V.

ISON RIISTAN PYYNTIIN.

Mustanahon rinnettä laskeutui Mikon ja Erkin resla eräänä huurteisena joulukuun päivänä Sysikorven Leinosen törmälle.

Toisenlainen äänen tohina ja miesten vilinä oli nimismiehen talon edustalla nyt kuin heidän sieltä syksyllä lähtiessä. Siinä oli rekeä ja susta, hevosta ja sompaa niin tiheässä pitkin pihoja ja aitovieriä, että uusi ajaja tuskin enää rakoon mahtui. Jo taipaleella oli tavattu tätä oudon vilkasta väen liikettä: raidoittain hiihti siellä miehiä tiepuolen valmiita latuja pitkin, ja rekiin, joissa jo oli turkkiniekkoja täysi kuorma, otettiin milloin mistäkin veräjän suusta vielä uusi lähtijä seville tai kannaksille. Kaikki painautuivat etelään päin, kaikille oli selvillä matkan määrä, kaikkien silmissä kuulsi varmuus ja uhma. Päitä nyökäytettiin reestä rekeen, harvakseen puhuttiin. Mutta täällä Leinosen mäellä kävi äänekäs porina. Erämaan eri kulmilta saapuvain yhtymäpaikka oli näet täällä Päijänteen itärannalla juuri Leinosen Matin talo. Siellä yhtyivät laajain korpikulmain kaukaiset eläjät, siellä oli jousimiestä Savon ja Hämeen rintamaiden välisistä metsäkylistä, sinne samosivat Laukaan karhuntappajat keihäineen ja Keiteleen nopeat hirvenhiihtäjät, Niinkuin suurilla markkinoilla tapasi siellä tuttava toisensa kymmenen vuoden takaa, ja ennen kalahaudoista tai riistamaista riidelleet isännät löivät täällä kämmentä toisilleen, — heidät yhdisti nyt yhteinen asia. Paljo tuli kaikille uusia tuttavia ja kun siinä nyt kerrottiin ja kehaistiin kunkin kulmakunnan kuulumisia, kävi turina pitkin kujia, ja pirtistä kuului yhtenään sinne sulloutuneiden retkeläisten äänekäs porina.

Siinä muurahaiskeossa oli Mikon tovereineen vaikea tavata talon isäntäväkeä sitä tervehtiäkseen ja lämpimään päästäkseen. He pujottausivat hiljakseen väkijoukon keskitse muka tupaa kohden, mutta näkivät samassa pihalle viritetyn nuotion ääressä miesjoukon lämmittelevän. Tämän keskellä hääri Matti-isäntä itse liukkaana kuin ainakin, liikkui parvesta toiseen miehiä tarinoittaen, naurattaen ja avustaen. Hän hymähti iloisesti, kun näki syksyiset vieraansa, ja hyppäsi muutaman reslan yli heitä kohden.

— Tulittepahan, — saatiinhan pappikin matkalle, puhui hän vilkkaasti.
— Käykäähän tupaan, ehkä siellä joku soppi löydetään levätäksenne.

— Keritäänhän, vastasi Mikko vitkastellen. Hänen huomionsa oli kiintynyt väkijoukon suuruuteen ja surinaan. Ja siihen viitaten Matti-isäntäkin jatkoi:

— Niin, tämähän siitä nyt tuli, johan sen syksyllä arvasin. Ei tarvittu kuin pikainen sananviesti, niin miehet olivat koko tästäkin maakunnasta liikkeellä.

— Oletko nyt, Matti, tyytyväinen? kysyi Mikko, jonka mielessä tuon riehahtelevan väkijoukon äänekkyys ja uhma taas herätti vakavia epäilyksiä.

— Vähänpä siitä, olenko minä tyytyväinen. Mutta tästä voit nähdä, että tätä retkeä ei voitu enää välttää. Vuosikausien kärsimysten ja niiden varrella sydämiin iskostuneen kiukun täytyi päästä purkautumaan, ja nyt voit itse havaita, kuinka nuo raskasluontoiset ja hitaat sydänmaan miehet ovat ikäänkuin keventyneet, lauenneet, kuinka ketterinä ja innostuneina he nyt liikkuvat tässä yhteishankkeessaan, kun kerta perä tuli puhkaistuksi.

— Näenpä kyllä, sisäinen into ja pakko heitä ilmeisesti kannustaa, vastasi Mikko.

— Usko siihen, että he voivat tämän nousun kautta saada asemansa paranemaan, puheli Matti edelleen. — Toisissa se usko on lujempi, toisissa heikompi, mutta eipä tällä pihalla nyt ketään tarvitse rohkaista eikä kannustaa, — pidätellä mieluumminkin pitäisi ja teroittaa heille yrityksemme vakavuutta. Toiset tahtoisivat jo heti suinpäin hyökätä edelleen toisia odottamatta. Ja auta armias sitä sisua, — siellä palaa kosto!

— Sen jo näen, huoahti Mikko. — Sitä mielten kiihtymystä tahtoisin puolestani liennyttää, sillä pelkäänpä, pelkäänpä…

— Että se tekee tuhoja, niinkö? naureskeli Matti. — Sitä ei voida nyt välttää. Mutta koeta parastasi, pappi, sehän kuuluu virkaasi.

— Tahtoisin tavata ja puhutella retken johtajia, — missä he ovat ja keitä he ovat?

— Martti Vilpunpoika on kai tuolla tuvassa, vastasi Martti melkein välinpitämättömästi. — Mutta johtajat eivät tässä kovinkaan paljo merkitse. Kansa on noussut omasta sisäisestä pakostaan ja se vyöryy eteenpäin sen pakon voimalla — johtajana on yhteinen sisu. — Mutta käydään jo tupaan.

Sitä kohden vieraitaan saatellessaan kertoi Matti, — aina sekaan heittäen leikkisän tervehdyksen tai kompasanan jollekin vastaantulevalle tuttavalleen — nyt tarkemmin, miten kansannousu siellä Sysikorvessa oli puhjennut. Kohta kun ensi sana Pohjanmaalta lennähti, oltiin selvillä, että ensiksi on huoli pidettävä näistä oman kulmakunnan ryttäreistä. Mutta ennenkuin talonpoikaistaloihin majoitettuihin syöpäläisiin, huoveihin tai nihteihin, käytiin käsiksi, ajoi mieskunta Koskipäähän, seutukunnan pahimman painajaisen vieraiksi. Kierrettiin talo, Sipi ei tiennyt mitään varoa, mies heitukkoineen siepattiin kiinni ja pistettiin lujiin nuoriin.

— Kai se sentään vastarintaa yritti, tiedusteli Erkki, joka Mikkoa tupaan seurasi.

— Ei kerinnyt, yhytimme hänet aamuvuoteeltaan. Mutta kuinka synkästi se kirosi asian tajutessaan … en ole sellaista raivoa koskaan nähnyt!

— Hirteenkö miehen nyt veditte, kyseli Erkki edelleen.

— Eikö helkkarissa, Ruotsin ruhtinaalle vietäväksi säästämme sellaisen herkkupalan. Tuollahan se on saunassa salpain takana, — eikö kuulu sieltä mökinä nytkin, sen miehen luonto ei vähällä asetu!

Tosiaankin, saunasta kuului melua, mutta niin äänekästä, että Mattikin pysähtyi sitä kuuntelemaan ja lähti harppaamaan rannalle päin. Niin, olihan hän asian arvannut, se ei ollut yksinomaa Koskipään Sipin ääntä. Muutamat retkeläiset olivat edellisenä yönä käyneet ryöstämässä erään kaukaisemman knaapinkartanon ja tuoneet sieltä tullessaan tynnyrin olutta, jonka olivat asettaneet saman saunan porstuaan. Ja siellä kävi alituiseen miehiä tappia vääntämässä ja suuren innostuksensa aiheuttamaa janoaan sammuttamassa — siitä ne kävivät isoäänisiksi. Tästä menosta ei Matti pitänyt — rohkeutta ja uhmaa oli miehillä muutenkin tarpeeksi —, ja sillä kiirehti hän nyt juopottelevia ja rähiseviä miehiä hillitsemään. Nämä kuuluivat siellä pönkätyn oven takaa tekevän pilkkaa Koskipään vihatusta knaapista, joka nuoritettuna makasi lauteilla ja jota tuo miesten karkea iva yhä ärsytti. Leinosen Matti, joka oli ankara järjestyksen mies, ajoi rähjääjät pois saunasta ja varoitti heitä sinne palaamasta. Mutta kun Koskipää tunsi Matin äänen eteisestä, niin hänen raivonsa yltyi uuteen vimmaan ja hän karjui sieltä äänellä, joka kaikui laajasti yli pihan:

— Tämän olet nyt aikaansaanut, sinä Matti Leinonen, kavala naapuri, mutta tästä kaikesta saat kerran karvaasti vastata. Niin, minä olen nuorissa nyt, henkenikin voit nitistää, mutta esivalta, jota palvelen, se elää. Sinä olet nostanut kansan kuningasta ja marskia vastaan, ja se tekosi ei jää rankaisematta. Et tahtonut toimia yhdessä esivallan edustajan kanssa, mutta muista, sen tyttäresi, jota et mulle antanut, sen löydän kerran, kun sinä itse hirressä roikut…

— Suus kiinni, taikka … karjasi Leinonen, mutta naurahti samassa suuttumukselleen, kääntyen seuralaistensa puoleen: — Tuollaista se on kansansortajain kiukku, kun kerrankin tilille joutuvat.

— Luuletteko, tomppelit, Klaus Flemingin jättävän tämän kolttosenne kostamatta, torisi ääni edelleen saunasta melkein ilkkuen. — Laulunne on oleva lyhyt, hän hirttää teidät omiin suoliinne!

— Eiköhän siltä pitäisi tukkia ääni tarkempaan, virkahti silloin Erkki varoittaen, tuota ryöppyä kuunnellessaan. Ja eräs oluenjuojista tarjoutui heti kirveenkamaralla iskemään pahasuisen vangin varsin vaiteliaaksi. Mutta Matti ei noista vangin uhkauksista välittänyt, hän vain komensi kaikki saunan eteisestä pois, sulkien vahvalla pönkällä senkin oven. — Karjukoon siellä iltikseen, kyllä tälle törmälle ääntä mahtuu!

Mutta Mikon sydäntä olivat vangitun, kiukusta puolihullun huovipäällikön huudot ja uhkaukset pahasti karmaisseet ja ilkeästi soi tuo rämisevä ääni vielä hänen korvissaan, kun he taas saunatörmältä astuivat tupaan päin. Sekoittihan knaapiraakimus Elisankin sydäntyneisiin sadatuksiinsa, talon herttainen tytär on siis yhä vielä tuon hurjan miehen likaisessa mielessä ja synkissä uhkauksissa! Jos hän kerran vapaaksi pääsee, jos talonpojat joutuvat tappiolle, kamala on silloin tosiaan sen tyttöraukan kohtalo, jota Mikko ei nyt vielä ollut nähnytkään, mutta jonka kuva taas ilmielävänä ja kirkkaana välkkyi hänen mielessään.

— Kapinoitte esivaltaa vastaan! — ne vangin syyttävät kiljahdukset kajahtivat yhä saunasta, eikähän Mikko voinut kieltää, että se syytös oli tosi. Oliko siitä siis tällekin talolle tosiaan koituva kauhea kosto…?

Etsien pälyivät Mikon levottomat silmät, kun hän astui puolipimeään, väentäyteiseen pirttiin, mistä tunkea ilma lemahti häntä vastaan. Siellä oli märkiä turkkeja ripustettu orsille kuivamaan, miehiä makoili pitkin permantoa, toisia turisi äänekkäästi seinäraheilla. Uunin luona hääri naisia keittohommissa, Matin pyylevä emäntä tuntui siellä apulaisiaan komentavan, mutta niidenkään joukosta ei hänen katseensa löytänyt sitä, jota se haki. Oli joku tuttavakin miesjoukossa. Uunin kupeella aukoi eväitään Apajan ankara äijä ja kurkistihan ovelta Karmalan vanhantalon isäntäkin, — ovatpa totta tosiaan miehet tarkoin mukaan saatu, jos yksin tuo yksivakainen Tuomaskin, joka muuten ei konnultaan liikahtanut, harvoinpa kirkkoonkaan, oli pistänyt kirveen vyönsä alle ja lähtenyt miesjoukon meininkejä katsomaan! Ja innostuksen tulta paloi nyt hänenkin harmaissa silmissään … toimeliaana oli hänkin ollut mukana, kun ajettiin huovit Karmalan kylästä pois, niin kehaisi hän kiilto silmissään Mikolle, joka häntä siinä ohimennen tervehti ja puhutteli. Sitä hän vain ei oikein ymmärtänyt, miksi heidän, häädettyään jo häristäjänsä pois omasta pitäjästään, piti lähteä vielä muihin pitäjiin tappelemaan, hän puolestaan halusi jäädä tänne kotikontuaan varjelemaan.

— Jää pois, virkahti Matti naureskellen. — Hyvä on, kun joku mies kylään jääpikin naisväen turvaksi, monta niitä ei jää!

Matti vei nuoren pappisorpanansa pirtin perälle, suuren perhepöydän ääreen, ja raivasi hänelle sen vieressä istumasijan. Siellä oli arvohenkilöitä muitakin … ensimmäisenä osuivat Mikon silmät hämmästyneinä Turun aikaiseen parhaaseen työtoveriinsa ja kohtalotoveriinsa, Eero Markonpoikaan, joka siinä istui matkamiehen puvussa turkit levällään, kallokkaat jalassa. Nuoret papit, jotka kolmikuukautisen eron jälkeen nyt yhtäkkiä tapasivat toisensa heille näin oudossa seurassa ja vielä oudommalla retkellä, hyökkäsivät syliksi toisilleen ja kävivät kokemuksiaan kertomaan. Eero oli joutunut näihin omituisiin olosuhteisiin aivan samoista syistä ja vaikuttimista kuin Mikko: halunsa päästä lähelle kansaa, pysyä sen täydessä luottamuksessa ja vaikuttaa siihen oli hänet saattanut yhtymään Laukaan partiomiehiin ja lähtemään tälle aseretkelle, vaikka se tietysti häntäkin monessa suhteessa epäilytti. Olipa hän sentään innostuneempikin kuin Mikko talonpoikain asiasta, ja tämä nyt Mikkoa kummastutti, sillä ennen Turun aikoina oli Eero Markonpoika ollut verrattain välinpitämätön rahvaan tarpeista ja mielialoista. Mutta samalla tämä vanhan toverin ja virkaveljen kohtaaminen näillä retkillä Mikkoa tietysti varmistikin ja rohkaisi.

Aivan pitkään eivät toverukset kumminkaan nyt voineet keskenään tarinoida, sillä saman perhepöydän ääressä istui miehiä muitakin, jotka pian puuttuivat pappien keskusteluun ja joihin Mikonkin oli huomionsa kiinnitettävä. Toverukset tulivat kosketelleiksi kuningas Sigismundon ja Södermanlannin herttuan välistä, taas yhä pingoittunutta ristiriitaa, joka saattoi sangen ratkaisevasti vaikuttaa alkaneen kansannousun kohtaloon, ja siihen iski heti kiinni pöydän toisella puolella istuva vilkaseleinen, liukaspuheinen mies, jonka Mikko pian oivalsi retkeläisten johtomieheksi. Tämä lyhytläntä pukinparta, jonka tummat, etsivät silmät alituiseen pälyivät ympärilleen ja joka puhuessaan usein ponnahti pystyyn, oli nyt juuri Martti Vilpunpoika Lapualta, Savon ja Pohjois-Hämeen nostattaja, ja hän väitti kohta, että kansannousu on järjestetty ja ajankohdaltaan sovitettu juuri Kaarlo-herttuan ohjeiden mukaan. Jahka talonpojat ovat tehneet selvän painajaisistaan, kiskovista huoveista ja nihdeistä, tulee ruhtinas Ruotsista ja tekee lopputilin rautamarskin kanssa ja järjestää maassa asiat.

— Niin, mehän ollaan matkassa juuri Kaarlo-ruhtinaan ja Ruotsin hallituksen nimessä ja kehoituksesta, virkkoi Eero Markonpoika, selittäen asiaa tietämättömälle toverilleen.

— Onko siitä takeita, varmuutta? kyseli Mikko hiukan epäillen.

— No totta jumaliste, sävähti pöydän takana istuva mustasilmä silloin, painautuen taas pöydän yli toveruksia kohti. — Ettekö ole kuulleet ruhtinaan kirjeestä?

— Kuullut siitä olen, vaan en ole sitä nähnyt enkä lukenut, vastasi
Mikko. — Onko se mukananne?

— Tietenkin, povellani sitä vaalin kuin aarrettani, vakuutti lapualainen, ja kävi kohta mekkonsa salapoimuista kaivamaan esille mustunutta, paljo sormittua ja laskoksistaan jo kulunutta pergamenttipalasta. — Olen tämän lukenut jo ainakin sata kertaa, mutta kerta vielä, oli menneeksi…!

Uteliaana keräytyi pirtintäyteinen rahvas siihen pöydän ympärille kuulemaan tuota paljo puhuttua Ruotsista saapunutta kirjettä, johon heidän retkensä suurelta osalta perustui. Useimmat olivat sen tosin jo kuulleet, vaan sen uudelleen kuuleminen heitä aina innoitti, sillä se heille vakuutti, että he eivät toimineet ominpäinsä esivaltaa vastaan. Kirje oli näet todella kirjoitettu kuin Kaarlo herttuan, kuninkaan sedän, nimessä ja puolesta. Kansaa siinä tosiaankin kehoitettiin nousemaan aseisiin ahdistajiaan vastaan ja usean vuoden verovapaus luvattiin jokaiselle retkelle lähtevälle. Sellaiseen Ruotsin hallituksen neuvoon ja kehoitukseen kannatti kylläkin vedota, myönsi Mikko, joka silmät selällään Martti Vilpunpojan suomalaista kirjeentulkintaa kuunteli ja itsekin sivulta seurasi pergamentille piirrettyjä, ruotsinkielisiä rivejä. Mikko pyysi kirjeen ihan omaan kouraansa: oikein oli sen Vilpunpoika esittänyt, mutta Mikkoa oudostutti, ettei siinä alla kuitenkaan ollut ruhtinaan nimikirjoitusta, vaan toinen, erään Mustasaaren kauppiaan nimi.

— Sen miehen minä tunnen, selitti siihen Leinosen Matti, joka hänkin taas oli juoksuistaan ehtinyt pöydän ääreen tuon kalliin kirjeen lukemista kuuntelemaan. — Tapasin hänet Tukholmassa, kun olin tämänpuoleisten edustajana valitusmatkalla, ja hän se juuri siellä meidän asiaamme valtioneuvosten luona ajoi. Rehti mies, hän on vain jäljentänyt ruhtinaan kirjeen ja pannut varmuudeksi oman nimensä alle.

— Mutta miksi ei siinä ole ruhtinaan nimeä? tiedusteli Mikko vielä oudoksuen asiaa.

— Mitenpä hän ruhtinaan nimen siihen kirjoittaisi, selitti nyt Eero Markunpoikakin, joka kirjeen oikeaperäisyydestä tuntui olevan täysin vakuutettu. — Onhan se herttuan nimissä kirjoitettu…

— Totta jumaliste, juttuhan on selvä, kiivaili Martti Vilpunpoika, heittäen utelevaan pappiin miltei nuhtelevan silmäyksen. — Verovapaus jokaiselle, joka mukaan lähtee, saat näistä puolin huoveista ja voudeista vapaana itse viljellä maasi ja itse väkinesi syödä, minkä kaskesta ja järvestä irti saat… Sellainen on tämä paperi, — kunhan me ryttäreistä ensin selvä tehdään!

Martti Vilpunpojan äänessä ja eleissä oli paljo kansaan välittömästi pystyvää, sen mieltä kiehtovaa ja kiihoittavaa hehkua, ja sillä henkilökohtaisella vetovoimallaan hän olikin helposti saanut kansan liikkeelle kaikkialla, missä hän vain kulki. Sokeasti kansa uskoi häneen, joka lupasi vapauttaa talonpojat heidän rasituksistaan ja viedä heidät Suomen Turkuun tekemään tiliä kansaa sortaneiden ylimysten koitoksista. Mikko älysi pian, ettei hänen olisi ollut viisasta pitemmältä esittää epäilyksiään tuosta ruhtinaan kirjeestäkään, sydäntyneet miehet eivät sellaista saivartelua ymmärtäneet eikä suvainneet. Siksi hän vaikeni, uskoen kernaasti, että kirje todella sittenkin oli Kaarlo-herttuan valtuudella kirjoitettu. Mutta kun nuoret papit vähän myöhemmin lähtivät kuumasta tuvasta pihalle vilvoittelemaan, virkkoi Mikko ikäänkuin omain mietteittensä vieläkin vaivaamana:

— Emme me virallisessa toimessamme saisi tuollaista kirjettä pitää täysarvoisena.

— Mitäs siitä tutkiskelee, vastasi Eero. — Miehet vain ärtyvät…

— Mutta entäpä, jos tässä olisi kansaa rumasti huiputettu, yritti Mikko vielä alakuloisena, — jos meidän, rehellisiä ollen, täytyisi käsittää, että se rakentaa toiveensa petokseen…?

— Ollapa vaikka niinkin, intti Eero, epäsuorasti myöntäen, että häntä vainosivat samat epäilykset, — mitenkäpä me voisimme enää muuttaa asiain menoa, miten pysähdyttää vyöryä, joka on lähtenyt liikkeelle luonnon pakosta?

— Ei, Eero, sitä emme voi, tunnusti silloin Mikko. — Kunpa voisimme taltuttaa sen vihan voiman, ohjata sen siivolla suvantoon!

— Koettakaamme sitä, mutta siihen tarvitsemme kansan täyden luottamuksen. —

Ei ollut Mikko alakuloinen ainoastaan tuon uuden epäilyksensä johdosta. Häntä kiusasi yhä enemmän se, ettei hän ollut vielä saanut tavata talon nuorta tytärtä, jonka vuoksi, — se hänen täytyi itselleen myöntää —, hän ennenkaikkia oli Rautalammelta lähtenyt erämaan partiomiesten mukaan. Melua ja nurinaa oli majatalossa joka taholla, hänen ajatuksensa olivat revityt moniin säikeisiin ja ristiriitaisina ne edelleen hänessä kamppailivat. Oliko hänkin, kansan paimen, mukana ohjaamassa sitä petokseen ja onnettomuuteen? Ja miksi? Saattoiko hän edes toteuttaa sen tehtävänsä, joka hänet pohjimmaltaan oli liikkeelle ajanut, pelastaa neiden, johon hän oli mieltynyt ja joka kerran oli häneen turvautunut, raakalaisen kynsistä…?

Joku retkikunta talonpoikia palasi taas hoilaten keskustaloon joltakin partiomatkalta ja pihantäyteinen samoinkuin pirtintäyteinen väki ryntäsi sen viestejä kuulemaan. Tuo partiojoukko se oli ollut pyydystämässä kihlakunnan vihatuinta miestä, sen voutia Matti Tordinpoikaa, hänen upeasta asunnostaan Jyrängön seuduilta ja samalla nostattamassa sen puolen rahvasta aseisiin. Viimemainittu tehtävä oli sille hyvin onnistunut, mutta vouti, yhtä ovela kuin ilkeä mies, joka liikaveroilla oli kansaa vuosikausia rasittanut ja siltä laittomia kyytejä vaatinut, hän oli ehtinyt livistää pesästään, — oli kai haistanut käryä. Mutta voudin talon olivat partiomiehet ryöstäneet — saalista oli heillä nyt paljo mukanaan — ja lopuksi polttaneet.

Kun väkijoukko oli rynnännyt pihanuotion ääreen näitä uutisia kuulemaan, palasi Mikko, jonka silmä yhä etsien pälyili, takaisin pirttiin ja siellä hän nyt karsinassa tyttönsä tapasi. Elisa hääri nyt muiden naisten kanssa siellä talouspuuhissa, täytti juuri aitasta hakemiaan eväitä matkalle lähteväin talonmiesten kontteihin. Kun tyttö nyt yhtäkkiä näki edessään nuoren papin, jonka kanssa hän syksyllä oli monet leikit laskenut, niin hän karahti punaiseksi kasvoiltaan … näytti ensi hetkessä säpsähtävän, mutta tuli sitten ujona ja arkana tuttua sukulaismiestä tervehtimään, ja hetkisen he saivat nyt, sivussa surisevasta väkijoukosta, siinä keskustella ja uudistaa syksyistä tuttavuuttaan.

Yksinäisyydessään oli Mikko paljo hautonut mielessään syksyllä virinneitä utuisia unelmiaan ja ne olivat hänen mielikuvituksessaan pukeutuneet häilyviin, monenkirjaviin muotoihin. Nyt, kun hänellä taas oli unelmainsa esine elävänä, kainona ja kukkeana siinä edessään, kävi hänelle ikäänkuin yhtäkkiä ja väläyttämällä selväksi, että noilla häilyvillä unelmilla on vain yksi toteutumismuoto, että juuri tässä nyt hänen onnensa on, tässä hänen on viipymättä lyötävä lukkoon ne kodinonnen kuvitelmansa, joita hän syyskauden oli mielikuvituksessaan soinnuttanut. Tätä hetkeä vartenhan hän oli matkalle lähtenytkin. Mutta matkaa jatkuisi nyt tästä edelleen miesjoukon mukana tiesi kuinka pitkälle tuntemattomia kohtaloita kohden … epävarmuuteen ei ole enää varaa… Ja vain hetkisen Elinan kanssa juteltuaan kävi hän suoraan ja arkailematta puhumaan tytölle:

— Kun me tältä retkeltä palaamme, saanko silloin, Elisa, viedä sinut täältä mukaani?

Tyttö ei hämmentynyt sitä äkkikysymystä niinkään pahasti, kuin Mikko oli olettanut, tuo kysymys ei näyttänyt olevan hänelle aivan odottamaton. Hän loi vain katseensa alas ja virkkoi:

— Minutko, minne?

— Emännäkseni Rautalammelle. Tässä ei ole aikaa pitkiin puheisiin. Turvausit minun puoleeni kerran, Elisa, kun sinua ahdisti Koskipään raaka ryttäri, tahtoisin suojella sinua edelleenkin häntä ja kaikkia muita vastaan. Odotatko minua?

Kauan ei tyttö kainostellut. Hän kohotti suuret, luottavat, viattomat lapsensilmänsä nuorta pappia kohden ja vastasi rohkeasti:

— Odotan kernaasti, odotan ikävällä. Mutta tarvitseeko sinunkin lähteä miesten matkaan?

Tosiaankin, miksi hän, rauhan mies, oikeastaan lähtikään tuolle arveluttavalle retkelle, — tämä houkutteleva kysymys iski nyt voimalla nuoren papin ajatuksiin. Miksei hän palaisi täältä onnellisena aviomiehenä kotiinsa, olihan hän matkansa varsinaisen tarkoituksen jo saavuttanut… Mutta se hävetti häntä samassa tuo uusi ajatus, se tuntui raukkamaiselta, — aivanko itsekkäistä syistä hän oli erämaan miesten matkaan lähtenytkin, vaikka oli itselleen ja heille kuvitellut ja luvannut, että hän tahtoi heille olla apuna ja tukena retken varrella, heidän taistellessaan henkensä puolesta? Ei toki…! Verkalleen hän vastasi:

— Olen luvannut seurata pitäjäläisiäni, ehkä voin heille olla joksikin hyödyksi, ehkä estää heitä liiaksi riehahtamasta. Mutta kun retki on onnella tehty, silloin palaan sinua hakemaan…

— Jos silloin vielä olen täällä, vastasi tyttö alakuloisesti.

— Missä olisit? Vai tahtoisitko, että en lähtisikään miesten matkaan?

— Mentävä kai sinun on, muuten ei isäkään sinuun suostuisi…

— Niin, Elisa. Kaipauksella nyt lähden, vaan samalla ilolla. Ja täältä sinut tietysti löydän.

— Meitä jää tänne vain vähäväkisiä naisia ja lapsia koko kylään … virkahti tyttö vieläkin kuin varoittaen.

— Ja sinä pelkäät…? — Mikon ääni vavahti, kun hän nyt yhtäkkiä mielessään kuvitteli, mitä tuolla nuorella tytöllä samoinkuin miesten jättämäin kyläin muilla turvattomilla naisilla todella saattoi olla levottomiksi käyneinä aikoina syytä peljätä. — Pelkäät, että miesten poissaollessa huoveja voi tulla taloon?

— Onhan toki Koskipää nyt nuorissa, virkahti tyttö siihen vähän reippaammin, kun näki, miten raskaasti hänen epäilyksensä oli vaikuttanut hentomieliseen pappissulhaseen. Mutta tämä jatkoi, yhä värähtävällä äänellä:

— Taikka sitäkö, että retki päättyy hullusti ja kosto saapuu kylään…?

Silloin tyttö jo uljaasti vastasi:

— Se ei saa päättyä hullusti, eikä pääty, onhan siellä isäkin johdossa! Tervetuloa vaan takaisin…!

Väkeä oli taas palannut tupaan pihalta, jossa oli kuunneltu partiolaisten kertomuksia, ja tyttö rupesi vetäytymään uunin luo, jossa toisia naisia kiireisinä keittiöpuuhissa juoksenteli. Mikko ennätti vielä ainoastaan pikaisesti kysäistä:

— Ja silloin siis…?

— Silloin…!

Elisa hupeni liukkaana naisten joukkoon ja Mikko jäi yksin seisomaan tupaan taas ahtautuneiden, porisevain matkamiesten keskelle. Hänen suonissaan veri kuumana kohisi — olihan hän tuossa jo kosinut ja saanut myöntävän vastauksen! — Onnen aallot ne hänen mielessään nyt ailahtelivat. Hänkö oli muka epäillyt tuon tytön mieluummin valitsevan sulhasekseen Juhanan, huovipäällikön, — turhia, turhia olivat ne hänen syksyiset epäilyksensä… Mutta äskeisetkin epäilykset ja kaikki hänen sydäntään velloneet ristiriidat olivat nyt tiessään, elämänusko, mielenrohkeus ja luottamus edessäolevan retkenkin onnistumiseen oli kuin taikavoimalla hänessä yhtäkkiä varmistunut, vasta nyt kuljettava taival oli hänelle ikäänkuin kirkkaaksi selvinnyt. Käyköön nyt miten tahansa, noiden säteileväin silmien vuoksi, jotka olivat häneen luottamuksella katsoneet, oli hän nyt valmis kansan puolesta retkeilemään ja omalla tavallaan taistelemaan…

Pohjolan varhainen talvi-ilta oli sillävälin jo käynyt pimeäksi, tuvassa kävi vaikeaksi tuttujaankaan enää erottaa. Mikko pälyili turhaan ympärilleen talon isäntää tavatakseen. Vihdoin kuului hänen tuttu äänensä ovelta. Matti Leinonen astui sieltä tupaan ja Mikko yritti silloin mielensä kuumassa innossa heti päästä hänen luokseen ja hänelle, tytön isälle, puhua aikeestaan ja tulevasta lankoudestaan. Mutta Matti, joka juuri palasi sijoittamasta toisia matkamiehiä naapuritaloihin, ei häntä nyt nähnyt taikka joutanut kuuntelemaan. Hän komensi vain tupaan kovalla äänellä:

— Miehet nukkumaan nyt kaikki, niin pitkälle kuin permantoa riittää … aamulla aikaiseen on oltava matkalla! Silloin se alkaa ison riistan pyynti, eikä näille kotoisille maille palata, ennenkuin huovit on ajettu hiiteen talonpoikain mailta ja koko marskin sortovalta on murrettu! Nyt lepoon!

Sitä käskyä toteltiin heti. Mikko makasi virkaveljensä Eero Markonpojan kanssa, — heille oli talon puolesta vielä illallinen tarjottu —, pirtin peräpenkillä, mutta uni vältti kauan hänen silmäänsä. Raskas kohina kävi tuvassa, jossa kyljikkäin lattialla nukkuva miesjoukko kuorsasi, ilma oli siellä sakea ja kuumuus sietämätön. Mutta se ei olisi estänyt väsyneen miehen unta. Hänen mielessään kierteli nyt vain liian paljo kirjavia kuvia, mieluisia jos outojakin, ja ne kuvat vaihtelivat siinä nopeasti. Olihan outoa salliman leikkiä jo se, että hän, rauhallinen pappismies Turusta, äskeinen kapitulin apulainen, jonka kaikki ajatukset olivat kohdistuneet kirkon ja uskonnon kysymyksiin, nyt retkeili tällaisella »maallisella», sotaisella matkalla kapinaväen mukana. Ei hän sitä itse ollut tahtonut eikä tarkoittanut, tapausten meno oli vain viskellyt häntä mukanaan ja hän oli antautunut rentonaan niiden viskeltäväksi. Miksi? Mikä oli hänet tähän arveluttavaan seikkailuun vetänyt? Sairas aikako, jonka rajuimpia syöksähdyksiä hän muka kuvitteli voivansa lievittää, vaiko säälinsä kärsivää kansaa kohtaan, vaiko papillinen velvollisuutensa? Ei, ei mikään niistä, — nuoren tytön, melkein lapsen, kirkkaat, viattomat silmät, ne ne olivat häntä vetäneet näihin pyörteisiin… Nyt oli hän siis onnellinen sulhanen, onnellisin mies epäilemättä koko tuossa sotaisesta yrityksestään hurmaantuneessa miesjoukossa, mutta oli nyt sittenkin jo heti jättämässä aarteensa, kulkeakseen esivaltaa vastaan, rikosten tielle! Voiko siitä hänellekään onnea kasvaa?

Sellaiset ristiinkäyvät mietteet ne Mikkoa valvottivat ummehtuneessa tuvassa, johon pihalta kuului kumeaa töminää, kun hevoset kylmissään polkivat lumista tannerta ja helistivät valjaitaan, ja jonka ovi alituiseen paukahteli, kun vielä uusia retkeläisiä työntyi pakkasesta sisään. Mutta yli kaiken sen kohinan ja kaikkien epäilysten soi hänen rinnassaan riemuava sävel: Elisa on hänen omansa…! Ja siihen onneensa hän lopulta nukahti.

Mutta jo muutamien tuntien perästä hän heräsi uuteen rymyyn ja ovenpaukkeeseen. Puolipimeässä tuvassa olivat ihmiset jo jalkeilla, vyöttivät kiireellä turkkejaan ja pörisivät äänekkäästi, tunkien siinä toistensa ohi ja ylitse ulos, missä suksia jo kalistettiin ja hevosia juotettiin valjaisiin vietäviksi.

Lieden ääressä seisoi Matti-isäntä jo matkalle vyöttäytyneenä ja hänen edessään 15-vuotias Tahvo-poikansa, joka hartaasti pyyteli, että hänkin pääsisi tälle suurelle retkelle mukaan.

— Nuori olet vielä, Tahvo, kielteli isä, — jää tänne äitisi ja siskosi luo, tarvitaanhan se mies meidänkin talossa.

— Mutta tahtoisin olla asemiesten matkassa, sopersi poika malttamatonna.

— Vielä ehdit, nauroi isä, — liian olet hento niin pitkälle hiihtämään.

Ja siihen poika alakuloisena alistui, isän rientäessä hommiinsa.

Kiire näytti olevan kaikilla, kiire aamun pimeässä aloittamaan sitä sotaista taivalta, jota kulkemaan he olivat kokoontuneet. Kiireesti kapsahtivat nuoret papitkin pystyyn ja riensivät rekeensä.

Pitkä raito rekiä ja suksimiehiä lähtikin jo tuokion kuluttua Leinosen mäeltä solumaan alas sumuiselle lahdelle, ja se kiemurteli sinne kapeana, mustana vyönä. Mutta kun jo Matti Leinosen reki, joka viimeisenä pihasta läksi ja jonka jäljestä papit yhteisessä reessä ajoivat, oli laskenut törmän alle, silloin pyyhkäisee pari suksimiestä vielä vinhasti alas ahteelta, huutaen Mattia ja hänelle kauhulla kertoen:

— Saunasta on vanki livistänyt!

— Koskipääkö, — päästittekö ruojan käsistämme?

— Menimme häntä sieltä hakemaan, muka mukaamme ottaaksemme, niinkuin käsketty oli, mutta silloin olikin sauna tyhjä. Siellä kuuluu eteisessä käyneen miehiä vielä aamutuimaansa tynnyristä olutta siemaisemassa, he lienevät käyneet itse saunassakin ja jättäneet pönkät hölliksi. Siinä lähdön hurakassa on vanki karannut.

— Kirotut juopottelijat, karjaisi Matti synkästi kiroten. — Sen miehen me vielä edestämme löydämme — taikka takaamme! Mutta nyt ei auta lähteä häntä hakemaan, nyt on painettava eteenpäin!

Mutta tämä viesti kouristi pahasti jälkireessä ajavan nuoren papin sydäntä. Sinnekö hänen nyt täytyi jättää aarteensa alttiiksi irti lasketun raakimuksen kostolle!