X.
Keskeytetty ulkomaanmatka.
Södermanlannin herttua Kaarlo oli syksyllä 1595 lähtenyt eräällä uudella laivallaan Tukholmasta pienelle huvimatkalle ja, kerran vesille jouduttuaan, purjehtinutkin Itämeren yli aina Rääveliin saakka, nauttien täten muutamain päiväin lomaa raskaista hallitushuolistaan, jotka olivat sitä rasittavampia ja tukalampia, kun hänen asemansa valtakunnassa olevana korkeimpana hallitusmiehenä, kuninkaan epäluuloisuuden ja hallitusneuvosten horjuvaisuuden vuoksi, oli kovin rajotettu ja epävarma. Hän oli matkustanut aivan yksityisesti, mutta kumminkin melkoisen henkivartiojoukon saattamana, ja vieraili nyt päivän vanhan tuttavansa ja sotatoverinsa, virolaisen aatelismiehen Fitinghoffin kartanossa hiukan ulkopuolella Räävelin kaupunkia. Täällä lepäillessään olisi hän nyt hetkeksi tahtonut päästä aivan vapaaksi kaikista valtakuntaa koskevista ajatuksistakin, vaan eihän se hänelle onnistunut. Loikoessaan ulkona nurmikolla puiston viileässä siimeksessä kiertelivät hänen mietteensä yhä vain niissä hankkeissa ja tuumissa, joita hänellä oli mielessään, vakaannuttaakseen asemansa ja saattaakseen Ruotsin hallitusmuodon taas varmalle ja tukevalle kannalle. Hän oli vielä täksi syksyksi omin uhin kutsunut valtakunnan säädyt kokoon, kukistaakseen niiden avulla noiden melkein rajattomalla vallalla varustettujen maaherrain merkityksen, joita Sigismund oli hänen vastapainokseen joka maakuntaan asettanut ja joista Klaus Fleming Suomessa oli mahtavin. Ja vasten tahtoaan hän siinä nytkin mielessään harkitsi, minkälaisia edellytyksiä hänellä mahtoi olla onnistuakseen noissa yrityksissään, miten hän aatelittomain säätyjen avulla jaksaisi taistella kuningasta ja uppiniskaista ylhäisaatelistoa vastaan. Niitä miettiessään olivat hänen kasvonsa käyneet vakaviksi ja ankaroiksi ja hänen katseensa tuijotti täältä ylängöltä terävänä alas lakeikolle, jonka takaa aamupäivän paisteessa siinsi Suomenlahden laaja ulappa.
Vaan noiden valtiollisten mietteiden sekaan pujahti aina väliin eräs aivan erityinenkin, uusi ja varsin kummallinen mielikuva, joka häntä joka kerralta melkein hytkäytti ja väkisinkin sitoi hänen ajatuksensa. Hän oli yöllä nähnyt pahan unen, joka ei lähtenyt hänen mielestään; aika oli taikauskoinen, eikä ollut tämäkään muuten ennakkoluuloton ja tarmokas ruhtinas kokonaan siitä viasta vapaa. Tuo uni häntä kiusasi ja vihdoin hän nousi suuttuneena ylös ja huusi mukanaan olevan kamariherransa, Lubert Kauerin, luokseen:
— Sinähän kehut osaavasi selittää unia, virkkoi hän tälle. — Pane nyt parastasi ja tulkitse mulle yksi heti paikalla.
Liehakoiva kamariherra lupasi koettaa ja herttua kertoi hänelle nyt tuon viime yöstä mieleen painuneen unikuvansa. Hän oli ollut olevinaan joissakin komeissa pidoissa, istuvinaan ruokapöydässä, ja silloin oli joku ylhäinen herra, arvatenkin herra Fitinghoff, yhtäkkiä astunut sisään ja kantanut hänen eteensä kaksi suurta maljaa. Toisessa oli ollut Ruotsin valtakunnan vaakuna, toisessa pääkallo ja paljo ihmisenluita. Näiden herkkujen merkitystä tahtoi nyt herttua tietää.
Tämän unen kuultuaan kamariherra vähän ällistyi: sitäpä tosiaankaan ei ollut vaikea selittää ymmärrettäväksi ennustukseksi, herttuan vihamiehet selittivät nyt jo unista huolimattakin herttuan menettelyn tähtäävän juuri tuohon suuntaan. Vaan siksipä olikin kamariherra epävarmana, uskaltaisiko hän heidän tapaansa tulkita herttuan unta, ainakin se piti tehdä sopivassa muodossa; ja sitä hän siinä kotvasen mietti. Vaan levottomasti heilautti herttua silloin kättään ja katkasi rutosti tietoherran mietteet:
— Nyt sinä mietit jotakin hyvin yksinkertaista ja tyhmää, sen näen jo päältäsikin. Sinä tahdot selittää uneni merkitsevän, että valtakunnan vaakuna kerran joutuu mulle, mutta että siihen vaaditaan paljo vainajia. Se on tyhmää. Keksi parempi selitys, taitavampi.
Imarteleva kamariherra oivalsi, että tässä täytyy keksiä joku selitys, joka on herttualle mieliksi. Ja hän luuli sellaisen keksineensä:
— Teidän ruhtinaallinen armonne on itse keksinyt selityksen ja voi sen arvon myös itse parhaiten punnita. Vaan oliko vaakuna niin varmasti Ruotsin vaakuna, eiköhän se olisi voinut olla Suomen nuori herttuallinen vaakuna ja pääkallo…
— Klaus Flemingin pääkallo, — niinkö? Ei hyvä ystävä, hän on liian halpa, että me hänestä unia näkisimme. Parempi selitys, luonnollisempi!
Nyt unenlukija älysi, että tässä olikin varminta turvautua kaikkein luonnollisimpaan selitykseen.
— No, luonnollisin selitys on se, että teidän ruhtinaallinen armonne eilen illalla söi tavallista vankemman aterian, jonka kuluessa juteltiin vanhoja sotamuistoja ja juotiin vanhoja viinejä. Uni oli rauhaton ja mielikuvitus kiihotettu.
Tällä hetkellä astui puistikkoon kartanon isäntä, herra Fitinghoff parin aatelismiehen seurassa, ja herttua, nähtävästi viimeiseen selitykseen tytyväisenä, huudahti kohta Fitinghoff'ille:
— Kuules isäntä, minä olen saanut selville, että sinun on vikasi, miksi minä viime yönä olen nähnyt pahoja unia, — olet syöttänyt minulle liian rasvasta lampaanpaistia! — Näin leikillisesti virkkaen nousi herttua ja tunsi nyt vasta, astuessaan lähemmäs isäntäänsä, ne miehet, jotka olivat tämän seurassa. Silloin hän huudahti: — Mutta mitä minä näen, siinähän on Arvid Eerikinpoika, tottatosiaan, ja Yrjö Boije, no kuka siellä Inkerissä nyt rajoja käypi, kun te täällä virnailette?
Edellinen näistä miehistä, Arvid Ståhlarm, oli näihin aikoihin Narvan päällikkö, urhea ja taitava soturi. Yrjö Boije taas oli Vironmaan käskynhaltija. Molemmat olivat suomalaisia, vaikka olivatkin nyt viime aikoina, asuen ja toimien kotimaansa rajojen ulkopuolella, joutuneet hiukan syrjään sen riennoista ja puolueista. Jälkimmäinen näistä vastasi:
— Tulemme Suomesta, Kankaisista, jossa kävimme vanhan Henrik-herran hautajaisissa, ja olemme nyt juuri matkalla rajankäyntiin.
— Vai Suomesta! Niin, niin, vanha Hornkin on nyt lähtenyt manan majoille, viimeisiä kunnon miehiä, joita siellä Suomessa enää on, — — no, no, olettehan tekin oikeastaan suomalaisia, mutta tällä kertaa virolaisia. Mitä nyt Suomeen kuuluu, kuinka elää siellä kansa?
— Köyhyydessä, teidän ruhtinaallinen armonne, Suomen kansa kärsii nykyjään kovia, selitti Arvid Ståhlarm liikutetulla äänellä. — Kuinka lie kesään asti elää retostettukin, vaan tänä suvena ei ollut monella siementä kaskeen panna, pellot ovat kesantona, karja lopullaan. Ja siksi usein tapahtuukin, että kun ratsumiehet tulevat taloista linnaleiriään perimään, tapaavat he talot autioina, ihmiset ovat paenneet salolle.
Herttua rypisti synkkänä kulmakarvojaan. — Siihen ovat siis Flemingin elkeet jo vieneet. Vaan eiköhän niistä pian tule loppu! Tapasitteko Flemingin Suomessa?
— Emme. Hänen perheessään on Kuitiassa tänä syksynä ollut samanlainen surujuhla kuin Kankaisissa. Hänen jo viime talvena kuolleen poikansa hautajaiset ovat näet nyt vasta vietetyt, koska hän itse on koko kevään ja kesän ollut matkoilla.
— Niin, hänhän kuuluu tehneen siellä Suomessa oikeita kuninkaanmatkoja, ottaneen uusia veroja ja pitäneen kuninkaankäräjiä, — hän esiintyy siellä kuin itsevaltias jumalan armosta! — Herttua vaikeni hetkeksi hilliten esiinpursuavaa kiihkoaan ja virkkoi sitten taas tyyneemmin: — No, valmistautuvatko suomalaiset miehissä valtiopäiville?
Suomesta tulleet herrat katsahtivat hiukan epävarmoina toisiaan; näille valtiopäiville, jotka eivät olleet kuninkaan, vaan herttuan yksin, kokoonkutsumat, suomalaiset tuskin miehissä tulevat lähtemään, sen he tiesivät, ja olivatpa omastakin puolestaan varsia epäileviä, olisiko sinne lähdettäväkään. Yrjö Boije vastasi sen vuoksi hiukan vältellen:
— Kankaisissa puhui Kaarlo Horn näistä valtiopäivistä, mutta muuten näytti niistä suomalaisilla olevan hyvin vähän tietoja.
— Vai vähän tietoja, — siitä kai Fleming pitää huolen, virkkoi herttua synkästi. — Mutta saammepa nähdä, uskaltavatko suomalaiset tosiaankin erota valtakunnan yhteisistä toimista, — sen saamme pian nähdä!
Keskustelu taukosi hetkeksi. Se oli livahtanut varsin aralle kohdalle ja kun herttua ei ollut varma, millä kannalla nämä Virossa olevat aateliset olivat tämän Suomen kysymyksen suhteen, oli hänestä varovaisinta hillitä kiukkuaan. Arvid Ståhlarm varsinkin oli näihin aikoihin jo ruvennut kallistumaan maamiestensä puolelle, joskin herttua tiesi hänen yleensä vielä olevan hiukan hapuilevalla kannalla; Yrjö Boijen laita oli melkein sama, vaikkakaan hän, Hornien sukulaisena, ei Flemingiä suosinut. Hetken kuluttua herttua kumminkin aivan äkkiä kysäsi:
— Mitä aikovat suomalaiset oikeastaan, kun he meitä vastustavat? Niin, teidän kai on siihen vaikea vastata. Minä olen lähettänyt useita lähetyskuntia Suomeen, vaatimaan sieltä tietoja ja selvityksiä, ja ne palaavat aina tyhjin toimin, taikka häväistyinä, sieltä takaisin. Mihin tämä viepi? Minulla on nytkin Turussa lähettiläitä vaatimassa selvitystä siitä uudesta verosta, jonka Fleming omin päinsä on Suomessa ottanut. Tapasitteko näitä ja kuulitteko heidän asiansa menestymisestä?
Yrjö Boije oli puhutellut lähettiläitä Turussa. Nämä eivät olleet tavanneet Flemingiä ollenkaan eivätkä yleensä olleet saaneet mitään aikaan. Mutta joitakin ikäviä selkkauksia oli tapahtunut heidän ja sotaväen välillä.
— Mitä selkkauksia? Kerro!
— Sotaväki kuuluu vihaavan näitä lähettiläitä sen vuoksi, että se pelkää heidän vievän Ruotsiin ne varat, joita sotaväen tarpeeksi on koottu. Kuuluipa sotaväki jo väliin ahdistelleen heitä heidän asunnossaankin ja he olivat siitä syystä varsin toivottomia.
Unhottaen varovaisuutensa nousi herttua tuota kuullessaan pystöön ja pui nyrkkiään ilmassa, käheästi puhuen.
— Ah, minä näen tässäkin taas Klaus-herran vehkeet, hän tekee tyhjäksi joka-ainoan meidän määräyksemme, hän pilkkaa meitä, hän kapinoipi julkisesti, ja hallitsee itse Suomea kuin omaa valtakuntaansa! Ja mekö emme jaksaisi häntä nöyryyttää, — ei, tässä täytyy tapahtua jotakin, jotakin ratkaisevaa, vaikka sitten vaadittaisiin vertakin ja ihmisen luita! Tottatosiaan, mulle rupee asema selvenemään. Vielä koetan minä rauhan tietä, vielä toivon alkavain valtiopäiväin tekevän velvollisuutensa, vaan ellei se tepsi, niin tiedänpä, hitto soi, mikä tepsii!
Herttua käveli vihasta punakkana puistokäytävää edestakaisin, vaan huomasi kumminkin samassa puhuneensa jo liikojakin. Hän koetti tyynnyttää mielensä, istahti taas puistopenkille ja virkkoi rauhallisemmin, ikäänkuin selittääkseen vihaansa:
— Meidän arvomme ei voi sallia, että hän rankaisematta vastustelee Ruotsin hallitusta ja pahoinpitelee lähettiläitämme Suomessa, kuten nyt on jo tapahtunut toisen ja kolmannen kerran. Eräs meidän yksityinenkin palvelijamme on sinne kadonnut, murhattuna tai vankina, minkä lopun lieneekin Hieronymus Birckholtz saanut hänen kavalista vehkeistään.
Tähän seikkaan tiesi Arvid Ståhlarm kertoa, ettei Suomessa luultu Hieronymon olevan marskin hallussa; hän oli matkallaan kuullut, että marski oli usein ja katkerasti pahoitellut sitä, että tuo mies viime talvena pääsi hänen kynsistään pakenemaan taikka kaatumaan pienessä kahakassa. Marskin huovit saivat tosin kiinni Hieronymon viisi toveria, vaan itse sulhasmies jäi kadoksiin.
— Sulhasmies, matki herttua hiukan pirullisesti, — tanakat sillä pojalla oli yritykset, vaan merkillisesti tuo Suomen karhu kosijoitakin kohtelee. Entä tyttö, missä on hän?
— Sitäkään ei tiedetä. Joulun jälestä lienee hän oleskellut Hämeenlinnassa, vaan sittemmin luullaan marskin lähettäneen veljentyttärensä Puolaan.
— Hänellä on paljo liikettä sinne Puolaan, virkkoi herttua taas kulmiaan rypistäen, ja käänsi sitten puheen toisaalle. Kotvasen keskustelivat vielä Suomen herrat herttuan kanssa, jota olivat ohikulkiessaan tulleet tervehtimään, ja tekivät sitten lähtöä matkaansa jatkaakseen. Jäähyväisiä sanoessaan varotti herttua heitä vielä saapumaan Söderköpingin valtiopäiville, vaan hiukan kierrellen suomalaiset vastasivat:
— Jos suinkin rajankäynnistä pääsemme.
Herttua huomasi sen epäilyksen, joka näissäkin sanoissa piili, ja istui taas miesten mentyä hyvän hetken totisena mietteihinsä vaipuneena. Vaan sitten hän, ikäänkuin pakottamalla vapautuakseen noista mietteistään ja ajatellakseen muuta, virkkoi iloisemmin seuralaisilleen:
— Sukkela veitikka se Hieronymus kaikissa tapauksissa oli, olisi vahinko, jos hänen luunsa nyt jo märkäneisivät jossakin Suomen suomaalla. Ja tuolla lystikkäällä kosintahommallaankin hän ainakin teki tyhjäksi kaikki naimiskaupat Hornein ja Flemingein välillä. Mutta jos hän hengissä on, kuten Ståhlarm luulee, niin missä hiidessä se mies piilee, — tahtoisimmepa vielä nähdä sen iloisen veitikan.
Silloin astui kamariherra Lubert Kauer taas esiin ja kertoi jonkun herttuan henkivartioista maininneen tavanneensa Hieronymon aivan näinä päivinä juuri Räävelissä. Siitä tiedosta herttua ikihyväksi ihastui ja käski kohta ottaa selon, mitä perää noissa puheissa mahtoi olla ja jos mahdollista hakea ja tuoda luokseen tuon kadonneen suosikin. Melkein levottomana hän sitten noiden tiedustelujen tuloksia odotti ja kysyi moneen kertaan päivän kuluessa, eikö Hieronymoa jo ollut löytynyt. Mutta iltapäivällä hän vihdoin sai hyviä tietoja: Hieronymo oli todellakin tavattu Räävelissä ja hetken kuluttua hän jo itse ilmielävänä, tervennä ja reippaana, saapuikin Fitinghoffin hoville ja tuotiin herttuan huoneeseen. Hän pysähtyi ikäänkuin hiukan katuvan, vaan samalla veitikkamaisen näköisenä ovensuuhun kumartaen herttualle, jonka kasvot hänet nähdessään kirkastuivat ja joka iloisena, vaikkakin muka nuhdellen, virkahti:
— No vihdoinkin, sinä uskoton ja kiittämätön palvelija! Minä varustin ja lähetin sinut häämatkalle ja nyt olet yli puolen vuotta ollut karussa, — luulinpa sinun jo kerrassaan kavaltaneen herrasi. Millä puolustat itseäsi ja viipymisiäsi?
Hieronymo vastasi nöyrästi ja katuvaiseksi tekeytyen:
— Teidän ruhtinaallinen armonne, koko ajan olen työskennellyt sen tarkotuksen saavuttamiseksi, jota varten viime talvena sain loman ja matkustin Suomeen: jouduttaakseni häitäni ja mennäkseni naimisiin, vaan siinä on ollut niin monenlaisia pikkuesteitä ja vaikeuksia.
Herttua hymähti:
— Pikkuesteitä! — ethän sinä kuulu päässeen mihinkään alkuunkaan. Ei, poikani, nyt loppuu lomasi, sillä jos tätä menoa jatkat, saat viisikymmentä vuotta puuhata avioliittoasi ja kumminkin kuolet naimatonna. Mitä sinä nytkin täällä Räävelissä teet ja mistä tulet?
— Suomesta, toissapäivänä saavuin tänne.
— Ja poikamiehenä. Ei, tästä hetkestä alkaa palveluksesi taas!
Vaan nuori suosikki pyysi nöyrällä äänellä:
— Vielä yhden päivän lomaa pyydän, teidän ruhtinaallinen armonne, yhden päivän vain ja yön, ja silloin on koko tarkotukseni saavutettu.
— Mitä, tarkotuksesi? kysyi herttua kummissaan. — Oletko menettänyt järkesikin, tyttösi ainakin olet menettänyt, hänhän on Puolassa, luostariin suljettuna.
— Menettänyt … Puolassa … luostarissa, minunko tyttöni, — eikö helkkarissa!
Herttua huomasi suosikkinsa kasvonilmeistä, että tämä tiesi asiasta enemmän, ja kysyi:
— Hä, miten on sitten neiti Flemingin laita, miten on juonesi onnistunut!
— Huonosti ja hyvästi. Häntä on vankina pidetty kevään ja kesän Hämeenlinnassa, jossa … niin, jossa meidän rakkautemme hedelmä nyt turpeen alla lepää. Vaan hän on siltä minun, huomenna viimeistään hän istuu näillä polvillani.
— Sinähän puhut sekasin. Onko hän täällä, Räävelissä?
— Ei, vaan … vaan minä kuiskaan hiljaa: Marski Klaus Fleming lähettää hänet juuri tänään tänne minun luokseni. Ja sitten vietetään heti iloiset häät.
Herttua katseli epäillen suosikkiaan. Hän tunsi kyllä Hieronymon leikkisän, veitikkamaisen esitystavan ja tiesi myös hänen kykenevän jos joihinkin kujeisiin. Vaan tätä hän ei käsittänyt.
— Fleming lähettää! — teetkö sinä minusta pilaa?
— En, herra nähköön. Vaan te tulette huomaamaan minun olevan oikeassa, minä olen ollut Suomessa ja oppinut taikomaan! Vielä tänä iltana saatte nähdä tuolta selältä laivan purjehtivan laitatuulta suoraan Pikkalasta Rääveliin. Siinä tuodaan mulle morsiameni.
Vaan herttua kävi kärtysäksi.
— Ei, nyt sinä laskettelet mulle arvoituksia taikka ilmeisiä valheita. Sinun täytyy puhua suoraan ja puhua totta. Rangaistukseksi kaikista laiminlyömisistäsi tulee sinun nyt tuossa paikassa valehtelematta ja tarkalleen kertoa kaikki retkesi ja vehkeesi siitä hetkestä saakka, jolloin katosit, aina siihen asti, kuin nyt jälleen löysin sinut, — saamme sitten nähdä, voimmeko antaa sulle anteeksi. Istu tuohon jakkaralle, me ryhmitymme tähän pöydän ympärille.
Ja herttua, Fitinghoff sekä pari herttuan uskotuinta miestä istahti pöydän ympärille, johon isännän käskystä tuotiin viinimaljat ja tupakkavehkeetkin. Herttua oli keveällä, hilpeällä tuulella, ja uteliaana hän, lepäillen rahipatjalla, seinään nojaten odotti junkkarinsa kertomusta. Mutta tämä vähän vitkasteli:
— Teidän ruhtinaallinen armonne, minun täytyy Aeneaan tavoin huokasta: Infandum dux care jubes renovare dolorem! — ne kaikki muistot eivät ole niinkään suloisia.
— Ole ilveilemättä latinaksi, kyllä minä sinun tuskasi tunnen, koiransilmän. Anna tulla vain!
Ja nuorukainen alkoi:
— Turkuun tultuani sain selville, että marskin veljentytärtä en kaikista huolimatta voisi saada hyvällä omakseni, vaan että mulla sen sijaan oli tarjona joko hirttonuora tai vankityrmä. Kun kumminkin, enemmän kuin noita kumpaakaan, rakastin hempeää impeäni, nousin toverineni eräänä iltana Turussa satulaan, viedäksemme omin lupimme morsiamen mukanamme. Hämeenlinnan edustalla olikin tyttö jo melkein sylissäni, ainakin syleilin jo sitä kuomurekeä, jossa häntä vankeuteen kuljetettiin, pitelin ohjaksia ja olin valmis ryömimään kuomuun hänen viereensä. Vaan silloin piti juuri marskin äpäräpojan ehtiä huoveineen niskaamme. Meitä oli kuusi, heitä toistakymmentä. Ennen pitkää olivat toverini vankina, multa ammuttiin hevonen altani, — kaikeksi onneksi, sillä siinä keikauksessa jouduin itse hevoseni alle kinokseen, taikka oikeammin, minä ryömin sinne itse aivan umpisukkeloon. Asemani ei ollut juuri iloinen: tyttöni olin menettänyt, itse makasin hevosraatoni alla ja pelkäsin, että minut sieltä keksittäisiin. Vaivoin pääsin, huovien lähdettyä kahakkapaikalta, sieltä esiin; valtatietä en uskaltanut kulkea, käännyin yöpimeässä kylätielle jäälle ja juoksin, sekä lämpimikseni että joutuakseni, tietämättä minne.
No, ainahan sitä johonkin osuu. Erään halkokuorman päällä pääsin seuraavana aamuna muutamaan kylään, kievarista sain kyydin ja mahtavain suositusteni varassa ajoin pulskasti Helsinkiin. Aikomukseni oli sieltä pyrkiä suoraan meren yli Viroon, vaan jäät eivät olleet silloin kuljettavassa kunnossa ja siksi paneusin Helsingin majatalossa rauhallisesti nukkumaan, — kolmeen vuorokauteen en ollut paljo silmiäni ummistanut. Nukuin kokonaisen vuorokauden, ja ensimmäinen esine, joka herättyäni pisti silmääni, oli erään jesuiitan matkakauhtana. Näitä elukoita liikkui silloin ja liikkuu yhä tuhkatiheään Suomessa, — he luottavat Flemingin suojelukseen — ja kun minä kievarista läksin, olin puettu jesuiitan kaapuun, — lämpimiksenikin sen tarvitsin.
Eteläänpäin en päässyt, länteenpäin en uskaltanut lähteä, siksi ajoin itäänpäin ja tulin Viipuriin. Mutta ne helmikuun päivät olivat tulipalopakkasia, jesuiitan, kehnon, vaippa oli ohut ja kulunut, vilustuin pahanpäiväisesti reessä, ja Viipurissa sain maata kuumeessa kuukauden vuoteen omana erään kuppariämmän luona, jolle maksoin elatuksestani muutamia kolikoita ja lopusta posmitin vähän munkkilatinaa, jonka hän nähtävästi käytti sielunsa ravinnoksi. Tämä lepoaika saattoi olla hyväkin, se pani vainoojani uskomaan, että todella olin kaatunut ja siinä uskossa lienevät vieläkin. Viipurissa ollessani kävi marski itse siellä parikin kertaa ja olisi luultavasti kiirehtinyt tautiani, jos olisi tiennyt minun siellä olevan. Vuoteellani oli mulla muuten aikaa miettiä vastaista suunnitelmaani, ja niin päätin parattuani tehdä pikaisen matkan kotiini, Saksaan. Isäni oli siellä Heidelbergissa kuollut ja aikomukseni oli kerätä sieltä ne isänperinnöt, mitä minun osalleni oli tullut, voidakseni rennommin ja varakkaana miehenä ajaa kosimapuuhiani, — tuleva appeni panee suuren arvon maalliseen tavaraan. Vaan mitäs hittoja, — muut perilliset olivat siellä jo pitäneet pesäjaon ja jakaneet minunkin osuuden, hädintuskin sain heiltä kokoonraapituksi muutamia satoja talareita, joilla nyt senjälkeen olen herrastellut.
Aikomukseni oli palata Ruotsiin, vaan tuntuipa hiukan nololta tulla sinne toimien noin myttyyn mentyä ja siksi päätin käyttää lomaani ja vainajanoikeuksiani pistäytyäkseni vielä Suomessa. Tällä retkellä sain matkatoverikseni erään omituisen miehen, joka mulle avasi sekavan sydämmensä, — tässä kertoja hiukan seisattui, katsahti tutkiskellen ympärillään olevaa seuraa, ja jatkoi: — vaan se nyt ei kuulu tähän. Toista kuukautta sitten saavuin Saksasta takasin tänne Vironmaalle, vedin taas esille talvella käyttämäni jesuiitankaapun ja matkustin saaristolaisvenheessä Suomen puolelle.
Siellä oli yleinen usko se, että morsiameni oli lähetetty Puolaan, — toiset tiesivät, että Ebba-rouva oli antanut pohjolaisten poppamiesten noitua hänet kerrassaan kadoksiin, jonnekin kauas Jäämeren rannoille. Vaan minä tutkin asiaa tarkemmin ja aivan oikein: tyttöni oli vielä Hämeenlinnassa, jossa Sten Fincke häntä niin huolellisesti vartioitsi, ettei kukaan saanut vihiäkään hänen siellä olostaan. Verukesyillä pääsin käymään linnassa, annoin siellä runsaasti lohdutusta eräälle kuolevalle, paavin uskoon kuuluvalle eukolle, ja tarjousin sielunpaimenena lohduttamaan tuota langennutta lastakin. Ja luvan siihen sainkin, vaan tyttö, höperö, ei itse tahtonut minua luokseen. Hänelle oli kerrottu, että hänen sulhonsa oli kaatunut, eikä hän syvässä surussaan tahtonut tavata ketään, ei edes omaa sulhoaankaan — munkinpuvussa.
Linnassa sain urkituksi, että nyt syksyllä todellakin oli aikomus lähettää Anna Fleming Puolaan ja, vaikka hunnutettuna, olikin hän mukana, kun Fincken perhe tässä pari, kolme viikkoa sitten matkusti Hämeenlinnasta Kuitiaan, ollakseen Paraisten kirkossa läsnä Flemingin vanhimman pojan juhlallisissa hautajaisissa. Koetin matkalla ja koetin siellä perillä tavata tyttöäni, yhä pysyen hänen läheisyydessään, vaan turhaan, ja Flemingin huovit rupesivat minua jo läheltä katselemaan, — ne peijakkaat eivät kunnioita enemmän paavin kuin herttuankaan lähettiläitä. Heti hautajaisten perästä matkusti Flemingin perhe laivalla Pikkalaan, ja minullekos tuli kiire. Mahtoi se olla näökästä, kun minä jesuiitan puvussa ajaa karauttelin hiestyneillä hevosilla maanteitä pitkin, niin että liepeet liehuivat ja hiekka pölisi, ja öiseen aikaan, kun hevonen uupui, ei sittenkään auttanut muu, kuin vaihtaa tiepuolista, aituuksista, alle talonpoikain levänneitä työhepoja. Vaan ajoissa ennätin Pikkalaan, heittäysin ystäväksi palvelustyttöjen kanssa ja sain heiltä ongituksi varmat tiedot, että marski juuri tänään lähettää veljensätyttären Sten Fincken tyttären seurassa Räävelin kautta Puolaan, jossa kuuluu olevan aikomus saada Annalle paikka hovissa, — he kai luottavat siihen, että koko viimetalvinen juttu on hautautunut unhotuksiin. Hyvä, arvelin minä, kun kerran Suomesta tulet, niin oletkin minun! Vuokrasin ensimmäisen joutilaan kalastajavenheen, ehtiäkseni vastaanottamaan morsiantani Vironmaalle, jonka rannassa taas pulpahdin nuorena junkkarina esiin jesuiitankuorestani. Ja tässä olen nyt teidän ruhtinaallisen armonne palvelukseksi, — ainoastaan yhden lomapäivän pyydän vielä.
— Ja tuolta kai jo tulee morsiamesi, huudahti Fitinghoff, joka yhtä suurella hauskuudella ja mielenkiinnolla kuin herttua oli kuunnellut nuoren seikkailijan kertomusta ja nyt oli noussut katsomaan ulos ikkunasta. Toisetkin syöksähtivät siihen hänen luokseen. Kaukaa ulapalta näkyikin sieltä valkonen purje, joka näytti lähestyvän Suomen puolelta päin. Herttua, jonka mielenraskaus oli tykkänään huvennut Hieronymon iloiseen kertomukseen, taputti reippaasti suosikkiaan olalle, lupasi täyden anteeksiannon ja vielä kahden päivän loman, — enempää ei.
— Mutta miten nyt täällä aijot saada tytön käsiisi? Häntä luultavasti ei lähetetä Puolaan ilman jommoistakin saattoväkeä?
Hieronymo huiskautti veitikkamaisena kättään:
— Siitä on kaikesta huoli pidetty. Metsikössä, kaksi neljännestä täältä, on tarvittavana hetkenä oleva kätkössä toistakymmentä rotevaa miestä, jotka ovat vannoneet, etteivät laske neitosia ohi. Ja minä olen myös jotakin vannonut, — tällä kertaa ei loukkuni petä.
— Ja mistä hiidestä sinä täällä vieraalla seudulla olet yhtäkkiä löytänyt niin monta uskollista ja altista miestä?
— Teidän ruhtinaallisen armonne henkivartioväestä.
Nuori junkkari ei voinut olla hymähtämättä eikä herttuakaan päässyt oikein ankaran näköiseksi, vaikka kyllä parastaan koetti ja varotellen puisti sormeaan Hieronymolle:
— Mitä, sinä uskallat vietellä minun henkivartioitani omiin koirankujeihisi, — varo nahkaasi! Ja sinä siis tiesit minun olevan täällä, etkä tullut kohta ilmoittamaan itseäsi.
— Tiesin, vaan en tahtonut tulla teidän ruhtinaallisen armonne eteen muuta kuin morsiameni seurassa, — huomenna olisin jo tullut. Vaan Räävelin kadulla tapasin muutamia södermanlantisia henkivartioita, vanhoja tuttaviani, hyviä tovereitani. Vein heidät muutamaan tavernaan, siihen tuli heitä pian useampia, juotiin olutta ja minä kerroin heille asiani ja tarpeeni. Ja he olivat heti innostuneet auttamaan minua, — luotin teidän ruhtinaallisen armonne anteeksiantavaisuuteen.
— Hm, sinä luotat siihen paljo, vaan olkoon menneeksi. Ota henkivartioitani kuinka monta tahdot, — tottatosiaan, onhan meidän pidettävä huolta, ettei lintu tällä kertaa lennä kynsistämme. — Herttua käveli pari kierrosta mietteissään lattialla, pysähtyi sitten ikkunan eteen ja virkahti: — Mutta kas, laiva lähenee jo nopeasti, sinun on riennettävä vartiopaikallesi.
— Ei ole kiirettä, Flemingin äpärä, joka on saattamassa neitosia, on kyllä siksi viekas, ettei hän yötä vasten lähde oudoille taipaleille. Mutta aamun sarastaessa täytyy kumminkin olla paikalla, joten lie paras joutua valmistautumaan.
Herttua teki myöskin lähtöä Fitinghoffin hovilta, sanoi tahtovansa maata tämän yön laivassaan, koska viime yönä maissa oli nähnyt pahoja unia. Hetken kuluttua siis koko seurue nousi satulaan ja lähti verkkasesti ratsastamaan ylängöltä, jossa kartano sijaitsi, alas laaksoon, jonka peitti tiheä metsä. Ääneti ratsastettiin alkutaival, herttua näytti olevan mietteihinsä vaipuneena eikä seuralaisetkaan silloin tohtineet häntä lörpötyksillä häiritä. Vaan siellä metsätiellä kutsui herttua Hieronymon rinnalleen ja virkkoi, kun he vähän olivat erottautuneet muusta joukosta:
— Katkasit äsken kertomuksesi puhuessasi siitä matkatoverista, joka sinua seurasi Saksasta. Kuka oli tuo liian avomielinen mies?
— Teidän ruhtinaallisen armonne läheinen sukulainen, vastasi Hieronymo hymähdellen.
— Sen jo arvasin, Kustaa Eerikinpoika siis. Onko tuolla heikolla, haaveilijalla veljenpojallani todellakin joitakin tuumia?
— Sekavia ne ainakin ovat ja niiden pääponsi tuntuu olevan, että hänellä on ääretön halu ja ikävä takasin kotimaahansa ja äitinsä luo. Suomeen hän siis kaikin neuvoin pyrkii. Olenpa jo pari vuotta sitten hänet Suomessa tavannutkin valepukuisena, vaan silloin oli hänen kiireesti paettava pois maasta Flemingin huoveja, ainoastaan naisjuonilla pääsi hän vapauteen.
— Hänellä on siis suosijoita Suomessa. Äitinsä?
— Ehkä muitakin. Nytkin on häntä nähtävästi yllytetty käyttämään hyväkseen kotimaansa hajanaisia, levottomia oloja, saadakseen päähänsä isänsä kruunun, mutta häneltä puuttuu itseltään rohkeutta ja yrittelijäisyyttä sellaisiin toimiin.
Herttua vaipui taas hetkeksi mietteisiin, hän näytti mielessään harkitsevan tuota mahdollisuutta, että Eerik-kuninkaan puolue vielä kohottaisi päänsä lisäämään valtakunnassa vallitsevaa yleistä hämminkiä. Mutta tuo mahdollisuus ei näyttänyt häntä pelottavan, puolittain leikillisesti hän virkkoi:
— Kunpa koettaisi, minä en sitä panisi pahakseni, jos vain kujeet Suomeen kohdistuisivat. Saisipa Fleming muutakin ajattelemista, kuin meidän vallan vastustamista. Ja toista veljenpoikaani se pakottaisi ryhtymään johonkin edes ratkaisevaan. Puolan kuninkaan täytyisi joko antaa meille täyden vallan, taikka…
Herttua katkasi lauseensa, ratsasti hetkisen ääneti ja virkkoi taas:
— Ketä hänellä voi olla apumiehiä, keneen hän luottaa? Ja missä hän on?
— Minusta hän jäi Riikaan, heikkona ja kivuloisena ja raskasmielisenä. Enkä luule hänellä olevan mahtavampia auttajia ketään. Hänelle on nähtävästi kerrottu siitä yleisestä, usein jo ilmikapinaan puhenneesta tyytymättömyydestä, joka Suomen rahvaassa ja varsinkin Pohjanmaalla vallitsee Flemingin valtaa ja koko nykyistä hallitusta vastaan ja josta kyllä helposti voisi sytyttää aimo rovion. Häntä on kehotettu tulemaan Suomeen, kulkemaan kuin isänisänsä aikoinaan rahvaan joukossa sitä aseisiin yllyttämässä, nostattamaan koko kansan ja sen etupäässä laskeutumaan rannikolle kukistamaan nykyiset vallanpitäjät ja anastamaan hallitusohjat käsiinsä ensiksi Suomessa ja sitten Ruotsissa. Eikä se tuuma kenties mahdoton olisikaan, jos olisi miestä sen tekijäksi. Vaan Kustaa Eerikinpoika epäilee itseään ja onneaan, ruikuttaa vain kohtaloaan ja itkee, kykenemätönnä tekemään varmaa päätöstä ja ryhtymään toimintaan.
— Onpa pilautunut polvi isämme ajoilta, virkahti herttua melkein huoahtaen. Nämä mietteet eivät olleet hänellekään niin aivan vieraita, Kustaa Eerikinpoika oli hänenkin mielikuvituksessaan useinkin pyörinyt. Hän oli tuuminut, olisiko parempi siirtää Ruotsin kruunu kokonaan pois Juhanan epäluotettavalta, vehkeilevältä suvulta ja antaa se takasin Kustaa Vaasan vanhimmalle perijälle, vaikka tämä olisikin niin heikko ja saamaton ruhtinas, kuin Eerik XIV:nen poika oli. Kylläpä valtakunta siltä tulisi hoidetuksi niinkuin nytkin, niin, paremmin, varmemmin. Vaan hän oli karkottanut ne mietteet mielestään ja muisteli niitä nyt siinä ratsastellessaan ainoastaan menneinä, hyljättyinä tuumina. Vielä hän kysyi Hieronymolta:
— Mutta hän aikoo siis Suomeen?
— Aikoo, mielensä palaa sinne, vaan hän ei uskalla. Hän aikoo kaikenmoista, — hän aikoo Ruotsiinkin.
Hieronymo katsoi tuota sanoessaan tutkivasti ja hiukan veitikkamaisesti herttuan kasvoihin. Mutta nuo sanat eivät niihin tehneet juuri mitään vaikutusta, herttua loi vain terävän katseen suosikkiinsa ja kohautti olkapäitään:
— Mitä sillä tarkotat?
— Minä, en mitään. Mutta hän kenties haaveksii, että ehkä häntä ei
Ruotsista ajettaisikaan pois niin vihasesti kuin Suomesta.
Herttua hymähti.
— Kyllä sinut ymmärrän, veitikan. Vaan sinä erehdyt: me emme katso syytä olevan vaihtaa yhtä heikkoa herraa toiseen, meillä ei ole halua ruveta Kustaa Eerikinpojan majordomukseksi. Metelöiköön Suomessa, sama se, hänen kohtaloonsa emme puutu, meidän on valvottava Ruotsin valtakunnan parasta — ja omaamme. Enkä oikeastaan tiedä, olisiko suotava hänen tulevan Suomeenkaan. Jos Pohjanmaan reipas kansa kerran nousee Flemingin sortovaltaa vastaan, miksi pitäisi noiden kelpo miesten vuodattaa verensä tuon heikon, saamattoman ruhtinaanpojan puolesta, joka ei kumminkaan kykeneisi heidän etujaan eikä oikeuksiaan puolustamaan. Miksi juuri hänen hyväkseen…?
Tämän viimeisen lausui herttua melkein kuin itsekseen, mutta huomasi samalla, että hän sen oli suosikilleen ääneen puhunut. Silloin hän, ravistaen varovaiset mietteet päältään, reippaammin jatkoi:
— Minulla pyörii vielä mielessäni tuo uni, jonka viime yönä näin. Mutta jos tässä joutuvat vaakunat heilumaan ja ihmisluut valkenemaan, ei niin ainakaan tule tapahtumaan Kustaa Eerikinpojan hyväksi, siitä minä vastaan.
Oli jo ratsastettu tuon pienen metsän läpi ja saavuttiin juuri sen aavikon reunalle, joka oli Räävelin vanhan, muuritetun kaupungin edustalla ja jonka halki tie vei tulliportille. Siihen seisattui seurue hetkeksi katsomaan kaunista rannikkomaisemaa, satamaa, jossa joukko aluksia kelluili ja sen takana leviävää, aavaa ulappaa. Tuolta ulapalta laski juuri se laiva, joka hyvää laitatuulta oli tullut Suomen puolelta, satamaan, — saattoi nähdä, kuinka laivaväki kokoili purjeita ja selitteli ankkurin vitjoja. Se oli Flemingin laivoja, Hieronymo tunsi sen nyt varmasti ja tiesi samalla, että siinä nyt oli hänen morsiamensa. Ja innossaan hän huudahti:
— Siinä saaliini, siinä hempeä neitoni. Yökausi vielä, ja hän on omani, ikipäiviksi!
Vaan herttua katseli mielihyvällä reippaan nuorukaisen iloa, tuumi tuokion ja virkkoi:
— Miksi yökausi, miksei jo heti? Meillä on riittävästi miehistöä mukanamme, me miehitämme Flemingin laivan ja otamme sen mukaamme Ruotsiin. Se on valtakunnan laivoja, joita Klaus herra omin lupinsa ja vastoin kieltoani pitää Suomessa, käyttäen niitä omiin tarkotuksiinsa, meidän on velvollisuuskin ottaa se talteemme. Ja laivaväestä otamme mukaamme ketä tahdomme.
— Ainakin neitosista toisen. Vaan eihän teidän ruhtinaallinen armonne tee minusta pilaa?
— En, se on päätetty, seuraa sinä vain mukana. Vielä tänä iltana tahdon laivassani viettää sinun kuuliaisesi ja vahvistaa teidän yhteenmenonne. Nyt vain työhön!
Seurue ratsasti kaupunkiin ja herttua antoi henkivartiainsa päällikölle muutamia käskyjä. Kaupungissa viivyttiin hetkinen, otettiin mukaan herttuan matkatarpeiksi varatut eväät ja sinne jääneet henkivartijat ja ajettiin sitten tuon keskiaikaisen, tiilikattoisen kaupungin kapeita, mutkittelevia katuja myöten rantaan päin. Kaupungin asukkaat, jotka olivat asunnoistaan syösseet ulos katsomaan tuota komeata seuruetta, tungeskelivat ahtailla kaduilla ja hidastivat vähän kulkua, joten tunnin aika ehti livahtaa, ennenkuin saavuttiin kaupungin rantaportille, josta oli muutamain minuuttien matka alas satamaan. Vaan portin läpi tultuaan seurue yhtäkkiä hämmästyneenä pysähtyi kuin yhteisestä käskystä ja kaikki katsoivat ihmeissään ulapalle päin.
Tuo laiva, joka äsken jo oli laskenut ankkurinsa ja riisunut purjeensa, liiteli nyt sataman ulkopuolella purjeet pystössä vankassa tuulessa merelle päin ja laivaväki näkyi siinä yhä lisäävän purjeita. Nuorelta junkkarilta pääsi kirmas huudahdus: hän katsoi laivaa, katsoi herttuaa, osaamatta sanoa mitään. Vaan herttuankin äsken niin kirkas otsa synkistyi ja häneltä pääsi vihanen kirous.
— Niille on haiskahtanut käry, heittiöille, ne livistävät taas kynsistämme, — kirous ja kuolema! Poika parka, kaikki ponnistuksesi olivat siis taaskin turhat!
—Sotivatko kaikki manalan vallat vastaani, virkkoi Hieronymo masentuneena. — Ja kuka on ilmaissut juoneni Olavi Klaunpojalle?
— Ah, hän on Flemingejä hänkin, varova ja liukas. Mutta maltahan vielä!
Herttua tuumi hetkisen lähettää oman, nopeakulkuisen laivansa pyytämään kiinni pakenevaa alusta, vaan laivan päällikkö vakuutti, että se olisi turha yritys. Laivan purjeet olivat koossa, ankkuri pohjassa, iso osa miehistöä maissa, — ja Flemingin laiva pyyhki jo yhä paranevaa vauhtia aavalla merellä. Ei siinä auttanut nuorukaisen muu kuin talttua ja alistua kohtaloonsa. Mutta surkutellen katseli herttua nuorta suosikkiaan, tuota äsken vielä niin hilpeämielistä, vallatonta, luottamusta täyteläistä veitikkaa; hän oli nyt aivan kukistettu, näin nolostuneena ja masentuneena ei herttua ollut häntä ennen koskaan nähnyt. Ja tuohon sääliin sekaantui oma kiukkukin; olihan herttua jo mielessään niin nauttinut Flemingin nolaamisesta. Hän seisoi hetkisen luoden uhkaavia silmäyksiä etenevään laivaan ja virkkoi sitten ikäänkuin lohdutellen suosikkiaan:
— Sulla on naimayrityksissäsi huono onni, ja niin on mullakin puhemiehenä. Vaan ole huoletta, tässä ryhdytään pian toisiin taivutuskeinoihin. Kärsivällisyyttä ja rohkeutta, poikani! — ole varma, me pakotamme Flemingin mielisuosiolla antamaan sulle morsiamesi. Sillä me tahdomme kukistaa hänet, meillä on tuumat vireillä ja jos nekään eivät auta, niin jo perhana tiedänkin mikä auttaa: nuijat ja tykinkuulat! Hänen täytyy kukistua, me sytytämme sellaisen rovion, että hän palaa omaan pesäänsä, — Pohjanmaalla on tervaksia tarpeeksi! Malttia vielä vähän. Sinä seuraat nyt mukanani Ruotsiin, jossa annan sulle mielesi viihdykkeeksi sopivia toimia, kunnes hetki on tullut. Ja nyt: alas laivaan!
Seurue laskeutui rantaan, jossa venheet olivat valmiit viemään matkustajat alukseen. Vaan yksin, viimeisenä ja sanattomana kulki Hieronymo pää kumarassa ja jäsenet rauenneina. Hänen sisässään taisteli taas suru ja kiukku, kiivaina ja tulisina molemmat. Taas oli hänellä ollut tyttönsä tuossa juuri kuin kämmentensä välissä, silmukka oli ollut niin tarkka ja luja, — ja tuolla loittoni laiva Suomen rannalle päin! Pitikö hänen nyt jättää kaikki ja seurata herttuata Ruotsiin, — se oli lannistavaa, se oli toivotonta! Ja siksi jäi Hieronymo, kun toiset jo olivat nousseet venheisiin, vielä yksin epävarmana laiturille seisomaan.
— No, mitä mietit, virkkoi herttua. — Astu venheeseen vain, ei nyt ole muuta neuvoa.
Hieronymo läheni venhettä, vaan virkkoi vielä ennen siihen nousemistaan:
— Mutta yhden suosion pyydän vielä teidän ruhtinaalliselta armoltanne.
— No pyydä pois, kai sen myönnämme suuren surusi takia. Mikä on mielessäsi?
— Että saan edelleen Ruotsissakin nauttia niitä oikeuksia olla vainajain kirjoissa, joista mulla Suomessa on ollut niin paljo hyötyä.
— Ole kirjoissa missä tahansa ja minkänimisenä haluat, käytä valetukkaa ja vaikka naamaria, siitä en välitä, kunhan luonani olet. Ka niin, venheeseen nyt!
* * * * *
Räävelin satamasta lähtenyt laiva kiiti hyvää laitatuulta Suomen rannikkoa kohden. Sen perässä, ruorimiehen vieressä, seisoi nuori mies, joka loi ivallisia katseita loittonevalle rannalle, jonne hän näki suurenlaisen, komean seurueen kaupungista laskeutuvan. Nuorukainen oli Olavi Klaunpoika ja hän arvasi, että tuo seurue oli Södermanlannin herttuan matkuetta. Ja hän puhui siinä puoleksi itsekseen, puoleksi ruorimiehelle:
— Ehei, herttua kulta, ei Flemingin laivoja niinkään kaapata, — tuleppas ja ota, jos ylettyy käsivartesi! Pikkalasta et taida kumminkaan tulla laivaamme hakemaan.
Hän käveli sitten keskikannelle ja käski laivamiesten vielä lisätä muutaman välipurjeen, jotta vauhti yhä siitäkin paraneisi; hän näet vielä vähän varoi, että herttua uudella laivallaan koettaisi ajaa häntä takaa. Mutta samalla hän huomasi, että se pelko oli turha; Räävelin satamassa makaavassa laivassa ei nostettu purjeitakaan. Tultuaan siitä vakuutetuksi, siirtyi Olavi puhuttelemaan kahta neitosta, jotka kaidepuihin nojaten surumielisesti katselivat loittonevaa rannikkoa.
— Elkää surko nyt enää tytöt, hiiteen happamet kasvot! Pääsettehän te tästä Suomenlahden yli toisen kerran, minä päivänä tahansa, kunhan valitaan sopivampi hetki. Nyt on laiva vietävä turvaan Pikkalaan, eihän siitä pääse mihinkään.
— Voi jos olisit laskenut meidät maihin, Olavi, meidät yksin! Kyllä me rantaan olisimme päässeet ja ominpäin jatkaneet matkaa, miksi kuljetat meidät Suomeen takasin? — Niin virkkoi harmistuneena ja silmät säkenöivinä pienempi, vikkelämpi tytöistä ja käännähti samalla suuttuneena selin Olaviin.
— Olethan järjetön, orpana, teidätkö olisin yksin jättänyt sinne kulkemaan vieraita maita. Olisittehan jo heti joutuneet herttuan ja hänen miestensä kynsiin.
— Siitä me kyllä olisimme suoriutuneet, laivasi olisit saanut viedä, koska siitä noin turhanpäiten olet arka.
— Ei, Elina, juuri teidänkin vuoksi on tärkeää, että kiirehdimme Pikkalaan. Tiedäthän, kuinka halukkaasti herttua laivojamme himoitsee, mutta yhtä kärkäs olisi hän epäilemättä viemään Annan mukanaan Ruotsiin, sellaisia vehkeitä hänellä jo kauan on ollut mielessään. Mutta pitkän nenän hän tällä kertaa sai. Ja te, tytöt, kyllä te vielä ennätätte sinne Varsovaan Puolan herrain hienosteltaviksi, kiirehditään nyt vain aamiaiselle kotiin.
Tyttöjen oli tyytyminen, vaikka se vaikeaa olikin, Elinasta varsinkin. Tätä matkaa oli hän jo kauan suunnitellut ja siihen niin paljo rakentanut. Ja hän oli jo mielestään ollut kuin tarkotuksensa perillä, kun laiva oli asettunut ankkuriin Räävelin satamassa. Vaan siellä oli Olavi, joka jo kohta oli epäillen katsellut erästä satamassa olevaa, uutta ja komeaa alusta, ensiksi itse soutanut maihin ja hetken kuluttua palannut sieltä antamaan kiireistä käskyä paluumatkalle lähdöstä. Hän oli näet rannassa kuullut Kaarlo-herttuan olevan Räävelissä ja silloin hän kohta vainusi pahaa: Flemingin laivaa ei ole turvallista jättää noin lähelle herttuan miehitettyä alusta, paras siis kiirehtiä Suomeen takasin. Ja siitä se oli riippunut, että neitosten ulkomaanmatka jo Räävelin rannassa oli keskeytynyt.
Aamun valjetessa laski laiva jo Pikkalan lahteen ja suuntasi sen väljää satamaa kohden. Siellä oli pitkin väylän vartta ja saarien lomissa laivoja ankkurissa, suuria ja pieniä, ja satamaan tultua näkyi pitkin rannikkoa vilkasta toimeliaisuutta ja liikettä; keskentekoisia laivankehiä kohosi telakkapuilla toinen toisensa vieressä ja niiden reunoilla ja korkeiden kaaripuiden välissä kuhisi kuin muurahaisia uutteroita kirvesmiehiä, joiden veistäntä kajahti laajalti yli lahdelman. Korkeita kasoja erämaan vankkoja petäjiä oli sinne rakennusaineiksi vedätetty ja lauttamiehet varppasivat uusia lauttoja selältä. Siinä oli Klaus Flemingin laivaveistämö, jossa rantamaan taitavat laivanrakentajat ehtimiseen hänelle uusia laivoja veistivät ja vanhoja korjailivat. Rannalle tämän laivatelakan ympärille oli syntynyt kokonainen kylä pieniä työväenmökkejä, vaan vähän etempänä maan puolella, kauniin metsikön keskellä, oli marskilla itsellään suuri, komea asuinrakennus, jossa hän, näitä rakennustöitä valvoessaan, mielellään majaili laivastonsa luona, joka oli hänen, vanhan amiraalin, mielikkilaitos.
Tänne päärakennukseen nousivat tytöt verkkaan ja vitkastellen rannasta ja Olavi kiirehti sinne myös tekemään isälleen selkoa, mikä hänet oli pakottanut kesken katkasemaan matkansa. Mutta marski ei nyt ehtinyt koko tälle seikalle suurta huomiota osottaa, hänellä oli taas niin monet raudat tulessa; lähettiläitä, jotka olivat tuoneet viestejä taikka odottivat sellaisia, lennättääkseen niitä ympäri maan, istui rivittäin hänen eteisessään ja itse hän heille jakeli käskyjä ja saneli sekaan kirjeitä Gröningille, jonka hanhensulka sai tavallista vinhempää vauhtia riipostella karkeita papereita. Hiukan hajamielisenä kuunteli hän Olavin kertomusta ja hyväksyi hänen toimenpiteensä täydelleen.
— Vaan herttuan viipyminen Räävelissä ei tule olemaan pitkäaikainen, selitti Olavi. — Tuleeko minun siis muutamain päiväin perästä taas lähteä saattamaan tyttöjä matkalle?
— Eikö mitä, jätetään koko matka, mitäpä ne tytöt oikeastaan siellä Puolassa tekevätkään, puhui marski puuhainsa lomaan. — Annan mieli tasautuu kyllä täällä kotonakin ja minä olen pitävä huolta, että tuo pieni törkyjuttu unhottuu, — arveluttavampikin olisi hänen olonsa heikkoine taipumuksineen siellä ventojen parissa. Ja sitäpaitsi, meillä ei ole nyt aikaa sellaisiin tuumiin, meidän täytyy nyt taas aivan pian palata Kuitiaan, voidaksemme lähempää seurata ja johtaa näitä hetken tärkeitä asioita, ja silloin tarvitsen minä sekä sinut että laivasi. Tytöt saavat kiltisti seurata mukana sinne.
Ja marski kiintyi taas noihin moniin touhuihinsa, jotka häntä tällä hetkellä innostivat. Hänelle oli aivan äsken saapunut sekä Ruotsista että Suomesta kuulumisia, jotka vaativat koko hänen huomionsa. Herttua puuhasi Ruotsissa, ilman kuninkaan lupaa, valtiopäiviä, joiden tarkotuksen marski vallan hyvin oivalsi suunnatuksi suorastaan itseään vastaan, hänen valtansa kukistamiseksi, ja näille valtiopäiville koetti herttua tietysti houkutella niin paljo suomalaisiakin kuin mahdollista. Kaarlo Horn oli isänsä hautajaisissa ollessaan kehottanut Suomen aatelisia saapumaan Söderköpingiin ja herttuan yksityisiä lähettiläitä liikkui samaa tarkotusta varten Suomessa. Nyt piti marskin saada vastavirran toimeen, hänen täytyi panna liikkeelle koko vaikutusvoimansa, estääkseen suomalaisia lähtemästä Ruotsiin, jossa olisivat joutuneet antamaan kannatustaan herttuan vehkeille.
— Saadaanpa nähdä, moniko Suomen herroista Ruotsiin matkustaa, virkkoi hän ilosella varmuudella pojalleen, palatessaan huoneeseensa lähettämästä taas erään viestinviejän matkoille. Sitten hän istahti hetkeksi lepäämään ja jatkoi: — Ne aikovat panna meidät kanteenalaiseksi säätyjen edessä Ruotsissa ja tuomita meidät, muitta mutkitta, hirteen, — ei niillä olekaan pienet aikeet!
— Tuomita, vastoin kuninkaan lupaa? — kysyi nuorukainen ihmeissään.
— Ovatko he näihinkään asti kuunnelleet kuningasta? Siitä ilveilystä, jota nyt pitkät ajat on näytelty, täytyy kumminkin kerran tulla loppu enkä pane minä pahakseni, että herttua nyt kerrankin osottaa, millä kannalla välit oikeastaan ovat. Mutta mikä siitä on oleva seuraus?
Marski käveli pari kierrosta huoneessaan ja lihakset hänen kasvoissaan näyttivät pingoittuvan lujasta päättäväisyydestä. Hän oli kevätkesällä, ollessaan laivastollaan liikkeessä Viipurin puolessa, sairastellut ja muutenkin ollut mieleltään hiukan masentunut, vaan nyt hän oli taas täydessä jäntevyydessään ja voimassaan, väsymätön puuhissaan ja ponnistuksissaan ja mieli pirteä ja tarmokas. Asiat kehittyivät ratkaisuaan kohden ja silloin oli hän oleva mies paikallaan. Ja hän jatkoi:
— Olivatpa seuraukset minkälaiset tahansa, valmistautumattomina ne eivät tule meitä kohtaamaan eikä äkkiarvaamatta typerryttämään!
Ja taas ryhtyi marski töihinsä, tällä kertaa valmistamaan käskyä kaikkien Suomen linnojen päälliköille tarkasti valvomaan, että varustukset ovat hyvässä kunnossa ja ettei keitään epäiltäviä henkilöitä pääse niihin nuuskimaan. — —
Vaan neitoset, joiden matka ulkomaille nyt oli kokonaan kuivunut, istuivat alakuloisina kahden kuusikon katveessa erään läheisen kallioniemen käressä, josta saarien lomitse Suomenlahden aava ulappa siinti, ja tarinoivat siinä surunvoittoisesti katkenneesta matkastaan ja muista kaatuneista toiveistaan. Anna istui tyyneempänä sammaleisella kalliolla, nojaten päätään käsivarteensa, eikä hänen kasvoistaan ilmennyt niinkään paljo pettymystä, kuin raukeaa väsymystä. Kulunut vuosi oli jättänyt syviä jälkiä hänen kasvoihinsa, ne olivat nyt kalvakat ja jäykät ja teräväksi oli käynyt tuo piiru suun kupeella. Ja mieleltäänkin hän oli ikäänkuin taittunut; hän askaroitsi niinkuin ennenkin, oli nöyrä ja tottelevainen, vaan teki sen kaiken ikäänkuin vaistomaisesti, puolella tajunnalla. Kun hän Hämeenlinnassa oli kuullut, että hänen setänsä oli päättänyt lähettää hänet Puolaan, oli hän vastaansanomatta siihen suostunut, mutta iloitsematta siitä erityisesti. Hän oli vain käynyt jättämässä jäähyväiset pienelle hautakummulle linnan hautuumaalla, oli itkenyt siinä syksyisen illan, eikä senjälkeen ollut itkenytkään. Ja kun hänelle nyt taas ilmoitettiin, että tuo matka oli peruutettu, tyytyi hän nurkumatta siihenkin. Joskin hän tuolta matkalta oli toivonut jonkunverran viihdytystä, niin olihan hänelle oikeastaan yhdentekevää, missä hän oli: hänen sulhonsa oli kuollut, hänen rakkautensa kuollut, hänen unelmansa kuollut, itse oli hän jälellä kuin varjo entisyydestään, kuin kesän alussa kellastunut koivu, jonka lehdet hervottomina lepattavat ja vähitellen tippuvat pois.
Vaan Elinan mieli oli kuohuksissaan tuon rauenneen matkan johdosta. Hän säilytti vielä oman unelmansa ehyenä ja kirkkaana ja sitä toteuttaakseen hän juuri olikin pikkuvehkeillään punonut koko matkasuunnitelman kokoon. Sydänkesällä oli Liuksialan rouva eräänä päivänä käynyt Hämeenlinnassa, matkalla tyttärensä luo Kirkniemeen, ja pitkä, yksityinen keskustelu oli taas ollut hänen ja Elinan välillä. Elina oli saanut kuulla, että Kustaa Eerikinpoika, jonka kohtaloita hänen mielensä niin kiihkeästi oli takertunut seuraamaan, taas oli matkalla Saksasta kotiinsa päin, ja olipa Kaarina-rouva uskotulleen kertonut niistäkin rohkeammista tulevaisuuden suunnitelmista, joita tällä haavaa pyöri hänen maanpakolaisen poikansa päässä. Eerik XIV:nen poika oli vihdoinkin päättänyt lähemmältä ruveta seuraamaan tapausten vaihteita isänsä valtakunnassa, mutta hän oli niin heikko, valitti äiti, niin horjuva, niin vailla selkärankaa ja itsensä luottamusta, ja etupäässä vailla uskottua auttajaa ja rohkaisijaa…
Nuo tiedot olivat taas sytyttäneet ilmituleen Elinan vilkkaassa mielikuvituksessa jo kauan kyteneitä tuumia. Hän päätti hakea käsiinsä tuon nuoren miehen, puhutella häntä, virittää hänessä uutta rohkeutta ja jäädä hänen auttajakseen. Vaan sitävarten täytyi hänen päästä ulkomaille, siksi oli hän houkutellut ankaran Klaus-herran lähettämään veljensätyttären Puolaan ja isänsä laskemaan hänet itsensä mukaan. Kaikki oli jo ollut valmiiksi harkittua ja aivan toteutumaisillaan, kun sattuma näin katkasi hänen tuumansa.
— Oi kuitenkin, kun tässä täytyy olla nainen, tällainen heikko, avuton aatelisneiti! — niin tuskitteli hän siinä rantakalliolla, luoden ahnaita silmäyksiä ulos syksyseltään aaltoilevalle ulapalle ja takoen kiukustuneena kivellä kallion harmajata kylkeä. — Jospa olisin mies, kylläpä tietäisin tempun! Ensimmäisen purjeveneen päästäsin valkamasta, nostasin purjeen ja viilettäisin Viron rannalle. Ja sieltä hakisin tuon heikon ruhtinaanpojan ja omalla käsivarrellani hänet auttaisin kunniaan, — sen tottatosiaan tekisin!
— Jos olisit mies, et olisi noin uhraavainen.
— Uhraavainen, en tiedä olenko uhraavainen. Omaa kunniaani siinä tavottelen, omat intohimoni minua kannustavat, oma kuolemattomuuteni. Unelmani esineenä ei ole itse mies, enhän ihaile tuota heikkoa raukkaa, näen hänessä ainoastaan kuninkaanpojan, jonka juuri minun pitäisi nostaa loasta, kuuletko minun, — sitten hän saisi hyljätä minut, sama se, minä olisin kumminkin tehnyt jotakin suurta ja mainiota!
— Ja mitä nyt aijot, — luopuako unelmastasi sinäkin?
— En koskaan. Vahdin ensi tilaisuutta päästäkseni Riikaan. Ja minä pääsen hänen luokseen, ole varma siitä, ja viritän uudelleen hänen lannistuneet toiveensa, — mulla on hyviä uutisia hänelle vietävänä. Ja minä matkustan vaikka ympäri mannermaan keräämään hänelle auttajia ja varoja, minä pakotan hänet itsensä taivuttamaan ruhtinaita puolelleen. Ja ennen kaikkia, minä puhallan häneen uskoa itseensä, kuninkaalliseen syntyperäänsä, korkeaan kutsumukseensa… Oi, en tiedä, mitä kaikkia tekisin, vaan minä uskon, että onnistuisin, — ja minun täytyy onnistua.
Anna istui liikahtamatta nojaten päätään käsivarteensa ja kuunnellen ystävättärensä luottamusta ja rohkeutta uhkuvaa sanatulvaa; hän ihaili tuota kukistumatonta toivoa, vaan ihmetteli samalla itsekseen, että joku vielä saattoi odottaa elämältä noin paljoa, odottaa edes jotakin. Hänen katseensa harhaili kauas ulapalle ja kotvasen äänettömyyden jälkeen virkahti hän hiljaa:
— Onnellinen sinä!
Elina käännähti kummastuneena hänen puoleensa.
— Miksi onnellinen, kun tuumani taas meni myttyyn?
— Onnellinen siksi, että vielä rohkenet toivoa ja suunnitella tulevaisuuden kuvia; onnellinen siksi, että sulla edes unelmissasi vielä on tulevaisuutta, — minulla ei ole enää.
Elina hypähti paikoiltaan ja hiipi istumaan aivan Annan viereen, teivien häntä vyötäreiltä.
— Niin, serkku, minä olen todellakin onnellinen, sillä minä tunnen itsessäni voimaa toteuttaa toiveeni. Ja minä teen sen ja tempaan sitten sinutkin mukaani tuohon uhkuvaan onneeni ja kunniaani.
— Minua et, sillä multa on usko kuollut. Vaan sinä, Elina, toivo, toivo, niinkauan kuin vielä voit…!
Annan sanoissa ja koko käytöksessä oli jotakin niin syvästi kaihoavaa kajannetta, että Elinakin oivalsi, että siihen on kaikki lohdutus tehoton. Ja siksi hän jäi ääneti istumaan, katsellen tuonne saarien lomitse aukenevalle, rajattomalle selälle, jonka etäisyydessä taas eräs purje näkyi, laivan luoviessa vastaseen, luodetta kohden, Ruotsin rantaan päin. Niinkauan kuin se näköpiirissä pysyi, olivat Annankin katseet siihen kiintyneet, vaikkei hän tiennytkään, että juuri tuo laiva kätki hänen toivonsa ja rohkeutensa ja elämänsä, jotka hän jo luuli hukkuneiksi, että juuri tuon purjeen alla matkusti hänen kuolleeksi luultu sulhonsa Kaarlo-herttuan seurueessa Räävelistä Tukholmaan.