Anna Fleming: Historiallinen romaani

by Santeri Ivalo

XI.

Aateliston kokous Turussa vuonna 1596.

Kylmä ja myrskyinen oli uudenvuodenpäivä vuonna 1596. Talvi oli tänä vuonna tullut aikasin, sitä oli jo kestänyt toista kuukautta, lumi peitti paksuna maat ja manteret ja koko laaja Ahvenanmeri oli jo kauan ollut vankassa jäässä. Vaan nyt oli meri auki. Vähän ennen joulua olivat rajut koillismyrskyt repineet rikki aavikon vankan jääpeiton ja vapaana lainehti nyt meri hyisiä rantoja vastaan. Huih! — jääkylmä, suolanen vesi ja luminen ranta, — se on niin viluttavaa, niin kangistavaa. Tuuli kuljettaa kaukaisilta rannoilta irtirevittyjä telejä ja jysäyttää niitä laivan laitoihin, taikka pinoo korkeiksi kasoiksi tuonne etemmäs lumipeittoisen saaren kallioiselle rannalle. Ja kallion kylkeen väsymättä loiskahteleva aalto hivelee siihen hienosen kuoren; jokainen pisara, joka aallosta hangelle räiskähtää, jäätyy siihen kohta ja siksi kimaltelee rantakinos pitkin pituuttaan tuhansista kirkkaista kiteistä. Ja myrsky vongahtelee, meri kohisee. Läpi turkkien ja takkien, läpi luiden ja ytimien tunkee tuulen jäätävä viima; ja kun vasten tuulta katselee kuohuvalle merelle, näyttää tuo luonnonvoima ärtyneeltä, uhkaavalta, epätoivoiselta. Se on niin musta ja synkkä, se ikäänkuin suree ja valittaa tuota raskasta velvollisuuttaan, kun sen täytyy siinä sulana lakkaamatta lainehtia, vaikka jo olisi aika senkin päästä laskeutumaan lepoon, nukkumaan tasasen jääpeiton alle ja siellä odottamaan kevään lauhkeaa, herättävää tuulahdusta.

Verkkasesti luovii purjealus siinä vinhassa vastatuulessa, kaartelee kaukaa ulkomeren ahtojäärantaisia luotoja. Paksu jääkerros peittää laivan kannen ja kyljet, köydet, mastot ja raakapuut, tuo jäinen koriste on niin raskas, että se painaa laivan syvälle ja uhkaa kaataa sen; yksin purjeetkin, joihin jääkylmä vesi roiskuu, ovat kankeat ja siksi niitä vain harvoja uskalletaankin pitää pystössä. Ja siksi käy kulku hitaasti yli myrskymustan Kihtiselän, jonka takaa kaukaisena paistaa Rymättylän valkonen rannikko. Sinne laiva pyrkii, vaan pitkältä on sinne vielä luovimista ajelehtivain jäiden ja lumisten luotojen lomitse.

Kaksi turkkipäällistä miestä seisoo laivan kannella mastoon nojaten. He ovat kannen alta hetkeksi nousseet hengittämään raitista ilmaa ja katsomaan matkan verkkasta edistymistä. Kauan he seisovat ääneti, silmät luotuina kaukaa kuumottavaan, lumiseen rannikkoon. Vihdoin virkkoo nuorempi:

— Niin tylyltä, niin epäystävälliseltä näyttää nyt kotimaan rannikko, isä. Hui, jääkylmä aalto syleilee kuollutta, lumista rantaa!

— Tylyltä näyttää, poikani, kylmältä, kolkolta, vastaa vanhempi, turkkiaan tiukemmalle käärästen. — Ja minä luulen, ettei se meille aivan ystävällinen olekaan, — on ehkä ennen pitkää aivan vihamielinenkin. Me vieraannumme siitä, se sysää meidät luotaan.

— Ei, isä, eihän se ole totta. Eihän meitä Suomi ole sysännyt luotaan, olemmehan yhtä hyviä suomalaisia kuin kuka tahansa.

Kului hetkinen. Vanhempi miehistä katseli ääneti meren levotonta laineikkoa ja puhui sitten hiljemmin:

— Niin, tavallaan. Sydämmestähän olemme hyviä suomalaisia, sen maata ja kansaa rakastamme ja tahdomme vilpittömästi sen parasta. Eikähän se meitä sysääkään luotaan, sen tekevät ainoastaan sen nykyiset valtijat. Mutta sittenkin, me olemme siitä loitonneet. Kesällä isäni hautajaisissa huomasin jo, kuinka Suomen aateliset, joihin kumminkin kuulumme, pitivät minua vieraana. Olosuhteet ovat kääntäneet meidät maamiehiämme vastaan, ja totta tosiaan, haikeasti tunnen itse toisinaan, että minä todellisuudessa kannan kilpeä synnyinmaatani vastaan. Niin ovat olot kehittyneet. Olisiko meidän pitänyt seurata tuon kehityksen mukana, olisiko pitänyt yhdessä heidän kanssaan ryhtyä pelaamaan tuota korkeata peliä, — sitä en tiedä, meidän suunta käy nyt vain aivan vastakkaiselle taholle kuin enimpäin kansalaistemme.

— Mutta olisiko sitten sovitteleminen ollut mahdotonta?

— Se oli isäni unelma, hän ei hyväksynyt, että erosin suomalaisista ja jäin Ruotsiin ja paljo on niitä tuumia ollut itsellänikin, sinä tiedät, vielä toissa talvena Upsalassa… Vaan sukuviha, perintökatkeruus, — se oli mahdotonta! Ja nyt, isäni kuoltua, on enää niin vähän, mikä yhdistää meitä Suomeen, minua ainakin, ja — niin lie sinunkin laitasi, poikani.

Isä katsahti hiukan tutkivasti poikaansa, jonka hennonnäköisille kasvoille laskeusi tumma varjo hänen viimeisiä sanojaan sanoessaan. Nuorukainen käänsi kasvonsa poispäin, vaan isä jatkoi vielä hellästi ja melkein säälivästi:

— Olenhan huomannut, Henrik, että mielessäsi vielä kytee muisto siitä nuoresta immestä, johon kerran olit päässyt mielistymään. Sinä tiedät, että minä en olisi tahtonut tehdä tyhjäksi tuota liittoa, olot sen tekivät. Ja nyt, kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut, on kai sinustakin jo muistokin käynyt kelmeäksi.

Nuorukainen käännähti päin.

— Mitä on sitten tapahtunut, — juttuja, juorupuheita, sydämmettömän saksalaisen valheita, siinä kaikki. Mutta oli muistoni kelmeämpi tai kirkkaampi, tyttöni on kadonnut, ei kukaan tiedä missä hän on, — niin, tosiaankaan ei ole paljoa, mikä minuakaan enää Suomeen vetää.

— Ja jos hänet vielä löytäisit…?

— Isä, minä en ole herennyt häntä rakastamasta. Mutta ei puhuta hänestä.

— Niin, Flemingillä on ehkä ollut monta syytä lähettää veljensätyttären Puolaan, sinä teet epäilemättä viisaimmin, kun et häntä enää ajattelekaan. Me olemme nyt siinä missä olemme ja siitä meidän on taivalta jatkettava. Flemingeistä meillä ei ole mitään ystävyyttä toivottavana; se tehtävä, joka meille tällä matkalla on Suomessa uskottu, tekee välit entistä kireämmiksi, meillä tulee ehkä olemaan suuriakin vaikeuksia voitettavana.

Nuorukainenkin, tahtoen katkasta edellisen keskustelun, puuttui nyt tähän kysymykseen ja uteli isältään:

— Isä, miksemme purjehdi suoraan Turkuun ja äkkipikaa, antamatta vastustajillemme valmistusaikaa, käy suorittamaan säätyjen meille uskomaa tointa? Miksi menemme ensiksi Kankaisiin?

— Sitä olen itsekin ajatellut, siten kai paremmin onnistuisimme. Mutta emmehän toki tule Suomeen valloittajina emmekä anastajina, tulemmehan sinne Ruotsin kansan lähettäminä tuomareina, joiden on käytävä käräjiä niin ystäväin kuin vihamiesten kanssa. Meidän on kutsuttava Suomen aatelisto kokoon Turkuun, sille esitettävä asiamme, kuunneltava sen puolustusta ja koetettava johtaa se oikealle tolalle. Vasta sitten saamme langettaa tuomion niistä, jotka sen ansaitsevat, — jos voimme. — Vaan tule, päivä rupee hämärtämään, lähdetään kannen alle lämpimään. Vielä saamme luovia yöhön asti, ennenkuin Rymättylän rannalle ehdimme.

Nämä molemmat keskustelijat on lukija jo varmaankin tuntenut Horneiksi, isäksi ja pojaksi. He olivat nyt matkalla synnyinmaahansa vaikeata tehtävätä täyttämään. Herttua Kaarlon syksyllä ominpäinsä toimeenpanemat Söderköpingin valtiopäivät olivat taipuneet kannattamaan herttuan pyrintöä särkeä itsenäisten maaherrain vallan Ruotsissa ja etupäässä Klaus Flemingin mahtavuuden Suomessa. Tästä maasta ei noille valtiopäiville ollut saapunut ketään muuta aatelista kuin Ruotsissa oleskeleva Kaarlo Horn ja sen lisäksi Turun porvariston edustaja, ja vaikeudetta oli siellä siis saatu toimeen päätös, ettei missään valtakunnan osassa saisi toimeenpanna mitään, johon ei herttua, valtakunnanhoitajana, ollut antanut käskyään tai suostumustaan; jos ken ei tätä tottele, häntä pidetään kapinoitsijana ja isänmaan vihollisena. Toisin sanoen: Suomen erikoisasema on kukistettava, Fleming kannattajineen pantava kanteen alaiseksi. Ja tähän päätökseen yhtymään, tätä päätöstä tottelemaan, oli Ruotsista nyt pahimmalla talvikelillä lähetetyn lähetyskunnan, johon paitsi Hornia kuului pari ylhäistä ruotsalaista aatelismiestä, pakotettava Suomen aatelisto.

Vaikea tehtävä monessakin suhteessa. Oli otaksuttava, että maan laillinen kuningas oli julistava koko valtiopäivät mitättömiksi. Miten saattoi näin ollen toivoa suomalaisten suostuvan sellaiseen päätökseen, joka langettaisi tuomion ei ainoastaan Suomen mahtavasta marskista, vaan ehkä useammistakin suomalaisista? Ja päävaikeus: mitä sanoo Klaus Fleming itse?

Niin, mitä sanoo tästä Klaus Fleming, mitä hän tekee? se kysymys pyöri alinomaa Kaarlo Hornin päässä, hänen maatessaan kannen alla keinuvassa laivassa, siihen kysymykseen hän heräsi, kun laiva törmätessään jääteliä vastaan pahasti notkahteli ja siihen hän taas kulun tasasemmaksi käytyä nukahti. Lähin tulevaisuus kai oli antava vastauksen tähän kysymykseen.

Yöllä tulivat laivamiehet herättämään matkustajia. Oli saavuttu Ominaisten selälle ja kiinteä jäänrinta oli nyt kaikkialla vastassa pitkin rannikkoa. Laivalla ei enää päässyt etemmäs, se oli kiinnitettävä jäänreunaan ja aamun sarastaessa oli matkueen noustava hangelle ja lähdettävä jalan pyrkimään autiota jäätikköä myöten rannikolle päin. Ilma oli hyytävän kylmä, sakea usva peitti laajan jäätantereen, jonka yli retkikunta, harhaillen eri suunnille ja kierrellen railoja, koetti pyrkiä maihin päin. Iltapäivällä vihdoin saavuttiin Rymättylän asuttuihin seutuihin, saatiin hevoset ja ajettiin mannerta kohden. Kankaisissa, Hornein vanhassa sukukartanossa Maskussa, jonne toisena uudenvuodenpäivänä illalla vihdoin saavuttiin, piti retkikunnan ensiksi viipyä jonkun ajan ja sieltä ilmoittaa Suomen herroille tulostaan ja tulonsa tarkoituksista. Marski Klaus Flemingiä se ensiksi pyysi Turkuun puheilleen.

Virallisena ja kylmänä olikin Klaus Fleming viikon perästä lähettiläitä vastassa Turun linnassa, otti tarkastaakseen heidän tuomat säätyjen päätökset ja herttuan vaatimukset ja käski heidän sitten odottaa siksi, kunnes hän oli ehtinyt kutsua Suomen aateliset kokoon Turkuun, laatimaan yhteisen vastauksen. Horn arvasi kyllä, että marski tulisi tätä väliaikaa käyttämään hyväkseen, mutta hän ei suinkaan ollut siltä toivoton matkansa tuloksista. Aateliston joukossa oli paljo sellaisia, jotka eivät sokeasti totelleet marskia. Uskalsivatko nämä nyt jyrkästi nousta vastustamaan Ruotsin säätyjen ja hallituksen käskyä? Uskalsiko sitä edes Klaus Fleming itse ja hänen luotettavimmat miehensä? Sitä Horn vielä epäili. Kaikissa tapauksissa oli hänen tehtävä velvollisuutensa ja tehtävä se niin vaikuttavasti kuin voi.

Tässä vakuutuksessa ajoi hän eräänä aamuna tammikuun lopulla molempain vanhimpain poikainsa seurassa Maskusta Turkuun, poiketen ensiksi toisten lähettilästoverien luo, joilla oli majatalo kaupungissa, ja jatkaen sitten matkaansa linnaan. Täksi päiväksi oli näet Fleming vihdoinkin määrännyt aateliston kokouksen Turussa.

Monelta taholta oli näinä päivinä ajanut rekiä Turkuun; Suomen aateliset olivat kaikilta suunnilta, idästä, etelästä ja pohjoisesta, sinne saapuneet, useat jo monta päivää aikusemmin, ja nämä kaukaiset vieraat olivat kaikki saaneet majatalonsa Turun linnassa, jossa Klaus Fleming perheineen nyt itse isäntänä oli, pitäen hallussaan Juhana-herttuan ja Katariina Jagellottaren entisiä, komeita huoneustoja, joissa vielä oli jälellä tähteitä kuluneesta loistosta, vaikkakin kalliimmat esineet, huonekalut, seinäkoristeet, taulut, kynttiläkruunut y.m. olivat Juhanan vangiksi jouduttua siirretyt Ruotsiin. Näissä huoneissa hyöri nyt Ebba-rouva toimekkaana emäntänä hoidellen lukuisia vieraitaan, joista monet olivat perheineen tähän kokoukseen saapuneet ja joille osittain linnan, osittain Flemingin yksityisistä varoista tarjottiin ruoat ja juomiset.

Vanhan linnan pääosassa, linnan molempain kirkkojen (uuden ja vanhan) yläpuolella olevassa suuressa kuninkaansalissa, joka oli holvattu huone kymmenellä ikkunalla ja jonka seiniä Ruotsin ja Suomen vaakunat ja lukuisat aateliskilvet sekä teräsvarustukset koristivat, käveli Klaus Fleming samana aamuna vakavamietteisenä edestakaisin, pysähtyen aina toisinaan ikkunan ääreen luomaan silmäyksen yli laajalta näkyvän, talvisen maiseman. Siinä linnan juurella lepäsi matalana lumipeittoisessa puvussaan Suomen silloinen, pienoinen pääkaupunki. Turun kaupunki oli jo siihen aikaan levinnyt kahden puolen Aurajokea, jonka molempia rantoja yhdisti yksi ainoa puinen silta. Eteläisempi puoli, jossa oli tuomiokirkko ja raastupa sekä muut julkisemmat rakennukset, oli n.s. suuri puoli, jotavastoin pohjoisella rannalla, Aningaisten korttelissa, asui kaupungin köyhempi väestö. Vaan kovin suuri ei ollut Turku vielä suurella puolellakaan, se mahtui kokonaan Mätäjärven, kirkon ja luostarin kortteleihin ja ulottui ainoastaan pienen kappaleen jokea ylöspäin. Tämäkin kaupunginosa oli rakenteeltaan vielä hyvin epäsäännöllinen, pääkadutkin mutkikkaat, ulkohuoneet pistivät siellä täällä kauas kadulle, viljelyksiä ja puutarhoja oli matalain talojen välissä, jotka tälläkin puolella vielä suurimmaksi osaksi olivat sisäänlämpiäviä tupia ja joiden ikkunoissa vielä nahkaset kalvot olivat yleisiä, lasit harvinaista korutavaraa. Tuulimyllyjä oli kymmenittäin kaupunkia ympäröivillä kukkuloilla ja joenrannan peittivät rumat, aina vesirajaan asti rakennetut tavara-aitat. Tätä talvipukuun peittynyttä pikkukaupunkia Klaus Fleming, mietteihinsä vaipuneena, tänä aamuna kauan katseli linnan kuninkaansalin ikkunasta ja hän havahtui mietteistään vasta, kun näki kaupungista linnaan vievää autiota, kallioidenvälistä tietä myöten muutamain rekien jo ajavan linnaan päin.

Silloin hän astui viereiseen huoneeseen, jota hän käytti omana työhuoneenaan, ja jossa muutamia hänen uskotuimpia kannattajiaan, kuten Tavast, Särkilahti, Sten Fincke ja Hannu Eerikinpoika Prinkkalan herra, istui tutkien joitakin papereita ja niistä väitellen. Heille hän virkkoi:

— Lopettakaa jo, nyt meidän täytyy olla valmiit, lähettiläät saapuvat jo linnaan.

Varmalla ja käskevällä äänellä hän sen virkkoi, vaan hänen kasvonsa olivat kumminkin miltei huolestuneen näköset ja hiukan levoton ilme vilahteli silmässä. Edellisenä päivänä oli marski jo Suomen aatelisille esittänyt sen vastausehdotuksen, jonka hän aikoi Ruotsin säätyjen lähettiläille antaa ja hän oli koettanut karaista heidät kestäviksi ja jyrkiksi. Useimpiin hän luottikin, vaan oli joukossa niitäkin, jotka epäilivät, ja tämän teki vielä arveluttavammaksi se seikka, että lähettiläiden joukossa oli se ainoa mies, joka herttuan taholta vielä saattoi Suomen herroihin jotakin vaikuttaa, Kankaisten suvun päämies. Juuri äskenkin oli marski siitä syystä miltei katuen muistellut, ettei hän sittenkin ollut aikonaan koettanut kaikkea, sitoakseen tämän suvun puolelleen, sillä nyt oltiin siinä, että toisen taikka toisen täytyi kukistua. Tämän hetken ratkaisevan merkityksen oivalsivat täydelleen nuo hänen uskollisimmat kannattajansakin, ja he olivat siitä syystä siinä viime hetkessä vielä koettaneet neuvotella, olisiko mahdollista jollakin tavoin lieventää tuota marskin jyrkkää vastausta, joka merkitsi melkein täydellistä pesäeroa Ruotsin ja Suomen välillä.

— Jos sittenkin muodostaisimme vastauksemme siihen muotoon, että lykkäämme asian kokonaan kuninkaan ratkaistavaksi, ehdotti vielä vanha, varova Prinkkalan herra, huomauttaen, että sitten siihen paremmin kaikki epäröivätkin suomalaiset, kuten Boijet, Louhisaaren Flemingit y.m., voisivat yhtyä.

— Minkä me olemme kirjoittaneet, sen me olemme kirjoittaneet, vastasi
Fleming päättävästi, kooten paperit pöydältä. Ja aina tulinen
Särkilahti lisäsi:

— Ratkaisuunhan meidän tästä kumminkin täytyy päästä, parasta puhua suu puhtaaksi!

— Niin, me olemme nyt sillä paikalla, josta on myöhäistä peräytyä. Ja voi niitä Suomen herroja, jotka eivät tähän vastaukseemme yhdy, — sillä piilosilla-olo on nyt loppunut!

— Vaan Horn? — hän on myös suomalainen, virkkoi Prinkkalan herra hiljaa, vielä päätään puistaen.

— Niin Horn, hänen täytyy kukistua. Taikka kukistun minä, — taikka me molemmat. Nyt se on ratkaistava. Käydään kokoussaliin, miehet!

Suuri kuninkaansali oli kohta täynnä aseellisia, juhlapukuisia miehiä, sillä Suomen aateliset olivat lukuisasti tähän kokoukseen saapuneet ja paitsi heitä oli Fleming sinne kutsuttanut myöskin aatelittomat sotapäälliköt. Fleming tervehti kaikkia, koetti laskea sukkeluuksia ja leikillistä pilaa, vaan hän tunsi itsensä epävarmaksi. Hänestä tuntui, että hän mieluummin kuin tähän otteluun olisi käynyt miekka kädessä vaikka kolmivertaista moskovalaislaumaa vastaan, eikä hän kumminkaan ollut sanaotteluissakaan suinkaan kokematon.

Mutta siitä ensimmäisen päivän kokouksesta ei kumminkaan tullut mitään ratkaisevaa. Marski otti ensiksi arvostellakseen säätyjen päätöstä ja valtioneuvoston vaatimuksia ja tekikin sen niin perinpohjin, ettei koko päätöskirjoitukseen jäänyt yhtään repelöimätöntä paikkaa. Hän todisti, että juuri säätyjen päätös, eikä suinkaan suomalaisten esiintyminen, oli kapinallista kuningasta vastaan. Lähettiläiden kävi vaikeaksi pitää puoliaan. Mutta kumminkin pysyivät enimmät Suomen herrat ääneti, eivät uskaltaneet asettua kummallekaan puolelle. Ja kun iltapuoli oli käsissä, kuului vaatimuksia:

— Mietitään vielä huomiseen.

— Huomenna ratkaistakoon asia!

Ja huomiseen se jäi; mahdoton oli tietää, kummalle puolelle voitto kallistuisi. Pienissä ryhmissä, empivinä ja epävarmoina, hajausivat neuvottelijat makuuhuoneihinsa. Tyytymättömänä ja väsyneenä käveli Flemingkin linnanpihan poikki omiin huoneihinsa.

Silloin kuuli hän vallilta nuorten iloisia ääniä ja käveli lähemmäs katsomaan. Siellä oli hänen poikansa Juhana, 15-vuotias nuorukainen, leikkimässä muutamain muitten ikäistensä aatelisnuorukaisten kanssa, joista vilkkain ja puuhakkain oli Evert Horn, Kaarlon toinen poika. Nuorisoon eivät isäin riidat olleet paljo tuntuneet; vanhempainsa seurassa Turkuun saapuneet aatelisimmet olivat linnan arkisuojissa olleet iloisissa kisoissa Flemingin nuorten neitosten, Katariinan ja Heblan, kanssa, ja aatelisnuorukaiset pelihtivät ulkona reippaan, terveen Juhana Flemingin seurassa. Tämä siitä poikajoukosta hypähtikin isäänsä vastaan, joka kysyi:

— Mitä te telmitte täällä, pojat?

— Me tähtäämme tykeillä. Isä, saammeko ampua yhden laukauksen?

— Ampua, — tekö nalikat!

— Niin, isä, minä kyllä osaan ja Evert myöskin! Marski katseli mielihyvällä reippaita poikia ja samalla näytti hänelle tuuma tupsahtavan mieleen:

— Huomenna, pojat, huomenna saatte ehkä ampua, vaikka kaksikin laukausta, oikein kunnialaukausta, — jos täällä juhlat saadaan.

— Hei, huomenna ammutaan!

Vaan samassa saapui siihen Kaarlo Horn, joka teki poislähtöä majataloonsa ja kyseli molempia poikiaan, jotka olivat saaneet seurata häntä linnaan. Sieltä tulikin Evert iloisena ja reippaana ja kertoi kohta isälleen, kuinka he huomenna saavat tykeillä ampua. Isät katselivat hymyillen reippaita poikaan, katselivat sitten toisiaan, ja hymy katosi molempain kasvoilta. Klaus-herra kääntyi kävelemään linnaan päin ja Horn virkkoi pojalleen:

— Huomenna se nähtänee, joudu nyt vain rekeen. Missä on Henrik?

— Hän on tuolla sisällä naisten seurassa, siellähän hän parhaiten viihtyy.

— Jossa sinä et. Vaan kutsu hänet ulos.

Samassa sieltä nuori Henrik laskeusikin portaita alas, itse Ebba-rouva kuului saattelevan häntä portaille ja siellä virkkovan;

— Niin, kuten sanoin, ehkä huomenna…

Vieraat läksivät ajamaan pimeältä pihalta ja Klaus-herra astui väsyneenä ja kärtyisenä Ebba-rouvan huoneeseen, jossa hän viskausi pitkälleen penkille. Päivä oli ollut hänelle rasittava, eikä hän sittenkään ollut voittanut mitään, päinvastoin tuntui siltä, että Horn pelkällä läsnäolollaan sai Suomen aateliset tavallistakin varovammiksi. Ja hän ajatteli sitä huomispäivää, ratkaisupäivää… Huomenna, huomenna, ne sanat oli hän kuullut niin monelta taholta, kaiken ratkaisevan piti siis tapahtua huomenna.

Yhtäkkiä kysäsi marski rouvaltaan:

— Mitä sinä huomiseksi lupasit Hornin pojalle?

Ebba-rouva pysähtyi touhuistaan miestään puhuttelemaan:

— Niin, se on juttu sekin. Nuori Henrik kertoi nyt vasta saaneensa tietää, että Anna oleskeleekin täällä kotona, ja kysyi, saisiko hän tavata häntä, — sinä muistat nuo Upsalanaikuiset tapaukset.

— Hm, tuoko poika … loruja! Etkö sinä sanonut hänelle, että hän on hullu? Ja eikö hän tiedä, millä kannalla asiat ovat?

— Tuntui tietävän, sadatteli saksalaista veijaria, uhaten kostaa sen, että tämä kehtasi väärinkäyttää tytön luottamusta ja herkkyyttä…

— Koira…! Mutta tämäkin toinen, maitomieli, taikinapää, — eikö hän älyä, että se on kaikki mahdotonta. Itsekö hän tuli siitä puhumaan?

— Itse. Kertoi olleensa vuoden Suomesta poissa ja sanoi haluavansa tavata Annan, jos mitenkin olisivat asiat.

Fleming rupesi hankkiutumaan vuoteelle, riisui takin päältään, vaan jäi sitten taas hetkeksi mietteihinsä istumaan.

— Tuuma ei olisi ollut tuhma, siitä olisi voinut aikoinaan suurtakin sukeutua … oli tosiaan vahinko, että se meni myttyyn. Vaan nyt se on myöhästä, poika hourii turhia!

Mutta Ebba-rouva ei ollut siitä vielä aivan vakuutettu ja taloustoimistaan päästyään meni hän vielä iltamyöhällä tyttöjen makuuhuoneeseen. Hänen molemmat omat tyttärensä nukkuivat siellä jo sikeästi päivän leikeistä väsyneinä, vaan Anna valvoi vielä vuoteellaan. Siihen vuoteen reunalle istahti Ebba-rouva, ruveten Annaa ystävällisesti puhuttelemaan. Anna katsoi kummissaan tätiään, hän arvasi, että jotakin uutta, häntä koskevaa oli tekeillä ja siitä hänen mielensä huolestui.

Anna oleskeli näet tavallisesti hyvin paljo yksin ja hänen omaisensa antoivat hänen niin olla. Hän puuhasi taloustoimissa palvelusväen seurassa, neuloi vaatteita serkuilleen ja ohjasi näiden opintoja. Vaan vieraille hän ei koskaan näyttäytynyt, ulkonakin liikkui hän hyvin harvoin ja siksi eivät useimmat, jotka Flemingin perheessä kävivät, tienneet hänen olevankaan kotosalla. Viimetalviset, häntä koskevat puheet, olivat vähitellen vaijenneet, hän oli itse jo kokonaan kuin unehtunut ihmisten mielistä. Mitähän hänestä siis nyt vielä tahdottiin?

Aluksi peitellen, sitten aivan avonaisesti kertoi hänelle Ebba-rouva nuoren Hornin pyynnöstä. Vaikkei Horn siitä mitään ollut puhunut, sanoi hän olevansa vakuutettu, että tämä jalo nuorukainen, uskollisena entiselle rakkaudelleen, tahtoi kaikista huolimatta vielä pyytää Annaa puolisokseen, — sitä varten hän halusi tavata Annan. Tahtoiko Anna nyt kohdata tuon nuorukaisen vai eikö? — Omasta puolestaan ei Ebba-rouva kehottanut eikä kieltänyt, hän sanoi vain haluavansa, että Anna saisi ajoissa punnita asemaansa ja tunteitaan.

Anna makasi kauan ääneti katsellen tätiään suurilla, hämmästyneillä silmillään. Koko tämä puhe oli hänelle niin vierasta, oli kuin viestiä jostakin kaukaisesta maasta, jonka hän jo aikoja sitten oli unhottanut. Vaan vähitellen kävi levottomaksi silmän tyyni katse ja Anna tarttui miltei hätääntyneenä tätinsä käteen:

— Oi täti, minussa oli jo vakaantunut se käsitys, että olin elänyt elämäni ja kärsinyt kärsittäväni ja päässyt rauhaan, piiloon maailmalta. Pitäisikö minun taas astua sieltä esiin, ryhtyä elämään, alkaa alusta kaikki huolet ja pettymykset, — täti, multa ovat kyyneleet kuivuneet.

— Niin, kärsinyt olet, lapseni, enkä tahdo minä sulle uusia huolia valmistaa. Sinä tiedät, että tämä liitto on ollut mieliajatukseni. Kankaisten vanhan Henrikin kanssa me toivoimme siitä niin paljo hyvää… Vaan ajat ovat muuttuneet, — monella tavalla.

— Vaan täti, te soisitte sen — ja setäkö myös?

— Niin, lapseni, liitosta voisi olla laajempaa merkitystä vieläkin. Vaan etupäässä ajattelen kumminkin sinun onneasi; asemasi ei ole iloinen. Mutta tee tahtosi lapseni, mieti ja päätä huomiseksi. Hyvää yötä.

Ebba-rouva sipsutti kynttilä kädessä hiljaa pois huoneesta ja yksin jäi Anna yöpimeässä miettimään sitä uutta käännettä, joka vieläkin, vastoin kaikkea mitä hän oli ajatellut, saattoi hänelle tarjoutua. Hän oli koettanut taistella sen puolesta, jota hän kerran oli onnekseen käsittänyt, oli vannonut valansa sen perille päästäkseen ja pitänyt valansa. Se oli nyt kaikki hukkunut, oli lopussa, piste oli pantu sen tarinan perään; hänen sulhonsa oli kuollut, kuollut tai muuten kadonnut, hänen unelmansa päättynyt. Itselleen ei hänelle enää ollut elämästä iloa, vaan voisiko hän vielä olla hyödyksi muille, voisiko hän sovittaa sen häpeän ja harmin, jonka hän omaisilleenkin oli tuottanut, voisiko edistää sopua ja rauhaa kansalaistensa kesken…? Oi, hän ei sitä uskonut, hän tunsi itsensä niin karreksi palaneeksi. Vaan semmoisenakin, miksei hän voisi tyyneellä mielellä tavata tuon kelpo nuorukaisen…?

Niitä hän maatessaan mietti, eikä hän varmaan päätökseen päässyt. Ratkaiskoon sallima hänen kohtalonsa, siihen hän aina lopuksi pysähtyi, hän tahtoi jättää kaikki huomiseen ja rauhallisena odottaa, mitä se toi mukanaan.

Huomiseen — —.

Huomispäivä, tammikuun 31:nen päivä 1596, sarasti kylmänä, sumuisena, raskaana talvipäivänä. Melkein puolille päivin täytyi aatelisherrain kokoushuoneessakin polttaa käryäviä talikynttilöitä ja pystyvalkea loimusi pitkin päivää linnan suojien kookkaissa, avonaisissa uuneissa. Raskaasti ja kaartelemalla sujuivat Suomen herrain keskustelutkin, käsittelyt edistyivät hitaasti ja vaivaloisesti kuin kelirikkotiellä, kun siinä koetettiin laatia yhteistä vastausta valtiopäiväin ja herttuan vaatimuksiin. Laajasanaisesti ja pitkissä puheissa puolusteli Klaus Fleming sitä jyrkkää ja päättäväistä vastausta, jonka hän jo ennakolla oli Suomen herroille esittänyt, vaan nämä sitä epäilivät ja jarruttivat vastaan. Toisena hetkenä kannattivat he kyllä Klaus-herraa vakuuttaen, että he eivät voineet ryhtyä säätämään rajoituksia kuninkaan eikä hänen valtuutettujensa toimivallalle, vaan toisena jo taas yhtyivät Horniin, joka tasasella ja tyyneellä käytöksellään ja muodollisestikin kauniilla esiintymisellään vaikutti heihin syvemmin kuin Fleming kiivaudellaan ja pitkillä, syrjäseikkoihin uppoavilla selityksillään. Asema rupesi Flemingistä tuntumaan yhä tuskallisemmalta, vaatimuksistaan hänen näytti kaikissa tapauksissa pitävän peräytyä, ja jos tätä menoa jatkui, istui hän piankin syytettyjen penkillä. Tuo huomio Klaus-herraa yhä enemmän kiukustutti ja kuta pitemmälle päivä kului, sitä kuumemmiksi ja kärtysemmiksi kävivät väittelyt. Ankaroita sanoja ja teräviä pistoksia singahteli vastakkain ja päivällisajan lähetessä oli mieliala jo aivan täyteen liekkiin tulistunut, ilmeinen rikkoutuminen näytti olevan välttämätön.

Silloin saapui kutsu päivällisille, jotka Ebba-rouva taas oli valmistanut maukkaat ja komeat linnan ruhtinaansalissa, ja se kutsu saapuikin oikeaan aikaan, ennenkuin kiihtyneessä mielentilassa mihinkään ratkaisevaan ryhdyttiin. Pienissä ryhmissä, posket punasina ja silmät palavina, laskeusivat herrat yhä keskustellen ruokahuoneeseen. Boijen veljekset ja Louhisaaren Flemingit, joilla oli vanhaa kaunaa mahtavampaa Fleming-haaraa vastaan, kiistelivät siinä Knuutti Kurjen kanssa, joka vielä tahtoi välittää, ja vanha Prinkkalan herra koetti todistaa Särkilahdelle, Tavastille ja Finckelle, että nyt ovat asiat hukassa, ellei peräydytä. Ja noista väittelyistä välähti päivällisen kestäessä äänekkäämminkin muutamia pirstaleita esiin. Niin huudahti kerran Särkilahti viinimaljaan tarttuessaan:

— Hei, kaikkien niiden suomalaisten malja, jotka vielä ovat kuninkaalleen uskollisia ja uskaltavat tunnustaa itsensä suomalaisiksi!

Tämä malja lensi kuin kipuna kiihtyneisiin mieliin; toiset sen hurraten joivat pohjaan, toiset viskasivat nuristen pikarit syrjälle. Ja tuokion kuluttua kohotti toinen Kaarlo Hornin mukana oleva, Ruotsista saapunut lähettiläs, Erik Ribbing, pilkallisesti ja selvällä voitonvarmuudella äänensä, virkkoen:

— Juon kaikkien niiden maljan, joille vielä isänmaa ja sen eheys on jostakin arvosta, — muut sen jättäkööt juomatta!

Nämä ristiriitaiset maljat antoivat aihetta vielä useammille maljapuheille. Miesjoukosta kuului huudahduksia:

— Kuka ei juo hänen majesteettinsa kuningas Sigismundon maljaa ja niiden miesten, joille hän on valtakunnassaan vallan antanut?

Ja taas toisia:

— Kuka ei juo valtakunnan hoitajan, herttua Kaarlon maljaa ja Ruotsin säätyjen maljaa?

Vaan syrjemmässä näistä kiihkoisista ryhmistä istuivat marski Klaus Fleming ja Kaarlo Horn kumpainenkin omassa päässään suurta ruokapöytää äänettöminä ja rauhallisen näköisinä, mutta siltä jännityksellä seuraten noita mielipiteiden leimahduksia. Aterian kuluessa mieliala kumminkin jonkunverran tyyntyi ja tasaantui ja siinä ruokapöydän keskikohdalla muodostui vähitellen kummaltakin taholta tulleista miehistä pieni keskusryhmä, joka näytti intohimottomasti ja vakavasti harkitsevan uutta ehdotusta aseman selvittämiseksi. Siinä olivat Knuutti ja Aksel Kurki, Savonlinnan viisas ja viekas päällikkö, rampa Götrik Fincke, Sten Fincken veli, ahnas ja viekasteleva Pentti Syöringinpoika Juusten sekä Henrik Tott, joka kumminkin, keskusteluihin puuttumatta, vain kuunteli valmista. Nämä herrat keskustelivat siinä supattaen kauan ja tulivat vihdoin siihen johtopäätökseen, että oli vielä yksityisesti koetettava järkisyillä sovittaa noita molempia jyrkimpiä ryhmiä ja varsinkin kehotettava niiden edustajia, Hornia ja Fiemingiä, kumpastakin taholtaan, suostumaan myönnytyksiin. Sillä ilmeistä, lopullista hajaannusta suomalaisten kesken nämä sovinnon miehet toki vielä tahtoivat välttää.

Ensiksi ne puhuttelivat Kaarlo Hornia, joka vähän syrjällä muista pöydän päässä oli yksityisessä keskustelussa vanhimman poikansa kanssa ja joka erityisesti näytti tahtovan osottaa, että hänen tyyntä mieltään toisten mielialan kiivaus ei voinut järkyttää, mutta joka siltä hänkin oli silminnähtävästi hajamielinen ja levoton. Horn kuunteli ilmeisellä mielihyvällä sovittajamiehiä ja sanoi puolestaan olevansa myöntyväisyyteen kernas, niin pitkälle kun hänen valtakirjansa ulottui, vieläpä etemmäskin, sillä syvästi häntä suretti, kertoi hän, että suuri osa hänen maamiehistään oli aivan erkanemaisillaan yhteistoiminnassa muun valtakunnan kanssa ja että hänen täytyi ruveta heidän päällekantajakseen. Sillä hän oli jo varma siitä, että tämä tulisi olemaan käsittelyjen tulos ja niiden jälkeen hänen raskas velvollisuutensa.

Fleming sitävastoin, istuessaan siellä pöydän toisessa päässä sapekkaana ja synkkänä, otti varsin pilkallisesti ja katkerasti vastaan välittävät herrat. Hän oli toki toivonut tässä tilaisuudessa saavansa repästyksi rikki ne näennäiset siteet, jotka vielä alistivat Suomen Ruotsin valtioneuvoston alle, eikä hän voinut salata kiukkuaan siitä, että Suomen herrat näin raukkamaisesti tahtoivat jättää hänet herttuan kateille alttiiksi ja tehdä tyhjäksi hänen monivuotisen työnsä.

— Peräytymään, myöntymään, sanotte te, — mitä te olette koskaan tehneet muuta kuin peräytyneet ja myöntyneet, aina sen edestä, jonka kullakin hetkellä arvostelette väkevimmäksi? Ja nyt te vaaditte minuakin luikertelemaan ja matelemaan.

— Mutta ajattelehan toki itseäsikin, huomautti Anolan vanha herra toverillisesti, — mitä hyötyä sulle siitä lähtee, että pingoitat jousen kireämmälle, kuin sen selkä kestää. Ja kenelle teette te, sinä ja miehesi, itsepäisyydellänne palveluksen, kenelle vahingon?

— Te ette tiedä, kuinka paljo jousenselkä kestää, kun se on oikean miehen jousi, vastasi Klaus uhkaavalla äänellä. — Ja oletteko te näihin asti näin osaaottavasti huolehtineet, missä minulle tulee vahinkoa, missä ei? Koko käytöksenne tässäkin kokouksessa osottaa, että kernaasti soisitte minun joutuvan herttuan tuomittavaksi. Vaan jos tällä hetkellä sattuisi saapumaan Puolasta se sanantuoja, jota odotan ja joka epäilemättä ilmoittaa, että kuningas on julistanut koko Söderköpingin valtiopäivät laittomiksi, silloin taitaisi jo tulla toiset äänet torviin ja kuulua toisia välitystuumia. Vaan me emme antaudu tuulten viskeltäviksi, vielä on meillä maata jalkojen alla. Eikä ole meidän pakko säikkyä sitä, jos muutamat Suomen herrat ovat raukkoja, — tuomarina olo jää kyllä taas meidän tehtäväksi, meidän, joista nyt tahdotaan tehdä tuomittavia, — ja katsokoot silloin kiemurtelijat eteensä! Kaarlo Horn ei ole vielä langettanut meistä tuomiotaan, vielä vähemmin saanut sen käytäntöön.

Vaan näin pelotellessaan välittäviä herroja tunsi Fleming kumminkin koko ajan maan pettävän jalkainsa alla ja hän vainusi, että jos hän ei suostuisi myönnytyksiin, olisivat enimmät suomalaiset jo kohta herttuan puolella. Ja vaikka hän luonteeltaan ei voinut kärsiä häilyväisyyttä eikä epävarmuutta, oli hän kumminkin pitkällä valtiollisella taipaleellaan oppinut edulliseksi arvostelemaan sen saman keinon, jota hän hylkeitä viskinkeihäällä pyytäessään Itämeren autioilta luodoilta oli tottunut käyttämään: kun vastarinta kävi kovin sitkeäksi, oli paras antaa köyden juosta kelalta, jotta otollisella hetkellä sitä vinhemmin saisi lapetuksi simaa venheeseen. Ja hän vastasi Kurjelle, kun tämä lähemmin rupesi selittämään välitysehdotustaan:

— No, laatikaa ehdotus, saammehan sitten nähdä, mikä siitä kelpaa. Asia on kaikissa tapauksissa alistettava kuninkaan lopullisesti ratkaistavaksi, omasta puolestani koetan myöntyä niin pitkälle kuin asemani sallii.

Useat lähellä olevat herrat olivat jännityksellä seuranneet tätä keskustelua ja jonkunlainen helpotuksen tunne heidät valtasi, kun he kuulivat marskin lopuksikin taipuvan tekemään myönnytyksiä. Ebba-rouvakin oli emäntätouhuistaan hetkeksi pysähtynyt miehensä viereen hänen loppuvastaustaan kuulemaan. Naisten puolella arkihuoneissa olivat näet nämä miesten tärkeät käsittelyt myös olleet keskustelunalaisina ja eri mielipideryhmät olivat sielläkin jysähdelleet vastakkain ja kangistaneet mielialat. Jännitys koko linnassa oli yleinen, jonkunlaista räjähdystä varottiin. Varsinkin oli Ebba-rouva, joka muutenkin tarkoin seurasi hetken valtiollisia vaihteita ja tunsi tarkalleen olot ja asemat, ollut pitkin päivää huolissaan ja jonkunlaisella kiitollisella hyväksymisellä taputti hän nyt senvuoksi, välittäjäherrain poistuttua, miestään olalle, virkkoen:

— Kiitos, Klaus, oletpa järkevä taas. — Ja hän kuiskasi lisäksi: —
Minä tiedän myös jotakin, joka ehkä lieventää katkeruuden.

Vaan kylmästi, päätään puistaen, vastasi marski:

— Ei, Ebba, nyt et ole oikeilla jälillä. Näistä ei tule mitään, toisenlainen on ratkaisu oleva, sen olet pian näkevä. Meidän täytyy kestää tai taittua.

Ja päättäväisin askelin hän lähti kävelemään kokoushuoneeseen, johon enimmät herrat, aterian päätyttyä, jo olivat menneet. Täällä alkoivat käsittelyt nyt aluksi paljo tyyneemmin ja sovinnollisemmin. Kurki esitti hätimittäin laatimansa välitysehdotuksen Suomen herrain vastaukseksi, ja sen alkupuolisko, jossa kiivaimpia kiistakohtia vältettiin, hyväksyttiin kohta kohdalta suuremmitta vaikeuksitta, Flemingin tai Hornin ollenkaan puuttumatta keskusteluun. Tultiin niin herttuan ja valtiopäiväin vaatimukseen, että korkein vetoomispaikka tuomioasioissa koko valtakunnassa olisi valtioneuvosto Ruotsissa eikä enää kuningas Puolassa. Tässä katkasi Fleming äänettömyytensä. Tämä kohta oli ilmeinen hyökkäys juuri hänen omaa turvallisuuttaan vastaan, sitä hän ei voinut hyväksyä, ellei mieli kierasta silmukkaa omaan kaulaansa. Purevasti hän tätä salasilmukkaa arvosteli, syyttäen ankarin sanoin niitä, jotka täten tahtoivat käydä rajoittamaan laillisen, voidellun kuninkaan oikeuksia.

— Tekö herrat Kurjet ja Hornit ja Boijet katsotte olevanne jättiläisiä riistämään kansalta sen ikivanhan oikeuden kääntyä kuninkaansa puoleen ja kuninkaalta hänen yhtä vanhan oikeutensa ylimmäisenä tuomarina ratkaista alamaistensa asioita, armahtaa ja vapauttaa heitä harkintansa mukaan, — ei, siihen te olette kääpiöitä. Ruotsin vanhaa lakia, kuninkaan ja kansalaisten kalliinta oikeutta, ei niinkään rikota eikä poljeta; sitä tulen ainakin minä puolustamaan, jos vaaditaan, vaikka viimeiseen veripisaraani.

Tämä kohta oli arka muillekin kuin Flemingille, kaikki suomalaiset, halvasta talonpojasta ylimpään aatelisherraan asti, olivat vanhastaan tottuneet pitämään kalliimpana oikeutenaan viime tingassa kääntyä valituksineen tai armonanomuksineen suoraan kuninkaan puoleen, kun oikeuden laita alemmilla asteilla useinkin oli niin ja näin. Syystäpä tässä kohden Suomen aatelisto kokonaisuudessaan olikin Flemingin puolella, yksin Kurkikin nousi kohta ja ilmoitti, ettei hän tässä voi kannattaa lähettilästen vaatimusta, ja Horn jäi sitä yksin puolustamaan. Mutta tämä sama kohta oli hänellekin aivan ratkaisevasti tärkeä ja arka, juuri tästä seikasta oli herttua mitä sitkeimmin pitänyt kiinni ja hän muisti omastakin kohtalostaan, kuinka kuninkaan mielivalta voi viedä viattomankin miehen vaikka mestauslavalle, silloin kuin tämä ei satu olemaan kuninkaan suosiossa. Hän koetti siis puolustaa herttuan vaatimusta, huomauttaen kuinka vaikea Puolassa olevan kuninkaan oli seurata ja tuomita kaukaisen kotimaansa asioita. Vaan hän ei saanut keneltään kannatusta, hän näki, kuinka Fleming sai tästä sivujoesta viljalti vettä myllyynsä ja se häntä suututti; ja ensi kerran nyt koko kokouksen aikana tyyni ja varova Kaarlo Horn menetti malttinsa, joka oli ollut hänen paras apuneuvonsa. Keskustelun kuluessa hän Flemingin pistoksista kuumeni ja kuvaili varsin terävästi ja räikeästi, kuinka marski tässä muka omaa nahkaansa ajattelee. Ei apua, ei kannatusta keltään. Silloin hän tulistui ja jatkoi:

— Te olette sokeat, miehet. Kuinka voitte ajatellakaan kuningas Sigismundon, ollessaan puolalaisten neuvonantajainsa kynsissä, voivan oikein arvostella niitä kaukaisia asioita, joita hänen olisi tuomittava; siinä ei ole muuta mahdollisuutta, kuin että hän tuomitsee ne väärin. Ja onhan se nähty; syyttömät ovat joutuneet mestauslavalle ja syylliset saavat läänityksiä. Niin on käynyt nykysen kuninkaan aikana, niin on käynyt edellisen, niin tulee käymään vastakin, kun kansalaisten omaisuus ja maine ja henki lie kuninkaan oikun ja mielivallan, satunnaisen suosion tai vihan, vallassa!

Tämän kiivaan lausunnon lopussa, jonka kuluessa useat Hornin kannattajat olivat kalvenneet, oli Klaus Fleming jo karahtanut pystöön ja tulipunaisena hän siinä tuokion seisoi tapaillen turhaan sanoja. Hänen Juhana-kuninkaan huoneelle uskollista mieltään loukkasi tuo syytös kovasti ja samalla hän kohta oivalsi, että Horn oli kiivaudessaan lausunut suuren varomattomuuden, jota hän nyt saattoi käyttää hyväkseen, ruhjoakseen perinpohjin vastustajansa. Ja jyrähtävällä, vapisevalla äänellä hän puhui:

— Kylliksi, kylliksi jo solvausta maan laillista kuningasta ja kuningasvainajan muistoa vastaan. Ei sanaakaan enää, Kaarlo Henrikinpoika, tässä linnassa, joka vielä vastaseksi on minun, kuninkaan määräämän käskynhaltijan, hoidossa. Sen vallan ja valtuuden nojassa, jonka kuningas Sigismund on minulle tässä maassa uskonut ja jonka olen kuninkaan, enkä kenenkään muun, käsiin jättävä, kiellän minä juhlallisesti ja järkähtämättä Kaarlo Hornia enää näihin neuvotteluihin osaaottamasta. Kaikki ovat siitä todistajina, hän on itse itseltään sen oikeuden riistänyt. Te olette, hyvät herrat, kuulleet hänen törkeän syytöksensä kuninkaallista majesteettia vastaan; jos teidän joukossanne on yhtään, joka vielä kauemmin tahtoo neuvotella Kaarlo Hornin kanssa, olen pakotettu heti lopettamaan tämän kokouksen.

Syvä, uhkaava äänettömyys vallitsi suuressa kuninkaansalissa, kukaan ei puhetta pyytänyt, ei rykässyt, ei jalkaansa liikauttanut. Ja, seisten siinä voimakkaana, säihkyvänä, hallitsevana, antoi Klaus Fleming tuon hautamaisen hiljaisuuden jatkua pitkän ajan, ennenkuin taas itse matalammalla äänellä ja tyyneemmin, mutta samalla käskevällä päättäväisyydellä, virkkoi:

— Pöytäkirja tästä kokouksesta on heti laadittava ja tarkastettava. Se lähetetään kuninkaalle, loukkaus on häntä vastaan julkisessa kokouksessa tapahtunut, hänen siitä on tuomittava, me olemme siihen liian halpoja. Vaan me vaadimme Kaarlo Henrikinpojan kohta poistumaan tästä kokouksesta ja tästä kuninkaallisesta linnasta, kuninkaan uskollisilla alamaisilla ei ole hänen kanssaan mitään neuvottelemista.

Ei kukaan virkkanut sanaakaan vastaan. Kaarlo Horn, tyynyttyään ensi typerryksestään, yritti selittämään sanojaan, vaan Fleming kielsi sen Suomen aateliston nimessä, eikä hänen Ruotsista tulleet lähettilästoverinsakaan uskaltaneet häntä puolustaa. Kului vielä tuokio hiljaisuudessa. Kaarlo Horn seisoi kalpeana paikoillaan katsellen ympärilleen. Kaikki välttivät hänen katsettaan, kaikkien kasvot olivat värähtämättömät. Silloin hän kylmästi kumarsi, kääntyi oveen päin ja poistui verkalleen ja arvokkaasti kansalaistensa joukosta, joista ei yksikään noussut hänelle jäähyväisiä sanomaan.

Fleming oli voittanut, voittanut pienellä, yksinkertaisella kepposella, vaan voittanut perinpohjin. Hän olisi nyt huoletta voinut sanella kokoukselle sen päätökset, vaan varovaisena ja viisaana antoi hän yhä edelleen Suomen herrain keskustella, vaatimatta enää ehdottomasti alkuperäistä, jyrkkää vastaustaan hyväksyttäväksi. Siten tuli, asiasta suuressa ruhtinaansalissa edelleen tasaisessa hiljaisuudessa keskusteltaessa, vähitellen hyväksytyksi sellainen ylimalkainen lausunto, joka jätti kaikki Söderköpingin valtiopäiväin päätökset kuninkaan ratkaistaviksi. Ja Klaus Fleming tyytyi siihen. Sillä hän oli keikauksellaan saavuttanut paljo suuremman, varmemman edun: Suomen aatelisto oli taas kokonaisuudessaan hänelle kuuliaana ja hänen johdettavanaan, se oli jälleen hänelle varmana selkätukena, taistellessaan edelleen sen suomalaisen kannan toteuttamiseksi, johon hänen ohjelmansa tähtäsi. Vaarallinen vastustaja, joka jo oli yrittänyt sysätä hänet syytettyjen istuimelle, oli nyt itse tähän asemaan joutunut ja varmana ja turvallisena saattoi hän taas lujalla kädellä hoitaa Suomen ohjaksia.

Vaan Kaarlo Hornin puoluelaiset vetäysivät allapäin kokoussalin soppeen, siellä hiljaa supatellen. He olivat vielä aivan hölmöstyneitä äskeisestä äkkikäänteestä.

— Herttua on taas nolattu. Mikä on tästä kaikesta lopuksi tuleva, kysyi Boije päätään puistellen.

— Tästä tulee lopuksi — sota, vastasi Louhisaaren Fleming, katsahtaen arasti voittoisaan orpanaansa.

Ja Erik Ribbing lisäsi:

— Niin, siitä ei päästä mihinkään, tästä koituu sota.

Vaan syvälle mietteihinsä vaipuneena, yhä itsekin ihmetellen sitä varomattomuuttaan, joka oli antanut hänen muuten kömpelölle vastustajalleen tilaisuuden viskata hänet kerrassaan alakynteen, oli Horn verkalleen laskeutunut kokoushuoneesta alas, tietämättä oikeastaan minne hänen oli mentävä ja mitä hänen oli tehtävä. Hänen luottamuksensa maamiestensä joukossa oli lopussa, hänen jo varma voittonsa kumossa, itseään häntä luultavasti odotti herttuan epäsuosio Ruotsissa tai ehkä — vankityrmä Suomessa….

Näissä mietteissään kerroksen laskeuduttuaan pysähtyi hän hetkeksi porraskäytävältä, vanhan kirkon edustalta, ulkonevalle pienelle parvekkeelle, siinä ikäänkuin selvittääkseen ajatuksiaan. Alhaalta linnanpihalta kuului kavion kopsetta ja ääniä; joku airut näytti juurikään saapuneen linnaan ja Hornista kuulosti, että se kyseli juuri häntä; aivan oikein, airut lähti jo kohta nousemaan portaita ylös suureen kuningassaliin, jossa Hornin oli kerrottu olevan. Horn säpsähti ja astui airutta vastaan, pysäyttäen hänet siihen ja kysellen hänen asiaansa. Airut oli tullut Ruotsista, tuonut hänelle kirjeen Kaarlo-herttualta. Kiireesti riuhtasi Horn kirjeen auki ja rupesi lukemaan sitä siinä puolipimeällä parvella. Mutta sen sisällys oli niin merkillistä, hän silmäili uudelleen sen läpi, vaan ei voinut sitä kohta tajuta. Ja tarkemmin lukeakseen kirjettään kiirehti hän lähimpään huoneeseen, missä näki tulta olevan, ja asettui, tarkastamatta ketä huoneessa oli, uunissa roimuavan takkavalkean ääreen ahmimaan herttuan viestiä. Hän luki sen kahteenkin kertaan ja jäi sitten vielä äskeistä kalpeampana seisomaan yhteen kohti, tuijottaen kädessään olevaan paperiin.

Kuului silloin pimennosta, ikkunansyvennyksen luota huoneen perältä, hämmästynyt huudahdus:

— Isäni!

Horn kääntyi katsomaan ja näkikin nyt vasta poikansa Henrikin seisovan siellä nojallaan tuolin selkään, jolla tuolilla istui nuori neitonen, kalvakka ja solakka, jota hän ei ensiksi tuntenutkaan. Hän astui lähemmäs ja silloin hänelle asema rupesi selvenemään: tuolilla istuja oli neiti Fleming, Anna Jaakkimantytär, jonka hän viimeksi pari vuotta sitten oli Upsalassa nähnyt, silloin vielä kukoistavana ja verevänä. Tämän neitosen kättä piti nuori Henrik omassaan, piteli sitä varmasti, vaikka neitonen puolittain näytti tahtovan vetää sen pois.

— Sinäkö poikani täällä! Tule, meidän täytyy nyt heti rientää linnasta pois ja Kankaisiin.

Vaan nuorukainen viittasi isälleen hymyillen neitosta, joka hänen edessään istui, ja virkkoi:

— Ei, isä, ei nyt vielä pois. Te näette, minä en voi lähteä.

Melkein säikähtyneenä vilkasi isä poikaansa, joka siinä niin hymyilevänä ja onnellisen näköisenä seisoi, ja hän jäi tuokioksi sanattomana katsomaan tuota kohtausta.

Nuori Henrik oli vihdoin päivällisen jälkeen tässä huoneessa tavannut Annan ja saanut hänen kanssaan kahdenkesken keskustella. Siinä ikkunasyvennyksessä hän oli kertonut neitoselle, ettei hän pitkällä eroajalla, ei koettelemalla, ei taistelemallakaan, ollut saanut hänen kuvaa mielestään. Ja niinkuin hän vuosi sitten oli luvannut Paraisten rannalla, kun neitonen kiihtyneessä mielentilassa oli kieltänyt häntä Kuitiaan menemästä, niin tahtoi hän nyt neitoselle uudistaa silloin tekemänsä kysymyksen. Menneisyys oli, sanoi hän, haudattava unhotuksiin ja alettava uusi elämä uudella pohjalla ja uudella rohkeudella.

— Matkustakaamme Suomesta pois, asettukaamme isäni tiloille Vironmaalle, jossa uudessa ympäristössä, uusissa oloissa, entiset surut kyllä häipyvät, — siellä voitte vielä elää tyytyväisenä, ehkä onnellisnakin. Minulle ainakin siellä onnen taivas aukeaisi.

Anna ei ollut vastannut mitään, vaan nuorukaisen lempeät sanat ja hänen luottamusta-antava ystävällisyytensä oli ikäänkuin tuudittaen ja tyynnyttäen häneen vaikuttanut. Tuntui, kuin olisi jostakin kaukaa lehahtanut lauhkea, tuorentava tuulahdus pitkän tyyneen ja kuivuuden perästä ja se kyynel, joka salaa hänen silmästään vierähti, tuntui kepenevän kaihon kyyneleeltä. Vaan samalla ahdisti rintaa, tuntui syyttävä poltto sydämmessä ja ääni hänessä kuului huutavan: ei, ei, ei, se olisi petosta, se olisi valan rikkomista… Hellästi ja lämpösästi tarttui nuorukainen hänen käteensä ja piti sitä omassaan; neitonen tunsi, että hänen täytyi se vetää siitä pois, mutta hän ei voinut sitä rajusti riuhtaista, vaikka hänet valtasikin tuskallinen tunne, kun se siinä lepäsi. Kiivaana kävi taistelu hänen sisässään; hän tiesi, että hänen elämänsä oli autio korpi, vaan hänestä tuntui, ettei hänellä ollut oikeutta sitä enää viljellä. Vaan nuori Henrik, jonka mielessä tuo sanaton suostumus kypsytti kauan kyteneitä toiveita, osotti hurmaantuneena isälleen sitä kättä, josta hän yhä vielä piteli kiinni.

Mutta Kaarlo Hornille oli asema kohta selvänä: tämä liitto on nyt mahdoton, mahdottomampi kuin koskaan. Nythän hänen oli lähdettävä karkotettuna linnasta pois, rikollisena ja häväistynä sieltä paettava, ja hänen poikansa täytyi seurata häntä, täytyi katkasta kaikki siteensä Flemingin perheestä — se oli pakosta. Vielä tunti sitten olisi asia voinut olla aivan toisin, — nyt oli Hornin nimi tahrattu, nyt olisi tuo kosinta ollut matelevaisen nöyryytystä.

— Mahdotonta, poikani, — se on liian myöhää. Meidän täytyy jo tänä iltana olla poissa Turusta ja niinpian kuin mahdollista poissa koko Suomestakin. Tule!

Anna Fleming oli, tämän keskustelun kautta ikäänkuin havahtuneena jostakin kiduttavasta unesta, äkkiä vetäytynyt nuorukaisen vierestä syrjään ja Henrikin oli täytynyt hellittää se kätönen, jota hän jo omanaan oli pitänyt. Hämmästyneenä kysyi hän isältään:

— Miksi, isä, mitä on tapahtunut?

— Paljokin, poikani. Pääasia: me olemme karkotetut tästä linnasta, nimemme arvo vaatii meidät kohta poistumaan.

Vaan nuorukainen katsahti siimekseen vetäytynyttä neitosta, astui askeleen häntä lähemmäs ja virkkoi:

— Isäni, oli tapahtunut mitä tahansa, minä jään, sillä minua ei ole karkotettu.

— Ja kumminkin seuraat minua.

Varmana asiastaan katseli isä nyt säälien poikaansa ja tunsi samalla soimuuta sydämmessään. Nuo muutamat varomattomat sanat, jotka hän kiivastuneena oli päästänyt huuliltaan, olivat siis musertaneet hänen poikansakin kauan kaihotun onnen ja särkeneet sen liiton, jota hän itsekin aikoinaan oli toivonut. Ilman noita sanoja olisi kaikki voinut olla toisin, kiistojen jälkeen olisi ehkä saatu sointuisa sovintojuhla, hän olisi voittajan oikeudella voinut osottaa Flemingille suosiota. Hän olisi rakentanut rauhan kansalaistensa kesken ja uudella liitolla vahvistanut sen, välittämättä herttuan rankaisemiskäskyistä ja siitäkin, mitä hän nyt vielä tässä äsken tulleessa kirjeessään kirjoitti…

Niin, tuo kirje, se oli tuokioksi hänen mielestään unehtunut, vaikka se vielä oli auki hänen kädessään. Sitä muistaessaan hän nyt säpsähti, riensi ovelle ja kutsui hätääntyneellä äänellä airueen sisään.

Se oli näet vaarallinen kirje tuo, jota hän vieläkin kuin peljästyneenä silmäili. Herttua käski siinä Kaarlo Hornin kohta, jos osakaan Suomen herroista olisi Flemingiä vastaan, ripeällä kaappauksella vangita marskin ja ottaa linna haltuunsa herttuaa varten… Tuo käsky jos joutuisi marskin tietoon, olisivat he surman omia kaikki, ja siksi tuo kirje hänen kynsissään niin poltteli.

— Tunnetteko tämän kirjeen sisällön? kysyi hän airueelta, joka oli jäänyt ovensuuhun seisomaan.

Lähettiläs nyökäytti päätään.

— Siitä ääneti kuin kivi, jos henkenne on teillekin kallis! — Näin sanoessaan viskasi Horn kirjeen roimuavaan takkavalkeaan, jossa se kohta hiiltyi.

— Mitä, käyvätkö täällä niinpäin asiat?

— Niinpäin, — pelastakoon itsensä ken voi.

Lähettiläs oli astunut askeleen lähemmäs, joten heijastus takkavalkeasta sattui hänen nuorteaan vartaloonsa, joka omituisen levottomasti värähti, kuin hän pettymystä kertovalla äänellä virkkoi:

— Siis taas kaikki kumossa! Viimeinen keino on enää jälellä, tiedättekö sen?

Horn ei ehtinyt tähän airueen salaperäiseen kysymykseen vastata, sillä pimennosta, ikkunasyvennyksestä kuului hiljainen kirkaus ja neitonen, joka siellä koko ajan ääneti oli istunut, syöksähti esiin takkatulen valoon, huudahtaen:

— Hän elää, se on hän…!

Ja hän tarttui intohimoisesti ja voimakkaasti nuoren airueen käsivarteen, katsoi tutkivasti hänen silmiinsä ja jatkoi iloa uhkuvalla, raikkaalla äänellä:

— Sinä elät, olet täällä!

Ja airut viskasi syrjään tuuhean, mustan tekotukan, jolla hän oli peittänyt keltaset kiharansa, korkean otsansa ja kasvonsakin osaksi, tarttui neitosen ojennettuihin käsiin ja vastasi hilpeästi:

— Elän, jumalankiitos, elän, elän yksinomaan sinua varten ja sinun vuoksesi olen täälläkin.

Hornit, isä ja poika, seisoivat sanattomina ääressä aluksi oivaltamatta, mikä neitoseen oli lentänyt. Vaan tekotukan alta tunsivat hekin kohta airueen, — se oli Hieronymus Birckholtz — ja silloin hekin ymmärsivät, mikä neitosen oli vienyt äsken tulleen airueen syliin ja miksi hän siinä niin autuaana huoahti:

— Jumalankiitos, siis elän minäkin!

Vaan Kankaisten nuoressa herrassa kuohautti tämä näky äsken vielä niin sopusointuisia tunteita; hän kalpeni tuokioksi, vaan sitten syöksähti veri kuumana hänen kasvoihinsa ja hän tunsi luontonsa hurjistuvan. Näkihän hän tuossa edessään sen kelvottoman keinottelijan, joka oli kietonut verkkoihinsa hänen nuoruutensa lemmikin ja unelmainsa immen, joka oli väärinkäyttänyt neidolta saavuttamansa luottamuksen ja sitten katalana paennut … näkihän hän hänen siinä edessään nytkin syleilevän tuota neitosta, jonka hän itse juuri ikään luuli vihdoinkin omakseen voittaneensa ja morsiamekseen kihlanneensa… Hänen nuori verensä kuohahti ja hänen mielensä raivostui; hän astui uhkaavana esiin ja paljasti vimmastuneena miekkansa. Airut syrjäytyi askeleen, laski neidon kädestään ja tapaili hänkin miekkansa kahvaa…

Vaan Kaarlo Horn oli siinä samassa saapuvilla, tarttui lujasti poikansa ojennettuun käsivarteen ja virkkoi ankarasti:

— Onneton, sinä seuraat minua, ja heti! Taistella et täällä saa, sulla ei ole syytä taistella eikä oikeutta. Miekkasi tuppeen!

Nuori Henrik seisoi siinä toivottomana ja epävarmana, katseli hehkuvilla silmillään vuoroin isäänsä, vuoroin airutta. Vaan tämä jälkimmäinen astui tyynesti ja kunnioittaen Hornien eteen ja virkkoi reippaasti ja vakavasti:

— Monasti on henkeni tämän neitosen vuoksi jo ollut alttiina ja monasti se on niin oleva vieläkin, enkä sitä karta, sillä hän on morsiameni, hän on puolisoni, hän on kaikista huolimatta oleva vihitty vaimoni. Katsokaa häntä, jalosukuinen nuorukainen, ja te huomaatte viisaammaksi seurata isäänne. Sillä tottatosiaan, tässä ei ole kaksintaistelupaikka eikä meidän kahden varsinkaan ole tässä taisteltava.

Nuori Henrik katsahti Annaa, jonka silmät niin palavina olivat airueeseen kiintyneet, ja hän ymmärsi, että hän tosiaankin tässä oli joutilas. Vaan se tuntui niin raskaalta, hän ei voinut olla kysymättä:

— Poisko … ijäksi…?

— Pois, poikani, pois ijäksi, vastasi isä taluttaen nuorukaista ovea kohden. Ja tämä seurasi mukana, saamatta jäähyväiskatsetta neitoselta, laskeusi pihalle, astui isänsä rinnalla rekeä kohden. Pihalla leikki hänen veljensä Evert iloisena ikäistensä äänekkäässä parvessa. Kaarlo Horn kutsui hänetkin sieltä pois ja hämmästyneenä, tyytymättömänä erosi Evert ilosesta leikistä ja kysyi kummissaan isältään:

— Kotiinko jo, isä; mutta meidänhän piti tänä iltana saada ampua tykeillä?

— Suokoon taivas, etteivät tykit täällä pian todenperästä rupeaisi paukkumaan, vastasi isä miettiväisenä, rekeen istuessaan. Ja samassa ajoikin jo Hornein perhe laskusillan yli pois Turun linnasta.

Hetkisen viivähti sisälle jäänyt airut siellä vielä, mutta kauan ei ollut hänenkään siellä turvallista viipyä. Jos hänet tässä linnassa olisi tunnettu, olisi hirsipuu varmaan ollut hänelle varattu, sen hän tiesi ja siksi hän huolellisesti taas peitti kasvonsa. Neitonen seisoi vielä sanatonna siinä uuniin nojautuneena, johon airut hänet äsken oli jättänyt, seisoi siinä liikahtamatta, kasvot nuorukaiseen kiintyneinä, puolittain ilosina, puolittain syyttävästi kysyvinä. Hieronymo tarttui hänen käteensä ja virkkoi:

— Meillä olisi paljo puhumista, mutta tässä ei ole tilaisuutta selityksiin. Meidän on ollut taisteltava voimia vastaan, jotka ovat olleet meitä väkevämmät. Mutta ratkaisun hetki lähenee, minä olen matkalla sitä valmistamaan. Rohkeutta, Anna, kestävyyttä, me löydämme vielä onnen, joka kärsimyksemme korvaa.

— Erotaanko taas? kysyi neitonen arasti.

— Vaan ainoastaan hetkeksi. Huomaa: kun myrsky rupee pauhaamaan, silloin olen minä jo lähelläsi. Vaan nyt hyvästi!

Yksi syleily, yksi kädenpuristus, ja nuori airut syöksi Hornein jälestä alas linnanpihalle ja kiirehti rekeensä. Jo olikin aika, askeleita kuului jo portaissa, Suomen herrat laskeusivat jo alas kokoushuoneesta, ja juuri kun Hieronymo ajoi ulos linnan portista, kuuli hän äänen, jonka hän liiankin hyvin tunsi ja jossa oli korskeaa kajannetta, huutavan:

— No, nyt saatte kohta ampua, pojat, nyt on hetki tullut. Ja liukkaasti liikkeelle kaikki linnan naiset, sillä tänään tässä talossa juhlitaan!

Pian kohisikin taas liikettä linnan juhlasuojissa, palvelijat juoksivat edestakaisin juhlan valmistustouhuissa ja vieraat ryhmittyivät suureen ruhtinaansaliin täytettyjen maljojen ääreen. Vaan tuota vilkasta touhua huomaamatta, kuulematta, kuinka ovet paukkuivat ja askeleet narskuivat portaissa ja käytävissä, seisoi Anna Fleming vielä kauan paikoillaan uunin katveessa sen kylkeen nojautuneena, silmässä riemuava, vilkas loiste ja kasvoilla onnellinen hymy.

Olihan hänelle tuo äskeinen tapaus kaikkine vaiheineen vielä kokonaan kuin unta, kuin pikaisesti ohilentänyt häilyvä unelma, alusta niin painostava ja synkkä ja sitten niin kirkas ja kevyt kuin kesäinen päivä. Hän eli, hän toivoi vielä… Kuinka olisi hän sitä voinut vielä äsken uskoa, kun hän murtuneen mielensä heikkoudessa taisteli siitä, minkä muodon hänen oli annettava vastaisille, ilottomille kohtaloilleen. Silloin leimahti salama … kuului ääni, joka kajahti tutulta, josta oli mahdoton erehtyä, ja tuossa seisoi se iloinen poika, joka oli tuottanut hänelle niin paljo kaihoa ja kyyneleitä, mutta joka ainoa saattoi puhaltaa henkeä hänen jo riutuneeseen elämäänsä. Hän eli, hän rakasti, hän valmisti väsymättä heidän yhteistä onneaan, — oi, muuta ei Anna tarvinnutkaan tietää, siitä hetkestä hänkin jälleen eli ja toivoi. Hän oli levännyt siunatun silmäyksen sulhonsa sylissä — ja »rohkeutta, kestävyyttä!» sitä ei häneltä nyt tullut puuttumaan.

Näitä Anna nauttien muisteli, yhä vielä seistessään silmät kirkkaina ja povi aaltoilevana hiiltyvän takkatulen ääressä uunin reunukseen nojautuneena. Siitä hänet Ebba-rouva taloustoimissa juostessaan tapasi ja tuli uteliaana puhuttelemaan:

— No, Anna, sinä näytät virkulta tänään. Miten päättyi yhtymisenne nuoren Hornin kanssa?

— Hornin, hänenkö…? — Tämä nuorukainen oli jo melkein joutunut unhotuksiin Annan muistoista ja tädin kysymys herätti hänet nyt muistamaan tuota äskeistä kohtausta kuin jotakin hyvin kaukaista asiata. — Hornin, niin, hänen isänsä pakotti hänet lähtemään pois.

— Siis liian myöhään, eilen olisi kaikki vielä voinut käydä toisin. Mutta nyt, — niin, tosiaankin mahdotonta. Ja sinä näytät siitä päätöksestä olevan iloinen, ehkäpä se siis parasta olikin, — kunhan vain aina olisit tähän tulokseen yhtä tyytyväinen!

— Olen, täti, olen aina…

— No hyvä, hyvä, ei puhuta siitä enää. Joudu sinäkin nyt meitä auttamaan, täällä tulee tänään suuret juhlat, kokous on päättynyt ja päättynyt hyvin, setäsi on saavuttanut loistavan voiton. Tule!

Annan täytyi melkein ravistaa ruumistaan, päästäkseen palaamaan muistoistaan ja mietteistään arkielämän todellisuuteen. Vaan kun hän sitten taloustoimiin ryhtyi, sujuivat ne häneltä keveästi ja hilpeästi, hän heläytti laulunkin lomaan, joten palvelusväki, joka oli tottunut näkemään hänen liikkuvan kuin aaveen ääneti ja hiljaa, sitä aivan ihmeissään katseli.

Samallainen reipas, kahleistaan vapautunut, hilpeä mieliala vallitsi tänään yleensäkin linnassa, jossa juhlamaljat tiheään kiertelivät ja juhlakulut kajahtivat, sekä ylhäällä linnan herrashuoneissa että alhaalla linnueen asunnoissa. Tulia sytytettiin illan kuluessa tornien huippuihin palamaan ja juhlalaukauksia ammuttiin valleilta. — —

Vaan niissä kahdessa reessä, jotka tänä iltana peräkkäin ajoivat Turun linnasta valtatietä myöten pahjoiseen päin, oli mieliala vakava ja huolekas. Edellisessä näistä, jossa kaksi henkeä perällä istui ja ohjaksissa nuori poikanen, ei koko matkalla puhuttu mitään, ennenkuin Maskussa käännyttiin valtatieltä rannikolle vievälle poikkitielle, joka ohjasi Kankaisten tilalle. Tässä vasta lausui vanhempi reen perällä istuvista:

— Niin, poikani, epäystävälliseltä näytti kotimaan rannikko meidän tänne tullessamme. Sinä näet, se sysää meidät sittenkin luotaan.

Ja nuorempi lisäsi huoahtaen:

— Niin, isä, se sysää meidät luotaan. Siksi siitä pois, pois…!

Ja taas ajettiin hetkinen syvässä äänettömyydessä läpi lumisen talviluonnon. Silloin tärähti yhtäkkiä hienosti jäinen maa, lumihiutaleita putosi puiden oksilta ja kaukainen, kumea jysähdys kuului. Reen ajolaudalla istuva poikanen heristi tuota kuullessaan korviaan, käännähti vilkkaasti päin reessä istuvain puoleen ja huudahti innostuneena:

— Isä, isä, nyt ne ampuvat linnassa tykeillä. Nyt ne paukkuvat ilolaukaukset.

— Niin, kai siellä on syytä iloon. Mitä se laukaus sitten ennustaneekin! — Mutta kiirehdi hevosta, Evert, kiirehdi! — —

Jälempänä ajavassa reessä, joka jatkoi matkaansa suoraan pohjoiseen päin Poria kohden, istui perällä yksinäinen nuorukainen, joka usein sai neuvoa kulkua ajajalle, joka näytti olevan outo näillä mailla. Tässä reessä ajava nuori airut oli jo kulkenut pitkän matkan ja suorittanut jo tärkeän ja vaarallisen tehtävän, vaan vielä pitempi matka hänellä oli edessään, tehtävä vielä tärkeämpi ja vaarallisempi. Hän oli henkensä kaupalla ajanut talvikelillä Ahvenanmeren poikki Turkuun, viedäkseen säätyjen lähettiläille herttuan käskyä muitta mutkitta vangita Klaus Fleming ja lähettää hänet Ruotsiin. Herttua oli tahtonut tehdä jutun uppiniskaisen marskin kanssa niin lyhyeksi kuin mahdollista ja katkasta äkkikaappauksella kaikki pitkät neuvottelut. Siihen hän oli tarvinnut taitavan airueen. Ja vaikka tämä toimi erityisesti Hieronymo Birckholtzille, jota marski niin kiihkeästi vihasi, olikin hyvin vaarallinen, oli tämä mielellään sen ottanut vastaan, — hän tahtoi olla saapuvilla, jos kepponen onnistuisi, samalla kaapatakseen Flemingin pesäjaosta omankin osuutensa, morsiamensa.

Vaan kepponen ei ollut onnistunut, herttua oli laskenut väärin, luottanut liiaksi Hornin vaikutusvaltaan, joka tosin oli ollut suuri, mutta joka silloin juuri pahimmoilleen oli saanut kuolonkolahduksen. Mutta siltäkin varalta, että näin tulisi käymään, oli herttua uskonut airueelle tärkeitä toimia. Hänen oli siinä tapauksessa, että lähetystö ei voisi kukistaa Flemingiä Suomessa, matkustettava Satakunnan ja Pohjanmaan läpi aina Peräpohjaan saakka ja matkallaan lietsottava sitä tulta, jonka herttua tiesi siellä jo kytevän. Katkera viha vallitsi koko Suomessa ja varsinkin Pohjanmaalla Flemingin rautaista hallitusta vastaan, talonpojat miettivät kostoa. Kaatukoon Fleming siihen omaan kasvattamaansa katkeruuteen, ellei häntä muuten saada kaadetuksi, — niin oli herttua arvellut —, sytytetään kipuna, lasketaan kosto valloilleen. Sitä valmistaakseen oli nyt herttuan airueen käytävä talonpoikain luona, poikettava talosta taloon, puhuteltava, neuvottava…

Se ei ollut leikin retki, sen tiesi se nuorukainen, joka yksin ajeli valtatietä Turusta pohjoiseen päin, hän tiesi, ettei hänen henkensä maksanut paljoa, jos hänet ja hänen asiansa keksittäisiin. Vaara siihen oli myötään tarjona, kun hänen tuli tällaisia asioita ajaa maakunnassa, jossa jo ilmeinen sotakanta vallitsi rahvaan ja majotetun sotaväen välillä, jossa jokainen ratsumies oli oikeutettu ja halukas pistämään vartaaseen salakulkijan, joka yllytti kansaa kieltämään ratsuväeltä ruoan ja asunnon, ja jossa sen lisäksi Flemingin käskyläiset, voudit ja kirjurit, erityisesti pitivät epäiltäviä matkustajia silmällä. Ja hirttonuora olisi ollut hyvin ikävä kapine juuri nyt, jolloin onnen ratas vihdoinkin oli kääntymässä…

Vaan eipä siitä surua — liukkaasti vain ja vikkelästi, se oli Hieronymon tunnussanana, ainahan vikkelä mies nahkansa pelastaa. Ja hän vihelteli reessä iloisia säveleitä, muistellessaan tyttöään, jonka hän äsken oli tavannut, vaipui sitten taas miettimään tehtäväänsä, miettimään sitä roviota, jota hän oli lähdössä sytyttämään ja sitä palkkiota, minkä hän siitä itse oli saava. Hänen mielensä painui aina vakavaksi, kun hän ajatteli tuota veristä kylvöä, jota hän oli kylvämässä, — mutta sitten hän taas ajatteli satoa, ja taas hän vihelteli iloisia säveleitä, yhä matkatessaan pohjoiseen päin.