IV.
POHJANMAAN VIESTIT.
Joulukuun alussa 1596 oli jo Suomessa täysi talvi. Suksikeli oli jo metsissäkin menettelevä ja selillä se oli mainio, kun partiokunta Kivijärven miehiä Pohjanmaan itäkulmalta hiihti suuren salon halki Rautalammen uudispitäjään tuomaan tuoreita uutisia. He hiihtivät hissuksiin pitkin laajan järven rantoja kylästä kylään, pistäytyivät pirttien pimennoissa supattamassa isäntämiesten kanssa, kertoivat kuulumisensa, vannottivat vaikenemaan ja ehättivät edelleen. Ja rantakyläin isännät valjastivat hevosensa, ajoivat naapuriin neuvottelemaan, että mitäs te tuumaatte … ja luimistelivat kulmainsa alta kyläahteella kyttääviä ryttäreitä. Kuumentava, humaiseva huhu kulki kulona laajan, talvisen erämaapitäjän laidasta toiseen.
Keskellä viikkoa liikkui Rautalammen kirkollakin siten tavallista enemmän väkeä ja pappilan tuvassa pistäytyi monenlaista matkamiestä. He tarinoivat salavihkaa siitä, mitä Kivijärven miehet olivat kertoneet, ja nuori kappalainenkin kuuli, ulkosalla liikkuessaan, katkelmia niistä levottomista kuiskeista ja näki miesten silmissä intohimon verestävän, mutta hän ei päässyt heti perille siitä, mikä heitä nyt niin erikoisesti kuumensi ja hiihdätti. Vanha kirkkoherra, äreä äijä, sitävastoin ei huomannut mitään. Hän vain murisi ja torui niitä, jotka näin joutilaina keskellä viikkoa kyliä kulkivat ja pirtissä suutaan pieksivät, eikä hän tahtonut heidän hulluista tuumistaan mitään tietääkään. Mutta eräänä päivänä astuivat apulaispapin kylkeistupaan, johon Mikko Martinpoika oli Rautalammen pappilassa sijoitettu, Apajan isäntä ja Kelalan Erkki, vakava, miltei juhlallinen ilme kasvoillaan, ja he pyörittelivät tärkeän näköisinä tuuheita karvalakkejaan kämmentensä välissä.
Mikko ymmärsi heti asian vakavaksi ja rupesi, saatuaan tuttavansa istumaan, kyselemään naapurikylän kuulumisia ja joko olivat sinne asiamiehet marskin luota palanneet.
— Jo palasivat, vastasivat miehet yksikantaan.
— No, luvattiinko helpotusta linnaleiriin?
— Ei luvattu…
— Eivät tainneet miehet tavata siellä Ebba-rouvaa?
— Olivat tavanneet senkin … rouva oli kyllä ollut armollinen, kertoi Apaja. — Mutta kun he olivat marskille itselleen valituskirjansa antaneet, niin suuttunut oli herra, haukkunut… Likeltä oli pitänyt, ettei pistänyt miehiämme köysiin, kun oli kuullut, mistä he olivat.
— Hän muisti viime käyntinsä täällä, lisäsi Erkki selittäen.
— Niin kai. Ja se on muutenkin tyly ja kova ylimys, se Klaus-herra, huoahti Mikko, muistellen omia Turun-aikojaan ja pettyneenä hauraissa toiveissaan.
— Ja kiukkuinen, kivahti Apaja tulistuneena. — Oli kironnut, että hänen ryttärinsä ovat vain täällä hyvin ja runsaasti ruokittavat, — mitkä herkut heille sitten pitäneekään paistaa! Jos yhtä pitäjää helpotetaan, silloin käy rasitus toisille sitä raskaammaksi, niin oli herra tiukannut.
— Ja sitähän se kyllä onkin, myönsi Erkki hiljaisella, harkitsevalla äänellä. — Mutta marski ei suostu väkeään vähentämään?
— Ei, totesi Mikko, hän kun varustaupi sotaan! Se on auttamaton umpikuja joka taholla!
— Mutta se umpi on puhkaistava!
Apajan isännän rauhallisiin silmiin oli syttynyt outo kiilto. Hänen luisevat, leveät kasvonsa karahtivat tumman punaisiksi eikä hän malttanut enää istuallaan pysyä, kun hän jatkoi:
— Ja se puhkaistaan! Nyt se puhkaistaan!
Mikko katsoi kummissaan hiljaisen salolaisen kiihtymystä, aavisti sen takaa sammumatonta, pohjatonta lieskaa, jotakin pelottavaa ja ratkaisevaa, ja kysyi melkein säikähtyneenä:
— Mikä puhkaistaan? Onko jotakin uutta tulossa?
— Tulossa on, selvänteko on käsissä!
— Sitäkö ne ovat kuiskineet, nuo täällä kirkollakin liikkuvat miehet, kyseli Mikko, ruveten jo ymmärtämään. — Onko teille tullut sanantuojia ja mistä?
— Pohjanmaalta, selitti Erkki nyt tyyneemmin. — Täällä on hiihtänyt
Kivijärven miehiä.
— Eikä ne ole olleet leikin asioilla, säesti Apaja innostuneena.
Ja siinä innossaan kävivät vieraat nyt ääneti kuuntelevalle nuorelle papille torvenaan kertomaan laajan korven takaa hiihtäneiden miesten terveisistä ja kehoituksista. Apajan ääni vavahteli, hänen näytti olevan vaikea hillitä kuumaa malttamattomuuttaan, Erkki sentään säesti ja oikoi häntä rauhallisemmin ja asiallisemmin. Siellä suurten salojen takana, Pohjanmaan Kyrössä, oli pidetty suuria kansankäräjiä ja tehty suuria päätöksiä. Sinne oli tullut tieto, että Ruotsin ravakka Kaarlo-ruhtinas on luvannut talonpojille apua, jos he ajavat hiiteen marskin huovit maakunnastaan — ja hiiteen ne oli jo ajettu. Siellä ovat miehet nyt isäntiä maakunnassaan ja heillä on luja tuuma, että he vapauttavat samasta ikeestä vielä muutkin maakunnat. Mutta niissä kaikissa on talonpoikain nyt samalla noustava huovejaan häätämään, muuten tulevat kyröläiset epäröiväin talonpoikainkin niskaan…
— Sitäkö hiihtivät Kivijärven miehet teille kertomassa? uteli Mikko henkeään pidellen.
— Sitä. Jouluneellusviikolla he lähtevät Kyröstä liikkeelle ja kulkevat aina Turkuun asti, vapauttaen kaikkialla talonpojat marskin ryttärien painajaisesta.
— Ja silloinko se alkaa rytinä täälläkin?
— Silloin on meidänkin oltava valmiina, kirveet ja keihäät ja eväät mukana. Ja ensi töiksi on tämän oman pitäjän huoveista tehtävä selvä!
— Vai sellainen on nyt käsky, hoki Mikko hiljaa, henkeään pidellen, mutta oivaltaen jo, mihin asiat ovat väkipakolla menossa.
— Sellainen … eikä se kuulemma enää järkähdä, vakuutti Apaja aivan jyrähtäen. Mutta hän jatkoi kuitenkin tuokion kuluttua epävarmempana: — Mitä sanotte siitä te pastori, on kai meidänkin käytävä mukaan siihen rytäkkään?
Se oli nyt erämaamiesten suuri ja vakava kysymys. Kansa nousee koko maassa, pitäisikö heidän, enin kärsineiden, jäädä syrjään? Heitä peloitti kolmen vuoden takainen kokemuksensa — ankara oli heille ollut rangaistus. Mutta silloin he olivat yksin nousseet esivaltaa vastaan, yksin karanneet omien ryttäriensä kimppuun ja yksin saaneet kestää vastuun. Nyt on liike yhteinen koko maassa ja sitä tukee Ruotsin ruhtinas, joka on kuningasvainajan veli ja kansan ystävä…
Tuon kaiken oivalsi Mikko Martinpoika, mutta hän tunsi itsensä liian nuoreksi ja kokemattomaksi ja epäileväksi mitään varmoja neuvoja antaakseen. Hän oli läheltä nähnyt marski Flemingin mahtavuuden ja voiman, tiesi hänet kuninkaan lailliseksi edustajaksi Suomessa … häntä peloitti kyröläisten kapinahanke eikä hän tätä pelkoaan vierailtaan salannut.
— Joka miekkaan ryhtyy, se miekkaan hukkuu, virkkoi hän ensin ikäänkuin välittävästi, mutta jatkoi samassa: — Oletteko itse sitä vakavaa asiaa kotikylässänne kypsäksi pohtineet?
— Onhan pohdittu jos punnittukin. Myrtynyt on siellä miesten sisu, eivät aio he jättäytyä tänne huovien jalkoihin silloin, kun muut ne päältään karistavat, kertoi Apaja. — Mutta toisia siellä kyllä epäilyttää, — tämä Erkkikin se vain varottaa…
— Niin, hän on vasta ollut sen sotakomennon kourissa, totesi Mikko, saaden näin vahvistusta omille epäilyksilleen.
Mutta Erkki rykäisi ja virkkoi:
— Hullusti saattaa talonpojille taas käydä, — hullusti käy…! Mutta jos muut suksille nousevat, niin nousen minäkin.
Miehet kertoivat nyt nuorelle papille vielä tarkemmin eri tahoilta saamistaan viesteistä. Toisissa erämaanpitäjissä kuulutaan jo hiottavan karhunkeihäitä … Laukaassa, Lappajärvellä … ja rintamailla on juttu sama. Sysmän kulmalla ovat mielet kuumia, niin ovat matkamiehet kertoneet, sinne on tuotu uutta majoitusväkeä, siellä ikävällä odotetaan Pohjanmaan nousumerkkiä.
— Vai jo Sysmässäkin, innostui Mikko. — Jokohan lie Leinosen Mattikin menettänyt kärsivällisyytensä!
— Sehän siellä onkin kiivain kaikista, niin nimismies kuin onkin, tiesi Apaja. — Hän kuuluu äsken saaneen kymmenen ryttäriä omaankin taloonsa…
Kuumentavana rupesi nyt veri Mikonkin suonissa kiertämään. Sellainen kidutus on sietämätön, kaikkeen ei voi taipua, päätteli hän. Ja jos Matti ryhtyy ajamaan ryttärinsä pois, silloin tosiaan on arpa heitetty! Se mies ei suotta leikkiin käy, mutta jos hän siihen käy, hän joko vapauttaa talonsa ja pitäjänsä taikka menettää kaikki, talonsa, perheensä… Siinä ratkee nyt Elisankin kohtalo … se mielle välähti salamana Mikon tajuntaan … jos siellä hullusti käy, silloin joutuu tyttöraukka varmasti raa'an Koskipään armoille!
Veri kohisi Mikon korvissa eikä hänen mielensä enää päässyt tasapainoon. Hänestä rupesi tuntumaan, että ne kohtalokkaat, solmuksi sitoutuvat enteet, jotka nyt näyttivät tosiasioiksi, välttämättömyydeksi kiteytyvän, ne pian tempaavat hänetkin pyörteisiinsä, tahtoipa hän taikka ei. Jos jotakin siellä maailmalla tapahtuu, silloin täytyy kyllä hänenkin olla siellä mukana, omaansa vaalimassa … tänne syrjään hän ei voi jäädä, täällä hänellä ei olisi yön lepoa… Mutta samassa hän säikähti niitä uusia ajatuksiaan ja päätelmiään: noinko hän yksityisluontoisten unelmiensa ja mielihalujensa vaikutuksesta jo suunnitteli osanottoaan talonpoikain arveluttavaan kapinanousuun, hän, jonka pitäisi neuvoa heitä asettumaan ja malttamaan mielensä…!
Mutta talonpoikaiset miehet katselivat häneen kysyvinä, ikäänkuin lopullista neuvoa ja apua pyytävinä, — sitä vartenhan he olivat nyt kirkolle tulleet. Ristiriitaisten mielialojen vielä sydämessään kamppaillessa, mutta tuntien ikäänkuin joutuneensa jo talonpoikain kohtaloon kytketyksi, virkkoi hän lämmöllä:
— Kyllä tunnen tuskanne ja ymmärrän, että se ei lienny, ellei joku ratkaisu tapahdu. Siksi en voi teitä kieltää hankkeista, jotka ovat vaaralliset, mutta joihin kärsimyksenne teidät ajaa. Harkitkaa asiaa vielä keskenänne, harkitkaa se joka kolkalta. Mutta jos päätätte yhtyä Pohjanmaan miehiin ja jos nämä todeksi tulevat teitä retkelle vaatimaan, niin mukaanne lähden silloin minäkin, en teitä jätä… Voinko olla teille joksikin avuksi, sitä en tiedä; ehkä tarvitsette joskus kirjamiestä, ehkä sielunpaimentakin … olen valmis sellaisena kulkemaan matkassanne ja jakamaan kohtalonne. Mutta ominpäin älkää mihinkään ryhtykö, odottakaa ensin, mitä muualta kuuluu.
— Se olkoon sovittu, vastasi Apaja innostuneena ja nuoreen pappiinsa ihastuneena. Mutta Erkki tarttui hänen käteensä hyvästiksi ja virkkoi lämmöllä:
— Kun Pohjanmaalta lähtökäsky saapuu, — ja varmasti se saapuu —, silloin ajan minä tänne kirkolle sinua hakemaan, Mikko. Silloin on rauhanpäivä poissa!
Niillä puheilla lähtivät Apajan kylän miehet Rautalammen pappilasta, jonne nuori kappalainen jäi levotonna punnitsemaan antamaansa lupausta. Hän ei näissä asioissa voinut saada mitään tukea eikä neuvoa vanhalta kirkkoherralta, joka oli kokonaan vetäytynyt kuoreensa eikä vieläkään talonpoikain hankkeista mitään tiennyt taikka — tahtonut tietää. Yksin oli Mikon seistävä päätöksensä takana, yksin odotettava, mitä tuleva oli.
* * * * *
Kului viikko, toista, eikä asiasta sen enempää kuulunut. Mikko liikkui toimissaan kylällä, puhutteli isäntämiehiä, mutta uusia viestejä ei ollut saapunut Pohjanmaalta eikä suolaostoksiltaan palanneet markkinamiehet tienneet muuallakaan mitään kansannousua tapahtuneen. Mutta sen oivalsi nuori pappi, että tämä oli tyyntä myrskyn edellä, ja hän tiesi, että nyt Rautalammen taloissa hiottiin isien vanhoja keihäitä ja terästettiin vasamankärkiä ikäänkuin suurpyyntiä varten. Vielä eli hänessä kuitenkin heikko toivo, että uhkaava palo sentään sammuisi alkuunsa.
Mutta eräänä tuiskupäivänä nähtiin parvi lyhytturkkisia, kirvesvöisiä miehiä hiihtävän viistoon kirkon ohi Rautaselän rantaa pitkin etelään päin. Heitä oli vain puolensataa miestä, mutta poiketessaan rantakyliin he vakuuttivat, että heitä on jo viikon perästä tuhat, — nyt on siekailematta noustava suksille! Pyrynä lennähti tämä heidän vaativa viestinsä kylästä toiseen: pohjalaiset ovat saapuneet, johtajanaan Martti Vilpunpoika Lapualta, he käskevät mukaansa, nyt alkaa retki etelään! Martti Vilpunpojan partioväki on vain pieni osa sitä valtaista talonpoikaisjoukkoa, jonka sanottiin lähteneen Kyrön, Lapuan ja Ilmajoen pitäjistä liikkeelle vapauttamaan maan ryttärien ja voutien painajaisesta ja joka useita teitä pitkin samosi Suomen Turkua kohden.
Lapualainen neuvoi rantakyläin miehille, mitä heidän on tehtävä, minne ensiksi riennettävä, missä kokouduttava, ja jatkoi itse nopeasti nostatusmatkaansa. Mutta jäljellejääväin piti heidänkin matkallaan nostattaa aseisiin koko pohjoisen Hämeen ja koko Savon rahvas ja lennossa rientää sovittuihin yhtymäpaikkoihin, — erämaan miesten oli yhdyttävä Päijänteen rannalla, Sysikorvessa.
Jo syttyi taas palo erämailla. Pappilaan saapui sanoma, että jo on vouti vangittu, jo hänen verorenkinsä surmattu; toisissa kylissä ovat talonpojat iskeneet kuitiksi niihin majoitetut huovit, toisista ovat nämä kiireisesti paenneet tai lymynneet sakeimpiin metsiin.
Erämaa eli. Pappilan portailta näki Mikko Martinpoika pienempäin partiojoukkojen hiihtävän pyrynä etelään päin ja joka talosta heihin uusi lähtijä liittyi.
Levottomana hän sitä katseli ja kuunteli, kuin jo kohtalonsa tuntien, noita lenteleviä viestejä. Vyöry oli lähtenyt liikkeelle, sitä ei voinut enää pidättää mikään. Päättynyt oli siis hänenkin rauhantyönsä. Ja eräänä päivänä ajoi Erkki Pentinpoika Apajan kylästä vihurina pappilan pihaan, työntyi turkeissa ja kallokkaissa kylkeistupaan ja huudahti Mikolle:
— Nyt sitä lähdetään, maisteri! Pitkä retki on edessä.
— Sinäkin olet jo lähtöinnossa, Erkki, virkkoi Mikko hiukan epävarmana. — Epäilit vielä, kun viimeksi täältä lähdit.
— Nyt ei epäile enää kukaan, kaikki ovat jalkeilla!
— Ja kaikki varovaisuus on nyt tiessään?
— Niin on — tuli mikä tuli! Martti Vilpunpojalla on näet povellaan sellainen taikakalu, joka innostaa epäilevimmätkin.
— Mikä se on? kysyi Mikko ihmeissään.
— Se on Ruotsin ruhtinaan, Kaarlo herttuan kirje kaikille tämänkin kulmakunnan asukkaille. Siinä hän käskee miehen talosta, kaksi parhaasta lähteä marskia vastaan ja lupaa lähtijöille viiden vuoden verovapauden.
— Vai on jo herttua aivan julkisesti asettunut sotakannalle kuningasta vastaan, puhui puolittain itsekseen nuori pappi. — Sota on siis puhjennut! Silloin kai hän saapuu itse Suomeen meitä auttamaan?
— Niin saapuukin. Olen itse nähnyt tuon kirjeen, — sen voimalla nyt Pohjanmaan miehet kulkevat eteenpäin. Ja kaikkialla syttyy nyt roimuten koston tuli!
— Koston tuli, matki Mikko kalpeana ja vakavana, ruveten sullomaan heiniä kallokkaihinsa. — Kasvaako kostosta mitään siunausta?
— Sitä emme tiedä, vastasi Erkki talttuneena, mutta ilman arkailua. —
Retkeä ei vain voi enää peruuttaa kukaan. Lähdetkö matkaan?
— Olenhan sen luvannut. Kansan mukana tahdon kulkea, vastasi Mikko. —
Minne ajamme siis nyt ensiksi?
— Sysmään, siellä yhdytään eri tahoilta. Joukko kasvaa joka kylältä, se kiihtyy kuin nielevä koski. Sellaisen vyöryn voimaa ei voi enää pidättää, kunpa sen vain voisi järjellä ohjata!
— Amen, virkkoi Mikko huoahtaen ja kävi sitomaan pitkää villavyötä hoikan vartalonsa ympäri. — Siinä meillä olisi tehtävä, suuri ja tärkeä, jospa vain voimamme siihen riittäisi. Mutta koettakaamme yhdessä, Erkki!
Mikko tunsi vaistomaista, kasvavaa luottamusta tuota vakavaa, paljo kokenutta sukulaismiestään kohtaan, joka häneen oli kuin näkymättömillä siteillä lujasti kiintynyt. Hänen sydämensä vapisi vielä, kun hän rekeen istui, häntä peloitti tämä alkava, arveluttava retki. Mutta Erkin rinnalla erämaan taivalta ajaessaan hänen mielensä tyyntyi ja tasaantui, hän tunsi, että tämän talonpoikaisen ystävän rinnalla on hän sittenkin kulkemassa oikeaan suuntaan, tehdäkseen parhaansa paljo kärsineiden seurakuntalaistensa hyväksi.