti hän katsoi nuorukaista silmiin ja nautti siitä, että sai antaa tunteensa rentonaan valloilleen. Hän ei ajatellut, miten muut aatelisneitoset hänen sijassaan olisivat tehneet, miten he olisivat nousseet loukkautuneina pystöön ja sanaa puhumatta jättäneet tuon röyhkeän muukalaisen. Ei, hän ei liikahtanut paikoiltaan, ei sysännyt syrjään tarjottua kättä. Miksi olisi hän omaa onnen tunnettaan kahlehtinut? Olihan hän aina saanut kätkeä kaihonsa ja tunteensa, saanut kokea kylmyyttä ja tylyyttä ja löytänyt myötätuntoisuutta ainoastaan kuin armosta… Ei, hän ei tahtonut karkottaa lämpöä, kun se kerran vilpittömänä ja suorana, kuten hän luuli, lehahti häntä vastaan, hän tahtoi siitä nauttia, vaikkapa se tulisikin halpasyntyisen pikaratsastajan taholta.
Keskustelu taukosi hetkeksi. Maantieltä kuului kavion kopsetta ja he irroittivat kätensä, jotka tuokion olivat toisiaan puristaneet. Samassa he näkivät Elinan täyttä laukkaa karauttavan vaahtoavan ratsun selässä kaupungista päin. Elina huomasi heidät myöskin, pysäytti vauhdin ja ajoi huolestuneena kohti.
— Oletteko nähnyt Eenokkia, oi, teidän täytyy tulla auttamaan minua, muuten tapahtuu suuri onnettomuus.
Anna ja hänen toverinsa kiirehtivät hätääntyneinä Elinan luo.
— Mitä on tapahtunut, mikä hätänä?
— Niin, kun huovit ovat vanginneet erään miehen, luullen häntä ruotsalaiseksi kiihottajaksi. Vaan hän on viaton, minä tunnen hänet, hän on viaton, hän on ulkomaalainen.
— Mitä ihmeitä tarinoit, Elina? kysyi Anna, voimatta ymmärtää serkkunsa hätääntyneitä selityksiä. — Ovatko huovit vanginneet jonkun sinun tuttaviasi? Ja mistä tiedät, että hän on viaton?
— Minä tiedän… Oi, elä kysele, minä kerron sitten myöhemmin. Hän on vapautettava, vaan huovit eivät laske häntä minun pyynnöstäni vapaaksi. Anna, tule sinä puhuttelemaan Eenokkia.
Anna arvaili nyt ystävättärensä salaperäisyyden olevan yhteydessä juuri tuon Elinan Vääksyssä mainitseman »suuren salaisuuden» kanssa, eikä sen vuoksi kysellyt enempää. He lähtivät hakemaan Eenokkia ja löysivätkin hänet nukkumasta muutaman pensaan juurelta joen rannalla, — ukko oli väsähtänyt ja antoi nuorempain huovien ratsastella maanteitä myöten itse nauttien pitkiä ettoneita.
Vaan kun ukko sai tiedon, mistä oli kysymys, ei hän enää ollutkaan uninen.
— Hä, mieskö vangittu, huudahti hän hypähtäen pystöön ja puisteli päätään, kun Anna pyysi häntä vangittua päästämään. Eenokki, marskin huovien päällikkö, oli harmahtunut Flemingin palveluksessa, kuului Kuitian vanhoihin alustalaisiin ja oli erityisesti kiintynyt Flemingsuvun varsinkin nuorempiin jäseniin, jotka siellä ikäänkuin hänen suojeluksessaan olivat syntyneet ja kasvaneet. Kuitia oli aikoinaan ollut Annan isän, Jaakkiman, oma ja oli Eenokki siis ollut tämänkin palvelija ja muisti erityisellä hellyydellä Annan äitiä, lempeää Agda-rouvaa. Ja Annaa itseä, joka orpona oli siellä kasvanut ankaran marskin perheessä, oli hän lempilapsenaan suosinut eikä raskinut hänen pyyntöjään kauan vastustaa. Vaan nyt: asia oli arka ja arveluttava.
— Mutta tässä on tullut erehdys, koetti Anna selittää, — vangittu mies on eräs Elina-neiden tuttava, ulkomaalainen herra eikä mikään vehkeilijä.
Vaan ukko katseli epäillen Elinan levottomuutta ja virkkoi hiukan pistelijäästi:
— So, so, tästä täytyy ottaa selko. Vai armollisen neiden ystävä ja ulkomaalainen herra eikä vehkeilijä, — mikähän otus se oikeastaan onkaan?
Mutta Elina ei huomannutkaan pistoksia vanhuksen puheissa, hän pyysi vain yhä hartaammin:
— Oi, hän on vapautettava, ennenkuin marski palaa … muuten siitä selkkauksia sukeutuu.
— Vai juuri ennen — sehän tässä onkin arin kohta! Katsotaan, tutkitaan!
He saapuivat kievariin, jossa huovit olivat lukinneet mukanaan tuomansa miehen erääseen aittaan. Huovit kertoivat hänet tavanneensa Porvoon tieltä, hänen pukunsa oli heitä epäilyttänyt ja sitten hän vielä oli lähtenyt tiepuoleen lymyilemään. Ja kun hän ei osannut tehdä selkoa, mikä hän oli ja minne hän kulki, olivat he nipistäneet pojan kiinni ja tuoneet tänne, vaikka kyllä Elina-neiti vastaan tullessaan oli rukoillut häntä vapaaksi.
— Hyvä on, katsotaan, kenties tässä on tullut erehdys, puhui Eenokki, ottaen huoveilta aitan avaimet.
Siellä istui kumotun nelikon päällä pitkä, kalvakka, synkkäkatseinen mies. Hänen kasvonsa, vaikka väriltään kellertävät, olivat piirteiltään kauniit, mutta niistä kuvastui kärsimystä ja veltostumista, ja hänen katseensa, kun hän ne maasta verkalleen kohotti oven avaajiin, olivat väsyneet ja välinpitämättömät. Samaa raukeata väsymystä kertoi koko hänen kokoonpainunut vartalonsakin: kädet lepäsivät hervottomina polvilla, kylki nojasi hinkalon laitaan ja pää retkotti veltosti sisäänvaipunutta rintaa vastaan.
— Vai tämä tässä, virkkoi Eenokki hiukan halveksuen neitosille, astuessaan aittaan tutkimaan vankia. Hän kyseli suomeksi, kyseli ruotsiksi, vaan ei saanut vangilta ymmärrettävää vastausta; mies puhui hänelle outoja kieliä, eikä näyttänyt hänen puheestaan tajuavan muuta kuin muutamia ruotsalaisia sanoja.
— Mikä perhana olet sinä miehiäsi, oletko ruotsalainen kansanyllyttäjä, hä?
Vanki puisti päätään ja viittasi kädellään meren puolelle.
— Vai Vironmaalta. Mitä sinä täällä sitten kuljeskelet? Tunnetko tätä neitosta?
Eenokki viittasi Elinaa. Vanki puisteli päätään.
— Hä, etkö tunne? Mutta hän tuntee sinut. Vai… Ukko katseli hyvin epäilevästi Elinaa, — vai mitä hittoja tämä on? Teettekö te tässä minusta ilmeistä pilkkaa?
— Ei, hyvä Eenokki! Tämä mies on virolainen aatelismies, joka on käynyt isäni kodissa Peipotissa, muttei muista enää minua. Saanko kysellä häneltä saksaksi?
Fincken perheessä, kuten muutamissa muissa suomalaisissakin aatelisperheissä, annettiin jo tähän aikaan tyttärillekin jonkunlainen kasvatus. Elinan vanhempi sisar Katarina, joka nyt oli naimisissa Ivar Tavastin kanssa, oli varsin oppinut nainen ja Elinakin oli etenkin kieliä saanut oppia.
— Hitto ties, te ehkä vehkeleitte tässä, tuumi Eenokki, voimatta käsittää, mitä varten neitoset niin harrastivat juuri tämän vangin vapauttamista. — Vai häh…? Olisiko sattunut siipeen … pulska, nuori mies … hm … vaikka vähän laiha ja laiska. Puhutelkaa häntä vain, ei tuo mikään kansanvillitsijä voi olla, siksi hän on liian tyhmä, eikähän tuo osaa meidän kieliäkään.
Elina ilmoitti silloin vangille niin tyynellä äänellä kuin saattoi tuntevansa hänet ja tahtovansa pelastaa hänet, vaan kehotti nuorukaista heti sen jälkeen palaamaan takasin meren yli, koska hänen nykyhetkenä on vaarallista oleskella Suomessa.
— Mutta kuinka te…?
— Elkää kyselkö, sittemmin ilmotan. Sanokaa vain olevanne virolainen kuljeskelija.
Vanki nyökäytti ihmettelevän näköisenä päätään; hänen vetelään vartaloonsa tuli toki pikkusen pirteyttä ja sameaan silmään hiukkasen kiiltoa, kun hän puhutteli outoa, ystävällistä neitosta.
— Niin, häntä odottaa venhe Porvoossa, hän tahtoo heti purjehtia takasin kotiinsa, — siten oli Elina tulkitsevinaan keskustelun Eenokille. — Laskettehan hänet, Eenokki?
— Hm, mikä lie veitikka. Vaarallinen tuo ei näy olevan — virkkoi vanha palvelija aitasta ulos astuessaan kovemmalla äänellä huovienkin kuullen —, vaan olkoon siellä tallessa, kunnes marski palaa.
Ja hän väänsi oven lukkoon. Vaan Elina hätäysi ja kävi toivottomaksi.
— Ettekö siis tosiaankaan laske häntä?
— En minä, jos eivät muut… Sen hän oli sanovinaan hyvinkin päättäväisesti, vaan vilkasi samalla veitikkamaisesti ylöspäin ja köpitti sitten avaimineen tiehensä. Anna tunsi vanhuksen elkeet, seurasi hänen katsettaan ja — ymmärsi. Heti kahden jäätyään kertoi hän kovin levottomalle serkulleen havaintonsa, palauttaen Elinassa taas uuden toivon. Annakaan ei tosin ymmärtänyt, mistä syystä Elina niin oli kiintynyt tuon oudon ulkomaisen kohtaloon, vaan hänestä oli aivan luonnollista, että hänen piti auttaa ystävätärtään. Mutta kiitollisena kuiskasi Elina Annan korvaan: »Sittemmin kerron sulle kaikki, — se on nyt se suuri salaisuus!» Ja hän oli melkein ylpeän näköinen sitä sanoessaan.
Ilta oli käsissä. Päivän ratsastuksesta väsyneet huovit laskeusivat ennen pitkää huolettomina levolle, välittämättä vangistaan, joka ei kuulunut olevan vaarallinenkaan, ja itse Eenokki jatkoi pian äskeistä kuorsaamistaan. Tytöt olivat myös käyneet makuuhuoneeseensa, kievariraatihuone lepäsi ennen puoltayötä sikeimmässä unessaan, kuten koko silloinen piiskuinen Helsinkikin; ainoastaan Vantaan putouksen hiljainen lorina ja kesannolla märehtiväin kaupungin lehmäin kellojen kalke katkoili kesäyön täydellistä hiljaisuutta.
Mutta juuri yön pimeimmillään ollessa hiipi Elina majatalosta ulos ja Anna seurasi häntä jälempänä pihalle asti, vähän huolestuneena serkkunsa rohkeista tuumista. Ketteränä kiipesi Elina ulkoapäin noustavia pystyportaita myöten aitan parvelle, josta ullakon ovi oli salvalla avattavissa, katosi hetkeksi sinne sisälle, vaan tuli jo tuokion kuluttua sieltä ulos taluttaen käsipuolesta alas tuon salaperäisen vangin. Se oli kaikki hiukan hullunkurisenkin näköistä eikä Anna voinut pidättää pientä hymyilyä, kun näki nuoren, hentosen Elinan taluttavan katveita myöten kadulle tuon pitkän miehenroikaleen, joka seurasi mukana kiltisti kuin lapsi. Mutta Elinalla oli siinä työssään täysi tosi ja hän huoahti helpommin, kun he olivat ehtineet rakennusten edustaiselle törmälle.
— Mitä syytä teillä, neitonen, on näin armahtaen kohdella minua, ventovierasta? kysyi siellä kuiskaten lukon takaa päässyt mies.
— Minä tunnen teidät, minulla on kuvanne.
— Minun kuvani?
— Niin, olen saanut sen äidiltänne. Hän tiesi teidän piiloilevan isäni tilan läheisyydessä täällä Lahen ja Löfkosken kartanoissa, oli saanut viestinne ja uskoi mulle koko salaisuuden. Nyt ette voi tavata täällä äitiänne, se maksaisi vapautenne, ehkä henkenne, eikä siskonnekaan Kirkniemellä uskalla ottaa teitä suojelukseensa. Koko maa vilisee täynnä Flemingin huoveja ja hänellä on vihiä teidän olostanne Suomessa. Palatkaa Saksaan ja odottakaa otollisempaa hetkeä, — ehkä äitinne voi kuninkaalta hankkia teille luvan tulla Suomeen.
Aivan hengästyneenä kertoi tyttö näitä nuorukaiselle heidän nopeasti kävellessä sillalle päin, — häntä pelotti, hän tahtoi kiirehtiä vankia pois. Mutta tämä seisattui ja kyseli:
— Te olette tavannut äitini?
— Muutamia päiviä sitten … tuossa teille häneltä kirje… Hän itkee kohtaloanne, vaan luottakaa te itse siihen, silloin se paranee, olkaa rohkea!
— Minun kohtaloni on tähdissä kirjoitettu.
— Ei, te erehdytte, lukekaa ne uudelleen. Vaan rientäkää, koettakaa jo tänä yönä päästä Suomenlahden toiselle puolelle.
— Siis äitiäni tapaamatta… Ja te neiti, kuka olette te…?
— Sitä ei teidän ole tarvis tietää. Rientäkää ja luottakaa onneenne, se on välttämätöntä, sillä teillä on vielä maailmassa paljo tekemistä. Ja teillä on ystäviä, muistakaa se.
Nuorukainen olisi vielä tahtonut kysellä ja tiedustella, vaan Elina melkein työnsi hänet sille kapealle hirsisillalle, joka siihen aikaan vei Vantaajoen poikki. Siinä kiitollinen nuorukainen tarttui Elinan käteen, vaan tämä riuhtasi sen melkein säikähtyneenä pois, kuiskaten:
— Ei, ei, rientäkää, pelastukaa! — Ja hän lähti juoksemaan takasin, mutta pysähtyi vielä kerran, katsellen kuinka kalpea varjo joen toisella puolella vähitellen häipyi öiseen kuusikkoon. Hänen rintansa aaltoili mielenliikutuksesta ja hänen suonensa tykytti melkein kuultavasti. Olihan hän astunut ensimmäisen askeleensa suuren elämänkutsumuksensa alalla; varmaan oli sallima hankkiva hänelle vastakin tilaisuutta vielä vaikuttavammin puuttumaan tuon heikon nuorukaisen kohtaloon ja auttamaan häntä sorrosta ja alennuksesta kunniaan. Hän luotti onneensa — kunpa tuo toinenkin tekisi samoin!
Päättäväisenä ja voitonvarmana astui hän portilla odottavan Annan luo, tempasi hänet vyötäreiltä ja vei niin sanaa puhumatta makuuhuoneeseen. Vaan tyttöjen mentyä hiipi vieläkin eräs varjo esiin vaunujen takaa kievarin pimeältä pihamaalta, pysähtyi siihen tuokioksi miettimään, naurahti ja virkkoi itsekseen:
— Rohkeita neitosia, toinen vehkeilee päivillä, toinen öillä. No, se on kaikki hyvä tietää, jos tässä maassa joskus kiikkiin jouduttaisiin. Mutta kukas hitto oli tuo mies, oliko se todellakin … ja noinko mitätön…?
Tuo tuumija oli Hieronymus Birckholtz, joka oli neitosten kujeita huomatessaan hiipinyt ulos niitä tarkastamaan, vaan vielä ei ollut niistä selvillä, ei ainakaan kuin puoleksi.
Hiljaa vihellellen meni hänkin makuutilalleen. —
Seuraavana aamuna saapui Helsingin satamaan marski Klaus Fleming takasin Pikkalasta kolmella pulskimmalla laivallaan noutamaan perhettään vapaaherrakuntaansa. Hän oli ajoissa ehtinyt laivastonsa luo, herttuan ruotsalaiset viekottelijat olivat heti marskin soutuveneen ilmestyttyä selälle hävinneet kuin tuhka tuuleen ja laivastossa vallitsi kohta taas vanha järjestys, kuuliaisuus ja kova komento. Fleming piti tarkastuksen laivastossa, nuhteli epäileviä päällikköjä ja rankaisi syyllisimpiä. Mutta muuten oli hän laivastoonsa tyytyväinen. Siinä oli nyt kohta valmiina 30 laivaa, kokonainen suomalainen armada, jolla hän aikoi parin viikon perästä lähteä kuningasta Puolasta noutamaan, — laivaväkeä oli nyt vain saatava riittävästi kokoon niihin kaikkiin. Ja tyytyväisenä hän palasi perhettään Helsingistä noutamaan.
Helsingin satamassa siirrätti marski kohta perheensä laivoihin, vaan muutamain kirjeiden kirjoittaminen ja asiamiesten kulku viivytti häntä itseään vielä koko aamupäivän majatalossa. Hän käveli siellä edestakasin huoneessaan ja saneli kirjeitä, — paitsi Gröningiä oli hänellä nyt, kuten usein ennenkin, apunaan kirjurina myöskin Anna, joka marskia itseään varten teki muistiinpanoja sitä myöten kuin tämä määräsi. Kirjeiden saneleminen näytti olevan marskille varsin vaivaloista työtä, usein hän peruutti jo kirjotetut sanat ja käänsi lauseen toiselle uralle. Lauseista tuli siten usein mutkikkaita ja hajanaisia, ne olivat tarpeettoman laajoja ja sanarikkaita ja monasti sekaantui hän joutaviin sivuasioihin kuin umpimutkaan. Mutta sisältö noissa kirjeissä oli siltä aina hyvin mietittyä, varovaista ja viisasta, samalla kuin se oli ytimekästä ja varmaa. Ulkopinta rosonen, vaan ydin terästä, niinkuin marskissa itsessäänkin. Suutuksissaan marski aina oli, kun häntä näissä kirjotustöissään häirittiin, vaan nyt varsinkin juoksi hänen luonaan asiamiehiä ehtimiseen, kun oli tieto levinnyt, että maaherra oleskeli paikkakunnalla, mutta aikomuksessa lähteä pitemmäksi ajaksi koko maasta pois.
— Kuka siellä nyt taas on? huusi Klaus-herra keskellä sanelemisiaan, kun Eenokin harmahtava pää pilkisti sisään oven raosta.
— Täällä on miehiä Savon puolelta, jotka ovat tulleet valittamaan.
— Valittamaan ja valittamaan! Vieköön hitto heidät valituksineen. Tekisivät työtä kotonaan, se olisi heille paljo hyödyllisempää, kuin tärvellä aikaansa näillä turhilla valitusretkillä. No, käske heidät sisälle pian.
Huoneeseen astui vitkastellen mutta päättäväisesti neljä talonpoikaa; he tekivät kömpelön kumarruksen ja pysähtyivät lakit kourassa ovensuuhun. Vähän arkoja ja epävarmoja he näyttivät olevan, miten esittäisivät asiansa, vaan heidän innokkaat katseensa ja värähtelevät kasvonpiirteensä osottivat, että heillä oli tuo ajettavansa asia raskaana sydämmellään.
— No, miehet, mitäpä kuuluu itämaille? Kaunis kesä. Ruis heilimöipi parhaallaan, vai miten?
— Heilimöipihän sillä ruis, ken viime syyssä, sodan jaloissa, sai sen pannuksi ja keneltä se sotaväen marssiessa jäi polkematta. Mutta siitä on pelko, ettei jää syksyyn asti eläjiä, jotka sen korjaavat, sillä meillä ei ole mistä elää, sotaväki ryöstää kaiken, minkä päiväksemme jaksamme ruoaksi saada.
Miehet rupesivat sitten tarkemmin kuvaamaan kansan avutonta tilaa. Linnaleiriin majoitetut ratsumiehet eivät välitä mistään heille säädetyistä mitoista eikä määristä, vaan ottavat väkisin kaikki, mitä taloista irti saavat. Ja lisää ratsuväkeä tulvii myötään. Kun kansalla ei ole itsellään mistä elää, on se aivan epätoivon partaalla.
— Ja mitä te sitten tahdotte? kysyi vihdoin marski noita kaikkia valituksia ääneti ja miettiväisnä kuunneltuaan.
— Että linnaleiriä helpotettaisiin, että vieras sotaväki siirrettäisiin pois.
Klaus Fleming, jonka kasvot olivat talonpoikain puhuessa sulaneet vähän lempeämmiksi, kävi taas ankaraksi ja kovaksi.
— Se pyyntönne on mahdoton, ainakin tällä kertaa, kuningas on itse käskenyt kotiintuloonsa asti pitää sotaväen Suomessa. Mutta hän palaa nyt aivan kohta kotimaahansa, olen juuri lähdössä häntä noutamaan. Ja silloin hän määrää kaikki, säätää, miten sotaväkikin on sijoitettava.
— Vaan mepä tarvitseisimme helpotusta heti, me emme kestä enää. Siihen kurki kuolee, kuin suo sulaa.
Tuosta rohkeudesta marski jo närkästyi:
— Puhukaa oudommille, kuolematta te olette kummempiakin kestäneet. — Vaan vielä heltyi hänen äänensä vähän lempeämmäksi, jatkaessaan: — Tiedänhän minä, että tämä rasitus teitä kovasti painaa, vaan minkä minä sille teen. Mihin panen tuon sotaväen, jota taas tarvitaan, kun välirauha Venäjän kanssa loppuu. Teidän täytyy kärsiä vielä vähän aikaa, muutamia kuukausia, muuta neuvoa en voi teille antaa. Menkää, lohduttakaa naapureitanne sillä tiedolla, että kuningas kohta palaa maahansa.
Masentuneina ja toivottomina lähtivät talonpojat, eikä marskikaan voinut sitä surkeilematta katsella: tuo lohdutus, jonka hän oli heille antanut, oli sekin niin tuiki ontto. Hän käveli rauhatonna hetkisen huoneessaan itsekseen puhisten ja kiukutellen.
— Sotaväkeä ei voi hajoittaa, me tarvitsemme sen täällä, sillä se on meidän voimamme. Kansan täytyy kärsiä. — Vai pitäisi meidän lähettää Ruotsiin sotaväkemme, kylläpä silloin olisi herttualla valta komennella sekä meitä että kuningasta! Ehei, kansan täytyy kärsiä, sitä on pakotettava siihen.
Tuokion niin itsekseen tarinoituaan ryhtyi marski taas jatkamaan kirjeensä sanelua. Vaan kauan ei hän ollut saanut tätä työtä tehdä, kun Eenokki taas pisti pörröisen päänsä sisään ovesta.
— Joko taas, sinä vanha konna! huudahti Klaus kiivastuneena. — Kuka lurjus siellä uskaltaa häiritä meitä?
— Se on eräs pappi.
— Pappi! Lähetä pappi alimmaisen hel—tiin, meillä ei ole hänen kanssaan aikaa tarinoida.
Eenokki peräysi juhlallisesti ikäänkuin sanain mukaan täyttämään herransa käskyä, vaan sillävälin ennätti jo pappi oven raosta luiskahtaa sisälle ja alkoi kohta surkealla ja liukkaalla äänellä ruikuttaa niin vikkelästi, ettei siihen toinen ehtinyt saada sanaakaan rakoon:
— Suomen kirkon seurakunnissa vallitsee sekasorto ja epävarmuus ja me papit emme tiedä, mitä me kansalle opettaisimme. Meidän korkea-arvoinen piispamme Ericus Erici on käskenyt meidän Lutheruksen opin mukaan poistaa kaikki paavilaiset kuvat ja menot kirkoistamme, mutta nyt liikkuu seurakunnissamme miehiä, omankin maan poikia, jotka tahtovat tuoda kaikki roomalaiset kuvat ja väärät liturgiiat takasin kirkkoihimme, ja sanovat teidän armonne sen sallivan. Ja kansa itse suosii noita paavilaisia menoja, teidän armonne, ja Ruotsista meille lähetetään Upsalan kokouksen päätökset allekirjoitettaviksi. Mitä pitää meidän tekemän?
Marski oli kärsivällisyydellä, jota Gröning ja Anna suuresti ihmettelivät, kuunnellut tätä sanatulvaa, mutta nyt se kärsivällisyys jo olikin lopussa ja hän pani jyrkän sulun tuolle tulvalle.
— Jo riittää, jo riittää, jo tuhattulimmainen riittääkin! No kanan villat! Pitäisikö meidän tässä vielä puuttua neuvomaan, mitä kuvia te saatte pitää kirkoissanne ja mitä ette. Jos ette siitä muuten pääse selville, kantakaa aina joka toiseksi pyhäksi kuvat kirkosta ulos ja joka toiseksi taas sisään. Ja minun puolestani saarnatkaa mitä oppia tahdotte, Saksan tai Rooman, sama se, mutta niihin elkää koskeko, jotka toista saarnaavat, sen minä vaadin.
— Mutta siitä syntyy omientuntojen ristiriita.
— Ei sanaakaan enää! Opettakaa kuvilla taikka kuvitta, mutta jättäkää omattunnot rauhaan! Menkää!
Eenokki autteli vähän pappia, joka vieläkin vitkasteli ja marski jäi taas tapansa mukaan hetkeksi itsekseen porisemaan:
— Papitkin tässä! Itse eivät tiedä tämäntaivaallista erotusta tämän taikka tuon opin välillä, vaan heitä Ruotsista lusikalla syötetään, heitä ärsytetään ja heidän kauttaan kansaa meitä vastaan. Mutta vielä minä niille liturgiiat laitan… Niin, mihin me jäimmekään tässä kirjoituksessamme, Kaspar Gröning?
Taas jatkettiin kirjettä kotvanen aikaa, kunnes oven takaa jälleen kuului ääniä ja väittelyä. Eenokki ei nähtävästi tahtonut laskea sisään uusia pyrkijöitä. Vaan nuo äänet kiusasivat marskia, hän tyrkkäsi oven auki ja huusi:
— Ketä siellä taas on?
— Pohjolaisia valittamassa samasta asiasta kuin äsken savolaiset, selitti Eenokki. Vaan yksi miehistä, joita hän hääteli ulos, huusi ääneensä:
— Meidän kuninkaan turvaamia oikeuksia loukataan, kun laitetaan majotusväkeä Pohjanmaalle.
Marski oli nyt kiukusta kiivaana:
— Vai valittamassa taas tekin Pohjanmaan miehet, Pohjanmaan, jota aina on lellitellen kohdeltu ja jolle aina on erityisiä vapauksia muiden rinnalla suotu! Ja aina te kumminkin olette kärkkäimpiä juoksemaan valitusretkillä. Mutta nyt se laupeus onkin jo lopussa; viisisataa ratsumiestä lisää minä teille lähetän, sen te tarvitsette, sillä te olette paljo helpommalla kuin muut ja teidän niskanne ovat liian jäykät. Juoskaa sitten taas ruikuttamaan herttualle Ruotsiin!
Marski löi äkäsesti oven kiinni ja ryhtyi heti taas sanelemaan kirjettä. Nyt se olikin käsillä viimeinen kirje, kirje Kaarlo-herttualle, äkänen ja pureva vastaus tämän vihaseen kirjeeseen. Marski saneli vielä loppulauseen ja otti itse kynän allekirjoittaakseen ja sinetillään varustaakseen kirjeen.
— Kutsukaa sisälle herttuan lähettiläs!
Anna säpsähti ja painoi päänsä papereihinsa, sillävälin kuin Hieronymo tuotiin sisälle. Marski katseli hetkisen äänettömänä nuorta lähettilästä. Tämä teki häneen sen vaikutuksen, että siinä on liukas ja epäiltävä mies, joka tietää asioita enemmän kuin tavalliset pikaratsastajat, ehkä liiankin paljo. Marski tuli ajatelleeksi niitä kiihottajia, joita laivastossa oli liikkunut ja sitä vankia, jonka oli täältä yön aikana kerrottu karanneen, — kunhan ei tällä veitikalla olisi osaa noissa elkeissä.
— Mitä tehtäviä on herttua määrännyt sinun Suomessa suorittamaan? kysyi hän kylmästi Hieronymolta.
— Viemään kirjeen teidän armollenne ja tuomaan vastauksen takasin.
— Eikä mitään muuta? Etkö tunne niitä miehiä, jotka ovat laivaväkeämme olleet yllyttämässä kapinaan? Etkö sattumalta tiedä, millä tavalla meidän huovien vangitsema maankulkija on yön aikaan päässyt pakenemaan lukitusta aitasta, etkä mihinkä hän on joutunut?
Veitikka kimalsi nuoren lähettilään silmässä; hän tiesi tosin »sattumalta» vähän tuosta karanneesta vangista ja arvasi loput ja hänen kieltään kutkutti tehdäkseen jurosta marskista vähän pilkkaa. Vaan hän katsahti samassa Annaan ja vaikeni, puistellen vain päätään. Marskista tuossa kumminkin oli jotakin epäilyttävää ja hän lausui ankarasti:
— Te herttuan kätyrit vehkeilette ja kiihotatte täällä ymmärtämätöntä kansaa laillista esivaltaa vastaan, — kuka siitä sitten vastaa, jos onnettomuus tapahtuu. — Tuossa, vie tämä vastaus herrallesi. Mutta jos sinut tavataan tällä puolen meren kansaa tai sotaväkeä yllyttämässä, niin muista, että nikamat ovat niskassasi löyhät.
Nuorukainen kumarsi ääneti ja kääntyi poispäin, mutta nurkkasilmällä hän heitti vielä pöydän ääressä punehtivalle tytölle hymyilevät hyvästit.
Samassa teki marskikin lähtöä laivoihinsa. Kansaa oli runsaasti keräytynyt Vantaan varrelle katsomaan, kun tämä mahtava ja peljätty mies käveli rantaan; siellä olivat nuo kansan lähettämät valittajamiehetkin, eivätkä he leppein silmin Suomen karhua katselleet. Vaan otsa pystössä, vartalo suorana, päätään pitempänä kaikkea muuta kansaa käveli marski väkijoukon lävitse venheelleen, joka odotti putouksen alla, viedäkseen matkustajat ulompana satamassa oleviin laivoihin, jotka jo levottomina pullistivat purjeitaan. Ennen pitkään niistä ankkurit nostettiin ja laivat lähtivät soljumaan aavalle merelle.
Johtajalaivan kannella seisoi Anna Fleming kauan katsellen rannalle, josta väkijoukko jo oli harvennut ja huvennut. Vaan vielä viipyi siellä törmällä eräs nuorukainen, joka aina toisinaan heilautti sulkaniekkahattua. Ja tyttö laivan kannelta vastasi varkain viuhkaansa heilauttamalla. Elina Fincke, joka seisoi taaempana maston luona, huomasi sen kyllä, vaan ei siitä huolinut, hänellä oli omia mietteitään kyllältä. Vasta kun manner katosi saarien suojaan ja Helsingin pienen kirkon tornikin häipyi näkymättömiin, astui hän orpanansa luo ja virkkoi:
— Sinnekö jäi Flemingin Annan ihanne? Vai liekin se vain hetken unelma: aateliton, aseeton, outo muukalainen!
— Ei ole hetken unelma, vastasi Anna melkein loukkautuneena. — Mitä minä aatelisista ja aseista, niitä olen tavannut usein ja kyllältä; minä janoon tunnetta ja lämpöä ja onnea, ja sen olen tavannut vasta nyt.
Tuota Elina tuskin kuunteli, hänen ajatuksensa kulkivat omaa uraansa ja hän virkkoi:
— Niin, Anna, olet oikeassa, — raivatkaamme onni itsellemme kukin omalla tahollamme. Katsos tuota venhettä tuossa, taikka tuota etäisempää purjetta, joka pyrkii Viron rannalle. Kenties jommassakummassa niistä matkustaa minun »suuri salaisuuteni» tuntematonna, piilotettuna, syrjäytettynä ja halveksittuna. Vaan minä paljastan kerran maailmalle sen salaisuuden, minä nostan sen kunniaan ja korkeuteen ja voitan päämääräni. Sillä minäkin luotan onneeni.
— Ja tuon »suuren salaisuutesi», joko nyt sen mulle uskallat ilmaista?
— Sulle uskallan, muille en. — Elina oikasihe suoraksi ja virkkoi juhlallisesti: — Se on Kustaa Eerikinpoika Vaasa.
— Nuorukainen, joka oli vankina kievarin aitassa?
— Se oli kuninkaaksi syntynyt nuorukainen, Eerik XIV:nen ja hänen kruununsa laillinen perillinen, Vaasasuvun päämies, Ruotsin toivo.
— Onneton prinssi! Mistä sinä tunsit hänet?
— Tuosta.
Elina veti poveltaan pienen luuhun piirretyn muotokuvan, joka silkkirihmasta riippui hänen kaulassaan. Se oli nuorukaisen kuva, muutamia vuosia nuoremman näköisen kuin tuo väsynyt mies, jonka Anna oli aitassa nähnyt istuvan nelikon pohjalla hinkaloon nojaten, vaan silmistä ja kasvojen piirteistä saattoi siltä erehtymättä tuntea miehen samaksi.
— Sinä sait tuon kuvan Vääksyssä?
— Ruotsin entiseltä kuningattarelta.
Ja siinä laivan kannella, istuen vierekkäin laivatykin jalustalla, kertoi Elina, hienon maatuulen kulettaessa laivaa länteen päin, orpanalleen kuiskien sen »suuren salaisuuden», joka viime päivinä oli niin kokonaan hänen mielensä täyttänyt ja, kuten hän sanoi, muuttunut hänen elämänsä päämääräksi.
Huomatessaan Vääksyssä Elinan erityisellä myötätuntoisuudella seuraavan hänen onnettoman poikansa kohtaloa, oli Liuksialan emännässä, Kaarina Maununtyttäressä, herännyt halu hänen kauttaan lähettää viestin pojalleen, jonka hän tiesi samana kevännä tulleen Saksasta Viroon ja sieltä Suomenlahden yli Porvoon tienoille. Jo pari vuotta aikasemmin oli Kaarina pyytänyt Juhana-kuninkaalta lupaa pojalleen, joka kiihkeästi ikävöitsi äitiään tervehtimään, tulla Suomeen, vaan kuningas oli silloin jyrkästi kieltänyt. Valepuvussakaan ei Kustaa siitä syystä uskaltanut lähteä Liuksialaan asti, vaan toivoi äitinsä tulevan tapaamaan häntä Porvoon tienoille; kirjoittaessaan äidilleen siitä Virosta oli hän ehdottanut Löfkosken kartanon Porneesin pitäjässä yhtymäpaikaksi. Vaan Kaarina ei, poikansa henkeä ja vapautta peljäten, uskaltanut tälle retkelle lähteä; hän tiesi, että häntä pidettiin tarkoin silmällä ja varsinkin Vääksyn häissä oli hän huomannut Klaus Flemingin, joka oli Juhana-kuninkaan suvun uskollinen puoltaja, epäluulolla varovan kaikellaisia vehkeitä Eerikin perillisten ja ystäväin taholta. Nyt matkusti tuo ankara marski huoveineen juuri samoille seuduille, jossa hänen onneton poikansa piiloili, — häntä piti siis varottaa, vaan Kaarina-rouvalla ei ollut luotettavaa, kielentaitoista miestä lähettää tälle matkalle, — Kustaa Eerikinpoika oli jesuiittikoulussa oppinut kuutta kieltä, vaan unhottanut kotikielensä, ruotsin ja suomen. Silloin turvautui hän Elinaan, jonka isän koti, Peipotin kartano, oli juuri niillä tienoin. Pikemmin kuin luulikaan, oli Elina nyt ollut tilaisuudessa tapaamaan valepukuisen prinssinsä ja pelastamaan hänet joutumasta Flemingin vangiksi.
— Mitä luulisit tapahtuneen, jos sinä et ajoissa olisi häntä tavannut? kysyi Anna.
— Hän olisi kai saanut kuolla tyrmään kuten hänen isänsäkin. Vaan minun täytyy tavata hänet vieläkin, minun täytyy antaa hänelle elämän rohkeutta, sillä sitä häneltä puuttuu, sen ovat tahallaan häneltä riistäneet.
Ja Elina kertoi vielä, kerran alkuun päästyään, serkulleen piirteitä onnettoman kuninkaanpojan elämänvaiheista, joista oli hänen äidiltään kuullut. Kaksikymmentä vuotta sitten oli pieni Kustaa määrätty katoamaan ihmisten ilmoilta, mutta helläsydämminen aatelismies, kreivi Eerik Sparre, jonka hoidossa hän silloin oli, pelasti hänet varkain ja omalla uhallaan Saksaan, jossa poika pantiin jesuiittikouluun. Varattomana jätettiin hän sinne oman onnensa nojaan ja kuninkaanpoika sai kouluaikanaan henkensä pitimeksi öisin harjata matkustajain kenkiä ja ruokkia heidän hevosiaan. Luostarissa ollessaan harjaantui hän jo myöskin alkkemiaan, tuohon aikansa suosittuun, salaperäiseen tieteeseen, ja se oli hänen suurin onnettomuutensa, koska hän oli tähdistä lukevinaan ilottoman ja maineettoman kohtalonsa ja senvuoksi menetti kaiken luottamuksensa elämäänsä ja onneensa ja lankesi synkkään alakuloisuuteen, joka jo oli muuttunut hänen luonteensa pääpiirteeksi. Mielipiteiltään hän oli ankara katoolinen, tavoiltaan puhdas, mutta häneltä puuttui yritteliäisyyttä ja uskallusta. Hänen tarkotuksensa oli ollut saada joku hengellinen virka jossakin katoolisessa maassa ja sitä varten oli hän kuusi vuotta sitten käynyt toivioretkeilijän puvussa Roomassa. Jesuiittakolleegion suurmestari Claudius Aqvaviva olisikin hänelle sellaisen viran antanut, vaan Ruotsin kuninkaan Juhanan kiellon vuoksi ei hän uskaltanut ja Ruotsin lähettilään vaatimuksesta karkotettiin Kustaa Eerikinpoika pois koko Roomasta. Kerjäläisen puvussa oli hän seuraavana vuonna saapuvilla, kun hänen serkkuaan Sigismundoa, Puolan kuninkaaksi valittuna, juhlallisesti vastaanotettiin Krakovaan. Hänen sisarensa Sigrid Vaasa, joka prinsessa Annan hovinaisena oli juhlallisuuksissa saapuvilla, tunsi hänet silloin ja toimitti hänelle Sigismundolta rahoja ja vaatteita. Sen jälkeen eli Kustaa muutamia vuosia itävallan keisarin Rudolfin vieraana, joka myös oli taipuvainen alkkemismiin. Mutta sitten valtasi hänet voittamaton halu tavata äitiään. Turhaan koetettuaan luvallisilla keinoilla päästä tämän luo oli hän nyt koettanut sitä varkain, mutta nytkin — turhaan.
Elina vaikeni. Hän oli puhunut itsensä aivan lämpimäksi, niin syvästi oli hän kiintynyt tähän »suureen salaisuuteensa». Hän huoahti kerran, vaan virkkoi sitten toivehikkaasti ja päättävästi:
— Vaan tuon synkän katseen pitää vielä kirkastua ja nuo väsyneet piirteet elpyvät, sinä saat sen nähdä, Anna!
Anna, joka oli ääneti kuunnellut serkkuaan, katsellen alas meren loivasti loiskivaan aallokkoon, nosti nyt päänsä ja virkkoi:
— Toivon luottamuksesi kestävän, toivon onnistuvasi. Se on suuri tehtävä ja kaunis ja sinulle se sopii. Mutta jos onnistutkin, en koskaan sinun unelmaasi kadehdi, enkä tahtoisi vaihtaa omaani siihen.
— Me emme toisiamme kadehdi emmekä vastusta. Vääksyssä tekemämme liitto on luja.
— Luja, luja.
Laivat olivat jo ehtineet ohi puolen matkan, Porkkalan kalliosärkät kuumottivat jo edestäpäin ja ne suuret purjeet, jotka sieltä täältä näkyivät Porkkalan selältä, olivat Flemingin komennossa olevan Suomen laivaston purjeita.